Olen edellisissä osissa esittänyt toimia, joilla torjutaan tulonsiirtojen väärinkäyttöä tai ylikäyttöä, miten sen vain haluaa sanoa, ja esittänyt keinoja lisätä julkisen vallan verotuloja. Tässä osassa noita rahoja tarvitaan.
Suomalaisen hyvinvointivaltion vahvuus on ollut, että (jokseenkin) kaikki ovat mukana. Tuloerot ovat olleet pieniä ja työttömyys vähäistä, koska jokseenkin kaikkien työpanokselle on ollut käyttöä. Vielä 1980-luvun lopulla Suomi toimi kuin demarien unelma. Sitten kaikki kääntyi huonommaksi. Ennen kaikkea työelämä muuttui eriarvoisemmaksi ja sen mukana kasvava eriarvoisuus tunkeutui maahamme. Ahkeruutta enemmän ansiotasoon vaikutti osaaminen ja sääntö-Suomessa erityisesti muodollinen koulutus.
Kyse ei ole vain tuloeroista vaan paikasta yhteiskunnassa. Kysyttäessä useimmat uskovat, että tuloerot ovat Suomessa kasvaneet. Nyt ne ovatkin kasvaneet vähän, mutta ihmiset uskoivat niiden kasvaneen silloinkin, kun ne eivät olleet kasvaneet. Mikä oli lisääntynyt, oli osattomuus.
Rakenteellinen työttömyys – tai tarkemmin määriteltynä tasapainotyöttömys – on kasvanut merkittävästi ja näyttää olevan vain kasvussa.
Muutos on globaali
Muutos on ollut samanlainen kaikkialla maailmassa, joten kotimaisia syitä ei oikein kannata tässä korostaa, vaikka on niilläkin osuutensa. Yhdysvalloissa koko taloudellinen kasvu on mennyt pääomatulojen ja korkeapalkkaisimpien hyväksi. Tavisten elintaso ei ole noussut lainkaan. Ilmiö on suuresti Trumpin poliittisen menestyksen, Britannian EU-eron ja eurooppalaisen anti-intellektuaalin oikeiston menestyksen takana. Jatka lukemista ”Uusi hyvinvointivaltio 12: pienipalkkaisten tukeminen, negatiivinen tulovero”