Minä olen ollut kovin yllättynyt viimeisimmästä terveydenhuoltokriisistä, siitä, että Kela ilmoitti, ettei se enää korvaa julkisissa sairaaloissa annosteltuja kalliita lääkkeitä. Entisenä peruspalveluministerinä olen ollut siinä käsitys, ettei Kela ole korvannut näitä ennenkään, ei kalliita eikä halpoja. Raja on mennyt siinä, että kotona annosteltavat lääkkeet korvaa Kela ja sairaaloissa annettavat lääkkeet maksavat sairaalat.
Nyt on noussut äläkkä siitä, ettei Kela korvaa näitä lääkkeitä enää heinäkuun alusta alkaen. Äläkän olisi pitänyt nousta siitä, miten Kela laista täysin piittaamatta on alkanut korvata niitä omalla päätöksellään, koska ”niin on parempi”. Lainsäädäntövalta kuuluu eduskunnalle, ei Kelalle, vaikka Kela on aina silloin tällöin ottanut vallan itselleen.
Se on tietysti selvä, ettei tällaista järjestelmän muutosta pitäisi tehdä varoittamatta keskellä vuotta. Olisi pitänyt antaa enemmän rahaa hyvinvointialueille ja vähemmän Kelalle-
Ei raja ole nytkään oikeassa paikassa
En siis sano, että raja on nyt oikeassa paikassa. Minun aikanani (2000–2002) tuo raja tuotti ongelmia uusien hyvien mutta kalliiden reumalääkkeiden kohdalla. Niitä oli markkinoilla kallis ja vielä kalliimpi. Tuo vielä kalliimpi otettiin itse kotona ja se halvempi piti käydä pistättämässä sairaalassa. Sairaalat tietysti määräsivät sitä vielä kalliimpaa, koska saivat siirrettyä maksamisen Kelalle.
Yksityissairaaloilla ei voi olla eri sääntöä
Sitä en tiedä, missä vaiheessa käytännöksi on tullut, että yksityisessä sairaalassa annosteltavat lääkkeet maksaa Kela. Ei sen näin pitäisi olla. Kela maksakoot Kelan taksojen mukaan sairaalassa annettavasta hoidosta ja lääkkeet sen osana. Sairausvakuutuskorvaukset sairaaloiden tai yksityislääkäreiden antamasta hoidosta ovat pienempiä kuin lääkekorvaukset, joissa on myös henkilökohtainen katto niin, että jossain vaiheessa lääke muuttuu ilmaiseksi.
Sillä joka määrää lääkkeestä on oltava jokin vastuu siitä, ettei vain potilasta miellyttääkseen määrää tälle lääkettä, jonka hyöty suhteessa halvempaan lääkkeeseen ei vastaan hintaeroa. Onhan jopa riski, että jotkut yksityislääkärit alkavat kilpailla sillä, että me määräämme kalliita lääkkeitä hövelimmin.
Eivät lääkkeetkään saa maksaa mitä tahansa
Ellemme ole sitä mieltä, että terveydenhuolto saa maksaa ihan kuinka paljon tahansa – siis vaikka koko kansantulon – meidän on priorisoitava niin, että edellytämme hoidolta jotain kustannusvastaavuutta – että se tuottaa kohtuullisen määrän terveyttä suhteessa uhrattuun rahamäärään.
Meillä hintalautakunta hyväksyy lääkkeet korvattaviksi Aina se ei hyväksy, koska lääkeyhtiö pyytää liikaa eikä huippukallis lääke ole mitenkään olennaisesti parempi kuin halvempi kilpailijansa. Jos ei tällaista hylkäysmahdollisuutta olisi, lääkeyhtiöt nostaisivat lääkkeidensä hintoja rajattomasti, koska lääkärille ja potilaalle on ihan yksi ja sama mitä se maksaa, kun laskun joka tapauksessa kuittaa Kela.
Minä päättäisin myös, että joidenkin kalliiden lääkkeiden osalta lääkemääräyksen saisi kirjoittaa vain julkisen sairaanhoidon lääkäri, jotta yksityiset eivät alkaisi kilpailla sillä, kuka on kynän käyttäjänä hövelein.
Kela-korvaukset hyvinvointialueiden vastuulle
Kun nyt alettiin myllätä terveydenhuollon rahoitusta, siirtäisin kelakorvaukset sairaanhoitopiireille sekä lääkkeiden että Kela-kyytien osalta. Näin asia on järjestetty Ruotsissa — siis että Landstinget on vastuussa Kela-korvauksista.
Sillä, joka määrää lääkkeistä, pitäisi olla jokin taloudellinen vastuu siitä, mitä määrää, eikä rajan pitäisi mennä siinä, missä lääkkeitä annostellaan. Viittaa niihin vuosituhannen vaihteen reumalääkkeisiin. Sama koskee Kela-kyytejä. Nyt kun hyvinvointialueiden ei tarvitse murehtia, paljonko heidän päätöksensä aiheuttavat Kela-kyytejä, palveluverkosta uhkaa tulla liian harva.