EKP on asettanut inflaatiotavoitteekseen kaksi prosenttia vuodessa, mutta on jäänyt siitä jatkuvasti. Pieni inflaatio olisi kansantaloudelle hyväksi, koska se rankaisisi niitä, jotka kaivavat leiviskänsä maahan sen sijaan, että ylläpitäisivät kansantaloutta ja se vaikeuttaa laskemasta reaalikorkoja reippaasti nollan alapuolelle, koska negatiivisen nimelliskorot toimivat kummallisesti.
Ylilöysä rahapolitiikka ei ole aktivoinut taloutta toivotulla tavalla, mutta on kyllä tuottanut vaarallisia kuplia asunto- ja osakemarkkinoille.
Ongelmana ovat euroalueen liian pienet palkankorotukset. Ne taas johtuvat siitä, että jokainen maa hyötyy siitä, että kustannustaso nousee hitaammin kuin kilpailijamaissa. Siksi kaikissa maissa maltilliset palkankorotukset ovat sen maan työntekijöiden etu, mutta koko euroaluetta ajatellen tällainen deflaatiokilpailu on turmiollista.
Euroalueen säännöissä tämäkin ongelma on otettu huomioon, mutta sääntöä ei noudateta. Yhdelläkään euromaalla ei saa olla liian ylijäämäistä vaihtotasetta[1]. Saksa rikkoo tätä sääntöä avoimesti ja nyt myös Hollanti, mutta niitä ei ole edes toruttu.
Niinpä Suomessakin olisi viisasta, että palkankorotukset jäisivät taas maltillisiksi, koska korkeat palkankorotukset menevät suoraan hintoihin. Reaaliansiot eivät niiden ansiota nouse, mutta viennin veto hiipuu ja työttömyys nousee. Näin ajatellaan kaikissa maissa, ja lopputulos on huono. Jos palkkoja nostettaisiin koordinoidusti kaikissa euro-maissa, nekin korotukset menisivät inflaatioon, eivätkä reaaliansiot siis korotusten takia juuri nousisi, mutta taloudellinen aktiviteetti kohenisi, koska päästäisiin eroon deflaation tai liian hitaan inflaation kiroista.
Pitäisikö ryhtyä koordinoimaan palkankorotuksia? Sovittaisiin, että vaihtotaseeltaan ylijäämäisissä talouksissa palkankorotukset olisivat vähän isompia ja alijäämäisissä pienempiä, mutta kaikissa keskimäärin niin suuria, että ne johtaisivat tavoiteltuun kahden prosentin inflaatioon. Seuraavana vuonna sama uudestaan kuitenkin niin, että palkkaliukumat otetaan huomioon.
[1] Yläraja sallitulle vaihtotaseen ylijäämällä on muistaakseni kuusi prosenttia BKT:sta, mutta en saanut tätä tarkistetuksi mistään.
Palkkojen nostolla ei ole vaikutusta inflaatioon. Palkkojen korotus johtaa työn hinnan ja muiden hyödykkeiden suhteellisiin hinnanmuutoksiin, mutta inflaatiota voidaan säädellä vain säätämällä rahan tarjontaa. Tässä käsitellään aihetta 50 vuotta sitten vanhentuneella käsityksellä inflaatiosta.
Ymmärrän kyllä kommenttisi teoreettisen taustan sekä historian. Tässä on kuitenkin ongelmana se, että vallitseva teoria, mihin vetoat, osoittautui nimenomaan nyt 2010-luvulla toimimattomaksi eli melko kattavan empirismin turvin (USA, EU, Japani) rahan tarjonnan lisääminen ei kasvattanut inflaatiota. Kenelle tahansa loogisesti ajattelevalle tämä tarkoittaa että vallitseva teoria on kumottu, mutta taloustiede muistuttaakin jo enemmän uskontoa kuin mitään varsinaista tiedettä.
Sitten jos aihetta avaa lisää, niin todennäköisesti taustalla on globalisaatio ja pääoman parempi liikkuvuus ja sitä kautta työväestön heikentynyt neuvotteluasema. Ammattiliitot ja työväestö eivät yksinkertaisesti voi noin vain enää vaatia isompaa osaa kakusta kun tehtaiden ja tuotannon siirtäminen on tehty niin helpoksi ja sitä pyritään helpottamaan koko ajan enemmän ja enemmän. Tämä selitys ei ole vielä mitenkään yleisesti hyväksyttyä, mutta toisin kuin kannattamasi 1960 ja 1970-lukujen monetaristinen näkökanta inflaatioon niin tätä ei ole vielä osoitettu lähes kiistattomasti vääräksi, eli teoriana tämä on arvokkaampi ja mahdollisesti todistusvoimaisempi.
Soininvaarakin taitaa näemmä hyväksyä tämän selityksen jollain tasolla kun kannattaa tietynlaista kollektivista suhtautumista tilanteeseen joka on oikeastaan melko selkeä korjausliike jos selitys hyväksytään. Aiheeseen liittyen Saksasta esiteltiinkin jo hyviä aloitteita ihan viime vuosina, nimittäin eri EU-maiden kansallisia minimipalkkoja joilla sitten säädeltäisiin tavallaan palkankorotuksia mutta nämä ideat eivät kai saaneet paljoa kannatusta. Omasta mielestäni EU-tasolla säädellyt kansalliset minimipalkat oli hyvä idea, USA:ssa on paljon hyviä kokemuksia minimipalkkojen nostoista.
Väittäisin, että riittävällä rahanluonnilla voidaan inflaatio kasvattaa 2%:iin (tai mikä ikinä onkaan tavoite). Sen kuin vain ilmoitetaan, että QE-ohjelman suuruus kasvaa 5% / kk, kunnes tavoite on saavutettu. Sitten aika pian tavoite joko saavutetaan tai rahanpainannan tulot ovat niin suuret, että verotus voidaan lopettaa. Jälkimmäinen skenaario on tietenkin liian hyvää ollakseen totta, joten tavoiteinflaatio saavutetaan kauan ennen sitä.
Ehdottomasti samaa mieltä (joskin rahan tarjonnan lisäksi voidaan säätää sen kysyntää).
Oma mielipiteeni on, että tuo ehdotus olisi haitallinen eikä hyödyllinen.
Jos oltaisiin hypoteettisessa maailmassa, jossa hinnat ja palkat ovat täydellisen joustavia eli aina reagoisivat välittömästi kysynnän ja tarjonnan muutoksiin ja lisäksi ihmisillä olisi rationaaliset odotukset rahapolitiikan suhteen, ei rahapolitiikalla/inflaatiolla/elvytyksellä olisi mitään vaikutusta.
https://en.wikipedia.org/wiki/Policy-ineffectiveness_proposition
Ero todelliseen maailmaan tulee siitä, että oikeasti hinnoissa ja varsinkin palkoissa on nimellistä jäykkyyttä. Suhdannetyöttömyyttä voi esiintyä, koska nimelliset palkat eivät välittömästi putoa tasolle, jolla kysyntä ja tarjonta taas vastaavat. Silloin on helpompaa vain kasvattaa koko talouden (nimellistä) kokoa palkkojen ympärillä löysemmällä rahapolitiikalla.
Jos kasvatat (nimellisiä) palkkoja kasvattamatta nimellistä BKT:ä, on siinä kyseessä ikään kuin antielvytys, eli kasvatat vain työttömyyttä sillä keinolla.
Rahapolitiikka ei ole ollut löysää vaan kireää. Inflaatio on ollut alle tavoitteen ja myös NBKT on kasvanut hyvin hitaasti.
Tässä kohdin osoitat mainiosti sen, miten tiettyyn malliin voi rakastua. Lauseesi sisältää implisiittisen määritelmän: “löysä rahapolitiikka nostaa inflaatiota.” Koska meillä on matala inflaatio, rahapolitiikka on siis kireää. Päätelmä on moitteeton, mutta se on ristiriidassa todellisuuden kanssa. EKP:n rahapolitiikka on historiallisen löysää millä mittarilla mitattuna tahansa. Koskaan ennen ei ole ollut negatiivisia reaalikorkoja ja tällaista rahan luontia. Rahapolitiikka on siis löysää eikä se ole aiheuttanut inflaatiota. Talouspoliittinen mallisi on väärä.
Melkein väittäisin, että syynä tähän ilmiöön on finanssimarkkinoiden irtautuminen reaalitaloudesta. Finanssiala kykenee ottamaan “ylimääräisen” rahan vastaan ja pyörittämään sitä rahoitusmarkkinoiden operaatioissa siinä määrin, ettei raha valu reaalitaloudessa elävien yritysten käyttöön. Tämä ilmenee hyvin, kun katsotaan yritysten tosiasiassa maksamia korkoja. Niiden marginaalit ovat historiallisen kaukana pankkien välisistä koroista.
Negatiivisesta reaalikorosta en olisi ihan varma. On sitä ainakin Suomessa ollut ihan tavan takaa. Ei tosin EKP:n lyhyen historian aikana. Negatiiviset nimelliskorot ovat uutuus.
Se, mitä kutsuu löysäksi tai kireäksi rahapolitiikaksi, on tietenkin määrittelykysymys. Kuitenkin niiden määritteleminen siten, että korkeat korot ovat kireää politiikkaa ja matalat korot ja/tai QE löysää politiikkaa, on aivan totaalisen hyödytön määritelmä. Sellaisella määritelmällä saat täysin nurinkurisen tuloksen, että löysä rahapolitiikka tarkoittaa alhaista inflaatiota ja kireä rahapolitiikka korkeaa inflaatiota. Se ei päde ainoastaan viime aikoina vaan kautta historian. Esim sen mukaan rahapolitiikka USA:ssa olisi ollut 1980 erittäin kireää vaikka inflaatio laukkasi yli 10%:n. Zimbabwen rahapolitiikka taas on ollut vieläkin kireämpää. Vielä suhteellisen hiljattain siellä oli keskuspankin ohjauskorko 90%!
Jos väität, että EKP:n politiikka on ollut jollain mittarilla kireää, niin mikä mittari sellainen olisi? Löytyykö sellaista, joka ei sitten myös sano, että esim Zimbabwen rahapolitiikka on myös ollut kirää?
Jos väität
Historiallisesti ottaen “normaalina” pidettävä korkotaso on ollut laskussa. 1700-luvulla 12–15 prosenttia oli aivan asiallinen korko ja 1900-luvun alkupuolella talletuskorot olivat 5–7 prosentin luokkaa kultakannan vallitessa eli tilanteessa, jossa rahan määrää rajoitettiin keinotekoisesti ja inflaation sijasta vallitsi hidas deflaatio. Tämä on historiallisesti ottaen se taso, jolla länsimainen kapitalismi on toiminut: 5–10 prosentin reaalikorko. 1900-luvun loppupuolelle tultaessa länsimaiset korot olivat laajasti jo alle 5 prosentin. Näkisin, että kysymys rahapolitiikan löysyydestä ja kireydestä tuleekin määritellä vertaamalla korkotasoa ja keskuspankin suorittamaa rahan luontia kunkin hetken yleiseen kansainväliseen korkotasoon ja mahdolliseen rahan luontiin tai sitten yleiseen historialliseen korkotasoon. Olennaisesti ottaen pitäisin mitä tahansa alle kolmen prosentin reaalista keskuspankkikorkoa varsin matalana.
En siten näe mitään syytä ajatella, että rahapolitiikan löysyys ja inflaatio olisivat määritelmällisesti yhteydessä. Kysymys siitä, saadaanko kireällä rahapolitiikalla inflaatiota kuriin tai löysällä politiikalla inflaatiota liikkeelle, on empiirinen. Sen sijaan rahapolitiikan “löysyys” määritellään vertaamalla nykytilaa historiaan ja vertailumaihin.
Esimerkiksi Zimbabwessa nimellinen korkotaso oli erittäin korkea, mutta samaan aikaan keskuspankki rahoitti hallitusta eli loi rahaa todella valtavasti. Tämä on löysää rahapolitiikkaa. Lisäksi on huomattava aivan järjetön inflaatio. Hyperinflation oloissa keskuspankkikorko ei ole enää mielekäs rahapolitiikan työkalu, sillä reaalitalous taantuu käyttämään epävirallisia maksuvälineitä.
Toinen hyvä esimerkki siitä, että rahapolitiikan löysyys on tilannesidonnainen ilmiö, on vaikkapa setelipainon käyttö. Tällä hetkellä EKP painaa seteleitä huomattavasti enemmän kuin niille on Euroalueella kysyntää. Normaalisti tämä olisi vastuutonta inflaation lietsontaa: löysää rahapolitiikkaa pahimmillaan. Tosiasiassa kyse on kuitenkin merkityksettömästä asiasta, sillä käteisen osuus liikkeellä olevasta rahasta on mitätön, ja setelit viedään ulkomaille käytettäväksi euroa virallisesti tai epävirallisesti käyttävien yhteisöjen taloudessa. Seteleillä ei ole vaikutusta unionin talouteen, koska niillä ei koskaan lunasteta omaisuutta tai palveluja unionin alueelta. Tämä on suurvallan etuoikeus, eikä sitä pidä ottaa huomioon arvioitaessa EKP:n rahapolitiikan kokonaisuutta. (EKP:n setelipainatuksen tahdilla ei olekaan suoraa yhteyttä muihin rahapoliittisiin toimiin vaan ainoastaan käteisen konkreettiseen kysyntään. EKP pitää huolen, ettei käteisen hinta nouse tilirahan yläpuolelle, mikä on välttämätöntä rahoitusjärjestelmän uskottavuuden kannalta.) Sen sijaan sama ilmiö 1940-luvun Suomessa oli inflatorisen rahapolitiikan tärkeä työkalu, sillä rahasta paljon suurempi osa oli käteisenä eikä kukaan ulkomaalainen halunnut varastoida Suomen markkoja.
Nämä eivät varmaan kuitenkaan ole keskuspankin ohjauskorkoja ja siten eivät suoraan vertailukelpoisia? Korkea korko lainaajalle voi kertoa enemmän riskipreemiosta kuin rahapolitiikasta.
Ainakin Suomessa taisi tuolloin vallita noin 1%:n inflaatio eikä deflaatio, joskin eihän se kovin korkea inflaatio ole. Mutta olivatko siis tavallisten talletustilien korot noin korkeita? Kuulostaa yllättävältä. Vai puhutko diskonttokorosta?
Mutta eikö lopputulos silti ole sama? Esim USA:ssa vuoden 1980 tienoilla ohjauskorot olivat korkeammalla kuin aiempina ja seuraavina vuosikymmeninä ja myös inflaatio laukkasi korkeammalla.
Pointtini ei ole se, onko alle 3% tai jokin muu taso epätavallisen matala vai ei vaan se, että korkeat korot ovat seurausta löysästä rahapolitiikasta ja matalat korot seurausta kireästä rahapolitiikasta. Jos määrittelet löysän rahapolitiikan alhaisina korkoina ja kireän korkeina korkoina (on se sitten verrattuna johonkin absoluuttiseen tasoon tai johonkin pitkän ajan keskiarvoon) saat täysin nurinkurisen lopputuloksen, jossa rahapolitiikka on hyperinflaatiossa kireää ja deflaatiossa löysää.
Jotta sitä voidaan empiirisesti tutkia, pitäisi ensin määritellä, mitä rahapolitiikan löysyydellä tai kireydellä tarkoitetaan.
Mun mielestä inflaatio (tai NBKT:n kasvuvauhti) olisi hyödyllinen määritelmä, jolloin toki vastaus olisi aika itsestäänselvä. Jonkun mielestä ehkä jokin toisenlainen määritelmä olisi parempi, mutta, jos se johtaa tulokseen, ettei löysyys tai kireys liity inflaatioon tai että löysyys aiheuttaisi deflaatiota ja kireys inflaatiota, niin sitten sellainen määritelmä ei mun nähdäkseni oikein vastaa sitä, miten löysyys tai kireys yleensä intuitiivisesti ymmärretään.
Väität, että se määritellään noin. Missä se määritellään noin? Jossain taloustieteen oppikirjassa? Pelkästään sinun mielessä?
Olen tietenkin samaa mieltä siitä, että Zimbabwen rahapolitiikka oli löysää. Kiinnität huomiota järjettömään inflaatioon. Eikö siis tässä tapauksessa inflaatiosta näe, että rahapolitiikka oli löysää eikä korkea korko tarkoita kireää politiikkaa? Eikö siis korkea inflaatio -> löysä rahapolitiikka ole parempi määritelmä kuin korkeat korot -> kireä rahapolitiikka? Jos sun mielestä ohjauskorko olisi inflaatiota parempi määritelmä rahapolitiikan löysyydelle tai kireydelle, niin miksi ad hoc poiketa siitä tässä tapauksessa (tai missään korkean inflaation tapauksessa)?
Tässähän on kyse siitä, että korkeat korot ovat seurausta löysästä rahapolitiikasta ja korkeasta inflaatiosta.
Tämähän oli vain yksi esimerkki, mutta väittäisin, ettet löydä historiasta yhtään esimerkkiä, jossa inflaatio olisi melko korkealla tasolla mutta nimelliskorot matalia. Eikö se ole hyvä argumentti sille, ettei ole järkevää määritellä korkean ohjauskoron tarkoittavan kireää rahapolitiikkaa.
Etkö tässä tullut suoraan sanoneeksi, ettei QE tässä tapauksessa sittenkään tarkoita EKP:n rahapolitiikan olleen löysää?
Google olisi vaihtotaseen ylijäämästä 6% kannalla, kolmen vuoden keskiarvona laskettuna:
“As it was mentioned earlier according to Macroeconomic Imbalances Procedure (enacted by the European Union in 2012) the threshold indicators for current account balance have been established at +6% (maximum surplus) and ‑4% (maximum deficit), calculated as 3 year backward moving average of the current account balance”
Tässä on taas näitä EU:n suurimpia ongelmia: Kokonaisuudessa on hienoja sopimuksia ja tavoitteita, tosin nämä ovat tekopyhiä, säännöt kun koskevat suurinpiirtein kaikkia muita paitsi Saksaa ja Ranskaa, ja sitten osittain katsotaan sormien läpi niitä jotka toimivat näiden tavoin.
Lisäksi Saksan suuria ylijäämiä on kritisoitu laajasti EU:n ulkopuoleltakin, ja ihan pätevistä syistä.
Hyvää ajattelua
Onko ylipäätään mahdollista tilanne jossa reaalipalkan absoluuttista summaa leikattaisiin?
Kuulostaa järkevältä, mutta luopuisivatko Saksa ja Hollanti vapaaehtoisesti valttikortistaan, kyvystä muita euromaita kurinalaisempaan palkkapolitiikkaan? Nehän voisivat halutessaan toteuttaa tuon politiikan koska tahansa omalla päätöksellään.
Sekä Yhdysvallat, että Euroalue kärsiväst samasta ongelmasta, eli kokonaiskysynnän kroonisesta puutteesta joka jatkuu normaalien taloussyklien läpi. Tätä kutsutaan sekulaariseksi stagnaatioksi. Kts. Secular stagnation and the euro area. Matala inflaatio on tämän ongelman oire.
EPI:n Josh Bivens on sitä mieltä että ehdottamasi konsti toimisi ainakin Yhdysvalloissa: Raising wages for the vast majority would have broad macroeconomic benefits by combating ‘secular stagnation’
Mistä viisasten kivestä Osmo saa tiedon siitä, että ongelmana on palkkojen liian pienet korotukset? Suuri osa Euroopasta kärsii lähinnä kroonistuneesta pitkäaikaistyöttömyydestä (syrjäseudut ja vähemistöt, kuten maahanmuuttajat) ja sinä ehdotat palkkojen yleiskorotuksia ratkaisuksi ongelmaan! Euroopassa pitäisi nimenomaan päästä tilanteeseen, jossa suhteelliset palkat laskisivat suuressa osassa maanosaa / suurelle osalle ihmisistä!
Koska käytännössä palkkojen laskemiset ovat melkolailla mahdottomia, helpoiten se onnistuu nykyistä löysemmällä rahapolitiikalla ja palkanmuodostuksen markkinaehtoisuutta reilusti nykyisestä lisäämällä.
En sanonut suhteellisista palkoista mitään vaan keskimääräiksistä palkankorotuksista. Suhteellisten palkkojen muutokset ovat paljon helpompia pienen palkkainflaation oloissa, kun palkat keskimäärin nousevat.
Yhdysvaltojen korkeammalla markkinaehtoisuudella on onnistuttu saavuttamaan matalampi työvoimaan osallistumisaste (labour force participation rate) kuin Euroopassa. Onko tälle mitään hienoja selityksiä, muuta kuin neoliberaalin ideologian mukainen vakiovirsi jonka mukaan palkat ovat liian korkeita ja säätely liian jäykkää?
https://data.oecd.org/emp/labour-force-participation-rate.htm
En osaa antaa selitystä, mutta minusta tuo mittari ei kuitenkaan ole se tärkein. Sehän kertoo niin työllisten kuin työttömien työnhakijoiden suhteen väestöön (ikäväliltä 15–64). Työmarkkinoiden toimivuudesta kertoo enemmän joko työttömyysaste (mikä on USA:ssa matala suhteessa moneen Euroopan maahan) tai sitten työllisten osuus väestöstä. Työvoimaan osallistumisaste ei ole yhtä hyvä mittari työmarkkinoiden toimivuudesta, koska se ei kerro siitä, kuinka moni oikeasti löytää työpaikan, vaan ainoastaan, kuinka moni edes etsii.
Moni kuitenkin siteeraa tuota osallistumisastetta tärkeämpänä kuin työttömyysastetta, mutta tämä lienee sitten kai makuasia.
Ja miten työvoimaan osallistusmisaste ei muka kerro siitä, kuinka moni oikeasti löytää työpaikan? En ymmärrä kuinka voit päätyä tällaiseen toteamukseen.
Osallistumisaste on myös kulttuurisidonnainen asia. Riippuu paljon naisten työssäkäynnistä.
Tietenkin siksi, koska myös työtön työnhakija osallistuu työvoimaan ja siten kasvattaa työvoimaan osallistumisastetta vaikkei löytäisi työpaikkaa.
Jos halutaan katsoa, kuinka helposti työpaikan löytää, on varmaan parempi katsoa työllisten suhdetta työvoimaan tai väestöön.
Yksi osaselitys (jota yleensä Suomessa ei osata ottaa huomioon koska siitä ei juuri uutisoida) on vankien valtavan suuri määrä Yhdysvalloissa: väkilukuun suhteutettuna vankeja on noin 13-kertaisesti verrattuna Suomeen. Useissa pahimmissa osavaltioissa noin yksi prosentti väestöstä on koko ajan vankilassa ja madaltaa näin osaltaan työvoimaan osallistumisastetta.
Itseasiassa Saksassa tehtiin isojakin palkankorotuksia viime syksynä, neljästä prosentista jopa yhdeksään prosenttiin, mutta sopimuskaudetkin ovat pitkiä, parhaimillaan jopa yhdeksän vuotta. Tämän vuoden alusta tuli voimaan minimituntipalkka yli yhdeksän euroa (tarkkaa lukua en muista).
Oleellisempää on kuitenkin 20- luvun todella suuret investoinnit Saksassa, ilmastomuutoksen torjunta, joka otetan siellä tosissaan, vuoden alusta tuli voimaan ilmastopaketti,missä merkittäviä satsauksia liikkumiseen lähi että kaukojuniin(miljardi vuodessa).
Investoinnit digilisaatioon, tekoälyyn (tuhat professuuria, josta sata keinoälyyn, rahaa teknisiin innovaatioihin, polttokennotekniikka. Hampuriin valmistuu lähivoisina 10 megavatin vetyvoimalaitos uusiutuvasta energiasta tuotettuna(aurinko,tuuli).
Yksistään VW investoi liikkumiseen 20-luvulla 60 miljardia euroa. Saksan yksi suuri ongelma on työvoimapula, IT-ala työlistäisi heti yli satatuhatta ammattilaista, ja nuorisotyöttömyyskin siinä kolmen prosentin paikkeilla, joka kolmas maahanmuuttaja töissä.
Ja mikä ihmeellistä, kaikki ns. mustalla nollalla, siis ei velkaa, mitä se on ottanut viimeksi vuonna 2014.
Kun kuuntelee liittopäivillä kansanedustajien puheita( siis saksan kielellä). Yksi teema siellä aina korostuu, oikeastaan puolueesta riippumatta, Saksa haluaa olla tekniikan ykkönen Euroopassa ja talous kunnossa, joka onkin oikestaan ainoa talousmahti Euroopassa,
Saksa ei päässyt vuoden 2020 tavoitteisiinsa.
Palkkojen nostaminen voi tosiaan ihan lyhyellä aikavälillä virkistää taloutta. Vastustan kuitenkin palkkojen korotuksia muutoin kuin hyvin paikallisesti sopien. Palkankorotus tietenkin vähentävät työnantajien halua käyttää työvoimaa, jolloin työttömyys ja työvoiman ulkopuolelle hakeutuminen kasvaa. Tätä yritetään sitten vastustaa vanhoilla konsteilla 1) irtisanomissuojilla ynnämuilla työmarkkinoiden jäykistämisillä 2) siirtämällä loputkin työvoimasta julkisen sektorin palkkalistoille. Kummallakin reseptillä elinkeinoelämä muuttuu tehottomaksi->Eurooppa jatkaa matkaansa kohti maailman keskiluokkaa/köyhälistöä.
Hajahuomioita: Mielestäni Euroopan etu on ajaa palkkamalttia maailman osana aivan samalla argumentilla kuin Euroopassa jokaisen maan oma etu on ajaa palkkamalttia. Onko Saksan ja Hollannin asema maltin takia nyt tukala? Ei ole.
Mielestäni kansalaisen arvo ja rooli ei ole pelkästään siinä, että hän kantaa rahaa julkisen sektorin moolokin kitaan->Jos kansalainen haluaa siirtää kulutustaan tulevaisuuteen (eli säästää eli “haudata leiviskänsä”) se on aivan OK. Ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä pitäisi palkita nimenomaan säästäjiä eikä hysteerisiä kuluttajia. Kuluttamista suosivien ajattelun keskiössä on aina julkisen sektorin tulojen maksimointi. Viis kansalaisista.
Suomalaiset makuuttavat tällä hetkellä rahaa kymmeniä miljardeja nollakorkoisilla pankkitileillä. Jos nämä rahat saataisiin sijoitettua tuottaviin investointeihin, esimerkiksi yritystoimintaan ja osakkeisiin, olisi kansantaloutemme tilanne ihan toinen.
Ruotsissa ollaan paljon edellä meitä.
Inflaatio johtuu siitä, että tavaroille on enemmän kysyntää kuin pystytään tarjoamaan. Tällä hetkellä länsimaissa ei ole tarvetta hankkia lisää krääsää. Siitä inflaation pienuus johtuu. Löysällä rahapolitiikalla halutaan lisätä investointeja ja siten tarjontaa. Vaikutus on siis päinvastainen kuin aikaisemman teorian mukaa oletettiin. Talous varmasti tervehtyisi, jos korkotasoa nostettaisiin muutamalla %-yksiköllä. Silloin jouduttaisiin harkitsemaan investoinnit tarkemmin, eikä turhaa tarjontaa syntyisi.
Inflaatiota varten ei tarvitse hankkia krääsää enemmän lukumääräisesti. Riittää, että kysyntää on enemmän euromääräisesti. Se onnistuu ihan helposti niin, että euroja on enemmän, jolloin ne ovat vähemmän arvokkaita.
Jos haluat korot korkeammalle, pitää korkoja laskea. Vain sillä tavalla saadaan inflaatio liikkeelle ja siten korot ylemmäs. Jos yrität vain nostaa korkoja, pitää se huolen siitä, että ne pysyvät alhaalla entistä pidempään.
Toinen elementti on se, että jos täällä yhtään lisää tarvetta krääsästä syntyisi, Vietnam yms. sen täyttäisivät kohtuuhintaan. Paikkaan ja aikaan sidotut palvelut saattavat lähitulevaisuudessa olla tärkeitä inflaation draivereita.
> Pitäisikö ryhtyä koordinoimaan palkankorotuksia? Sovittaisiin, että vaihtotaseeltaan ylijäämäisissä talouksissa palkankorotukset olisivat vähän isompia ja alijäämäisissä pienempiä, mutta kaikissa keskimäärin niin suuria, että ne johtaisivat tavoiteltuun kahden prosentin inflaatioon.
Ei.
Jos haluttaisiin siirtyä vakaasta yhteisvaluutasta jatkuvasti inflatoituvaan yhteisvaluuttaan, olisi ehkä luontevampaa sopia siitä, että kaikissa maissa palkat nousevat jonkin tietyn kiinteän prosentin joka vuosi (ja tämän päälle se mitä neuvoteltua saadaan). Tämä olisi helpompaa kuin yrittää sopia poliittisesti kaikille sopiva prosentti — paitsi jos halutaan antaa talouden diktatorisen säätäjän valtuudet jollekin virkamiehelle. En kuitenkaan kannata tätäkään ratkaisua.
Vakaaseen yhteisvaluuttaan siirtyessään valtioiden olisi pitänyt ymmärtää, että joskus palkat ovat maan talouden suorituskykyyn nähden liian korkeita, ja niitä pitää alentaa. Sen että Suomi ei itse kykene palkkojen alentamiseen, ei tarvitse johtaa siihen, että muut nostavat palkkojaan tätä Suomen kyvyttömyyttä paikatakseen. Oikea ratkaisu on kehittää mekanismi, jolla Suomi voi tarvittaessa laskea maan palkkatasoa. Tämä mekanismi olisi pitänyt suunnitella jo euroon liittymisen aikaan.
Talouskasvu ja maltillinen palkkapolitiikka toimivat kyllä monta vuotta, mutta talouden vedon hiipuessa ne eivät enää riittäneet. Katson Suomen pitkän laman olleen paljolti juuri tämän kyvyttömyyden seurausta. Elettiin edelleen aivan kuin kelluvan markan aikaan, vaikka omaa kelluvaa valuuttaa ei enää ollut, ja jäätiin vain makaamaan tuleen. Pitäisi aloittaa tosiasioiden tunnustamisesta.
Tässä tosiasioiden tunnustamismielessä kirjoitus oli hyvä — siis kun lähestyi asiaa eri maiden talouksien eritahtisuuden asettamien vaatimusten näkökulmasta. Mutta maakohtainen säätäminen on siis mielestäni järkevämpi tapa säätää palkkoja kuin jotkin suuret neuvottelut ja niiden kullekin maalle pakottamat ratkaisut, tai virkamiesten, lobbareiden ja johtavien maiden muiden puolesta päättämät ratkaisut. Vakaa valuuttakin menettäisi yhden keskeisen olemassaolonsa syyn, jos siirryttäisiin takaisin jatkuvan inflaation aikaan.
Vakauden rajaa on yleensä pidetty 2–3% vuosi-inflaatiossa. Toisin sanoen 2% tavoiteinflaatio ei ole mitenkään ristiriidassa “vakaan valuttan” kanssa.
Voi vakaan valuutan noinkin määritellä. Jos määritellään noin, tarve alentaa palkkoja tulee eteen vasta, kun maan talous syöksyy tuota prosenttilukua jyrkemmin jonkin aikaa. On siis laitettu hieman puskuria sekä terminologiaan että käytännön toimiin tarkoituksella. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta tehdä muitakin järjestelyitä (kuten palkkojen alentamisia) silloin, kun talous ei vedä riittävästi.
P.S. Edellisessä kommentissani kohta “palkat nousevat jonkin tietyn kiinteän prosentin joka vuosi” oli turhan tiukka. Tuon määrän olisi parempi olla ohjeellinen — samaan tapaan kuin viittaamasi 2–3% kai on. Mainitsemaasi prosenttilukua suuremmat luvut voivat olla tarpeen, koska ainakin Suomen kohdalla homma näytti tuollakin vakiolla sakkaavan (muutaman toimivan eurovuoden jälkeen), kun kykyä palkkatason laskemiseen ei ollut.
Tämän takia hintainflaation targetoimisen sijaan voisi olla parempi targetoida joko palkkainflaatiota tai nimellistä BKT:ä. Se pitäisi paremmin huolen siitä, ettei tarvitse alentaa (nimellisiä) palkkoja, kun koko muu (nimellinen) talous säätyy paremmin niiden ympärillä.
Niille, joille se on epäselvää, niin on aivan eri asia tehdä rahapolitiikkaa, joka kasvattaa nimellisiä palkkoja X% vuodessa ilman muuta puuttumista työmarkkinoihin kuin erikseen sopia, että palkkoja nostetaan X% vuodessa säätämättä rahapolitiikkaa. Tämän vuoksi Osmon ehdotus on täysin takaperoinen. Sopivalla rahapoliittisella elvytyksellä reaaliset palkat asettua sopivalle korkean työllisyyden takaavalle tasolle ilman, että niitä tarvitsee välttämättä nimellisesti leikata. Osmon ehdotus taas nostaisi palkkoja ilman mitään elvytystä, mikä olisi eräänlainen antielvytys ja vain pahentaisi työttömyyttä.
En osaa sanoa, mikä säätökriteeri on toimivin. Jos yhteisvaluutan arvoa joillain kriteereillä ja joillain menetelmillä jatkuvasti lasketaan, oletan että sitä pitäisi laskea euroalueen huonoimmassa vedossa olevien (talous kutistuu) ja eniten palkkojen nimellisarvoa nostavien talouksien mukaan, jotta tuo valuutan arvon lasku eliminoisi tarpeen alentaa joissain maissa joskus palkkojen nimellisarvoa.
Osmon ehdottama palkkojen nostaminen varmaankin vaatisi tuekseen myös muita rahapoliittisia toimia (jotta kyse ei olisi vain kilpailukykyä heikentävästä ja työttömyyttä pahentavasta yritysten kulujen nostamisesta). EKP varmaankin säätelisi rahan määrää jne.
Näen tuossa mallissa myös psykologisia ongelmia, sillä uutinen siitä, että EU:n kabineteissa on päätetty siitä, että ruotsalaiset ja muut saavat viiden prosentin korotuksen, ja suomalaiset ja kreikkalaiset työntekijät eivät juuri mitään, voisi olla kiusallista kuultavaa. Suomi on toki niin auktoriteettiuskovainen maa, että työntekijät ja ammattiliitot voisivat hyväksyä päätökset, “kun on kerran ulkomailla päätetty” 🙂 . Sekin on mahdollista, että hallitukset taistelisivat kulisseissa salaa sen puolesta, että kabineteissa päätettäisiin pitää oman maan palkankorotukset mahdollisimman pieninä, ja kilpailijamaiden suurina. Ei mikään helppo tehtävä siis. Eivätkä kaikki maat halua välttämättä luovuttaa oman taloutensa kontrollia vieraille, eivätkä ammattiliitot oikeuttaan vaatia lisää palkkaa. Joku voi pitää etuna sitä, että asiat päätettäisiin niin kaukana, että kotimaiset voimat eivät voisi päätöksiin edes vaikuttaa 🙂 .
Minusta maakohtaiset säädöt, kuten vaikkapa yleinen palkkatason säätöruuvi (joka voi joskus myös laskea palkkoja, ehkä huomaamattomasti muutaman sentin kuukaudessa) toimisivat paremmin. EKP voisi keskittyä perinteisiin tehtäviinsä, ja kukin maa tekisi suhdannesäätönsä itse. Tuollainen säätöuuvi olisi tietenkin pitänyt suunnitella jo silloin, kun kiinteään yhteisvaluuttaan siirryttiin, ja oman valuutan tarjoama säätömahdollisuus (valuutan kelluminen suhdanteiden mukaan) menetettiin.