Pahimmat talouspoliittiset virheet tehdään hyvinä aikoina, kun pitäisi kerätä rahaa huonojen aikojen varalle. Vasemmistolaiset ryntäävät lisäämään menoja ja oikeistolaiset alentamaan veroja. Molemmat tekevät väärin.
Pahimmat Kekkosen ajan jälkeiset mokat ovat suhdanteiden ylikuumentaminen vuosina 1989 ja 2007, jotka syvensivät tulevaa taantumaa. Tässä on jälkiviisautta, mutta olisi ylikuumentamisen vaarat pitänyt ymmärtää myös etukäteen.
Kun ennen vuotta 2008 valtiolle tuli rahaa ovista ja ikkunoista, Raimo Sailas yritti piilottaa sitä eduskunnalta keksimällä, että valtion pitäisi rahastoida miljardeja eläkevastuidensa takia. Huijaus meni perille niin hyvin, että finanssikriisin aikanakin moni kuvitteli, että valtion pitää ottaa lainaa tulevien vuosikymmenten eläkkeiden rahastoimiseksi.
On toisaalta virhe säästää väärään aikaan. Valtion velkaantuminen ei ole sellainen välitön uhka, jonka estämiseksi pitäisi synnyttää lama väärin ajoitetuilla säästöillä. On myös hyvä, että valtio saa lainaa, kun sitä tarvitsee. Ei saatu 1990-luvun laman aikana. Siksi lamasta tuli niin syvä.
Velkaantuminen tarkoittaa, että vanhemmat ikäluokat elävät nuorempien kustannuksella. En ymmärrä mitä vasemmistolaista sellaisessa on. Ymmärrän, että puolue, jonka kannattajat ovat lähinnä eläkeläisiä, ei murehdi asiasta, mutta nuorempia ikäluokkia edustavien puolueiden pitäisi.
Kun suhdanteet oli vuonna 2007 tyritty, finanssikriisin aikana oli paikallaan ottaa velkaa, mutta siihen se olisi pitänyt lopettaa. Kataisen ja Stubbin hallitukset kuitenkin jatkoivat velkaantumista. Riitainen hallitus ei pystynyt sopimaan oikein mistään.
Vuoden 2007 ylikuumeneminen jäi rasittamaan kilpailukykyä. Tästä voidaan syyttää myös työmarkkinajärjestöjä, jotka eivät näyttäneet ymmärtävän, ettei niiden töpeksimistä voida enää kuitata devalvoimalla. Vasta Sipilän hallituksen kiky-sopimus palautti kilpailukyvyn ja käynnisti talouskasvun.
Yli kymmeneksi vuodeksi menetetyn talouskasvun hinta lasketaan kymmenissä miljardeissa euroissa. Tämän rinnalla muu on pientä.
Rinteen ja Marinin hallitusten oli tarkoitus törsätä kunnolla aiemmilta punamultahallituksilta tutulla sulle mulle -tyylillä, mutta rahat menivätkin koronaan ja Ukrainan sodan seurauksiin. Jotain kuitenkin saatiin kannattajille jaetuksi.
Orpon hallitus lupasi vähentää velkaantumista, mutta menoleikkausten ohella se päättikin antaa verotulojen alentua niin, että alijäämä sen kuin kasvaa. Tarkoitus oli, että nousukausi tipahtaisi taivaasta ja vähentäisi velkaantumista. Nyt kun maa on lamassa, on tarkoitus tehdä parin miljardin lisäsopeutukset. Ne ajoittuisivat aivan väärin, pitkittäisivät lamaa ja köyhdyttäisivät maata.
Hyvinvointiamme on tuhoutunut valtavasti suhdanteiden hallinnan epäonnistuessa. Kyse on niin jättimäisistä menetyksistä, että poliittiset kiistamme ovat pikkurahaa niihin nähden. Kun omaa rahapolitiikkaa ei enää ole, finanssipolitiikan pitäisi olla erityisen taitavaa.
Ehkä annan liiankin synkän kuvan talouspolitiikkamme munauksista. Tarkoitukseni on korostaa poliittisista intohimoista, vaalikausista ja hallitusten vaihtumisesta koituvaa ongelmaa kansamme hyvinvoinnille.
Puolustuspolitiikka on irrotettu poliittisista suunnanmuutoksista parlamentaarisilla, yli vaalikauden ulottuvilla ohjelmilla. Pitäisikö sama tehdä finanssipolitiikalle?
= = = =
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Talouselämä-lehdessä. Tämä versio on vähän lehdessä julkaistua pidempi, koska palautin siihen tekstiä, jotka jouduin syden verta valuen karsimaan pituusrajoituksen vuoksi.
Väärinkäsityksen välttämiseksi totean, että lähetin tekstin lehdelle perjantaina 2.2.2024, siis ennen Sauli Niinistön puhetta eduskunnalle.
