Kun viesti ei men­nyt per­ille, yritän nyt vielä ker­ran selostaa, mik­si kiin­teä, kaikkia erikun­toisia van­huk­sia samal­la taval­la kohtel­e­va henkilömi­toi­tus on haitalli­nen, haaskaa rahaa ja johtaa van­hus­ten huonoon hoitoon.

On tärkeätä paran­taa van­hus­ten hoidon laat­ua ja voi olla perustel­tua palkata todel­la 4 500 hoita­jaa lisää, mut­ta se ei tarkoi­ta silti, että sään­tö­jen pitäisi olla sel­l­aisia, että ne johta­vat type­r­ään käyttäytymiseen.

Ympärivuorokautiseen hoitoon tule­vat van­huk­set ovat nyky­isin paljon huonokun­toisem­pia kuin oli­vat 20 vuot­ta sit­ten. Sik­si on perustel­tua nos­taa keskimääräistä mitoi­tus­ta. Van­hus­ten keskimääräi­nen huonokun­toisu­us on kuitenkin juuri huonon ohjauk­sen tulosta, ja tämä tulisi vain pahen­ta­maan sitä entisestää.

Mei­dän pitäisi men­nä samaan käytän­töön kuin Hol­lan­nis­sa, jos­sa van­huk­set pisteytetään RAI-indek­sil­lä. Kohta­laisen hyväkun­toinen van­hus tarvit­see hoito­jaa ehkä mitoituk­sel­la 0,2 ja hyvin huonokun­toinen mitoituk­sel­la 1,2. Suurin piirtein tätä suu­ru­us­lu­okkaa ovat hoitoisu­userot. Jos tämä on keskimäärin 0,7, eikö 0,7 ole sil­loin hyvä luku?

Ei ole, sil­lä kun­nat eivät päästä näitä 0,2‑vanhuksia hoito­laitok­si­in, vaan pakot­ta­vat nämä koti­hoitoon. Minä puol­lan voimakkaasti van­huk­sen oikeut­ta asua mah­dol­lisim­man pitkään kotona, mut­ta pidän todel­la huonona, ettei van­hus halutes­saan pääse kun­nan mak­samaan hoito­laitok­seen vain sik­si, ettei ole tarpeek­si huonokuntoinen.

Eri­tyis­es­ti pelkkää muis­ti­sairaut­ta pote­va ei vaatisi paljonkaan hoitoa, mut­ta hänen asumisen­sa yksin kotona ei ole turvallista.

Puhutaan tästä eteen­päin rahas­ta, jot­ta voimme ver­ra­ta hoito­laitos­ta koti­hoitoon, kos­ka laitok­sen hoit­o­mi­toi­tus­ta ei voi muuten ver­ra­ta kotihoitoon.

Tuo 0,7:n mitoi­tus tarkoit­taa, että hoitokuukausi mak­saa noin 4 000 euroa. Tuo 0:2:n mitoi­tus hyväkun­toiselle muis­ti­sairaalle tarkoit­taa, että hoitokuukausi mak­saa ehkä 1 500 euroa.

Mis­sä vai­heessa van­hus kan­nat­taa siirtää koti­hoi­dos­ta laitoshoitoon? Peri­aat­teessa siinä vai­heessa, kun hänen hoiton­sa laitok­ses­sa on halvem­paa kuin kotona. Tämä raja tulee vas­taan yllät­tävän nopeasti, sil­lä onhan jotenkin ratio­naalisem­paa annos­tel­la lääke van­huk­selle, joka on laitok­ses­sa, kuin van­huk­selle, jon­ka luo pitää matkus­taa pitkä matka.

(Tähän laskel­maan vaikut­taa huo­mat­tavasti se, miten suh­taudumme asumiskus­tan­nuk­si­in. Kotona asu­val­la van­huk­sel­la on tietysti olta­va se asun­to. Kuva muut­tuisi aivan toisek­si, jos tämä asun­to pan­taisi­in vuokralle ja vuokrat­u­lol­la mak­set­taisi­in laitoshoitoa, mut­ta se on taas oman tari­nansa aihe. Nyt jär­jestelmä kan­nus­taa jät­tämään asun­to tyhjäksi.)

Jos mitoi­tus ja hoito­laitok­sen lasku­tus kun­nalle perus­tu­isi RAI-indek­si­in, jol­loin kohta­laisen hyväkun­toinen van­hus mak­saisi 1 500 euroa, hän pää­sisi halutes­saan huo­mat­tavasti aikaisem­min laitok­seen. Kodi­no­maises­sa laitok­ses­sa elämä voisi olla paljon mukavam­paa kuin yksin pelois­saan kotona. Van­huk­sen kun­to yleen­sä las­kee ajan mit­taan. Sik­si RAI-indek­si tulee mita­ta sään­nöl­lisin välein uud­estaan. Kos­ka hoito­laitos saa rahansa RAI-indeksin peruis­teel­la, ei ole pelkoa, ettei laitos reago­isi van­huk­sen kun­non alentumiseen.

Käytin tässä sanaa lasku­tus, joka viit­taa ostopalvelui­hin. Asia ei muu­tu muuk­si sil­lä, että hoito­laitos on kun­nan oma.

Nyt van­hus pääsee laitok­seen vas­ta, kun hän on niin huonokun­toinen, että koti­hoidon hin­ta on tuo 4 000 euroa tai ainakin lähel­lä sitä. Se on jo lähel­lä heit­teille jät­töä, mut­ta jok­seenkin jokaisen kun­nan strate­gias­sa on pyrk­iä hoita­maan van­huk­sia kotona kauem­min. Huo­maamme, että laitok­sis­sa on tämän jäl­keen van­huk­sia, joiden hoidon­tarve vai­htelee välil­lä 0,7 – 1,2. Hoito on taas alim­i­toitet­tua, joten nor­mi nos­te­taan 0,9:ään ja ihan aiheesta. Sen jäl­keen laitok­sis­sa on van­huk­sia, joiden hoidon tarve vai­htelee 0,9 – 1,2 välillä.

Joku voisi sanoa, että kun­nathan ovat onnis­tuneet nos­ta­maan rajaa laitoshoitoon pääsys­tä ilmankin kiin­teää henkilöstömi­toi­tus­ta. Ovat, sil­lä kun­tien kyky laskea eri vai­h­toe­hto­jen taloudel­lisu­ut­ta on heikko. Tässä ehkä yksi syy siihen, että yksi­tyiset tuot­ta­vat yhtä hyvää hoitoa halvem­mal­la. Mut­ta tuo laki­in semen­toitu hoita­jami­toi­tus tek­isi tästä väärin laskemis­es­ta pakollista.

Sik­si olisi paljon parem­pi määrit­tää hoidon tarve yksilöko­htais­es­ti eikä val­takun­nal­lista keskiar­voa käyt­täen. Hoito olisi parem­paa ja rahaa säästyisi.

On hyvä, että van­hus­ten hoidon huonos­ta tilas­ta on nousut häly, mut­ta on myös hyvä, ettei asi­as­ta sääde­tä vaa­liki­iman olois­sa. Uskon, että vaalien jäl­keen päädytään kelvol­liseen ratkaisuun.

Kokoomus ja Pet­teri Orpo jäivät vähän yksin kysymyk­sessä, pitäisikö van­hus­ten­huoltoon tul­la tiuk­ka ja jous­tam­a­ton mitoi­tus seit­semän hoita­jaa kym­men­tä hoidet­tavaa kohtaan. Nyt Pet­teri on muut­tanut mieltään, var­maankin kos­ka vaalit ovat lähel­lä ja päämin­is­terin paik­ka on uhattuna.

Jos täl­lainen van­hempi poli­itikko saa neu­vota nuorem­paansa, tuo ei kan­na­ta. Jos olet ensin suu­tut­tanut ihmiset ole­mal­la yhdel­lä kan­nal­la, et saa menet­tämiäsi tuk­i­joi­ta ker­toma­l­la, että olit koko ajan väärässä. Sen sijaan menetät loputkin.

Sinän­sä on aivan oikein, jos vai­h­taa kan­taa huo­mat­tuaan ere­htyneen­sä. Tämän voi ker­toa ihmisille selosta­mal­la, mikä on muut­tunut tässä välis­sä.  Minä olen mon­ta ker­taa huo­man­nut olleeni väärässä ja ker­tonut, mikä sai mie­leni muuttumaan.

On paljon helpom­pi ker­toa, mik­si on ollut väärässä, jos ei ole itse asi­as­sa ollut oike­as­sa. Pet­teri Orpo oli ensin oike­as­sa, mut­ta on nyt väärässä.

Tämä kiin­teä 0,7‑kerroin kaikille van­huk­sel­la nimit­täin sekä heiken­tää van­hus­ten hoitoa että tulee kalliiksi.

Ensik­si on todet­ta­va, että on eri­no­mainen asia, että van­hus­ten hoidon heikkoon laatu­un kiin­nitetään huomio­ta. Siinäkään ei voi tarkoituk­se­na olla käyt­tää mah­dol­lisim­man paljon rahaa vaan saa­da mah­dol­lisim­man hyvää hoitoa. Tuo demarien 0,7‑mitoitus on tässä suh­teessa aivan pöhkö.

Ensim­mäi­nen ongel­ma on, että kan­nat­taako hoidon laatu mita­ta siihen käyte­ty­il­lä panok­sil­la. Se on vähän sama kuin kan­nat­taako asun­to­tuotan­toa mita­ta asun­toneliöil­lä vai käyte­tyn betonin määräl­lä. Sivu­ute­taan kuitenkin tämä. Jos ei pystytä mit­taa­maan hoidon laat­ua, on toisek­si paras vai­h­toe­hto mita­ta käytet­tyjä panok­sia. Siis vaik­ka asun­to­tuotan­toa betonin määrällä.

Tuos­sa kiin­teässä hoit­o­mi­toituk­ses­sa suurin ongel­ma on se, että van­huk­set eivät ole keskenään saman­laisia. Toiset tarvit­se­vat enem­män hoitoa, vaikka­pa ker­toimel­la 0,9 ja toisen todel­la paljon vähem­män, vaikka­pa ker­toimel­la 0,2. Joudu­taan suuri­in vaikeuk­si­in, jos kaikille määrätään sama ker­roin, 0,7. Tämän seu­rauk­se­na menetetään hihas­ta vede­tyn arvion mukaan ainakin sata miljoon­aa euroa ver­rat­tuna siihen, että samaan hoidon tasoon pyrit­täisi­in ilman tuo­ta kiin­teätä normia.

Huo­mat­takoon, että nor­mi kohdis­tuu kun­ti­in, ei rahanah­neisi­in Pör­riäsi­in. Jos niiden suit­simis­es­ta olisi kyse, se kävisi parhait­en kun­nil­ta, kun nämä tekevät ostosopimuksia.

Kun kun­ta joutuu irti­sanomaan yhden opet­ta­jan (bud­jet­ti­ra­joi­tus) aina kun se ottaa koti­hoi­dos­ta kak­si van­hus­ta laitoshoitoon, kun­ta tietysti yrit­tää hoitaa van­huk­sia kotona niin pitkään kuin mah­dol­lista ja valitet­tavasti vähän sen ylikin.

Tässä on kak­si ongel­maa. Haja-asu­tusalueil­la koti­hoito tulee tosi kalli­ik­si, kos­ka yhtä lääk­keen jakelua varten pitää ajaa kym­meniä kilo­me­tre­jä autol­la. Tiivi­is­sä kaupunki­rak­en­teessa tilanne on toinen.  Sik­si melko hyväkun­toisia van­huk­sia kan­nat­taisi ottaa laitoshoitoon, mut­ta ei kan­na­ta, jos on tuo mitoi­tus, joka hei­dän kohdal­laan on tärkeästi yliväljä.

Toisen ongel­ma ovat hyväkun­toiset muis­ti­sairaat. Muis­ti­sairas saat­taa kyetä huole­hti­maan itses­tään aivan hyvin, jol­loin tuo mitoi­tus 0.2 on lähempänä totu­ut­ta kuin 0,7, mut­ta hänen jät­tämisen­sä asumaan kak­sis­taan kaa­suhel­lan kanssa on vain vaar­al­lista. Nyt pakote­taan jät­tämään. Toiv­ot­tavasti ulkop­uolisia ei kuole tuli­palos­sa. Lähipi­iris­säni on täl­lainen van­hus, joka hoito­jak­son­sa alku­vai­heessa oli melkein enem­män resurssi per­he­muo­toises­sa hoi­dos­sa, kos­ka hän oli halukas aut­ta­maan kaikessa.

Ei ole opti­maal­ista mita­ta hoidon laat­ua siihen käyte­ty­il­lä panok­sil­la, mut­ta voi olla, että ei ole parem­paakaan ei ole, joten tyy­dytään siis huonompaan.

Jos men­nään hoita­jami­toituk­seen, pitää mitoit­taa hoidon tarve yksilöko­htais­es­ti. Tähän on ole­mas­sa eri­laisia hoidon tarpeen mittare­i­ta, joista yleisim­min on RAI-indek­si. Se on kau­palli­nen tuote, joten en main­os­ta sitä sen enempää. 

Olen­naista on, että jokin osta­jas­ta ja myyjästä riip­puma­ton taho mit­taa van­huk­sen hoidon tarpeen ja hoita­jami­toi­tus tehdään tämän mukaan. Sil­loin ei tarvitse pitää huonokun­toisia van­huk­sia heit­teille jätet­ty­inä koti­hoi­dos­sa, kuten tässä demarien/Orpon mallissa.

Tässä on kysymys todel­la suurista raha­sum­mista ja paljon parem­mas­ta hoi­dos­ta ver­rat­tuna tuo­hon onnet­tomaan kiin­teään 0,7‑mitoitukseen van­huk­sen kun­nos­ta rippumatta. 

Tämä olisi jo paljon parem­pi kuin tuo nor­sumainen sama mitoi­tus kaikille malli. 

Voisi myös laa­tia ker­toimen tiloil­la. Kuten Hesari muu­ta­ma päivä sit­ten kir­joit­ti, yksi­tyiset selviävät pienem­mäl­lä mitoituk­sel­la kos­ka niiden tilat ovat tarkoituk­sen­mukaisem­pia. Tiloille pitää antaa oma kertoimensa.

Mut­ta sit­ten teknolo­gia. Yllä oli tuo esimerk­ki betonin määrän käyt­tämis­es­tä asun­to­tuotan­non mit­ta­ri­na. Ainakin se syr­jii puurakentamista.

Me mon­et ajat­telemme koulua sel­l­aise­na kuin se oli omas­sa nuoru­udessamme ja jotkut van­hus­ten hoitoa sel­l­aise­na kuin se oli aikanaan kun­nal­liskodeis­sa. Hoitavia käsiä tarvi­taan aina, mut­ta mod­erni teknolo­gia voi vapaut­taa ihmistyötä juuri siihen, mitä ihmi­nen tarvit­see, inhimil­liseen kanssakäymiseen.

Sit­ten kun minä ja luokka­toveri­ni olemme laitoshoitoiässä, meitä on paljon ja työikäisiä on vähän. Emme voi jäädä siihen kun­nal­lisko­tien toim­i­tat­apoi­hin, vaan on otet­ta­va huomioon teknolo­gian kehi­tys ja organ­isaa­tioiden kehi­tys. Siitäkin pitäisi saa­da tähän normi­in jokin parametri.

Demar­it ovat vas­tan­neet tähän, että muu­tos voidaan tehdä sit­ten, kun tätä teknolo­giaa on otet­tu laa­jalti käyt­töön. Miten sitä voidaan kehit­tää ja ottaa käyt­töön, jos sen käyt­tämi­nen on kannattamatonta?