Kategoria: Talouspolitiikka

Kotimaisen omistuksen tukeminen vai tytäryhtiötalous?

Olen kir­joit­ta­mas­sa kir­jaa vähän kaikesta. Juuri sik­si sen valmis­tu­mi­nen on lykkäy­tynyt. Ajat­telin vähän spoila­ta kir­jaani ja julka­ista siitä ottei­ta, jot­ka sovel­tu­vat ajanko­htaiseen keskustelu­un Suomen luisumis­es­ta tytäryhtiötaloudeksi.

Maa tarvitsee omistajia?

Rikkain promille suo­ma­lai­sista, 5 500 henkeä, saa vähän yli kak­si pros­ent­tia kaik­ista net­to­tu­loista, siis tuloista, joista on vähen­net­ty verot. Hei­dän net­to­tu­lon­sa ylit­tävät siis 20-ker­tais­es­ti keskiar­von. Yhdys­val­lois­sa suu­rit­u­loisim­man promillen osu­us net­to­tu­loista on viisi pros­ent­tia ja osu­us kas­vaa nopeasti. Näin suuret tulot ovat pääasi­as­sa pääomatuloja.

Omaisu­userot ovat paljon tulo­ero­ja suurem­mat. Rikkain pros­ent­ti omis­taa Yhdys­val­lois­sa 37 % kaikesta koti­talouk­sien omis­ta­mas­ta net­to­var­al­lisu­ud­es­ta, rikkain promille 22 %, ja rikkain 0,1 promil­lea 11 %. Tähän kymme­ne­sos­apromilleen kuu­luvil­la 16 000 per­heel­lä on var­al­lisu­ut­ta keskimäärin noin 370 miljoon­aa dol­lar­ia. Omaisu­u­den kasautu­mi­nen har­voihin käsi­in on kiihtymässä – juuri kuten Piket­ty on ennus­tanut. Todet­takoon, ettei Yhdys­val­lat joh­da kisaa omaisu­usero­jen suu­ru­udessa. Venäjäl­lä rikkain pros­ent­ti omis­taa yli 70 pros­ent­tia koti­talouk­sien varallisuudesta.

Suo­ma­laisia yri­tyk­siä on myy­ty viime vuosi­na kovaan tahti­in ulko­maille. Merkit­tävänä syynä tähän on, ettei suo­ma­laisia omis­ta­jia ole tar­jol­la. Tämä on pien­ten var­al­lisu­usero­jen kään­töpuoli. Kansan­talouden iskukykyä ajatellen tarvit­sisimme enem­män sijoi­tus­var­al­lisu­ut­ta, siis var­al­lisu­ut­ta, joka pystyy kan­ta­maan omis­ta­jan riskin ja jon­ka halti­jat voisi­vat tuo­da yri­tyk­si­in osaavia omis­ta­jia. Taita­va ulko­mainen omis­ta­ja voi olla yri­tyk­selle ja sen työ­paikoille siu­naus niin kauan kuin yri­tyk­sel­lä menee hyvin, mut­ta kun supis­tuk­sia pitää tehdä, omis­ta­ja säi­lyt­tää yleen­sä oman koti­maansa työ­paikko­ja pidem­pään kuin työ­paikko­ja ulko­mail­la, tässä tapauk­ses­sa siis Suomes­sa. Minä en uskaltaisi ostaa omakoti­taloa Uud­estakaupungista, kos­ka sen arvo riip­puu niin paljon autote­htaan kohtalosta.

Demokra­ti­aa arvosta­va voisi ajatel­la, että olisi parem­pi, että sijoi­tus­var­al­lisu­us kumu­loi­tu­isi val­tion omaisu­udek­si ja sen käytöstä päätet­täisi­in kansan­val­tais­es­ti. Joku toinen voi pitää val­tio­ta eri­tyisen huonona ja taita­mat­tomana omis­ta­jana. Puoli­julk­isi­na omis­ta­ji­na voidaan pitää eläkey­htiöitä, joiden pääo­mat­u­lo koituu kaikkien suo­ma­lais­ten palka­nsaa­jien hyödyksi.

Kansankap­i­tal­is­ti­sis­sa ideaal­i­malleis­sa sijoi­tus­var­al­lisu­ut­ta ker­tyy suurelle määräl­lä koti­talouk­sia, jot­ka sijoit­ta­vat sitä joko suo­raan osakkeisi­in tai tur­vau­tu­vat sijoi­tus­ra­has­to­jen salkun­hoita­jien osaamiseen. Tämän mukaan olisi ihanteel­lista, jos kaikil­la koti­talouk­sil­la olisi sopi­vasti sijoi­tus­var­al­lisu­ut­ta. Tosin ei omis­t­a­mi­nen tässäkään tapauk­ses­sa olisi eri­tyisen osaavis­sa käsissä.

Jos sijoi­tus­var­al­lisu­ut­ta olisi tasais­es­ti kaikil­la, sen vaikut­taisi tulon­jakoon samal­la tavoin kuin perus­tu­lo. Jos perus­tu­lon pelätään laiskista­van kansalaisia, mik­si tämä kuitenkaan ei laiskistaisi? Eihän niinkään voi olla, että tasainen tulovir­ta laiskistaa, jos se tulee sosi­aal­i­tur­vana, mut­ta ei laiskista, jos se tulee osinkoina, ellei ajatel­la, että toisia laiskistaa ja toisia ei.

Suurien omaisu­us­tu­lo­jen tilas­toin­nis­sa on jonkin ver­ran hor­ju­vu­ut­ta, sil­lä osinko­tu­lo­ja ei yleen­sä tuloute­ta koti­talouk­sille vaan näi­den omis­tamille hold­ingy­htiöille. Niitä ei kuitenkaan voi käyt­tää kulu­tuk­seen, jos hold­ingy­htiö ei tulou­ta niitä edelleen koti­taloudelle, mut­ta sijoi­tus­var­al­lisu­ut­ta ja siihen liit­tyvää taloudel­lista val­taa ne kyl­lä kartuttavat.

Suurten tulo­jen luon­teeseen vaikut­taa suuresti se, mitä niil­lä tehdään; käytetäänkö ne ylel­liseen kulu­tuk­seen vai investoidaanko ne edelleen uusien työ­paikko­jen syn­nyt­tämiseen. On ilmeistä haaskaus­ta ja resurssien teho­ton­ta käyt­töä, jos suuria tulo­ja käytetään yksi­ty­islen­tokoneisi­in, miljoonien euro­jen muske­liv­eneisi­in, sato­jen neliöi­den vapaa-ajan asun­toi­hin ja muuhun haaskaavaan kulu­tuk­seen. Tätä voi oikeutetusti ver­ra­ta siihen pen­nin venyt­tämiseen, jota moni pien­i­t­u­loinen joutuu jatku­vasti tekemään.

Ruot­sis­sa varakkai­ta suku­ja on paljon enem­män kuin Suomes­sa – itse asi­as­sa var­al­lisu­us on jakau­tunut Ruot­sis­sa yhtä epä­ta­sais­es­ti kuin Yhdys­val­lois­sa. Tätä on pidet­ty maan voimavarana. Ruot­sis­sa on monia men­estyviä yri­tyk­siä, kun taas Suo­mi on vajoa­mas­sa tytäryhtiötaloudeksi.

Ruot­sis­sa on kehitet­ty veikeän prag­maat­ti­nen ratkaisu kysymyk­seen, onko omaisu­usero­jen kasvu hyväk­si vai pahak­si: suuril­ta omaisuuk­sil­ta on pois­tet­tu per­in­tövero, kun taas taval­lisen kansan perin­nöistä kerätään enem­män veroa kuin Suomes­sa. Ei halu­ta tuho­ta suuria omaisuuk­sia, kos­ka ne ovat Ruotsin vahvu­us, mut­ta ei toisaal­ta halu­ta kumu­loitu­vien omaisu­usero­jen tunkeu­tu­mista köy­hien ja keski­t­u­lois­t­en väli­in. Käytän­nössä tämä on tehty pois­ta­mal­la per­in­tövero kaik­il­ta ja kor­vaa­mal­la se myyn­tivoit­toverol­la, joka taas on suo­ma­laista per­in­töveroa suurem­pi. Taval­lisen koti­talouden suurin per­in­tö on van­hempi­en asun­to. Sen voi Ruot­sis­sa per­iä verot­tomasti, mut­ta jos se sat­tuu ole­maan vääräl­lä paikkakun­nal­la tai on muuten epä­sopi­va ja myy sen, koko myyn­ti­hin­taan sisäl­tyvä nimelli­nen voit­to on kokon­aan verotet­tavaa tuloa. Han­k­in­tahin­tana pide­tään sitä inflaa­tion syömää hin­taa, jol­la alku­peräi­nen omis­ta­ja on sen aikanaan, ehkä vuosikym­meniä sit­ten ostanut. Suomes­sa han­k­in­tahin­tana pide­tään asun­non arvoa per­in­töveroa mak­set­taes­sa. Se voi olla inflaa­tion joh­dos­ta alle kymmenes osa asun­non myyn­ti­hin­nas­ta. Val­ti­ol­la on aikaa odot­taa. Jos­sain vai­heessa asun­to kyl­lä menee myyn­ti­in[1]. Jos ruot­salainen taas omis­taa sijoi­tusy­htiön kaut­ta neljän­nek­sen Sto­ra Ensos­ta, myy Sto­ra Enson osak­keet mut­ta ei sijoi­tusy­htiötä, ei tarvitse mak­saa per­in­töveroa lainkaan, kun­han myyn­ti­hin­ta jää sijoi­tusy­htiöön. Tämän jär­jeste­lyn tarkoi­tus on suosia sitä, että omis­ta­ja­suku­jen omaisu­us kart­tuu ja vahvis­taa Ruotsin talout­ta. Sitä, että koti­talouk­sien var­al­lisu­us on jakau­tunut Ruot­sis­sa yhtä epä­ta­sais­es­ti kuin Yhdys­val­lois­sa, ei Ruot­sis­sa pide­tä ongelmana.

Ruot­salaiset omis­ta­ja­su­vut ovat koroste­tun isän­maal­lisia. Niiden on hyvä ollakin, kos­ka ne ovat poli­it­tisen hyvän­tah­toisu­u­den vanke­ja. Niitä suo­si­va jär­jeste­ly on yhden nui­jakopau­tuk­sen varas­sa valtiopäivillä.

Lähde: Glob­al Wealth Data­book 2018. Cred­it Suisse.

= = = =

Olen­naista tietysti on, käyt­tävätkö super­rikkaat rahansa suihkukoneisi­in ja ökyveneisi­in vai investoi­vatko tuotan­toon ja työ­paikkoi­hin – kuten Piket­ty pelkää ja Ruotsin val­tio toivoo. Kulu­tuk­sen epä­ta­sainen jakau­tu­mi­nen ei ole sama asia kuin tulo­jen epä­ta­sainen jakau­tu­mi­nen, mut­ta tietysti tulo­jen jakau­tu­mi­nen ennakoi kulu­tuk­sen jakautumista.

Suomalaiset yritykset siirtyvät ulkomaiseen omistukseen

Suomes­ta on myy­ty ulko­maille huo­mat­ta­va määrä lupaavia kasvuyri­tyk­siä mut­ta myös vaki­in­tunei­ta yri­tyk­siä, kuten vaikka­pa työ­paikkaruokailu­un erikois­tunut Ami­ca ja makeis­te­hdas Panda.

Kasvuyri­tys­ten tie johtaa melkein aina ulko­maiseen omis­tuk­seen. Alku­peräisen inno­vaa­tion tehneet pystyvät kas­vat­ta­maan yri­tys­tä jonkin aikaa, mut­ta kun yri­tys­tä pitää laa­jen­taa, siihen tarvi­taan olen­nais­es­ti lisää pääo­maa. Myyn­ti suun­tau­tuu ulko­maille, kos­ka Suomes­sa on vähän sijoitusvarallisuutta.

Jos alku­peräis­ten omis­ta­jien var­al­lisu­us on nous­sut muu­ta­mas­ta läp­päristä kym­meni­in miljooni­in euroi­hin, ja äkkirikas­tuneet halu­a­vat tämän näkyvän myös per­hei­den­sä kulu­tus­ta­sos­sa, vero­tus kan­nus­taa voimakkaasti myymään yri­tyk­sen. Tyhjästä luo­dun yri­tyk­sen myyn­ti­t­u­losta menee veroa noin 20 % mut­ta jos omis­ta­jat mak­sa­vat yri­tyk­ses­tään itselleen palkkaa tai suuria osinko­ja, tästä tulosta joutuu mak­samaan veroa läh­es 60 pros­ent­tia.[3]

Olemme taas tilanteessa, jos­sa samal­la para­metril­la – suurten tulo­jen vero­tuk­sel­la – on kak­si keskenään ris­tiri­itaista päämäärää. Sosi­aalisen koherenssin ylläpitämi­nen edel­lyt­täisi suurten tulo­jen korkeaa vero­tus­ta mut­ta koti­maisen sijoi­tus­var­al­lisu­u­den kar­tut­ta­mi­nen niiden lievää verotusta?

Voitaisi­inko nämä kak­si tavoitet­ta yhdis­tää? Verote­taan suurten tulo­jen mah­dol­lis­ta­maan haaskaavaa kulu­tus­ta, mut­ta ei estetä sijoi­tus­var­al­lisu­u­den kar­tut­tamista. Ratkaisu on pro­gres­si­ivi­nen menovero.

Progressiivinen menovero

Men­overo vas­taa tuloveroa kuitenkin niin, että tuloa, joka säästetään, ei verote­ta ja vas­taavasti säästö­jen syömistä verotetaan.

Näin on suurten omaisu­us­tu­lo­jen osalta tehtykin. Sijoi­tu­so­maisu­u­den voi siirtää hold­ing-yhtiöön. Omaisu­ud­es­ta koitu­vat tulot, esimerkik­si osin­got tai myyn­tivoitot, eivät näy todel­lisen omis­ta­jan verotet­ta­vana tulona ennen kuin hän nos­taa ne itselleen. Vuon­na 2020 sama mah­dol­lisu­us annet­ti­in taval­lisille pien­si­joit­ta­jille sal­li­mal­la osake­si­joi­tustilit, jot­ka toimi­vat saman peri­aat­teen mukaan. Salkku­un hyväksytään sil­loin kuitenkin vain pörssiosakkei­ta, joten kasvuyri­tys­ten rahoit­tamiseen ei tästä ole apua. Mah­dol­lisu­us on tosi­asi­as­sa olla käytössä jo pitkään osakein­dek­si­tilien muo­dos­sa, jot­ka myös sijoit­ta­vat osin­got takaisin osakkeisi­in. Verotet­tavaa tuloa koituu siinä vai­heessa, kun myy sijoituk­sen­sa tai osan siitä.

Nämä jär­jeste­lyt koske­vat vain pääo­mat­u­lo­ja. Oikeutetumpaa men­overo voisi olla työ­tu­lo­jen kohdal­la eri­tyis­es­ti urbaanis­sa elämässä, jos­sa asun­to­var­al­lisu­us jakaa ihmisiä hyvä- ja huono-osaisi­in. Myös palka­nsaa­jat voisi­vat vauras­tua palka­s­taan säästämällä.

Pro­gres­si­ivisen men­overon olois­sa henkilö, joka säästää huo­mat­ta­van osan tulois­taan asun­to­lainan hoita­miseen, ei jou­tu­isi mak­samaan veroa siitä osas­ta tuloaan, joka kuluu lainan lyhen­tämiseen. Vähen­nyskelpoinen olisi siis vain lainan lyhen­nys, ei korko, kos­ka korko on juok­se­va meno eikä säästämistä. Tämä menisi siis juuri päin­vas­toin kuin aikana, jol­loin asun­to­lainan korot sai vähen­tää tuloista mut­ta ei lyhen­nyk­siä. Jos asun­non aikanaan myy, myyn­ti­t­u­lo olisi kokon­aan verotet­tavaa tuloa, ellei sitä sijoi­ta uud­estaan. Har­va panee asun­non hin­nan ker­ral­la sileäk­si, joten myyn­ti­t­u­lo koituu verotet­tavak­si hil­jak­seen sitä mukaa kun pääo­maa syödään.

Tämä jär­jeste­ly helpot­taisi asun­to­var­al­lisu­u­den han­kkimista niille, jot­ka eivät peri asun­toa tai muu­ta var­al­lisu­ut­ta ja lisäisi tasa-arvoa kaupunkien raadol­lisil­la asuntomarkkinoilla.

Pro­gres­si­ivi­nen men­overo pois­taisi suuren osan korkeisi­in mar­gin­aaliv­eroi­hin sisäl­tyvistä haitoista. Suomes­sa siir­ryt­ti­in pääo­mat­u­lo­jen kevyem­pään vero­tuk­seen vuon­na 1993, mil­lä oli huo­mat­tavia posi­ti­ivisia vaiku­tuk­sia Suomen talouteen samall,a kun se lisäsi tulo­ero­ja ja myös ero­ja kulu­tus­mah­dol­lisuuk­sis­sa. Tämä aut­toi var­al­lisu­u­den kehit­tymisessä kuitenkin vain niitä, joil­la oli van­has­taan pääo­mat­u­lo­ja, mut­ta ei helpot­tanut palka­nsaa­jien säästämistä.

Jos suurista pääo­mat­u­loista perit­täisi­in tuloveroa kuten työ­tu­loista, pääo­mat pyrk­i­sivät pak­en­e­maan maas­ta ja vaik­ka ne pysy­i­sivät koti­maas­sa, uuden pääo­man muo­dos­tu­mi­nen hidas­tu­isi. Korkeakaan pro­gres­si­ivi­nen men­overo ei estäisi pääo­man muo­dos­tu­mista, kos­ka säästet­tyä tuloa ei verotet­taisi, mut­ta se tasaisi ero­ja kulu­tus­mah­dol­lisuuk­sis­sa. Se ei karkot­taisi pääo­man omis­ta­jia maas­ta sen enem­pää kuin nykyi­nen vero­tus karkot­taa hyvä­palkkaisia alem­man vero­tuk­sen maihin.

Pro­gres­si­ivisen men­overon mallis­sa olisi vaikea perustel­la, mik­si työ­tu­lo­ja ja pääo­mat­u­lo­ja verote­taan eri taval­la. Ylelli­nen kulu­tus on ylel­listä kulu­tus­ta siitä riip­pumat­ta, mis­tä tulot ovat peräisin. Kos­ka pääo­mat­u­lo­ja ei ole vaku­utet­tu sairau­den ja työt­tömyy­den var­al­ta, niistä ei kuitenkaan ole perustel­tua per­iä sosiaalivakuutusmaksuja.

Pro­gres­si­ivista men­overoa on vaikea toteut­taa yhden maan puit­teis­sa, kos­ka sitä on help­po kiertää. Kun on tul­lut aika alkaa syödä säästöjään, kan­nat­taa muut­taa maa­han, joka verot­taa tulo­ja eikä kulu­tus­ta ja jos­sa siis säästö­jen syömistä ei verote­ta. Jär­jestelmään liit­tyy muitakin siir­tymä­vai­heen ongelmia, jos verot­ta­jal­la ei ole tiedos­sa, mitä omaisu­ut­ta kenel­läkin on. Sil­loin voi väit­tää säästävän­sä osan tulois­taan vain muut­ta­mal­la van­haa omaisu­ut­ta muo­dos­ta toiseen, mak­samal­la esimerkik­si asun­to­lainaa pankki­til­iä tyh­jen­tämäl­lä. Men­overo edel­lyt­tää kat­tavaa tietoa koti­talouk­sien varallisuudesta.

Kun vero­tuk­ses­sa lykätään jonkin tulo­erän verot­tamista verotet­tavak­si myöhem­min, yksi mah­dol­lisu­us olisi kir­ja­ta lykkäys lainaksi. Sil­loin sitä ei pysty­isi yhtä hel­posti pak­en­e­maan muut­ta­mal­la pois maas­ta. Yhdys­val­lois­sa ja esimerkik­si Nor­jas­sa on erään­lainen maastapois­tu­misvero juuri tästä syystä.

 

= = = =

Joku voi pitää pro­gres­si­ivista men­overoa epäoikeu­den­mukaise­na, kos­ka se kar­tut­taa suuria omaisuuk­sia. Se itse asi­as­sa on jopa sen tarkoi­tus. Tämä mah­dol­lisu­us kuitenkin on jo hold­ingy­htiöi­den kaut­ta rikkail­la, mut­ta taval­lisen palka­nsaa­jan on nykyjär­jestelmässä toiv­o­ton­ta lisätä tavar­al­lisu­ut­taan palka­s­ta säästämällä.

Kolikol­la on kuitenkin myös toinen puoli. Kun­ta, jon­ka asukkaista suh­teel­lis­es­ti eniten on täysin tulot­to­mia, on Kau­ni­ainen. Varsi­naista ryysyköy­hälistöä siel­lä ei kuitenkaan näy. Van­hempi­en­sa tai iso­van­hempi­en­sa per­in­töä sileäk­si pane­va ei mak­sa tuloveroa lainkaan. Pro­gres­si­ivista men­overoa hän maksaisi.

= = =

Ja takaisin alku­un. Ruot­sis­sa vero­tus suosii omaisuuk­sien kasautu­mista. Siitä huoli­mat­ta Ruot­si on mallikelpoinen hyv­in­voin­tiy­hteiskun­ta. Me olemme toim­i­neet päin­vas­toin. Niin­pä Dagens Indus­tri jo levit­telee otsikos­saan: Fin­lands indus­tri är vårt!

Poli­ti­ik­ka on valintoja.

[1] Tulk­in­ta uud­is­tuk­sen moti­iveista on omani.

[2] Glob­al Wealth Data­book 2018. Cred­it Suisse.

[3] Osinkoa verote­taan ansio­tu­lona, jos osinko on yli kahdek­san pros­ent­tia yri­tyk­sen net­to­var­al­lisu­ud­es­ta. Net­to­var­al­lisu­us ei ole sama kuin yri­tyk­sen arvo, joka määräy­tyy sen tuot­to-odotusten mukaan.

Kassaan kuuluminen ja oikeus työttömyysvakuutukseen.

Olen niin van­ha, että muis­tan vielä, kun SAK:n puheen­jo­hta­ja Niilo Hämäläi­nen raivosi tele­vi­sios­sa työe­htosopimusten yleis­si­tovu­ut­ta vas­taan. Se ei ollut kuu­lunut hal­li­tuk­sen esi­tyk­seen, vaan eduskun­ta lisäsi sen käsiteltävänä ole­vaan laki­in. Niilo Hämäläi­nen piti tätä por­varien juo­ne­na ammat­tiy­hdis­tys­li­iket­tä vas­taan. Kuka enää halu­aa mak­saa jäsen­mak­su­ja, kun liit­toon kuu­luma­ton saa samat edut lain voimalla.

Käsi­tys por­varien juon­es­ta oli ehkä yli­t­ulk­in­taa, kos­ka esi­tys taisi tul­la SKDL:ltä.

Yhtä kaik­ki, ongel­mana oli, miten motivoi­da enää ketään mak­samaan jäsenmaksuja?

Sit­ten kek­sit­ti­in työt­tömyys­vaku­u­tus. Se sidot­ti­in ammat­tili­it­to­jen jäsenyy­teen. Veron­mak­sa­jat mak­soi­vat, mut­ta etu tuli vain liit­toon kuu­luville. Tai työ­markki­na­jar­gon­ian mukaan veron­mak­sa­jat eivät mak­sa­neet vaan ”par­tit” mak­soi­vat, niin kuin sil­lä olisi jokin ero. Kaik­ki verot per­itään tuotannosta.

Jos­sakin vai­heessa havait­ti­in, että ei ole ihan ongel­ma­ton­ta, että saadak­seen val­tion kus­tan­ta­man edun pitää kuu­lua johonkin jär­jestöön, jol­la taas on oikeus vali­ta jäse­nen­sä niin kuin kaikil­la jär­jestöil­lä on. Niin­pä annet­ti­in teo­reet­ti­nen mah­dol­lisu­us kuu­lua kas­saan kuu­lumat­ta liit­toon, mut­ta sen ei ollut tarkoi­tus merk­itä mitään.

(Eräs tut­tuni halusi suut­tuneena omaa alaansa sor­ta­neesta tupo­ratkais­us­ta ero­ta liitos­ta, vaan ei kas­sas­ta. Hänet kuitenkin erotet­ti­in myös kas­sas­ta. Kun hän halusi takaisin kas­saan, hänelle ker­rot­ti­in, että se käy puhe­lin­soitol­la. Numero kuitenkin on salainen ja se ker­ro­taan vain liiton jäsenille.)

Nyt tämä ei ole enää teo­ri­aa. Suurin työt­tömyyskas­sa on jo nyt niin san­ot­tu Loimaan kas­sa, tylsem­mältä nimeltään yleinen työt­tömyyskas­sa YTK.

Työt­tömyys­vaku­u­tus rahoite­taan 95-pros­ent­tis­es­ti kaik­il­ta, niin kas­saan kuu­luvil­ta kuin kuu­lumat­tomil­ta, perit­täväl­lä palkkaan sido­tul­la mak­sul­la. Muodolli­nen kas­san jäsen­mak­su kat­taa noin viisi pros­ent­tia kuluista. Todel­lisu­udessa se ei rahoi­ta lainkaan, kos­ka tuo viisi pros­ent­tia haaskau­tuu siihen hallinnol­liseen tehot­to­muu­teen, jon­ka toimin­nan pirstou­tu­mi­nen pieni­in ay-jäärien ATK-osaamisel­laan hallinnoimi­in kas­soi­hin aiheut­taa.  Kela hoitaisi sen kyl­lä viisi pros­ent­tia halvemmalla.

Kovin suur­ta eroa ei ole sil­lä, kut­su­taanko sitä rahaa, joka läh­tee työan­ta­jan tililtä, mut­ta ei päädy työn­tek­i­jän tilille vaan menee sotu-mak­sui­hin, työn­tek­i­jän vai työ­nan­ta­jan rahak­si. Sym­bol­is­es­ti täl­lä kuitenkin on merk­i­tys­tä. Ekonometri­sis­sa malleis­sa tätä ei pysty erottamaan.

Jos mak­su menisi vain kas­saan kuu­luvil­ta aina voisi ehdot­taa työ­nan­ta­jalle kaup­paa, että eroaa kas­sas­ta ja saisi palkanko­ro­tuk­sen, joka vas­taa työ­nan­ta­jan säästöä kas­samak­sus­ta. Kyl­lä se työ­nan­ta­jan mak­sama mak­sukin on pois työn­tek­i­jän palkasta.

Työt­tömyys­vaku­u­tuk­sen mak­samis­es­ta ei voi tehdä vapaae­htoista syys­tä, jon­ka selitän tämän postauk­sen lopussa.

Joitakin aiko­ja sit­ten kun nousi häly siitä, että kaik­ki rahoit­ta­vat työt­tömyys­vaku­u­tus­ta, mut­ta vain kas­saan kuu­lu­vat hyö­tyvät siitä, jär­jestelmään tehti­in kos­meet­ti­nen muu­tos. Kas­saan kuu­lumat­tomien mak­sut eivät enää rahoitakaan ansiosi­don­naista (hei­dän työ­nan­ta­jansa rahoit­ta­vat yhä), mut­ta työn­tek­i­jän nimi­in las­ket­ta­va mak­su menee val­tion poh­jat­tomaan kas­saan. Tai muodol­lis­es­ti sil­lä rahoite­taan työt­tömyys­tur­van poh­jal­la ole­vaa perusturvaosuutta.

Täl­lä yritetään väit­tää, että kas­saan kuu­lumat­tomien mak­sut menevät hei­dän työt­tömyys­vaku­u­tuk­sen­sa mak­su­un, mut­ta tämä on silkkaa silmänlumetta.

Myös kas­saan kuu­lu­vat saa­vat saman perus­tur­vao­su­u­den eivätkä mak­sa siitä mitään.

Lop­putu­los on se, että kas­saan kuu­lumat­tomat mak­sa­vat yhtä paljon, mut­ta saa­vat paljon vähemmän.

Perussyy tähän eroon on se, että ay-liike halu­aa pakot­taa työn­tek­i­jät jäsenikseen sil­lä, että ilman jäsenyyt­tä ei saa työt­tömyys­vaku­u­tus­ta. Tämä alkaa olla katoavaa kansan­perin­net­tä, kos­ka moni tietää, että voi liit­tyä Loimaan kas­saan tai vaik­ka Paper­ili­iton kas­saan liit­tymät­tä Paper­ili­iton osas­toon. Moni kuitenkin puhuu yhä liiton päivära­has­ta, vaik­ka liitoil­la ei ole sen rahoituk­sen kanssa mitään tekemistä.

Aidosti vapaae­htoinen työttömyysvakuutus?

Kir­joitin twit­teris­sä piru­ut­tani, että jos on liian mon­imutkaista antaa työt­tömyys­vaku­u­tus kaikille, joista mak­se­taan vaku­u­tus­mak­su, pois­te­taan mak­sut niiden palka­s­ta, jot­ka eivät kuu­lu kas­saan. Tähän ei tul­lut yhtään asial­lista vastausta.

Työt­tömyys­vaku­u­tus on saman­lainen kuin sairaus­vaku­u­tus. Kumpikaan ei voi olla vapaae­htoinen, kos­ka ihmis­ten ris­ki joutua työt­tömäk­si on eri­lainen ja jokainen tietää paljon omas­ta riskistään. Jos mak­su on sama kaikille, pienen riskin palka­nsaa­jat jät­täy­tyvät pois. Sen seu­rauk­se­na mak­su­ja on nos­tet­ta­va, yhä use­am­man kan­nat­taa jät­täy­tyä pois ja niin edelleen. Sama kos­kee sairautta.

Ongel­maa ei siis voi ratkaista niin, että kas­san jäsenyys on vapaae­htoista ja vain jäsenet mak­sa­vat vakuutusmaksun.

Kas­saan kuu­lu­mi­nen pakolliseksi

Niin­pä se on ratkaista­va niin, että vaku­u­tus ulote­taan kaikki­in niin kuin sairaus­vaku­u­tuskin on ulotet­tu. Joko siir­retään koko työt­tömyys­vaku­u­tus Kelan hoidet­tavak­si tai tehdään kas­san jäsenyy­destä pakol­lista. Sairaus­vaku­u­tus nou­dat­taa edel­listä ratkaisua ja eläke­vaku­u­tus jälkimmäistä.

Työt­tömyys­vaku­u­tuk­sen pitää koskea kaikkia niin kuin sairaus­vaku­u­tuk­senkin. Vain Trump on eri mieltä jälkimmäisestä.

On joka tapauk­ses­sa väärin, että samat vaku­u­tus­mak­sut menevät kaik­il­ta, mut­ta vain osa on vakuutettuja.

= = = =

Muuten, mik­si työ­nan­ta­ja­jär­jestötkin kan­nat­ta­vat tätä nyky­istä jär­jestelmää, jon­ka tarkoituk­se­na on tehdä taloudel­lis­es­ti kan­nat­tavak­si liit­tyä liit­toon (kas­saan) jokaiselle.

Sil­loin kun vielä tehti­in tulopoli­it­tisia kokon­ais­ratkaisu­ja, oli koko yhteiskun­nan etu, että sitä sopi­mas­sa ole­vat edus­ti­vat mah­dol­lisim­man suur­ta osaa niistä, joi­ta sopimus koski.

Nyt niitä ei enää tehdä.

Jos työt­tömyys­vaku­u­tus ei ole syy liit­tyä liit­toon, jäl­jelle jäävät lakkoavustukset.

 

Pitääkö pahasta rangaista vai hyvää palkita?

Miten kulut­ta­jia ja yri­tyk­siä pitäisi ohja­ta kohden vas­tu­ullisem­paa käyt­täy­tymistä? Pitääkö väärää käyt­täy­tymistä ran­gaista hait­taveroin vai hyvää toim­intaa palki­ta subventoimalla?

Talous­teo­ri­an mukaan tämä on yksinker­taista: ulkoi­sista haitoista pitää mak­saa hait­taveroa ja ulkoi­sista hyödy­istä palki­ta sub­ven­tioin. Ulkoise­na hyö­tynä ei voi­da pitää sitä, että kor­vataan ulkoista hait­taa aiheut­tavaa toimintaa.

Ote­taan tämä vähän konkreet­tisem­min. Pitääkö sub­ven­toi­da puh­taan ener­gian tuotan­toa vai ran­gaista ilmas­ton­muu­tos­ta pahen­tavaa energiaa?

Ulkois­t­en kus­tan­nusten mak­sat­ta­mi­nen hait­taveroina ei oikeas­t­aan ole mikään ran­gais­tus, sil­lä ei kai kukaan pidä ran­gais­tuk­se­na sitäkään, että ostaes­saan tavaran kau­pas­ta siitä pitää mak­saa. Ulkoinen kus­tan­nus on ihan oikea kus­tan­nus ja on virheen oikaisemista, että siitä joutuu myös maksamaan.

Jos emme peri haitas­ta hait­taveroa vaan sen sijaan sub­ven­toimme päästötön­tä ener­giaa, tulemme siinä sivus­sa sub­ven­toi­neek­si ener­gian kulu­tus­ta ja lyömään siten rätil­lä päin naa­maa pyrkimyk­siä säästää ener­giaa. Ener­gian haaskaami­nen ei ole mitään hyveel­listä toim­intaa, jos­ta pitäisi palki­ta. Pikem­minkin päinvastoin.

Poli­it­tis­es­ti on kuitenkin paljon helpom­pi jakaa rahaa puh­taalle ener­gialle kuin rankaista saas­tut­tavas­ta toimin­nas­ta. Sik­si sub­ven­tioista on niin paljon helpom­paa päättää.

Nyt tietysti joku vetoaa vetoisas­sa talos­saan palel­e­vaan köy­hään van­huk­seen. On paljon tehokkaam­paa tukea köy­hää van­hus­ta suo­raan kuin sub­ven­toi­da kaikkien suo­ma­lais­ten koti­talouk­sien ja yri­tys­ten ener­gian käyt­töä yhteen­sä sadoil­la miljoonil­la euroil­la, jot­ta tästä menisi muu­ta­ma euro tämän van­huk­sen hyväksi.

Hait­taverot tule­vat kulut­ta­jille kalli­ik­si, kun taas sub­ven­tiot pienen­tävät kulut­ta­jan laskua. Näin moni ajat­telee, mut­ta se ei ole tot­ta. Hait­taverot tuo­vat rahaa val­tion kas­saan ja sub­ven­tiot vievät sitä. Samat kulut­ta­jat joutu­vat tämän laskun mak­samaan joko korkeamp­ina veroina tai huonomp­ina julk­isi­na palveluina.

Kun val­it­semme mielu­um­min hait­taverot kuin sub­ven­tiopoli­ti­ikan, meil­lä riit­tää rahaa kun­non koulu­tuk­seen ja siihenkin, että pidämme huol­ta vanhuksistamme.

On toinenkin argu­ment­ti hait­tavero­jen puoles­ta. Kun ne tekevät fos­si­iliener­gias­ta kalli­im­paa, ne vaikut­ta­vat jokaiseen kulu­tus- ja investoin­tipäätök­seen. Jos jätämme hin­nois­sa ole­van virheen kor­jaa­mat­ta hait­taveroil­la, kaik­ki pienet päätök­set menevät väärään suun­taan. Pienistä puroista muo­dos­tuu lop­ul­ta iso virta.

Sub­ven­tiopäätök­set taas vaikut­ta­vat vain niihin har­valukuisi­in asioi­hin, joi­hin tukea myön­netään. Se on päämäärää ajatellen todel­la tehotonta.

Ilmastorahasto: menevätkö tässä pelisäännöt sekaisin?

Val­tion kehi­tysy­htiö Vake ryhtyy rahoit­ta­maan ilmas­toin­vestoin­te­ja hal­li­tuk­sen ilmas­to­tavoit­teen saavut­tamisek­si.  Yhtiön hal­li­tuk­sen puheen­jo­hta­ja Rei­jo Karhi­nen ja toim­i­tusjo­hta­ja Paula Laine peruste­liv­at HS:n mielipi­desivul­la per­jan­taina, mihin tätä uut­ta välinet­tä tarvi­taan. Se oli vas­taus työelämän­pro­fes­sori Pent­ti Pikkaraisen ihmette­lyyn (HS 10.2)  mihin tätä tarvi­taan, kun suo­ranainen sub­ven­tio pitäisi antaa val­tion bud­jetista ja lainamääräiseen rahoituk­seen on tar­jol­la Finnver­aa, Pohjo­is­maista Investoin­tipankkia ja Euroopan investoin­tipankkia ja kun esteenä tähänkään asti ei ole ollut rahoi­tus vaan järkevät han­kkeet joi­ta rahoittaa.

Karhi­nen ja Laine vas­ta­si­vat, että on run­saasti ilmas­ton kannal­ta hyviä han­kkei­ta, jot­ka eivät vain ole taloudel­lis­es­ti kan­nat­tavia. Näi­den rahoit­tamiseen tarvi­taan markki­na­pu­ut­teen vuok­si ilmas­tora­has­toa. Kyse on siis taloudel­lis­es­ti kan­nat­ta­mat­tomien han­kkei­den sub­ven­toimis­es­ta, joka tehdään bud­jetin ulkop­uolelta, jot­ta bud­jet­tia ei paisutettaisi.

On tietysti hyvä, että ilmas­totekoi­hin on tar­jol­la rahoi­tus­ta, mut­ta jokin tässä tökkii.

Jos ilmas­ton kannal­ta järkevät han­kkeet eivät ole kan­nat­tavia, ongel­ma on talouden pelisään­nöis­sä ja puut­teel­lises­sa hin­tao­h­jauk­ses­sa. Markki­na­pu­utte on tässä tapauk­ses­sa ulkois­t­en kus­tan­nusten ilmaisu­us ja tämä markki­na­puute pitää pois­taa. Sen sijaan, että sub­ven­toimme hyviä han­kkei­ta, mei­dän pitäisi verot­taa ympäristöä vahin­goit­tavaa toim­intaa. Sil­loin ei tarvit­taisi mitään val­ti­ol­lista elin­tä päät­tämään, mitkä teknolo­giat ovat parhai­ta tor­ju­maan ongel­maa, vaan markki­nat löytäi­sivät ne. Ilmas­tonäköko­h­ta pitäisi saa­da mukaan yri­tys­ten kaikki­in päätök­si­in, ei vain niihin, joi­hin saa val­tion tukea. Sik­si pitäisi keskit­tyä markki­na­pu­ut­tei­den poistamiseen.

Siinä on tietysti se ikävä puoli, että täl­lainen voi har­mit­taa niitä, joiden ilmas­toa vahin­goit­ta­va toim­inta tulee kalli­im­mak­si. Siitä tämä taitaa kiikas­taa. Val­tion rahaa on kivaa jakaa niin kauan kuin sitä on, mut­ta ei se val­tion kirstu raja­ton ole. Kas­san kar­tut­ta­mi­nen taas on ikävää, vaik­ka hiiliv­erot oli­si­vatkin sub­ven­tio­ta parem­pi ohjauskeino.

Jos val­tion rahoi­tus näin tunkeu­tuu teol­lisu­usyri­tys­ten sisälle sub­ven­toiduil­la lain­oil­la (tai osakeomis­tuk­sel­la?) saamme aikaan melkoisen kan­nustin­sekamel­skan, joka voi pahim­mil­laan osoit­tau­tua suurek­si virheeksi.

Sub­ven­tion lupaamisen suurin ris­ki on, että se pysäyt­tää myös kan­nat­tavien han­kkei­den toteu­tu­misen markki­nae­htois­es­ti. Mik­si tehdä omil­la rahoil­la mitään, kun voi vähän odot­ta­mal­la saa­da val­ti­ol­ta tukea?

Min­ul­la on tästä koke­mus­ta. Poistin aikanaan perus­palve­lu­min­is­ter­inä val­tion investoin­ti­avus­tuk­set sote-kiin­teistöi­hin ja siirsin rahat toim­inta-avus­tuk­si­in. Se tuot­ti investoin­ti­aal­lon, kos­ka järkevät han­kkeet kan­nat­ti käyn­nistää heti sen sijaan, että olisi jäänyt odot­ta­maan val­tion tukia, joi­ta ei kaikille kuitenkaan riit­tänyt. Sil­loin ainakin val­tion tuki investoin­tei­hin vähen­si investoin­te­ja, ei lisän­nyt niitä.

Yllä ole­va kos­kee suo­ranaisia investoin­ti­avus­tuk­sia. Tuki teknolo­gian kehit­tämiseen on eri asia, kos­ka tieto uuden teknolo­gian toimivu­ud­es­ta tai toim­i­mat­to­muud­es­ta hyödyt­tää muitakin toimijoita.

Tukivi­idakon lisäämisen sijaan minä nos­taisin päästöoikeuk­sien hin­taa kun­nol­la vähen­tämäl­lä niiden määrää. Se ei tietysti ole yksin Suomen päätettävissä.

Voi olla, että olen väärässä. Paras on hyvän viholli­nen. Toiv­ot­tavasti olen väärässä.

[Lisät­ty 12.2. virke ulkoisen kus­tan­nustebn ilmaisuudesta]

 

Berliinin vuokrasäännöstely

Berli­i­ni on lehti­ti­eto­jen mukaan päät­tänyt aset­taa kaupunki­in vuokrasään­nöste­lyn ennen vuot­ta 2014 raken­net­tui­hin asun­toi­hin. (Helsin­gin Sanomat (7.1.2020), Vuokralais­ten val­lanku­mous.) Toiv­ot­tavasti tämän päätök­sen kaikki­naiset vaiku­tuk­set tutk­i­taan kun­nol­la, kos­ka kyseessä on merkit­tävä yhteiskun­nalli­nen koe.

Tyy­tymät­tömyy­den vuokrien nopeaan nousu­un ymmärtää. Sak­so­jen yhdis­tymisen jäl­keen Berli­in­istä tuli muut­to­tap­piokaupun­ki, jonne tuli tois­tasa­taatuhat­ta tyhjää asun­toa. Sen ansios­ta se oli hyvin hal­pa sekä asukkaille että uusille start­up-yri­tyk­sille. Nyt Berli­i­ni vetää puoleen­sa asukkai­ta ja yri­tyk­siä. Tilan yli­tar­jon­ta on kadon­nut. Sekä toimis­to­jen että asun­to­jen vuokrat nou­se­vat nopeasti. Markki­noiden viesti on, että rupusak­ki voisi muut­taa muualle ja tehdä tilaa uuden talouden sankareille. Tämä herät­tää ymmär­ret­tävää tyy­tymät­tömyyt­tä tai suo­ranaista raivoa.

Lehti­tiedoista ei kun­nol­la käy ilmi, mitä Berli­inis­sä oikein suun­nitel­laan, sil­lä tuskin he ovat tietämät­tömiä vuokrasään­nöste­lyn ongelmista. Helsin­gin Sanomien artikke­lis­sa käytet­ti­in niin paljon pal­sta­ti­laa asian tari­nal­lis­tamiseen, ettei fak­toille jäänyt oikein tilaa. Sak­salaiset ovat aika prag­maat­tista porukkaa, joten uskon, että heil­lä on käsi­tys siitä, miten vuokrasään­nöste­lyn karikot vältetään.

Vuokrasään­nöste­lyn pahim­pana puole­na on, ettei vuokranan­ta­jal­la ole mitään kan­nustin­ta pitää kiin­teistöistä huol­ta, vaan niiden kan­nat­taa antaa rapis­tua, kunnes ne saa purkaa. Tämä näkyi eri puolel­la Euroop­paa kaupunkien rän­sistymisenä sodan­jälkeis­inä vuosina.

Ruot­salainen vasem­mis­to­lainen talousti­eteil­i­jä Assar Lind­beck kir­joit­ti vuon­na 1971, että ”vuokrasään­nöste­ly näyt­tää eräin paikoin ole­van pom­mit­tamista luku­un otta­mat­ta tehokkain tois­taisek­si tun­ne­tu­ista tavoista tuho­ta kaupun­ki”.[1] Viet­namin ulko­min­is­teri Nguyen co Thach pani vielä parem­mak­si. Hän on sanonut, että amerikkalaiset eivät onnis­tuneet tuhoa­maan Hanoi­ta pom­mikoneil­laan, mut­ta viet­nami­laiset ovat onnis­tuneet siinä itse tiukalla vuokrasäännöstelyllä.

Lehti­ti­eto­jen mukaan Berli­inin kat­tovuokra määräy­tyy muun muas­sa alueen sijain­nin ja asun­non kun­non perus­teel­la. Tähän voi olla leiv­ot­tuna sisään kan­nustin remon­toi­da asun­to­ja parem­pikun­toisik­si. Tai ehkä heil­lä on sama por­saan­reikä kuin oli aikanaan Suomen vuokrasään­nöstelyssä, jon­ka mukaan asun­non rak­en­tamisvuote­na pidet­ti­in kiin­teistön perusko­r­jausvuot­ta. Jos Berli­inis­sä toim­i­taan samoin, perusko­r­jaa­mal­la talo pääsee eroon koko vuokrasäännöstelystä.

Toinen ongel­ma vuokrasään­nöstelyssä on, että se tuhoaa asun­tomarkki­nat. Näin on käynyt Tukhol­mas­sa, jos­sa lail­lista asun­toa joutuu odot­ta­maan 10 – 20 vuot­ta. Täl­lai­sis­sa olois­sa ei tietenkään voi kovin dynaami­nen talous toimia. Ei kukaan voi perus­taa yri­tys­tä kaupunki­in, jos­ta sen työn­tek­i­jät eivät voi saa­da asun­toa kuin vuosien kuluttua.

Tukhol­man ovat pelas­ta­neet pimeät asun­tomarkki­nat. Hal­van vuokra-asun­non joskus kauan sit­ten saa­neet vuokraa­vat niitä pimeästi eteen­päin huo­mat­taval­la voitol­la. Laiton­ta, mut­ta siihen ei puu­tu­ta, kos­ka se on välttämätöntä.

Vuokrasään­nöste­ly tuot­taa asun­tomarkki­noille myös voimakkaan luk­i­tus­vaiku­tuk­sen. Kun per­hekoko muut­tuu tai työ­paik­ka siir­tyy kaupun­gin toiselle laidalle, on vaikea muut­taa sopi­vam­paan asun­toon, kos­ka niitä ei ole tarjolla.

Berli­inis­sä asun­tomarkki­noiden paisun­tasäil­iök­si on varat­tu vuo­den 2013 jäl­keen raken­netut asun­not eli kuusi asun­to­jen vuosik­er­taa. Voisi ennus­taa, että näi­den asun­to­jen vuokrat nou­se­vat pil­vi­in, jos Berli­inin yri­tys­toimin­nan kova kasvu jatkuu.

Uusien asun­to­jen korkeat vuokrat voivat kan­nus­taa myös rak­en­ta­maan uusia asun­to­ja. Se on hyvä, sil­lä kuten jokainen ymmärtää, asun­to­jen puut­teeseen aut­taa lop­ul­ta vain niiden rak­en­t­a­mi­nen. Tämä kuitenkin vain sil­lä edel­ly­tyk­sel­lä, että saadaan sijoit­ta­jat luot­ta­maan siihen, ettei vuokrakat­to lev­iä uudem­pi­in asuntoihin.

Jos asun­tomarkki­nat lukki­u­tu­vat, se merk­it­see vakavaa iskua Berli­inin hakeu­tuville yrityksille.

Kat­so­taan, kun­ka käy. Toiv­ot­tavasti tämän vaiku­tuk­set tutk­i­taan kattavasti.

 

 

[1] The Polit­i­cal Econ­o­my of the New Left : An Out­sider’s View (1971), p. 39

 

Kenelle kuuluu hyöty innovaatioista?

Jos Edi­son ei olisi keksinyt sähkölamp­pua, kat­selisim­meko tele­vi­sio­ta kynt­tilän valossa?

Helsin­gin Sanomien eri­no­mainen amerikkalaisen talousti­eteil­i­jän Philippe Aghion haas­tat­telu kir­voit­ti ajatuk­sia inno­vaa­tioiden omis­tamis­es­ta. Merkit­tävänä syynä tulo­ero­jen kasvu­un ja jät­tiomaisuuk­sien keskit­tymiseen liit­tyy siihen, että inno­vaa­tioiden osu­us kansan­tu­lon kakus­ta kas­vaa. Toinen syy on niin san­ot­tu verkos­to­vaiku­tus, joka tuot­taa monop­o­lis­tisia voittoja.

Teol­lisu­us­maid­en talouskasvu syn­tyy lähin­nä inno­vaa­tioista, mut­ta kuu­lu­vatko inno­vaa­tiot sel­l­aisi­naan niiden kehit­täjille? Kyse on vähän samas­ta asi­as­ta kuin kuu­luuko suuri malmiesi­in­tymä sen ensim­mäiselle löytäjälle. Jos tämä ensim­mäi­nen ei olisi sitä löytänyt, joku toinen olisi. Löytäjä ei syn­nyt­tänyt malmiesi­in­tymää. Siel­lä se olisi pysynyt löytäjään­sä odot­ta­mas­sa. Tämän takia pidän Suomen löytäjä saa pitää ‑peri­aat­teeseen perus­tu­vaa kaivoslain­säädän­töä aivan pölvästinä.

Tietyt tek­nol­o­giset inno­vaa­tiot syn­tyvät vääjäämät­tä. Eivät yhtä vääjäämät­tä kuin malmiesi­in­tymän löy­tymi­nen, mut­ta kuitenkin. Yleinen tieteelli­nen ymmär­rys ja teknolo­gian kehi­tys ovat taustal­la kaikissa huo­mat­tavis­sa inno­vaa­tiois­sa. Sen eteen val­tiot ja yliopis­tot käyt­tävät sato­ja mil­jarde­ja. Lop­ulli­nen kehit­täjä on tehnyt vain pienen osan inno­vaa­tion taustal­la olev­as­ta työstä. Sik­si kehi­tyk­sen tuo­mat hyödyt kuu­lu­vat suurim­mal­ta osin kaikille. Ensim­mäiselle kek­si­jälle pitää mak­saa jotain, jot­ta inno­vaa­tioiden kehit­tämisessä olisi mitään ideaa, mut­ta nyt osu­us on liian suuri.

Käytän­nössä tek­isin tämän niin, että jokaiseen patent­ti­in liitetään korkein sal­lit­tu lisenssi­mak­su keksin­nön lisen­sioimis­es­ta. Tätä mak­sua vas­taan se on annet­ta­va kenen tahansa käyt­töön. Mak­su olisi vielä regres­si­ivi­nen niin, että jos  lisenssi­mak­sun mak­sajia olisi hyvin paljon, mak­su alenisi. Näin myös estet­täisi­in se, että joku ostaa patentin keksin­töön, joka veisi poh­jan van­hal­ta teknolo­gial­ta, johon tämä yri­tys on investoin­ut paljon rahaa.

Verkos­to­vaiku­tus

Toinen ongel­ma liit­tyy verkos­to­vaiku­tuk­seen ja sen syn­nyt­tämi­in tosi­asial­lisi­in monopolei­hin. Face­book esimerkik­si on sitä parem­min toimi­va palvelu, mitä enem­män sil­lä on käyt­täjiä. Näin ollen mar­gin­aa­likus­tan­nus uud­es­ta käyt­täjästä on yri­tyk­selle negati­ivi­nen, ei siis nol­la vaan peräti negati­ivi­nen. Sama kos­kee Googlea, Ama­zo­nia ja moni mui­ta val­ta­van kan­nat­tavia yrityksiä.

Voisi tietysti ajatel­la, että nämä monop­o­lit pitäisi hajot­taa. Jos esimerkik­si täl­lä perus­teel­la ilmoitet­taisi­in, että Face­bookil­la saa olla vain sata miljoon­aa käyt­täjää, jot­ta markki­noille jäisi tilaa muillekin, vietäisi­in tietysti Face­book­il­ta sen monop­o­liase­ma, mut­ta tuotet­taisi­in harmia myös käyt­täjille. Verkos­to­vaiku­tus on todel­li­nen etu myös kuluttajille.

Käytän havain­toes­imerkkiä, jon­ka tiedän ontu­vak­si. Olete­taan, että eri tahot omis­taisi­vat oikeuk­sia eri­laisi­in raideleveyk­si­in rautateil­lä. Se, jon­ka raidelevey­destä tulisi stan­dar­di, saisi siitä tietysti suuret tulot ja voisi laskut­taa rautatiey­htiöitä mielin määrin. Kovin hyvä ratkaisu ei olisi, että Euroopan rautateil­lä on olta­va vähin­tään 20 eri raideleveyt­tä, eikä niistä yhdenkään osu­us saisi olla yli 10 %.

Minus­ta verkos­to­vaiku­tuk­sen tuot­ta­ma keskit­tymi­nen pitäisi sal­lia, mut­ta pitäisi säätää monop­o­liv­ero, jota yri­tys­ten pitäisi mak­saa sitä enem­män mitä suurem­pi on sen markki­nao­su­us. Tämä tietysti oma­l­la taval­laan raivaisi tilaa myös kilpailijoille.

Ei ole hyvä sel­l­ainen yhteiskun­ta, jos­sa muu­ta­ma suuryri­tys kah­mii kansan­tu­losta merkit­tävän osan kassaansa.

 

 

Pitäisikö euromaiden nostaa palkkoja yhdessä?

EKP on aset­tanut inflaa­tio­tavoit­teek­seen kak­si pros­ent­tia vuodessa, mut­ta on jäänyt siitä jatku­vasti. Pieni inflaa­tio olisi kansan­taloudelle hyväk­si, kos­ka se rankai­sisi niitä, jot­ka kaiva­vat leiviskän­sä maa­han sen sijaan, että ylläpitäi­sivät kansan­talout­ta ja se vaikeut­taa laske­mas­ta reaa­liko­rko­ja reip­paasti nol­lan ala­puolelle, kos­ka negati­ivisen nimel­lisko­rot toimi­vat kummallisesti.

Ylilöysä rahapoli­ti­ik­ka ei ole aktivoin­ut talout­ta toiv­o­tul­la taval­la, mut­ta on kyl­lä tuot­tanut vaar­al­lisia kuplia asun­to- ja osakemarkkinoille.

Ongel­mana ovat euroalueen liian pienet palkanko­ro­tuk­set. Ne taas johtu­vat siitä, että jokainen maa hyö­tyy siitä, että kus­tan­nus­ta­so nousee hitaam­min kuin kil­pail­i­ja­mais­sa. Sik­si kaikissa mais­sa maltil­liset palkanko­ro­tuk­set ovat sen maan työn­tek­i­jöi­den etu, mut­ta koko euroaluet­ta ajatellen täl­lainen deflaa­tiok­il­pailu on turmiollista.

Euroalueen sään­nöis­sä tämäkin ongel­ma on otet­tu huomioon, mut­ta sään­töä ei nou­date­ta. Yhdel­läkään euro­maal­la ei saa olla liian yli­jäämäistä vai­h­to­taset­ta[1]. Sak­sa rikkoo tätä sään­töä avoimesti ja nyt myös Hol­lan­ti, mut­ta niitä ei ole edes toruttu.

Niin­pä Suomes­sakin olisi viisas­ta, että palkanko­ro­tuk­set jäi­sivät taas maltil­lisik­si, kos­ka korkeat palkanko­ro­tuk­set menevät suo­raan hin­toi­hin. Reaalian­siot eivät niiden ansio­ta nouse, mut­ta vien­nin veto hiipuu ja työt­tömyys nousee. Näin ajatel­laan kaikissa mais­sa, ja lop­putu­los on huono. Jos palkko­ja nos­tet­taisi­in koordi­noidusti kaikissa euro-mais­sa, nekin koro­tuk­set meni­sivät inflaa­tioon, eivätkä reaalian­siot siis koro­tusten takia juuri nousisi, mut­ta taloudelli­nen aktivi­teet­ti kohenisi, kos­ka päästäisi­in eroon deflaa­tion tai liian hitaan inflaa­tion kiroista.

Pitäisikö ryhtyä koordi­noimaan palkanko­ro­tuk­sia? Sovit­taisi­in, että vai­h­to­taseeltaan yli­jäämäi­sis­sä talouk­sis­sa palkanko­ro­tuk­set oli­si­vat vähän isom­pia ja ali­jäämäi­sis­sä pienem­piä, mut­ta kaikissa keskimäärin niin suuria, että ne johtaisi­vat tavoitel­tu­un kah­den pros­entin inflaa­tioon. Seu­raa­vana vuon­na sama uud­estaan kuitenkin niin, että palkkaliuku­mat ote­taan huomioon.

 

 

[1] Ylära­ja sal­li­t­ulle vai­h­to­taseen yli­jäämäl­lä on muis­taak­seni kuusi pros­ent­tia BKT:sta, mut­ta en saanut tätä tark­iste­tuk­si mistään.

Miten auttaa perusduunaria ahdingossa?

Olin vähäl­lä kir­joit­taa poikkipuolisia ajatuk­sia Postin palkoista, kun asia oli kuumim­mil­laan, mut­ta mal­toin mie­leni ja päätin kir­joit­taa, kun tilanne on rauhoit­tunut. Koko keskustelu ja sen saa­ma suun­ta häir­it­sivät min­ua suuresti, kos­ka vakavaa ongel­maa kor­jat­ti­in mielestäni taval­la, joka ei toi­mi – tai ei skaalaudu, kuten nyky­isin on muodikas­ta sanoa.

Postis­sa olti­in kiis­tat­ta heiken­tämässä työe­htosopimuk­sia. Se liit­tyy ongel­maan, jota kut­su­taan nimel­lä työ­markki­noiden polar­isoi­tu­mi­nen. Sel­l­ais­ten hyvien työ­paikko­jen määrä on vähen­emässä, joi­hin ei tarvi­ta mitään eri­ty­istä osaamista tai koulutusta.

Ilmiö näkyy parhait­en mielestäni yllä olevas­sa kuvas­sa. Korkeampi koulu­tus on aina johtanut parem­paan työl­lisyy­teen, mut­ta 1980-luvun lop­ulle työt­tömyy­den tasot pysyivät jotenkin nipus­sa. Sen jäl­keen pelkän perus- tai kansak­oulun varas­sa ole­vien työt­tömyys on räjähtänyt.

Tästä esitetään paljon radikaalimpiakin luku­ja. Pelkän perusk­oulun suorit­tanei­den työl­lisyysaste on vain 42 pros­ent­tia, mut­ta tämä on tilas­toil­la vale­htelemista. Ei-työl­lisi­in kuu­luu esimerkik­si 18 vuot­ta täyt­täneet luki­o­laiset. Työ­markki­noiden heit­to­pus­sei­hin eivät kuu­lu vain pelkän perusk­oulun suorit­ta­neet, vaan myös merkit­tävä osa toisen asteen tutkin­non suorit­taneista. Onhan hei­dänkin työt­tömyysas­teen­sa 15 %

Olen­naista on, että työ­markki­na-ase­ma on heiken­tänyt nopeasti ja vakavasti työn­tek­i­jöil­lä, joil­la ei ole tar­jo­ta työ­nan­ta­jalle muu­ta kuin kak­si kät­tä. Näi­den kysyn­tä on vähen­tynyt ja määrä lisään­tynyt. Määrä on lisään­tynyt, vaik­ka koulu­tusaste on nous­sut, kos­ka moni aiem­min arvokas osaami­nen on menet­tänyt merk­i­tyk­sen­sä automaa­tion, dig­i­tal­isaa­tion ja glob­al­isaa­tion seurauksena.

Se mikä min­ua tässä asi­as­sa häir­it­si, oli että huomio kiin­nitet­ti­in 700 paket­ti­la­jit­teli­jaan, jot­ka aiot­ti­in pan­na samaan surkeaan työe­htosopimuk­seen varhais­jake­li­joiden kanssa. Varhais­jake­li­joi­ta on yli kymme­nen ker­taa enem­män. Onko kukaan kiin­nos­tunut hei­dän tilanteestaan?

Yksit­täis­ten työ­paikko­jen puo­lus­t­a­mi­nen kohta­laisen mas­si­ivisil­la tuk­i­lakoil­la pelas­taa joitakin onnekkai­ta, mut­ta jät­tää suuren enem­mistön heit­teille – niin kuin nyt ne varhais­jake­li­jat. Tämä ei ole voit­ta­va strategia

Puhu­mat­takaan niistä vielä huono-osaisem­mista, joiden työ­panok­ses­ta ei mak­se­ta euroakaan – siis työttömistä.

Pidän aika arve­lut­ta­vana yhteiskun­nal­lisen oikeu­den­mukaisu­u­den kannal­ta, jos val­tio (tai kun­nat) ryhty­isi mak­samaan olen­nais­es­ti parem­paa palkkaa kuin mitä saman­laisille työn­tek­i­jöille mak­se­taan yksi­tyisel­lä puolel­la. Pitäisi paran­taa kaikkien asemaa.

Minä halu­aisin etsiä ratkaisua, joka aut­taa kaikkia yleis­es­ti eikä joitain onnekkai­ta erityisesti.

Olen­nainen kysymys on, mis­tä voisi löy­tyä töitä kor­va­maan entisiä hyviä duu­nar­i­työ­paikko­ja. Muual­la ne ovat löy­tyneet yksi­ty­i­sistä palveluista, mut­ta ei juuri meil­lä. Suo­mi on itsepalveluyhteiskunta.

Mik­si meil­lä ei ole kahvilois­sa tar­joil­i­joi­ta eikä huoltoasemil­la tankkaa­jia? Kos­ka ahne asi­akas ei halua mak­saa. Jos tar­joil­i­joiden palkat oli­si­vat pienem­piä tai jos hei­dän työhön­sä kohdis­tu­isi pienem­pi veroki­ila, tar­joil­i­joi­ta olisi enemmän.

Työ­markki­noiden huono-osais­ten ase­maa voi toki yrit­tää paran­taa nos­ta­mal­la alem­pia palkko­ja, mut­ta siinä on se vika, että se lisää työt­tömien määrää. Sik­si pitäisi antaa alimpi­en palkko­jen laskea, verot­taa niitä vähem­män ja tukea pieni­palkkaisia täy­den­tävil­lä tulonsiirroilla.

Kom­ment­te­ja postin työehtosopimuskiistasta

Sodan ensim­mäi­nen uhri on totu­us. Sama kos­kee työ­markki­nari­ito­ja. Sik­si tietoni asi­as­ta ovat edelleen vajavaiset. Todel­li­sista palkkata­soista on täysin mah­do­ton saa­da tietoa, kos­ka ne  piilote­taan muodol­lisen taulukkopalkan ja eri­lais­ten palkan lisien muo­dosta­maan seka­sotku­un. Luulen, että tämä johtuu halus­ta estää eri alo­jen väliset palkkaver­tailut. Syynä lie­nee suo­ma­laisen sanan­laskun viisaus: kateus vie kalatkin vedestä.

Julk­isu­udessa ollei­den tieto­jen mukaan ulkop­uolisen on täysin mah­do­ton tietää, paljonko paket­ti­la­jit­telijoiden palkko­jen oli tarkoi­tus alen­tua ja mikä on palkkata­so ver­rat­tuna kil­pail­i­joiden käyt­tämään AKT:n sopimuk­seen. Raha­nar­voinen asia on myös, mil­laiset työa­jan jous­tot kum­mas­sakin sopimuk­ses­sa on. Ilmeis­es­ti kuitenkin Posti ei pysynyt täysin totu­udessa väit­täessään, että se pyrkii palkkakus­tan­nuk­sis­sa kil­pail­i­joiden tasolle Taisi yrit­tää vähän alle.

Aina voi yrit­tää. Helsingis­sä se ei ainakaan olisi onnis­tunut, kos­ka työn­tek­i­jät oli­si­vat äänestäneet jaloil­laan. Muual­la, jos­sa työti­laisuuk­sia on vähem­män, olisi ehkä onnistunutkin.

En pidä kuitenkaan suo­ta­vana, että Posti ryhtyy han­kki­maan kil­pailue­t­ua kil­pail­i­joi­ta huonom­mil­la työe­hdoil­la, vaik­ka en pidä perustel­tuna sitäkään, että postin pitäisi mak­saa mui­ta parem­pia palkko­ja vain, kos­ka veron­mak­sa­jat rahoittavat.

Kuin­ka huonoista palkoista oli siis kyse?

Olisi pitänyt kir­joit­taa tämä osa aiem­min, kos­ka olen hukan­nut läh­teen. Jos­sain iltapäiväle­hdessä näytet­ti­in palkkakuit­tia sitä, kuin­ka alas tämä uusi jo voimaan astunut työe­htosopimus oli palkat vienyt. Entisen luot­ta­mus­miehen palkkakuitis­sa luki noin 1600 €/kk, mikä onkin vähän. Kävi kuitenkin ilmi, että hän teki lyhen­net­tyä työvi­ikko, 25 tuntia/viikko (osaeläke?). Kokoaikaisen työn palk­ka olisi siis noin 2600 euroa. Se on selvästi alle medi­aa­ni­palkan, mut­ta merkit­tävästi enem­män kuin olisi luul­lut niistä julk­isu­udessa ole­vista varhais­jake­li­joiden tuntipalkoista.

(Huo­mat­takoon kuitenkin, että tieto on peräisin iltapäiväle­hdestä, eikä sen totu­udel­lisu­u­teen voi täysin luottaa.)

Perushoita­jil­la on paljon pidem­pi koulu­tus, mut­ta palk­ka on noin 500 €/kk heikompi.

Pait­si, että pienet palkat ovat pieniä, ne ovat suh­teessa toisi­in­sa pahasti vääristyneitä. Jotenkin tämä ammat­tiy­hdis­tys­ten edun­valvon­ta on johtanut nais­ten palkko­jen polkemiseen.

Strate­gia kokon­aan uusiksi

Mitä halu­an sanoa on, että tämä työ­markki­noiden polar­isoi­tu­mi­nen on vihe­liäi­nen ongel­ma, joka uhkaa koko lib­er­aalia demokra­ti­aa. Se nähti­in torstaina Bri­tan­ni­as­sa, jos­sa alem­man keskilu­okan äänestäjät äänes­tivät epä­toivois­saan omaa etu­aan vastaan.

Tälle asialle pitää tehdä jotain ja isosti. Ay-liik­keen keinot eivät tässä kuitenkaan auta vaan johta­vat pitkäl­lä aikavälil­lä vain huonom­paan suuntaan.

Tarvi­taan vapaampia työ­markki­noi­ta JA todel­la mas­si­ivista panos­tus­ta pieni­palkkaisten vero­jen alen­tamiseen ja täy­den­tävi­in tulonsiirtoihin.

Yhdessä nämä kak­si vievät paljon parem­paan suun­taan kuin kumpikaan erik­seen. Pelkät vapaam­min toimi­vat työ­markki­nat köy­hdyt­tävät pieni­palkkaisia, joten on loogista niitä vas­tus­taa. Pelkästään pieni­palkkaisia tuke­vat täy­den­tävät tulon­si­ir­rot aut­ta­vat köy­hyy­teen, mut­ta eivät yllä ole­van kuvan osoit­ta­maan ongel­maa, työttömyyteen.

Se pieni­palkkaisten tukem­i­nen, jota maa kipeästi tarvit­see, ei ole aivan hal­pa jut­tu. Puhutaan ainakin mil­jardista. Sik­si lom­pakkoaan rakas­ta­vat kokoomus­laiset eivät sitä halua. Demar­it taas eivät halua sik­si, että tämä strate­gia, vaik­ka olisi pieni­palkkaisille parem­pi, pienen­tää ay-liik­keen roolia.

= = = =

Vuo­den 2014 bud­jet­tineu­vot­teluis­sa tehti­in vähän niin kuin tässä esitän. Sovitel­tua päivära­haa saa­vat sai­vat 300 euron suo­jao­su­u­den ja niin sai­vat myös asum­is­tukea saa­vat pieni­palkkaiset. Yhdessä nämä toimet paran­si­vat osa-aikaisten kau­pan työn­tek­i­jöi­den net­toan­sioi­ta yli 200 €/kk eli yli 20 %.  Kysyin Maj-Len Remahlil­ta, kos­ka hän on saanut tupo-pöy­dässä aikaan jotain vas­taavaa, mut­ta hän ei vastannut.

 

Wahroosin “Kuinkas tässä näin kävi?” kannattaa lukea, mutta ei uskoa kaikkea

Luin tai oikeas­t­aan kuun­telin Björn Wahlroosin kir­jan ”Kuinkas tässä näin kävi?”. Olin ensin ajatel­lut skipa­ta koko kir­jan, mut­ta Six­ten Kork­man kehui sen alku­osaa, joten päätin kuunnella.

Six­ten oli oike­as­sa. Kir­jan ensim­mäi­nen puolisko on todel­la hyvä ja ana­lyyt­ti­nen taloushis­to­ria sodan­jälkeis­es­tä Suomes­ta. Opin paljon.

Se alkoi sotako­r­vauk­sil­la ja neu­vos­tokau­pal­la. Oli min­ulle uusi asia, että idänkau­pan sään­nöt pakot­ti­vat suo­ma­laisen teol­lisu­u­den tehot­tomaan omavaraisu­u­teen. Vai­h­tokaup­paan kel­paisi­vat vain tuot­teet, joiden koti­maisu­usaste oli korkea. Sik­si kaik­ki piti tehdä itse, vaik­ka olisi ollut järkevä käyt­tää ulko­maisia ali­hankki­joi­ta ja erikois­tua itse siihen, mis­sä on hyvä. Niin muual­la tehtiin.

Idänkau­pan seu­rauk­se­na Suomes­ta tuli maa, jos­sa ei kan­nat­tanut tehdä eikä tehty mitään hevos­ta pienem­pää. Ruot­si on saat­tanut maail­malle mon­ta men­estyvää kulu­tus­tavarabrändiä ja Suo­mi hal­paa bulkkia. Luulisi, että näin syr­jäisen maan ei logis­ti­sista syistä kan­nat­taisi erikois­tua kilo­hinnal­taan hal­paan tuotan­toon, jon­ka kul­jet­ta­mi­nen on kallista.

Suomen Pankin kum­mallis­es­ta rahapoli­ti­ikas­ta Nalle tekee minus­ta suo­ranaisen pal­jas­tuk­sen. Minä olen aina ihme­tel­lyt, miten joku saat­toi olla niin pöhkö, että ajaa Suomen syvään lamaan pönkit­tämäl­lä liki 20 pros­entin koroil­la epäre­al­is­tista markan arvoa. Nalle ker­too keskustelleen­sa val­u­ut­tapoli­ti­ikas­ta Suomen Pankin Markku Pun­ti­lan kanssa. Tämä oli sanonut, että tarkoi­tus on pakot­taa työ­markki­nat uud­is­tu­maan suuren laman uhal­la ja luop­umaan muun muas­sa työe­htosopimusten yleis­si­tovu­ud­es­ta. Pakko ei onnis­tunut vaan lamaan men­ti­in ja syvään. Ja pakkodevalvaatioon.

Jos tuo on tot­ta, koko Suomen Pankin poli­ti­ik­ka aset­tuu out­oon val­oon. Puhuisin läh­es maan­petok­ses­ta. Oliko täl­lä myös pankki­val­tu­us­mi­esten ja muun muas­sa Har­ri Holk­erin ja Kale­vi Sor­san siu­naus, vai eivätkö he ymmärtäneet, mitä oli­vat tekemässä ja siunaamassa?

Nalle on selvästi valmis­tau­tu­mas­sa eläkepäivi­in­sä, kos­ka hän tekee toisenkin pal­jas­tuk­sen. Tai ei se oikeas­t­aan mikään pal­jas­tus ole. Hän huo­maut­taa, että vuo­tisia veroka­len­tere­i­ta lukies­sa ei pitäisi kat­soa keitä siel­lä on vaan keitä siel­lä ei ole. Hän itsekään ei ole enää, kos­ka asuu Ruot­sis­sa. Hänen mukaansa aika paljon hänen­laisi­aan on siirtänyt omaisuuten­sa ja tulon­sa ulko­maille. Tämä tietysti pienen­tää Suomen tulo­ero­ja, mutta…

Piket­ty on oike­as­sa siinä, että tulo­jen tasaus edel­lyt­täisi globaale­ja toimia.

Kir­jan lop­pu­osa ei todel­la ole yhtä hyvä, mut­ta on ominta Wahlroosia. Siinä Nalle julis­taa, että työelämän jäykkyy­det, yleis­si­tovu­us (joista hän muis­taa maini­ta, että siitä päätet­ti­in SAK:n kan­nan vas­tais­es­ti. Minäkin muista Niilo Hämäläisen paasan­neen tele­vi­sios­sa, että tämän on por­varei­den vihon­vi­imeinen juoni ammat­tiy­hdis­tys­li­iket­tä vas­taan, kun samat edut saa kuu­lumat­ta liit­toon) ovat vie­neet maan taloudenturmioon.

Nalle huo­maut­taa aivan oikein, että poli­it­ti­nen johta­ju­us on Suomes­ta kadon­nut. Hän syyt­tää siitä puolueken­tän pirstou­tu­mista ja esit­tää ratkaisuk­si vähem­män suh­teel­lista vaal­i­ta­paa, esimerkik­si kol­men hen­gen vaalipiirejä.

En ole var­ma, johtaisi­vatko Nallen lääk­keet taloudel­liseen men­estyk­seen, mut­ta siinä hän on oike­as­sa, ettei tämä maa ole teol­lisu­us­maana enää alku­unkaan kil­pailukykyi­nen. Kil­pailukykyä ei kan­na­ta mita­ta palkkata­so­ja ver­taa­mal­la vaan kat­so­ma­l­la, mihin yri­tyk­sen investoi­vat ja mihin eivät. Suomeen ei investoi­da juuri mitään. Täl­lä menol­la teol­lisu­us maas­ta hiipuu pois. Talouskasvua­han maas­sa ei ole ollut kymme­neen vuo­teen, mitä nyt ihan viime aikoina vähän ja ohimenevästi.

Onhan se vähän surullista, että Suo­mi on taan­tu­mas­sa pelkäk­si raa­ka-ainei­den tuot­ta­jak­si tuot­ta­maan sel­l­ua ja met­alle­ja, jot­ta muut voisi­vat jalostaa niistä arvokkai­ta tuot­tei­ta. Euroopan Japanista Euroopan Kongoksi.

Suomelle Wahlroos näkee men­estymis­mah­dol­lisuuk­sia dig­i­taloute­na, mut­ta huo­maut­taa, ettei tämä duu­nar­ia paljon lohdu­ta. Dig­i­talouden suuria tulo­ja voi olla myös vaikea verot­taa, kos­ka korkei­ta vero­ja pääsee pakoon muut­ta­mal­la maas­ta – tässä Wahlroos puhuu kuin kokemusasiantuntija.

Aika pes­simistisen kuvan Wahlroos luo Suomen taloudel­lis­es­ta tule­vaisu­ud­es­ta. Pes­simis­min perusteista on vaikea löytää aukkoa. Niitä löy­tyy kyl­lä hänen esit­tämistään lääkkeistä.

Tästä aiheesta tek­isi mieli jatkaa ja pohtia, mitä mah­dol­lisuuk­sia taan­tu­val­la Suomel­la on ylläpitää nyky­istä taloudel­lista tasa-arvoa.
On tietysti mah­dol­lista huole­htia ennen kaikkea henkilöko­htais­es­ta taloudel­lis­es­ta tur­val­lisu­ud­es­ta ja tyy­tyä nykyiseen tai tästä ehkä vähän laske­vaan elin­ta­soon ja elää siihen tyy­tyväisenä. Toisen vai­h­toe­hdon mukaan hyväksytään jous­ta­mavam­mat työ­markki­nat ja sen mukana suurem­mat taloudel­liset riskit ja saa­da keskimäärin parem­pi elintaso.

Minus­ta pitäisi hyväksyä suurem­mat palkkaerot ja tasa­ta tulo­ero­ja täy­den­tävil­lä tulon­si­ir­roil­la. Tämä siis erään­laise­na koti­mais­ten työ­paikko­jen sub­ven­tioma­l­li­na, mut­ta se onkin sit­ten toisen jutun arvoinen asia.

Markkinaliberaali liikennepolitiikka (1) Rekkojen tuottama haitta kantakaupungissa

Olen kir­joit­tanut, että maail­mas­ta tulisi parem­pi, jos poli­ti­ikak­si otet­taisi­in vasem­mis­to­lainen markki­nal­ib­er­al­is­mi. Yritän muu­ta­man kir­joituk­sen voimin hah­motel­la sitä, mitä se merk­it­sisi kaupunkili­iken­teessä. Pon­ti­men tähän antoi tietysti keskus­tatun­neli­selvi­tys ja Juhana Var­ti­aisen esit­tämä vaa­timus taloudel­lis­ten laskelmien odottamisesta.

Keskus­tatun­nelia on perustel­tu voit­top­uolis­es­ti sil­lä, että se vapaut­taisi kan­takaupun­gin sata­mas­ta vyöryvien rek­ka-auto­jen piinal­ta. Vai­h­toe­hdok­si on esitet­ty, että rekat voitaisi­in ohja­ta Vuosaa­reen. Sitä varten­han sinne raken­net­ti­in sata­ma. Sata­ma ja varus­ta­mot esit­tävät, ettei se käy, kos­ka on halvem­paa kul­jet­taa rekat ja matkus­ta­jat samas­sa laivas­sa ja matkus­ta­jat halu­a­vat keskus­taan eivätkä Vuosaareen.

Pitäisi tietysti selvit­tää kuin­ka paljon halvem­paa, jos toises­sa vaakakupis­sa on 1,4 mil­jardin euron menoerä.

Markki­nal­ib­er­aali ratkaisu tähän on sisäistää ulkoinen kus­tan­nus osak­si rekoil­ta perit­tävää sata­ma­mak­sua ja antaa jokaisen osa­puolen päät­tää oma­l­ta osaltaan, mitä sit­ten tekee. Ulkois­vaiku­tusten hin­noit­telu on olen­nainen osa markki­nal­ib­er­aalia ratkaisua. Kaupunkili­ikenne on läh­es pelkkää ulkoisvaikutusta

Paljonko hait­taa kan­takaupunki­in saa­pu­vas­ta rekas­ta on? Lähde­tään liik­keelle vähim­mäishaitas­ta, joka rekoista on aiheudut­ta­va, että tun­nelin rak­en­t­a­mi­nen niille kan­nat­tavaa. Teh­dyn selvi­tyk­sen mukaan rekoil­ta ei voi per­iä käyt­tö­mak­sua tun­nelista, kos­ka muuten ne ajaisi­vat katu­verkos­sa. Rek­ka ei siis tämän selvi­tyk­sen mukaan huödy tun­nelista euron ver­taa, joten peruste­lut on löy­dyt­tävä muille aiheutu­vas­ta haitasta.

Esitän seu­raavas­sa karkean laskel­man, joka ei ole siis tark­ka, mut­ta esit­tää aja­tus­ta­van ja suuruusluokan.

Ole­tan, että rekkali­iken­teen osu­us tun­nelin kus­tan­nuk­sista on puo­let, 700 M€. Rekko­jen kus­tan­nuk­sik­si lasken satamien yhtey­det kokon­aan (550 M€) ja kol­ma­sosa itse tun­nelin kus­tan­nuk­ses­ta. Kun tämä muute­taan vuo­tu­isik­si pääo­makus­tan­nuk­sik­si ja lisätään siihen puo­let käyt­tökus­tan­nuk­sista, päästään 50 miljoon­aan euroon vuodessa. Näin paljon hait­taa kan­takaupun­gin läpi jyräävästä rekkali­iken­teestä on siis olta­va, jot­ta sen tor­ju­misek­si kan­nat­taisi rak­en­taa noin kallis tun­neli. Kun tun­nelin puolta­jat väit­tävät hait­taa näin suurek­si, mik­si emme uskoisi heitä?

Rekko­ja saa­puu ja läh­tee kai noin 300 000 vuodessa. (Tämä luku on muistin­varainen). Yhtä rekkaa kohden hait­ta on siis 170 €.

Lib­er­aalin markki­na­t­alous­teo­ri­an mukaan tuo hait­ta pitäisi laskut­taa rekoil­ta. Se käy todel­la hel­posti sata­ma­mak­suil­la. Laskutet­takoon Jätkäsaa­reen, Eteläsa­ta­maan ja Kata­janokalle tule­via laivo­ja 170 euroa enem­män kyy­dis­sä ole­vista rekoista. Vuosaa­res­sa tätä hait­ta­mak­sua ei olisi. Tuo­ta mak­sua pitäisi alkaa kerätä heti, kos­ka hait­ta on ole­mas­sa jo nyt.

Olen tässä lait­tanut satamien osu­u­den kokon­aan rekko­jen piikki­in. Jos osa pan­naan laivo­jen tuomien henkilöau­to­jen piikki­in, rekko­jen osu­us tietysti laskisi.

Sit­ten nähdään, mitä tapah­tuu. Jos ne kiltisti mak­sa­vat, keskus­tatun­nelin rak­en­tamisen rahoituk­ses­ta puo­let on ole­mas­sa. Jos eivät mak­sa vaan liikenne siir­tyy Vuosaa­reen, perus­teet tun­nelil­ta ovat men­neet saman tien.

Minä todel­lakaan en tiedä, mitä tapah­tu­isi, mut­ta antaisin rahan ratkaista.

= = =

Lisäys 15.9.2019 klo 17:40:

Uno­hdin maini­ta, että min­i­maa­li­nen askel tähän suun­taan on otet­tu. Rekan sata­ma­mak­su on Vuosaa­res­sa 10 € halvem­pi kuin keskus­tan satamis­sa. Lisksi keskus­tan satamis­sa per­itään ruuh­ka-aikaan saa­puvil­ta 15 € hait­ta­mak­sua. Tästä on vielä matkaa 170 euroon.