Pidin lauantaina puheen Helsingin vihreiden 50-vuotisjuhlissa. Julkaisen sen tässä.
Vuonna 1976 Helsinki oli nykyiseen verrattuna masentava paikka ja niin oli suomalainen politiikkakin. Kekkonen oli valittu 4. kaudelle poikkeuslailla ilman vaaleja.
Helsingissä purettiin paljon kauniita rakennuksia ja rakennettiin ankeaa betonibrutalismia. Yksi ajan symboleista oli Meri-Haka – alue johon kyllä kannatti rakentaa asuntoja ja paljon, mutta olisi sen voinut tehdä vähän paremmin alueen maisemallista arvoa kunnioittaen.
Helsinki-liike 1976
Oli paljon tyytymättömiä heidän joukossaan Ville Komsi ja minä. Oli lähes kokonaan Villen ansiota, että tyytymättömyys purkautui Helsinki-liike nimiseksi villiksi listaksi, jossa oli 18 valitsijayhdistysten asettamaa ehdokasta. Jotta listan nimenä saattoi olla Helsinki-liike, eikä yhteislista A, meidän piti perustaa Helsinki-liike ry. Tämä yhdistys muutti myöhemmin nimensä Helsingin vihreiksi, joten voidaan sanoa, että Helsingin vihreät aloittivat vuonna 1976.
Me ja muutama muu olimme Villen kanssa entisiä nuorliberaaleja. Muut olivat sitoutumattomia ja eri puolueiden toisin ajattelevia.
Yleensä villit listat saivat muutaman kymmentä ääntä, me saimme 1700. Se ei kuitenkaan riittänyt valtuustopaikkaan, mutta lumipallo oli sysätty pyörimään.
Helsinki-liike ei ollut tässä vaiheessa varsinainen luonnonsuojeluliike vaan kaupunkipoliittinen liike, joka halusi vapauttaa kaupunkitilaa autoilta ja edistää laadukkaampaa kaupunkirakentamista – ja siihen aikaan myös vastustaa liiallista kaupungin kasvua. Vaalitoimisto oli Enmmistö ry:n tiloissa Kuusitiellä.
Vuonna 1979 Tukholmaan perustettiin ohjelmaltaan samanlainen yhdistys, Stockholmspartiet. Meillä ei ollut mitään tekemistä sen synnyn kanssa, mutta se osoitti, että ajatukselle oli tilausta.
Koijärvi-liike 1979
Pääsiäislauantaina Vuonna 1979 Koijärven kuivatusta ajavat maanviljelijät ottivat lain omiin käsiinsä ja ruoppasivat Koijärven laskuojan tarkoituksenaan kuivattaa maan paras lintujärvi. Tämä synnytti Koijärvi-liikkeen – taas vahvasti Ville Komsin aloitteesta.
Kerron tässä kertomuksessani kolmesta henkilöstä, joilla oli suuri vaikutus vihreän liikkeen alkuvaiheiden onnistumiseen.
Yksi vihreän liikkeen syntyy vaikuttaneista henkilöitä oli Ylen Forssan kirjeenvaihtaja Eeva Suojanen, jonka raportit Koijärveltä herättivät suurta huomiota ja toimivat tavallaan kutsuna paikalle.
Koijärvi-liike sai valtavaa valtakunnallista huomiota ja toimien laittomuudesta huolimatta valtaosa suomalaisista ilmoitti tukevansa sitä. Minun osaltani laittomuus arvioitiin 40 päiväsakon arvoiseksi
Vaihtoehtoinen Helsinki 1980
Yritimme Koijärvi-liikkeen vauhdittaminen Helsingissä uudestaan vuoden 1980 kunnallisvaaleissa, nyt nimellä Vaihtoehtoinen Helsinki. Saimme yli 5000 ääntä ja Villestä tuli kaupunginvaltuutettu, Taina Bertellistä ensimmäinen ja Kati Juvasta toinen varamies.
Tässä astuu kuvaan taas yksi vihreiden historiaan vahvasti vaikuttanut henkilö, tuomari Henriksson Helsingin keskusvaalilautakunnasta. Olin jättämässä Vaihtoehtoisen Helsingin papereita keskusvaalilautakunnalle klo 15:30. Tuomari Henriksson sanoi, ettei se käy, koska lain mukaan yhteislistan asiamiehen on se tehtävä. Tämä oli Villen avovaimo Anja Meriluoto, joka oli sillä hetkellä työpaikallaan Kirkkonummella. Paniikki! Ei mitään mahdollisuutta saada häntä puolessa tunnissa paikalle. Tuomari Henriksson kehotti minua istumaan alas ja odottamaan. Kun tila oli tyhjentynyt muiden puolueiden ihmisistä, tuomari Henriksson sanoi, että nyt on hyvä aika jättää ne paperit. Niinpä pöytäkirjojen mukaan Anja Meriluoto jätti Vaihtoehtoisen Helsingin vaaliasiakarjat klo 15:50
Meillä oli vain yksi paikka valtuustossa, mutta onnistuimme neuvottelemaan sillä paikan kaupunkisuunnittelulautakuntaan, jonne varsinaiseksi jäseneksi tuli arkkitehti Vadu eli Matti Vesikansa. Minusta tuli hänen varajäsenensä.
Vaihtoehtoisen Helsingin aatteellinen pohja oli laajempi kuin Helsinki-liikkeen. Mukaan tulivat näyttävästi feministit. Taina Bertell valittiin Villen varamieheksi ja Koijärvi-liikkeen myötä luonnonsuojelu.
Vuoden1983 eduskuntavaalit
Vuonna 1983 kansa vaati meitä osallistumaan myös eduskuntavaaleihin ja niin teimme useassakin vaalipiirissä. Vakavin yritys oli kuitenkin Helsingissä ja Uudellamaalla.
Vaalikampanja meni muuten hyvin paitsi että palaute oli, että olette oikein hyviä, mutta ei teitä kannata äänestää, koska ääni menee hukkaan. Sellainen ennuste toteuttaa itsensä. Ei ollut mitään tehtävissä.
Vaaleja edeltävänä perjantaina kokoomuksen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi julkaisi Otantatutkimus Oy:n Helsinkiä koskevan gallupin, jota ei ollut tehty erityisen ammattitaitoisesti. Uudessa Suomessa kerrottiin, että kokoomus saa Helsingissä jättivoiton ja demarit häviävät. Mitään ei sanottu vihreistä, mutta jos osasi etsiä, taulukossa luki pienellä fontilla vihreät yksi paikka. Harmi vain, ettei juuri kukaan muu kuin minä huomannut sitä.
Nyt astuu kuvaan kolmas vihreitä avittanut henkilö, Antti Marttinen, joka oli tuolloin Uuden Suomen iltapäiväpainoksen, Iltalehden toimitussihteeri. Hän soitti minulle myöhään perjantai-iltana, että aikoo tehdä ison jutun tästä vihreille luvatusta paikasta. Kiitin kauniista ajatuksesta, mutta en uskonut, että päätoimittaja hyväksyisi sitä. Se lähti just kotiin, sanoi Marttinen
Vaalilauantaina Iltalehden lööppiin mahtui vain yksi virke: VIHREÄT TYNNYVÄT JÄTTIYLLÄTYKSEEN. Tunnelma vaalikampanjassa muuttui hetkessä innostuneeksi. Kalle Könkkölä valittiin Helsingistä ja Ville Uudeltamaalta, molemmat rimaa hipoen. Ilman Antti Marttista ei olisi tullut kumpaakaan.
Eräänlainen Koijärvi-liikkeen loppuhuipennuksena Ville pudotti eduskunnasta Johannes Virolaisen.
Vihreät saivat Kallen mukana taas yhden uuden jalan: vihreät vaivaiset.
Vuoden1984 kunnallisvaalit
Vuoden 1984 kunnallisvaaleissa paikkamäärämme kasvoi Helsingissä yhdestä seitsemään, syntyi vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen ryhmä 46, uusi keskustaan ja vasemmistoon nojaava enemmistö. Erityisesti kaupunkisuunnittelun suunta muuttui. Päätettiin esimerkiksi, ettei tontteja kaavoiteta enää rantaan, vaan rannat jätetään vapaiksi.
Tämän jälkeen vihreistä on kasvanut merkittävä puolue.
Meillä on hieno historia.
Helsinki on muuttunut valtavan paljon paremmaksi. On vaikea ymmärtää, kuinka ankea paikka se oli vuonna 1976.
Esimerkiksi vuonna 1976 nyt niin ajankohtaista Kaivokatua ei saanut ylittää jalan vaan kantamuksineen, lastenvaunuineen ja rollaattoreineen piti laskeutua asematunneliin.
Nopeusrajoitus oli koko kaupungissa 50 km/h. Liikenneonnettomuuksissa kuoli Helsingissä 42 henkeä. –nykyisin keskimäärin alle viisi henkeä vuodessa ja nopeusrajoitus keskustassa 30 km/h. Keskustaan on tullut kävelykatuja pätkä kerrallaan, aina suuren vastustuksen säestämänä. Kun hanke on sitten toteutunut, kukaan ei enää muista sitä vastustaneensakaan.
Samalla kun vihreät ovat tehneet Helsingistä paremman paikan olla ja elää, Helsinki on menestynyt taloudellisesti paremmin. Sitäkään ei pidä unohtaa.
Eteenpäin tällä tiellä, pystypäin ja itsestämme ylpeinä!
Onnea ja menestystä vihreille, mutta jaksan taas huumorintajuttomasti jankuttaa sanasta “betonibrutalismi”.
Brutalismi on arkkitehtuurihistoriallinen käsite, jonka merkityssisältö on täysin toinen kuin mitä helsinkiläisten cityvihreiden kielenkäytöstä voisi päätellä. Käsite on syntynyt alun perin 1950-luvun alussa luonnehtimaan tätä Uppsalaan vuonna 1950 rakennettua kaksikerroksista punatiilistä taloa, joka on monessa suhteessa juuri sellaista arkkitehtuuria kuin mitä suomalaiset brutalismin vastustajat kokevat puolustavansa vastustaessaan brutalismia: https://en.wikipedia.org/wiki/Villa_G%C3%B6th
Suomessa on mahdollisesti jossain vaiheessa mennyt sekaisin kaksi arkkitehtuuriin liittyvää termiä: brutalismi ja béton brut. Näistä jälkimmäinen on sitaattilaina ranskan kielestä, missä se tarkoittaa valun jälkeen viimeistelemättömäksi jätettyä betonia ja sen käyttöä arkkitehtuurissa. Tämä käsite tuli samoin käyttöön 1950-luvun alussa, mutta sillä ei ole muuta erottamattomasti yhteistä brutalismin kanssa kuin kirjaimet “brut”. Tuossa Uppsalan ulkoa punatiilisessä rakennuksessa esimerkiksi on sisällä béton brut ‑kylpyhuone, mutta sekään ei ole mikään laatikko vaan mukailee Alvar Aallon suunnitteleman ns. Aalto-maljakon muotoa.
Brutalismin käsite ei kansainvälisessä arkkitehtuurikirjoittelussa rajoitu pelkkiin betonirakennuksiin tai ‑rakenteisiin, vaan se kattaa paljon laajemmin erään tietyn arkkitehtuurityylin ja sen muotokielen. Ja paitsi että se tarkoittaa muutakin kuin Merihaan näköisiä rakennuksia, se siis tarkoittaa osaksi rakennuksia, jotka edustavat jotain suunnilleen päinvastaista kuin Merihaka. Sellaista yhdistelmäkäsitettä kuin “betonibrutalismi” ei juuri näy käytettävän muualla maailmassa käytävässä arkkitehtuurikeskustelussa. Yleisesti ymmärretään, että brutalistinen rakennus voi joko olla betonista tehty tai olla olematta, ja käänteisesti béton brut ‑rakennus voi edustaa tyylillisesti joko brutalismia tai jotain muuta.
Kiitos valistuksesta.
Soininvaaralle kommenttina että Johannes Virolaisen tippuminen eduskunnasta johtui hänen avioliiton ongelmista jotka tulivat esille 1980-luvun alussa. Taustalla oli myös se että hän oli kutsunut PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafatin Suomeen vaikka ei ollut asiasta keskustellut ulkoministerin ja tasavallan presidentin kanssa. Tästä hyvästä Kepun vanhoillinen siipi veti häneltä tuen pois juuri ennen vaaleja
Tämä kertoo, miksi Virolaisen kannatus laski, mutta vaalimatemaattisesti oli selvää, että sde ei olisi pudottanut häntä eduskunnasta ilman Komsia.
Virolaisen vaalitulokseen 1983 vaikutti historiankirjojen mukaan erityisesti ns. Noppa-juttu https://fi.wikipedia.org/wiki/Noppa-juttu , jota pidetään yhtenä tunnetuimpana 1980-luvun “rötösherrajahdeista” (Noppa-juttu taisi olla lopulta 1980-luvun suurin rakennusalan lahjusoikeudenkäynti). Siihen linkittyi monta poliitikkoa ja rakennusliikejohtajaa. Keskusrikospoliisi teki varsin näyttäviä tutkintoja siihen liittyen: se kävi esimerkiksi kuulustelemassa eduskunnan puhemiehenä toiminutta Virolaista eduskunnassa. Virolainen vapautui asiaa koskeneista syytteistä vasta vuonna 1986, eli asian käsittely kesti, ja se oli hänen poliittisen uransa loppu. Samassa jupakassa oli mukana moni muukin tunnettu nimi. Vaaleissa 1983 hän sai lopulta 5 626 henkilökohtaista ääntä. Johtuen Soininvaaran mainitsemasta vaalimatematiikasta äänimäärä ei siinä tapauksessa riittänyt kansanedustajan paikkaan.