Päätin joukkoistaa kehitteillä olevan kirjani Talous ja kaupunki ja julkaista sen luku kerrallaan kommentoitavaksi. Sekä kriittiset että kannustavat kommentit ovat hyvin tervetulleita.
Yllä olevasta voisi kuvitella, että suosittelen kaupunkisuunnittelun korvaamista hintamekanismilla, johon julkisen vallan on vain osattava ympätä ulkoisvaikutusten oikea hinnoittelu.
Kaupunkisuunnittelu on niin monimutkaista, ettei mikään markkinoiden näkymätön käsi siitä selviä tai ainakin optimaaliseen tulokseen päätyminen veisi pitkään, jopa vuosisatoja. Kaupunkisuunnittelun on tunnistettava erilaiset tilatarpeet oikeassa suhteessa ja siinä hintamekanismilla on paljon kerrottavaa. Sitä kannattaisi kuunnella herkällä korvalla, mutta ei totella sokeasti.
Yllättäviä uusia tarpeita suunnittelulle ilmenee. Helsingissä etsitään sopivia kortteleita kaupungin uudeksi yöelämän keskukseksi. Yöelämä on hiipunut Punavuoressa, kun luova luokka on väistynyt omistavan luokan tieltä ja asujaimiston keski-ikä on noussut.
Bilekeskusta etsitään nyt jostain Kallion pohjoispuolelta. Ongelmana on yöelämän ja asumisen sovittaminen toisiinsa. Siihen eivät markkinat riitä – tai ratkaisun löytäminen kestäisi pitkään ja tuottaisi paljon mieliharmia ja eripuraa – olisihan mekanismina se, että yöelämän häiriöistä koituva haitta alentaisi asuntojen arvoa ja ne muuttuisivat pikkuhiljaa muuhun käyttöön. Tarvitaan siis suunnittelua niin kuin sitä tarvitaan myös teollisuuden ja asumisen yhteensovittamisessa.
Radanvarsilähiöistä ei ole syntynyt toimivia pieniä kaupunkeja kuin siellä, missä ne ovat itsenäisiä kaupunkeja. Suunnittelija ei siis ole onnistunut, mutta vielä huonommat edellytykset ovat hintamekanismilla – ainakin, jos maanomistus on hajautunutta. Itsenäisiltä kaupungeilta, kuten Hämeenlinnalta, se on kuitenkin onnistunut. Suunnittelijalla on siis ainakin teoreettiset mahdollisuudet onnistua, hintamekanismilla ei juuri minkäänlaisia.
Päättäjän on katsottava kauas
Eräs syy ohittaa markkinat on yritysten voitontavoittelun lyhytnäköisyys. Jos talot on tarkoitettu pysymään pystyssä ainakin sata vuotta, viisas päättäjä pohtii millaisille rakennuksille ja esimerkiksi minkäkokoisille asunnoille on tarvetta tulevaisuudessa. Joku markkinauskoinen tietysti väittää, että markkinat ottavat tämänkin huomioon, mutta rakennuttajan vastuu päättyy siihen, kun asunto on saatu myydyksi. Lisäksi vaikka tulevaisuudesta olisi täydellinen tieto, hintamekanismi aliarvioisi räikeästi tulevaisuudessa tapahtuvia asioita diskonttaamalla ne nykyhetkeen kohtalaisen suurella korolla. Viiden prosentin diskonttauskoron mukaan kustannuksilla, jotka koituvat maksettavaksi sadan vuoden päästä on alle prosentin paino verrattuna välittömiin kustannuksiin. Jos nyt pääsemme 7500 euroa halvemmalla, se oikeuttaa aiheuttamaan miljoonan euron kustannukset sadan vuoden päästä – ja nämä ovat reaalikustannuksia, joissa ei ole inflaatio mukana. Päättäjän on oltava kaukonäköisempi.
Olen ihmetellyt pitkään sitä, miksi kerrostaloissa putket on muurattu hankalasti sisään talon rakenteisiin. Jos ne olisi koteloitu seinän ulkopuolelle tai vaikka rappukäytävään kuten Saksassa, niiden vaihtaminen sujuisi hetkessä. Selitys taitaa tässäkin olla tavassamme vähätellä tulevaisuudessa lankeavia kustannuksia.
Viimeiset parikymmentä vuotta Helsingin seudulle on rakennettu liikaa pieniä asuntoja. Olin vahvasti vaikuttamassa siihen, että Helsingissä asuntojen kokoja alettiin säännellä ylöspäin. Rakennusliikkeet olivat vihaisia, sillä niille pienten asuntojen rakentaminen oli kannattavinta. Se tietysti osoitti, että pienille asunnoille oli sillä hetkellä kysyntää, mutta asuntoja rakennetaan sadaksi vuodeksi. Emme me kai aina aio asua näin ahtaasti.
Jo nyt pienasuntojen liiallinen rakentaminen on osoittautunut virheeksi. Erityisesti Vantaa olisi tehnyt viisaasti, jos se olisi noudattanut Kivistössä samanlaista asuntojen koon sääntelyä kuin Helsinki. Voi tietysti ajatella, että Kivistöön kohdistui suuri paine rakentaa yksiöitä juuri siksi, että niiden rakentamista rajoitettiin Helsingissä.
Ajatus asuntojen rakentamista tulevaa vauraampaa maailmaa varten ei ole mitenkään omintakeinen. Barcelonassa vaadittiin aikanaan, että uusien asuntojen on oltava vähintään sataneliöisiä. Kun Neuvostoliitossa uskottiin vielä kommunismiin, uusien asuinrakennusten laatu Moskovassa oli maan elintasoon nähden varsin hyvä. Kun usko yltäkylläiseen elämään tulevassa kommunismissa mureni, alettiin rakentaa ankeita sosialistisen realismin mukaisia betonilähiöitä. Ei sen puoleen Barcelonassakaan enää uskota tulevaisuuteen, jossa kaikki olisivat rikkaita.
Eri asia on, osaavatko kunnalliset päättäjätkään katsoa kauas. Vuonna 1961 rakennettu ja nyt purettava Hakanimen silta rakennettiin epäkäytännöllisen korkeaksi ja samalla rumaksi, koska sen ali piti päästä laivalla Hakaniemen rannassa sijaitsevan elementtitehtaan laituriin. Kun silta valmistui, elementtitehdas lakkautettiin. Miten kukaan saattoi kuvitella, että elementtitehdas voisi säilyä pitkään keskellä kaupunkia?
Seuraava luku tästä.
Kirjan alkuun tästä
Kaverin arkkitehtitoimistolla oli konsepti, jossa kerrostaloasunnoissa oli metrin korkea ryömintätila, mihin kaikki talotekniikka oli sijoitettu. Ryömintätila mahdollisti huoneiden todella vapaa sijoittelun ja talotekniikan uusiminen oli helppoa ja halpaa.
Hintaan ja ymmärtääkseni rakennusoikeuden käyttöön tämäkin konsepti sitten kaatui.
“Ongelmana on yöelämän ja asumisen sovittaminen toisiinsa. Siihen eivät markkinat riitä – tai ratkaisun löytäminen kestäisi pitkään ja tuottaisi paljon mieliharmia ja eripuraa – olisihan mekanismina se, että yöelämän häiriöistä koituva haitta alentaisi asuntojen arvoa ja ne muuttuisivat pikkuhiljaa muuhun käyttöön. Tarvitaan siis suunnittelua niin kuin sitä tarvitaan myös teollisuuden ja asumisen yhteensovittamisessa.”
Niin siis tässähän ongelma on ensisijasssa se, että keskussuunnittelija kieltää asumisen paikassa, jossa voi olla melua, ja vastaavasti kieltää melun paikassa jossa se voi kuulua asuntoon. Markkinaratkaisu olisi se, että asuntoihin sallittaisiin vaihteleva määrä melua, jonka jälkeen markkinoilla asukas saisi valita haluaako asua ajoittain meluisassa asunnossa mutta yökerhon lähellä, vai rauhallisessa asunnossa syrjemmällä.
Perverssiä tässä on tietysti se, että melunormit ovat muuttuneet ajan kanssa huomattavasti. Kaupunkissa on valtava määrä asuntoja joissa muun muassa liikennemelu on nykynormein laittoman suurta, mutta koska keskussuunnittelijaa ei kiinnosta kuin rakennusluvan alainen rakentaminen, tämä on ihan ok.
Markkinoiden on siis sallittua toimia kun kyseessä on vanha rakennus, mutta se on kiellettyä kun kyseessä on uusi.
Asumisen melu- ja päästönormeissa on myös ongelmallista, että niissä lähdetään toisaalta siitä, että ikkunoita pitää voida pitää auki ja toisaalta siitä ettei pihalla saisi kuulua merkittävästi melua.
Nykyään rakennus voidaan kuitenkin varustaa koneellisella ilmanvaihdolla ja jäähdytyksellä. Silloin ikkunoita ei tarvitse pitää auki ja melu ja pöly pysyy ulkona. Suuri osa ihmisistä ei myöskään kerrostalossa tarvitse pihaa paljon mihinkään muuhun kuin roskalaatikkojen säilytykseen, joten heille ei ole merkitystä minkä verran melua pihalla on. Jos taas haluaa viettää aikaa ulkona ei sitä niin pitkä matka puistoon tai merenrantaan missään Helsingissä ole.
Suuri osa ihmisistä ei ole lapsia. Ei kuitenkaan kannata suunnitella maailmaa niin, ettei lapsia ole lainkaan, tai päädymme sellaiseen maailmaan.
Toki perheasuntojakin tarvitaan, mutta kun hyvin suuri osa asukkaista asuu yksin tai kaksin ei kaiken rakentamisen tarvitse olla nimenomaan lapsille suunnattua.
Toisaalta asuu Helsingin vanhassa kantakaupungissakin jonkin verran lapsia eikä se, ettei omassa talossa ole pihaa näytä kokonaan lapsiperheitä estävän.
Lisäksi suurin osa lapsiperheistä muuttaa kun tulee lapsia, joten ei ole järkevä vaatimus että kaikki rakentaminen tehtäisiin samoilla joustamattomilla rakennusmääräyksillä.
Rakentamisen ylisäätelyä on, ettei talon pihalla saa olla meluisaa tai vaatimus että ikkunoita pitäisi voida pitää auki, vaikka koneellinen ilmanvaihto ja koneellinen jäähdytys on jo aikoja sitten keksitty.
Vaatimuksen siitä, ettei asunnon sisällä saa olla liian meluisaa tai että ilmanvaihto ja koneellinen jäähdytys toimii pitäisi riittää ihan hyvin.
Melun hillitsemisestä hyötyy paitsi sisällä ikkuna auki olevat niin käytännössä kaikki muutkin. Harva viettää koko elämäänsä sisällä ikkunat kiinni. Esim. itselle yksi toistuva järkytys hyperakusiasta kärsivänä on ratikoiden kirskunta kun vierailen Helsingissä.
Jos melutasoja ei hillittäisi asumisnormien nimissä, ties minkälainen meluhelvetti Helsingissä liikkuminen olisi.
Koko Itä-Euroopan betonilähiöistyminen alkoi todellisuudessa siitä, että Neuvostoliitto osti vuonna 1959 ranskalaiselta Raymond Camus ‑yhtiöltä 380 samanlaista talotehdasta ja sai niiden samanlaisuuden takia paljousalennusta. Kaikki ne väitetysti sosialistisen realismin mukaiset elementtitalot ovat todellisuudessa ranskalaisten insinöörien Ranskassa suunnittelemia taloja. Esimerkiksi Pariisin ympäristön banlieue-alueet ovat täynnä samanlaisia.
Tästä vain yleensä ollaan puhumatta, koska se on niin kiusallisessa ristiriidassa sen kliseisen mielikuvan kanssa, jonka mukaan Ranskassa jotenkin osataan arvostaa esteettisiä arvoja ja aistinautintoja toisella tavalla kuin Suomessa. Kaupunkisuunnittelussakin.
Pariisi on todella segregoitunut. Osa on todella hienoa ja osa silkkaa ankeutta. Asukkaat eivät valikoidu näille alueille satunnaisesti.
Kommenttina Soininvaaralle että myös Pariisin poliisi ei suostu menemään joihin Banlieue-alueille.
Tommi Uschanoville kommenttina että noita Pariisin banlieue-alueita on kahdenlaisia. Joista ääripäät ovat Clichy-sous-Bois ja Neuilly-sur-Seine. Vertailu voidaan nähdä esimerkiksi Kontulan ja Helsingin kantakaupungin väliltä..
1900-luvun alun asunnoissa saattoi olla neliöitä ja huoneita sellaiseen käyttöön joka myöhemmin kävi tarpeettomaksi. Jos asuntoon oli erikseen keittörapun sisäänkäynti, saattoi sen myöhemmin pilkkoa kahdeksi pienemmäksi.
Vastaavasti kaksi tai kolme vierekkäistä yksiötä voidaan yhdistää isommaksi perheasunnoksi — kunhan niiden neliöhinnat arvostuksen ja kysynnän vähentyessä ensin laskevat ja tulevat muutenkin remontti-ikään ainakin trendisisutuksen osalta.
Kiinnostava kirjoitus taas. Jäin pohtimaan tuota väitettä että suunnittelija osaisi varautua tulevaisuuteen markkinoita paremmin.
”Jos talot on tarkoitettu pysymään pystyssä ainakin sata vuotta, viisas päättäjä pohtii millaisille rakennuksille ja esimerkiksi minkäkokoisille asunnoille on tarvetta tulevaisuudessa.”
Voisiko tämän väitteen purkaa osiin seuraavasti:
1. ”Suunnittelijalla on parempaa informaatiota tulevaisuudesta.” -> Vaikea uskoa, että näin voisi mitenkään olla, paitsi koskien esim tulevaa kaavoitusta. Markkinoilla tuhansia toimijoita.
2. ”Suunnittelija huomioi tulevien sukupolvien tarpeet, eikä ole lyhytnäköinen.” Tässä siis olennaisesti ajatellaan, että suunnittelija osaisi soveltaa ”oikeampaa”, eli alempaa diskonttauskorko kuin markkinat.
Ensimmäinen osa väitteestä on nähdäkseni ”triviaalisti väärin”, mutta onko toisessa perää?
Suunnittelijan pyrkimyksenä varmasti on ”olla viisas” ja huomioida tulevat tarpeet, mutta ymmärtääkö tämä edes mitä diskonttaus tarkoittaa? Eikö tuossa ole valtava riski, että sovelletaan ihan väärää, jopa negatiivista korkokantaa?
Meillä on paljon esimerkkejä mitä itsekin tuot esille, joissa tulevaisuuteen varautuminen on mennyt ihan metsään.
Olisiko oikeampi lähestyminen se, että suunnittelija pyrkii tekemään sellaisia linjauksia, joilla mahdollistetaan yksityiset investoinnit alemmalla riskitasolla/tuottovaatimuksella/korolla? Hyvien raideliikenneyhteyksien varmistaminen ja käyttötarkoituksen joustavat muutokset voisivat olla näitä.
Mitä kompleksisempi systeemi ja mitä enemmän informaatiovirrassa on viiveitä sitä huonommin keskitetty optimointi toimii. Virheiden hyvinvointitappioiden odotusarvo kasvaa kun päättäjiä on vain yksi (poliittisesti ohjattu suunnittelija) ja sen päätökset koskevat kaikkia.
Mutta tätähän se poliitikkojen puhe on vaikka olisikin verhottu taloustieteelliseen jargoniin, poliittisia mielipiteitä.
Kaupunkisuunnittelu on vain edeltävien sukupolvien innovaatioiden kopioimista tämän sukupolven käyttöön. — Vieläpä hallinnossa korostetaan, että vain «koulun käynyt» suunnittelija sallitaan; siis sellainen, jonka luovuus on vuosien koulutuksella saatu poistettua.
Jo tuhansia vuosia vanhoissa kaupungeissa oli luotu ruutikaavan malli, johon merkkihenkilöitä varten tehdään poikkeuksia. Kuka mahtoikaan olla se alkuperäinen Alvar Aalto, joka ensiksi keksi sen. Sen jälkeen kaupunkisuunnittelu on ollut vain vanhan kopiointia.
Keinoäly voisi helposti korvata suunnittelijat, mutta silloin luovuus katoaisi lopullisesti. — Haluaako «tavallinen kansa» kuitenkaan viihtyisää asuinympäristöä, joka on toimiva vielä sadan vuoden päästä?