Elämme markkinataloudessa, jonka toiminta perustuu suureen määrään itsenäisiä toimijoita. Nämä tekevät päätöksensä omaa etuaan ajatellen, mutta markkinatalouden ”näkymätön käsi” ohjaa toimintaa kokonaisuuden kannalta optimaalisesti tai ainakin sinne päin. On runsaasti erilaisia markkinavirheitä, joiden vuoksi markkinatalous ei toimi niin hyvin kuin pitäisi. Siksi julkisen vallan tehtävänä on ohjata taloutta markkinavirheitä korjaamalla.
Tämä päätösten perustuminen ”omaan etuun” on tuottanut sen väärinkäsityksen, ettei omaa etua punnitessa oltaisi lainkaan altruistisia. Riippuu ihmisen omasta luonteesta, kuinka itsekkäästi hän ajattelee. Harva on täysin itsekäs, mutta kaikkea ei voi panna ihmisten epäitsekkyyden varaan; järjestelmän on varauduttava siihenkin, että jotkut todella ovat itsekkäitä.
Tämän kirjan kannalta olennainen markkinavirhe ovat ulkoisvaikutukset eli toisille osapuolille tai yleiselle edulle aiheutuvat kustannukset tai hyödyt, jotka eivät näy hintamekanismissa. Hyvä esimerkki negatiivisesta ulkoisvaikutuksesta on fossiilisten polttoaineiden käytöstä aiheutuva ilmastonmuutos. Fossiilisten polttoaineiden käyttö on halpaa, koska niiden käyttäjä ei joudu maksamaan siitä haitasta, jonka hän aiheuttaa ilmastolle. Tämän oikaisemiseksi peritään hiiliveroja tai vaaditaan ostamaan päästöoikeuksia. Toimii: päästöjen hinnoittelu on jo nyt saanut aikaan sen, että sähköntuotanto on Suomessa lähes päästötöntä, vaikka muuten ilmastonmuutoksen torjunnassa on pitkä tie edessä.
Kaupungeissa ulkoisvaikutukset ovat niin merkittäviä, että ohjaamattomat markkinat johtaisivat huonoon kaupunkiin. Sivuutan kysymykset siitä, koska saa tampata mattoja tai kuinka myöhään ravintoloiden terassilla voi soittaa musiikkia, ja keskityn lähinnä kaavoitukseen ja liikennekysymyksiin.
Maailmalla on varoittavia esimerkkejä kaupungeista, joiden kehitys on edennyt sääntelemättä maanomistajien tahdon mukaisesti ja ulkoisvaikutukset unohtaen. Markkinaehtoisesti rakentuneet kaupungit ovat pääsääntöisesti epäonnistuneet tai ainakin hirveän näköisiä. Kiellot, määräykset ja esimerkiksi kaavoitus ovat nykyjärjestelmässä välttämättömyys. Silloin tällöin kuulee esitettävän, että asuntopulasta päästään, kunhan vain vapautetaan kaavoitus ja annetaan maanomistajien rakentaa tonteilleen niin paljon ja mitä nämä haluavat, mutta tästä ei seuraisi mitään hyvää. Slummeissa on menetelty näin.
Teoriassa kelpo kaupungin saisi aikaan antamalla sen kehittymisen markkinavoimien ohjattavaksi, jos ulkoisvaikutukset hinnoiteltaisiin oikein, mutta tämä olisi valtavan monimutkaista ja vaatisi hyvin pitkälle hiotun taloudellisen säännöstön, jollaista on tuskin mahdollista kehittää, saati toteuttaa tai saada hyväksytyksi. Kyse on kuitenkin myös ihmisten kotiseudusta, jota koskevien valintojen tulisi tapahtua demokraattisesti asukkaita kuunnellen.
Ulkoisvaikutukset ovat hajautetun omistuksen ja demokratian ongelma. Itsevaltaisissa järjestelmissä tai jos joku omistaa koko kaupungin, on periaatteessa mahdollista sivuuttaa eri ryhmien vastakkaiset intressit ja päättää kokonaisuudesta keskitetysti. Hyviä esimerkkejä tällaisesta ovat vaikkapa Carl Ludvig Engelin suunnittelema Helsingin empirekeskustasta tai Napoleon kolmannen aikainen Georges-Eugène Haussmannin Pariisin asemakaava. Ne ovat toteutettu itsevaltiaan tahdosta. Demokratian oloissa samaan olisi ollut vaikea päästä. Tehtiinhän esimerkiksi Helsingin Senaatintori sen aikaisen hautausmaan päälle. Paljon koteja raivattiin Haussmannin Pariisiin suunnittelemien viivasuorien katujen tieltä.
Eliel Saarisen laatima Haaga-Munkkiniemi-suunnitelma oli vakuuttava, mutta suunnitelmaksi se pääosin jäi. Se olisi ollut ajettavissa läpi itsevaltaisessa maassa, mutta Suomi oli tuolloin jo demokratia. Suunnitelma oli myös vieras sen ajan Suomessa, vaikka nyt se edustaa sellaista kaupunkia, jollaisessa asunnot ovat paljon arvokkaampia kuin lähiöissä, joita sittemmin rakennettiin Saarisen hahmottaman eurooppalaisen kaupunkimallin sijasta.
Keskitetyllä suunnittelulla voidaan saada aikaan hyvää jälkeä, joskin riskit epäonnistumisesta ovat myös suuret. Demokratioissa päättäjä ei ole yhtä vahva. Kaavoittajan tulisi olla sokea yksityiselle voitontavoittelulle, mutta kaavoituksella liikutellaan maanomistajien välillä niin suuria taloudellisia arvoja, etteivät ne voi olla vaikuttamatta, vaikka kuinka väitämme korruption olevan maassamme olematonta. On suuri paine tehdä joidenkin osapuolten kannalta edullisia päätöksiä. Tämä johtuu puutteellisista taloudellisista pelisäännöistä. Päätöksentekoon kohdistuisi paljon vähemmän paineita, jos talouden pelisäännöt olivat paremmat.
Kirjan alkuun tästä
Seuraava luku tästä
Soininvaara korosti että demokratiassa ei voi toteuttaa samanlaisia suunnitelmia kuin Helsingin ydinkeskustan jonka aikoinaan suunnitteli Engel. Kuitenkin hyvänesimerkki on Brasilian pääkaupunki Brasilía jonka m suunnitteli brasilialainen arkkitehti Oscar Niemeyer ja päätöksen pääkaupungin siirtämisestä teki siviili presidentti Juscelino Kubitschek 1960-luvun alussa . Jopa Yhdysvaltain pääkaupungin Washington DC:n suunnitteli ranskalainen arkkitehti Pierre Charles L’Enfant ja aloite rakentaa Yhdysvalloille uusi pääkaupunki tehtiin Yhdysvaltain kongressin päätöksellä joka on demokraattinen elin.
Suomessakin Tapiola on hyvä esimerkki kuinka kaupunginosan voidaan suunnitella asuntopoliittisessa suunnitelu komiteassa johon kuului Invalidiliitto, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö, Virkamiesliitto, Vuokralaisten keskusliitto ja Väestöliiton alainen Asuntosäätiö. Soininvaara mainitsi että vasemmistolainen ja oikeistolainen suunnittelu tuottaisi erilaisia lopputuloksia kaupunkisuunnittelussa. Näin ei ole asia koska etenkin 1950-luvulla vallitsi Suomessakin aseveliakseli joka suunnitteli muun muassa Tampereen kaupungin uusia lähiöitä jossa toteuttajina olivat kaupunginjohtaja Erkki Lindfors (demari) ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Lauri Santamäki (kokoomus) . Mitään suuria monumentaallisia rakennuksia ei tietenkään voi suunnitella enää demokratiassa koska vääntö rahasta ja tarpeesta tulee luonnollisesti eteen.
Nuo sinun esimerkit ovat metsälähiötä tai ‑kaupunkeja. Soininvaaran esimerkit taas ovat sellaisia, jossa olemassa olevaa kaupunkia on muokattu voimakkaasti.
Ei Tapiolan tai Brasilian metsissä ollut valtavasti erinäisiä intressejä tai (ihmisiin kohdistuvia) ulkoisvaikutuksia. Engelin, Haussmannin ja Saarisen suunnitelmissa oli.
Sama asia on joka päivä esillä Helsingissä. Tänne on saatu viime vuosikymmeninä rakennettua satamat ja ratapiha, koska ne eivät olleet kenenkään takapihoja. Sen sijaan kun yritetään rakentaa moottoriväylän vierustaa, niin se on jonkun “virkistysmetsä” ja lisäliikennevalot sekä nopeusrajoitukset häiritsevät seudun nurmijärveläisiä. Valtava parku.
Plus että museoviraston mielestä yli kolme kerrosta pilaa siluetit ja 70-lukulainen halpahomerakentaminen on arvokas historiallinen kerrostuma.
Siksi demokratiassa on todella vaikea suunnitella kaupunkia kaupunkiin. Kaupungin suunnittelu metsään on ollut paljon helpompaa ja valitettavasti yhä on.
Kommenttina nimimerkki j‑lu:lle tuohon Tapiolan esimerkkiin jonka mainitsin. Tapiola on kyllä käynyt läpi ison sisäisen muutoksen metsälähiöstä umpeenkasvaneeksi kaupunginosaksi.
Soininvaaran esiin ottamat Helsingin ulkoisvaikutukset näkyvät tällä hetkellä Tapiolassa.Tapiolassa aloitettiin laaja uudistaminen joka jatkuu edelleen. Tapiolan kehittäminen on ollut aina Espoossa kiistanalainen kysymys. Ne ajat ovat menneet kun Tapiola oli puutarhalähiö.
Myös mainitsemasi 1960-ja 1970-lukulainen rakentaminen on Tapiolan ongelma kun Museovirasto on halunnut suojella Tapiolassa uimahallia, Satakielitaloa, Marimekkotaloa sekä ennen kaikkea Heikintoria. Suosittelen käyttämään katsomaan millainen on Heikintori. Sen kunto on erittäin huono . Onneksi Espoon kaupunki on päättänyt korjata sen kokonaan. Heikintori on ehkä hyvä esimerkki siitä että sen muuttaminen on juuri niitä ulkoisvaikutuksia jotka ovat haasteellisia.
Hyvä että mainitsit Tapiolan. Keskiverto kaupunkitaloustietelijän mukaan olisi rakennettava nimenomaan “kalliille alueille” (=koska siellä ihmiset todistetusti haluavat asua). Kuitenkin, jos olisi rakennettu pelkästään kalliille alueille, ei meillä olisi Tapiola-Westendiä eikä rakennettua Helsinginniemeäkään (koska helsingin (kallis) keskusta sijaitsi alunperin muualla).
Keskiverto kaupunkitaloustietelijän toinen kyseenalainen (tai ainakin tarkennusta kaipaava) teesi on, että asumisen hinta saadaan kohtuulliseksi lisärakentamisella. Kuitenkin, ne alueet missä on erityisen paljon rakennettu (Helsinki, Lontoo, SanFransisco, …) asunnot ovat lähes järjestään muita alueita kalliimpia, ei halvempia. Tämä discrepancy olisi hyvä selittää kirjassa, niin että keskiverto kaupunkitaloustieteilijäkin ymmärtää, että lisärakentaminen (pitkällä aikavälillä) nostaa hintatasoa, ei laske sitä ja että emme haluakaan halpoja asuntoja vaan hyviä asuntoja ja houkuttelevia ympäristöjä, joissa houkuttelevia työpaikkoja ja houkuttelevia kanssaihmisiä ja että korkea hintataso on merkki näiden olemassaolosta.
Nimimerkki Rosmolle kommenttina että Tapiola on edelleen Espoossa halutuin asuinalue kun verrataan asuntokauppoja mutta Tapiola on täynnä. Sinne ei ole rakennettu uusia taloa vaan vanhoja taloja on uudelleen rakennettu purettujen talojen päälle.Espoon kasvavin asuinalue on Espoonlahti jonka väkiluku on kasvussa. Tapiolassa hinta ratkaisee kun taas Espoonlahteen tulee uusia asukkaita ja sinne rakennetaan uusia asuinalueita kuten Finnoo. Lontoossa korkeiden asuntojen hintojen (mukaan lukien vuokrien) nousun takana on ulkomaalainen pääoma. Lontoossa asuu paljon ulkomaalaisia miljonäärejä joilla on siellä kakkosasunto. San Fransiscon kohdalla on sama kehitys kuin Lontoossa. Helsingin kohdalla ei ole samaa tilannetta enään koska etenkin venäläisten uusien kiinteistöostot ovat pudonneet paitsi niiden venäläisten jotka asuvat Suomessa. Lontoossa hinnat ovat myös pudonneet ja kun taas vaihteeksi Pariisissa ne ovat nousseet. Berliinissä hinnat ovat pysyneet vakainna koska siellä oli pitään voimassa vuokrasäänöstely jota on viime aikoina höylennetty. Berliini onnistui konrolloimaan pitkään asuntojen hintoja siinä missä Lontoossa annettiin markkinahinnat päättää vapaasti kehityksen suunnan. Pariisissa tilanne oli pitkään sama kuin Berliinissä ja presidentti Macronin kaudella vuokrasäänöstelyä alettiin purkaa.
Kiitos kommentista, jonka mukaan lisärakentaminen voi myös lisätä asuntojen hintoja. Otin sen huomioon seuraavassa luvussa, jonka nimi onkin, että sinne kannattaa rakentaa, missä asunnot ovat kalliita.
” Keskiverto kaupunkitaloustietelijän mukaan olisi rakennettava nimenomaan ”kalliille alueille” ”
Tässä menee puurot ja vellit vähän sekaisin. Hinta on mittari sille mitä ihmiset ovat valmiita maksamaan alueesta. Tiheästi rakennettu favela ei ole arvokasta aluetta, harvaan rakennettu järvenranta saattaa olla. Ei pidä rakentaa kalliille alueille, pitää rakentaa tavalla joka luo arvoa. Riippuu alueesta ja asukkaista mitä tämä konkreettisesti on.
Tiheä asuminen nostaa alueen arvoa niiltä osin kun se vetää palveluita luokseen. Monet palvelut on mahdollista järjestää kannattavasti ainoastaan tiheän asumisen alueilla, tyypillisenä esimerkkinä fillarilähetti. Mikäli alueella ei ole (eikä tule, asiat tapahtuvat viiveellä) palveluita ei tiheä asuminen nosta arvoa. Tämä on nykyisen Helsingin keskustan muutoksen keskeinen kritiikki: sieltä ovat palvelut katoamassa. Pitkällä aikavälillä kehitys toteutuessaan laskee asuinalueen arvoa.
“ne alueet missä on erityisen paljon rakennettu (Helsinki, Lontoo, SanFransisco, …) asunnot ovat lähes järjestään muita alueita kalliimpia”
San Francisco on huono esimerkki tässä, suurin osa sen kaupunkiseudun asuinalueista on kaavoitettu pelkille omakotitaloille (single family housing): https://belonging.berkeley.edu/bay-area-zoning-maps . Kuva kaupungin keskuspuistosta, taustalla se pieni alue, jossa on tehokasta tiivistä ja korkeaa rakentamista: https://s.hdnux.com/photos/01/16/31/36/20551586/3/1200x0.jpg
Janne Nordström: “Tiheästi rakennettu favela ei ole arvokasta aluetta, harvaan rakennettu järvenranta saattaa olla.”
Yksittäiset asunnot harvaan rakennetulla alueella saattavat olla arvokkaita, mutta yhteensä ne tod.näk. ovat vähemmän arvokkaita kuin tiheämmin rakennetut, koska niitä on vähemmän. Favela ei toki ole arvokas, mutta pelkkä tiheämmin rakentaminen ei tee alueesta favelaa.
Itsekkyyttä ruokitaan. Suurin osa nk. kannustinjärjestelmistä pohjaa oman edun tavoitteluun. Minun nähdäkseni tämä vahvistaa ihmisten itsekkyyttä.
Minun nähdäkseni se ei vahvista itsekkyyttä. Se vain ottaa olemassa olevan itsekkyyden huomioon. Itsekkyyden määrä siitä tuskin muuttuu suuntaan tai toiseen.
Minun ymmärrykseni on, että yksi ihmisen keskeisimmistä ja olennaisimmista ominaisuuksista on kyky mukautua olosuhteisiin.
Ihminen tuskin mukautuu vähemmän itsekkääksi sen vuoksi, että kannustinvaikutuksia tyypillisesti ainakin jonkin verran itsekkäisiin ei oteta huomioon. Pikemminkin ihmiset vain mukautuisivat seuraamalla heille osuvia kannustimia, joita ei ole sitä varten suunniteltu, mikä sitten helposti johtaa epätarkoituksenmukaisiin lopputuloksiin.
En saanut totta puhuen ihan kiinni siitä mitä halusit tuolla sanoa. Joka tapauksessa sisäsyntyisten ominaisuuksien ja ympäristön vaikutuksesta voisi pitää havainnollistavana esimerkkinä sitä, että ihmisellä voi olla alkoholismiin altistava geeni, mutta ei hänestä alkoholistia tule, ellei hän rupea ryyppäämään. Kääntäen alkoholistiksi tulee, kunhan ryyppää tarpeeksi, vaikkei erityistä geeniperimää siihen olisikaan.
Jaakko K, sanoin siis, etten näe noilla ihmisten itsekkyyden huomioivilla kannustinjärjestelmillä itsekkyyttä lisäävää vaikutusta. Kääntäen, se tarkoittaisi, että niiden puute jotenkin vähentäisi itsekkyyttä, ja sitä mun on vaikea uskoa. Todennäköisemmin ihmiset yhä vain itsekkäästi seuraisivat kannustimia, mikä johtaa helposti epätarkoituksenmukaisiin lopputuloksiin, jos itsekkyyttä ei huomioida.
Minun taas on vaikea uskoa, että ihmisellä olisi aina jokin vakiomäärä itsekkyyttä, joka ei vaihtele tai muutu ympäristöstä riippumatta. Itsekkyys on totta kai perusselviytymistä — joko sinä tai minä — mutta ihmisen selviytyminen on aina perustunut myös yhteistyöhön. Nämä kaksi asiaa ovat lähtökohtaisesti vähän ristiriidassa keskenään. Jos itsekkäästi toimimista ja ajattelemista palkitaan, on aika loogista, että ihminen alkaa muuttaa käyttäytymistään ja ajattelemistaan siihen suuntaan.
Jaakko K, en väitä itsekkyyden olevan vakio. En vain usko, että kannustinjärjestelmät lisäävät sitä verrattuna vaihtoehtoon. Jokin muu saattaa.
Ulkoisvaikutuksien hallinnollinen ohjaaminen on ensisijaisesti vastuuvapauden myöntämistä haittojen aiheuttajille.
Kuvitellaanpa tilanne, että sellutehtaalle ei olisi asetettu mitään päästörajoja. Siitä seuraisi tilanne, että tehtailijalla olisi TÄYSI VASTUU aiheuttamistaan vahingoista ketä tahansa kohtaan, joka kärsii toiminnasta haittaa. Kun tehtailija lobbaa «ympäristön puhtauden puolesta» ja saa viranomaiset säätämään päästöille enimmäisrajat, niin tehtailija voi nyt huoletta tehdä prosessinsa sellaisiksi, että saastuttaminen on tuon enimmäisrajan tuntumassa.
Jos kuitenkin tehtailija ylittää rajan, hänet tuomitaan SÄÄDÖKSEN RIKKOMISESTA (vähäiseen sakkoon). Häntä EI TUOMITA korvaamaan kaikille vahingon kärsineille täyttä korvausta aiheuttamastaan vahingosta.
K‑Veikko: “Kuvitellaanpa tilanne, että sellutehtaalle ei olisi asetettu mitään päästörajoja. Siitä seuraisi tilanne, että tehtailijalla olisi TÄYSI VASTUU aiheuttamistaan vahingoista ketä tahansa kohtaan, joka kärsii toiminnasta haittaa.”
Ei toimi kyllä noin monissa tapauksissa. Jos yksi sellutehdas vähän lisää happosateita rikkidioksidipäästöillään, miten vahingonkorvaukset voisivat toimia? Haitta on merkittävä vain, koska se leviää laajalle. Oikeusjuttuun pitäisi osallistua tosi ison määrän vaikka metsänomistajia. Lisäksi, olisi aivan liian vaikeaa osoittaa, mikä osa haitoista olisivat juuri tämän sellutehtaan aiheuttamia. Ideasi voi ehkä toimia, jos päästöt eivät leviä laajalle, vaan keskittyvät esim yhteen puroon. Useimmissa tapauksissa se ei toimi. Se mikä toimii on päästövero tai päästökauppa. USA:ssa happamoituminen saatiin kuriin nimenomaan rikkipäästöjen päästökaupalla.
1. ja 2. luvusta:
Minusta näyttää tähän mennessä hyvältä. Esitellyt aiheet ovat mielenkiintoisia, ja ne on esitetty luontevassa järjestyksessä. Aiheet on käsitelty ymmärrettävästi ja logiikka on ehjää.
Aihe on minusta valittu hyvin: kaavoitus ja liikennekysymykset ovat aiheita, johon sinulla ainakin tämän blogin perusteella on hyvä ymmärrys.
“Silloin tällöin kuulee esitettävän, että asuntopulasta päästään, kunhan vain vapautetaan kaavoitus ja annetaan maanomistajien rakentaa tonteilleen niin paljon ja mitä nämä haluavat.” Itsekin ajattelen aika lailla näin, ja siksi kuulisin mieluusti tarkemmin, millaisiin ongelmiin tämä johtaa. Slummit on annettu tässä esimerkkinä, mutta olen käsityksessä, että slummien ongelmat johtuvat enemmän siellä asuvien ihmisten köyhyydestä ja suuresta määrästä, kuin vapaasta kaavoituksesta.
Suomeenhan perustettaisiin 5–15 vuoden sisään trailer parkkeja jos kaavoitus ja maankäyttö vapautettaisiin.
Ode: “[…]edustaa sellaista kaupunkia, jollaisessa asunnot ovat paljon arvokkaampia kuin lähiöissä[…]”.
Nyt on hyvä tietysti taas muistaa, että arvon määrää kysynnän ja tarjonnan suhde.
Voimme muistella sitä, kun asunto nukkumalähiössä, kuten vaikka Tapiolassa, maksoi enemmän kuin Skattalla.
Ajat muuttui ja voi muuttua tulevaisuudessakin.
Wikipedian mukaan Saarisen Haaga-Munkkiniemi-suunnitelmalle estettä ei muodostanut demokraattinen päätöksenteko, vaan se, että ensimmäinen maailmansota pysäytti tuon tyyppiset suuret investoinnit.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuli myös kunnallisdemokratia.
Soininvaaralle kommenttina että ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Suomi oli taloudellisesti kaaoksessa oleva valtio joka oli juuri itsenäistynyt sisällissodan jälkeen jolloin valtion ja julkisen hallinnon resurssit olivat olemattomat. Tälläisiä hankkeita kuten Haaga-Munkkiniemi-suunnitelmaa ei voitu toteuttaa koska kansanhuolto eli nykytermein hyvinvointivaltion palvelut olivat erittäin rajalliset
Yksi kiinnostava esimerkki savupiipputeollisuuden haittojen hallinnasta Helsingissä 1800-luvun loppupuolella:
Teollisuus ohjattiin Sörnäisiin, koska vallitseva lounaistuuli näin vei savut poispäin kaupungista. Sinne saatiin myös rautatie.
Ongelma, joka on sitten toistasataa vuotta ollut kaupungin riesana, on se, että Sörnäinen ei ollut paras suursataman paikka.