Herätin viikko sitten kummastelua kysymällä, onko eriarvoisuus Suomessa todella noussut vai onko sitä muuten vain liikaa. Olen edelleen sitä mieltä, että se, että jotain on liikaa, ei tarkoita, että sitä olisi enemmän kuin ennen. Jos kulkisimme aikakoneella taaksepäin, luulen, että jokseenkin samat ihmiset, jotka nyt sanovat eriarvoisuuden lisääntyneen, sanoisivat silloinkin.
Jotkut asiat ovat myös huonontuneet samalla kun toiset ovat parantuneet. Ajattelin käydä läpi muutaman yhteiskunnallisen epäkohdan, joihin mielestäni pitäisi kiinnittää huomiota. Aloitan nuorista miehistä, joiden joukossa on aiempaa enemmän kelkasta putoamista
Pienituloisuus on nuorten miesten keskuudessa noussut nopeasti ja se on selvästi yleisempää kuin saman ikäisten naisten keskuudessa. Tähän liittyy ainakin kolmea seikkaa:
- Huono koulumenestys koskee poikia useammin kuin tyttöjä
- Kouluttamattoman miehen on aiempaa vaikeampaa päästä töihin.
- Kouluttamattoman ja työttömän miehen on vaikea löytää itselleen naista tai ei tämä nainen ainakaan halua lasta hänen kanssaan.
Vaihdoimme jokin viikko sitten Martti Hetemäen kanssa ajatuksia syntyvyyden laskun syistä. Hän lähetti minulle oheisen kuvan. Pienenä varoituksena, että en pystynyt tilastojen pohjalta piirtämään aivan näin raflaavaa kuvaa. Pienituloisuus on koko kansan keskuudessa vähentynyt, mutta nuorten aikuisten miesten keskuudessa lisääntynyt.
Jostain syystä nykyinen koululaitos ei sovi pojille. On parempi, etten sano pedagogisista menetelmistä mitään kuin, että tytöille ja pojille sopii erilainen tapa opettaa. Joskus ainakin sanottiin, että matematiikkaa ja luonnontieteitä opetetaan tavalla, joka ei sovi tytöille. En tiedä, onko metodeja korjattu, mutta tyttöjen tulokset ainakin ovat parantuneet.
Yksi biologinen seikka ainakin on kiistaton. Pojat kehittyvät tyttöjä hitaammin ja saavuttavat esimerkiksi murrosiän tyttöjä myöhemmin, juuri lukioon pyrkimisen kynnyksellä.
Olisi perustelua eriyttää koulun aloittamisaikaa ainakin puolella vuodella. Siis, kun poikien ikäluokka pannaan poikki joulukuusta, tyttöjen ikäluokka pantaisiin poikki jo kesäkuusta. Näin tytöt menisivät kouluun keskimäärin puoli vuotta nuorempina. Voitaisiin tämä tietysti tehdä niinkin päin, että pojat menisivät kouluun vanhempina, mutta aika korkeahan meillä koulun aloittamisikä jo nyt on.
Toiset kehittyvät vielä hitaammin kuin toiset. Siksi heidän pitäisi saada edetä koulussa hitaammin. Koska yksilölliseen opetukseen ei ole varaa edes näin vaalien alla, pitäisi oppilas voida jättää luokalle, kun kehitys ei edellytä seuraavalle luokalle siirtämistä.
Eräs helsinkiläinen apulaiskaupunginjohtaja kertoi minulle 1990-luvulla, että hän tuplasi aikanaan kaksi kertaa. Ihan hyvin silti menestyi elämässään. Miten olisi menestynyt, jos olisi päästetty eteenpäin armovitosilla?
Ketään ei pitäisi päästää ulos oppivelvollisuudesta ennen kuin on suorittanut peruskoulun kunnolla, ei ainakaan ennen kuin on täyttänyt 20 vuotta. Se on vielä ehdottomampi asia kuin se, että kaikille pitäisi taata toisen asteen koulutus.
Miten työmarkkinat saataisiin taas imemään vähän koulutettuja tai muuten vain matalatuottoisia työntekijöitä? Vastuuta taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta pitäisi siirtää työmarkkinajärjestöiltä enemmän valtiolle. Tarvittaisiin palkkatukityöpaikkoja ja pieniä palkkoja täydentäviä tulonsiirtoja. Tämä on vähän isompi asia, enkä kirjoita siitä nyt tässä.
Ja sitten vielä se menestys parisuhdemarkkinoilta? Tämä saattaa olla ongelmista tärkein, mutta sorry, ihan kaikkea ei hyvinvointiyhteiskuntakaan voi kansalaisilleen taata.
Kun koululaitosta kehittävät kiltit kympin tytöt ja OKL:ään pääsevät kiltit kympin tytöt, niin mitä muuta voisi odottaa? Osmo esittelee toisen puolen ongelmasta. Toinen puoli on, ettei niistä kympin kilteistä tytöistä ole läheskään aina kovaan työelämään. Eli koulutetaan ihmisiä, joista ei läheskään aina ole hyötyä yhteiskunnalle.
Olen sinänsä samaa mieltä siitä, että kouluun tarvittaisiin lisää miespuolisia opettajia. Mutta mihin perustuu käsitys ”kympin tytöistä, joista ei ole läheskään aina kovaan työelämään”? Onko jotain oikeaa tilastotietoa siitä, että tällaisia kympin tyttöjä olisi merkittävä määrä työelämän ulkopuolella?
Itselläni ei ole tilastoja, vain kokemus siitä, mitä tuli oman maalaislukioni abiluokan kympin tytöistä. Yhdestä tuli lääketieteen tohtori, ja hän toimii tällä hetkellä ylilääkärinä. Toisesta tuli eläinlääkäri, ja hän työskentelee ko. ammatissa. Kolmannesta tuli tekniikan tohtori, joka on töissä yliopistonlehtorina. Yhden lukion yksi vuosikerta ei tietenkään vielä riitä todisteeksi.
Usein väitetään, että opettajaksi opiskelemaan lähtevät ovat kympin tyttöjä, mutta pitääkö tämä oikeasti paikkansa? Kun mietin omia lukioaikojani, niin tyypillisesti kympin tytöt lähtivät opiskelemaan joko ihmis-, hammas- tai eläinlääkäriksi. OKL:ään lähteneet olivat ysin tai kasin tyttöjä.
Luokan tuplaaminen kahdesti on nykyaikana paitsi erittäin harvinaista, myös käytännössä usein mahdotonta. Oppivelvollisuus päättyy, kun koulua on käyty kymmenen vuotta, jollei peruskoulu (eli perusopetuksen oppimäärä) ole siihen mennessä suoritettuna. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kahdesti luokalle jääneen oppilaan oppivelvollisuus päättyy kahdeksanteen luokkaan ja kolmesti tuplannneen oppivelvollisuus loppuu seitsemänteen. Tähän päättyy myös subjektiivinen oikeus saada perusopetusta. Sen jälkeen kaikki riippuu kunnasta. Periaatteessa kunnalla ei ole mitään velvollisuutta antaa mahdollisuutta koulun loppuun saattamiseen.
Monet kunnat siirtävät tällaisen kahdesti tuplanneen aikuisperuskoulun puolelle oppilaan mielipiteestä riippumatta. Tämä on luonnollisesti oppimisvaikeuksista kärsivälle usein aika huono ratkaisu. Ensinnäkin se tarkoittaa siirtymistä normaalista yleisopetuksen luokasta erityisryhmään, jossa kaikilla on jokin paha ongelma (muutenhan peruskoulu ei olisi kesken). Toiseksi se tarkoittaa luopumista omasta tutusta koulusta ja opettajista ja siirtymistä iltaopiskeluun, mikä ei ole millään tavoin hyväksi muutenkin ongelmaiselle nuorelle. Joskus tätä perustellaan lastensuojelulla eli yleisopetuksen luokan oppilaitten suojaamisella yli-ikäiseltä luokkatoverilta. Perustelu on ihan järkevä, mutta en usko, että 18-vuotias ysiluokkalainen olisi kvalitatiivisesti sen vaarallisempi luokkatovereilleen kuin 17-vuotias kahdeksasluokkalainen. Ja toisaalta laki ei salli olla ottamatta päivälukioon oppilaaksi vaikka 50-vuotiasta 16-vuotiaiden luokkakaveriksi, jos tämä sinne oppilaaksi hakeutuisi, jotenkin voisi elämisensä rahoittaa ja keskiarvorajat täyttäisi. Kun tarkistin opintopolusta, niin ei nuorisolle tarkoitetussa lukio-opetuksessa näyttäisi käytettävän oppilaaksi oton ikärajoja, vaikka laki periaatteessa voisi nämä sallia.
Peruskoulun päättöarvostelu on myös monesti epäoikeudenmukaista juuri murrosiästä kärsiville, koska kurssimuotoisesti toteutetussa opetuksessa kaikki yläkoulun arvosanat vaikuttavat tasapuolisesti päättöarvosanaan. Näin ollen ryhdistäytyminen ja tarmokas opiskelu yhdeksännellä luokalla (jolloin moni poika on päässyt kuohuntavaiheen ohi) ei enää vaikuta. Jos takana on kaksi vuotta viitosia ja yhdeksännellä arvosanat nousisivat kymppiin, jää päästötodistukseen maksimissaan seiskoja. Periaatteessa tämä on nykyisessä OPS:ssa kielletty, mutta valitettavasti sitäkin esiintyy.
Eli jos poikien asemaa haluttaisiin parantaa, tulisi:
*luopua armoviitosista ja jättää heikot oppilaat armotta luokalle
*pitää oppivelvollisuus pääsääntöisesti perusopetuksen mittaisena ja useammakin kerran luokalle jääneet yleisopetuksessa, sikäli kuin tämä ei aiheuta kohtuuttomia järjestyshäiriöitä
*luopua yläkoulujen päättöarvostelun kurssimuotoisesta laskennasta ja perustaa arvosana puhtaasti yhdeksännen luokan osaamistasoon
Tällöin voisi alkaa pikemmin puhua armonelosesta. Sehän olisi tällöin lähinnä keino antaa murrosikäiselle mahdollisuus päästä hetkellisen elämänvaiheen karikkojen ohi sen sijaan, että 14-vuotiaan räkänokan pöljäilyt leimaisivat koko loppuelämän.
Kaikkein parasta olisi jos arvosanat annettaisiin valtakunnallisisten kokeiden perusteella. Tässä poistuisi suoraan yksi suurista ongelmista eli se, etteivät arvosanat ole kovinkaan vertailukelpoisia eri koulujen kesken.
Lisäksi, jos kokeet suoritettaisiin tietokoneella ja arvostelu suoritettaisiin automaattisesti / anonyymisti, niin korjattaisiin sekin ongelma, että opettajat tuppaavat antamaan tytöille samalla osaamisella numeroa parempia arvosanoja kuin pojille.
Itse tekisin vieläkin radikaalimman uudistuksen, eli luopuisin isoista kokeista kokonaan, ja korvaisin ne netissä tehtävillä huomattavan paljon hienojakoisemmilla ”kokeilla”, joita voisi tehdä jatkuvasti kotitehtävinä. Tehtävät olisivat valtakunnallisia, ja ne olisivat jaoteltu opetussuunnitelman tavoitteiden mukaisesti siten, että oppilas (ja opettaja ja vanhempI) helposti näkisi yksilöllisen osaamistasonsa suhteessa koko peruskoulun (ja miksei lukionkin) oppimistavoitteisiin, ja näkisi myös heti missä kohdassa suurimmat puutteet ilmenee.
Tällaisella mallilla olisi mahdollista päästä myös yksilöllisempään opetukseen, kun harjoitustehtävät voisi jakaa oppilaille juuri heidän oman tasonsa mukaisesti. Malli mahdollistaisi myös etenemisen muita nopeammin, mikä on nykyjärjestelmässä hankalaa.
Isot, perinteiset valtakunnalliset kokeet ovat huonoin mahdollinen tapa mitata osaamista. Niiden tuottama tieto on informaatioarvoltaan heikkoa, ja ne tuottavat vääristyneitä kannustimia oppimiselle.
Tai edes samassa koulussa. Itse muistan, kun sain ysin enkusta omalla yläasteella niin opettaja tunnusti suoraan häneltä kysyessäni, että jollain rinnakkaisluokalla (olin matemaattis-luonnontiedepainotteisella luokalla) olisin saanut samalla suorituksella kympin. Hänen perustelunsa oli, että hän ei voi antaa puolelle luokasta kymppiä, mutta se ei paljon lohduttanut, kun lukiovalinnat lähestyivät ja kuitenkin arvosanojen keskiarvolla suurimpaan osaan päästään tai ollaan pääsemättä. Valtakunnalliset standardit ja kokeet vaan ja mitä nopeammin sen parempi. Opettajakunta valittaa varmasti, että nyt koululaitos muuttuu semmoiseksi, että se tähtää vaan koemenestykseen, mutta ainakin lukion osaltahan tilanne on jo valmiiksi se, koska kaikki opinnot tähtäävät ylioppilaskirjoituksissa menestymiseen.
Meillä oli vähän sama. Kaikkien arvosanat nousivat päästötodistuksessa, koska laudaturin kirjoittaneelle ei oikein voinut antaa seiskaa
Valtakunnallisten kokeiden ongelmana on se, että saat tasan tarkkaan sitä, mitä mittaat. Peruskoulun hyvänä puolena on se, että se ei ole valtakunnalliseen kokeeseen valmistava laitos, toisin kuin lukio, tuo kolmen vuoden mittainen yo-kokeen preppauskurssi.
Toiseksi automaattinen arvostelu on karmea ajatus. Meillä on onneksi Suomessa vallalla esseevastausten kulttuuri. Tämä antaa mahdollisuuden kertoa osaamisestaan paljon laajemmin kuin monivalintatehtävät ja on lisäksi armeliaampi pikkuvirheille. Lisäksi arvostelukulttuuri on yhtenäinen: kahden eri puolislta maata olevan opettajan arvostelu samasta yo-tehtävästä on ilman YTL:n sensoriakin aika samanlainen.
Anonyymi arvostelu sen sijaan on hyvä ajatus, mutta se ei toimi normaaleissa kokeissa. Opettaja tunnistaa kyllä oppilaansa käsialasta ja tyylistä.
Onko tästä samankaltaisuudesta jotain tutkimustuloksia? Itse kun sain lukiossa kuulla opettajilta, että valtakunnallisia eroja on jopa yo-kirjoitusten hyväksytyissä apuvälineissä eriävien tulkintojen takia (kuulemma länsirannikolla sallittiin symbolisten laskinten käyttö, kun meidän pääkaupunkiseudulla piti tyytyä graafisten laskinten käyttöön). Muutenkin vähän mietityttää, että miten meillä voi samanaikaisesti olla opettajilla suuri vapaus vaikuttaa siihen mitä ja miten opettavat ja kuitenkin huikea yhtenäisyys siinä, että mitä oppilaat oppivat. Vaikuttavat minun mieleen aika ristiriitaisilta tavoitteilta.
Luulen, että esim. puolen vuoden lykkäys ei olennaisesti poikia auta.
Niille pojille (ja tytöille) joita sivistysaineet eivät kiinnosta tulisi olla mahdollisuus jo yläasteiässä valita käytännön aineita (mopon värkkäystä, tietsikkaa jne.). Eli siirrettäisiin ammattikoulutusta esim. yhden vuoden verran alkamaan jo yläasteella liittäen siihen työharjoittelut, oppisopimuskoulutusta ym. Ja vastaavasti tingittäisiin joistakin yleissivistävistä (näille turhista) aineista.
Tällaisessa uudistuksessa voittajia olisivat myös ne oppilaat jotka jäisivät yleissivistävälle, esim. lukioon johtavalle linjalle kun työrauha, opetuksen ja oppimisen taso kohentuisivat kaikilla.
Tietotekniikka on, tai ainakin sen pitäisi olla, teoreettinen lukuaine. Ei se ole erityisen käytännönläheistä. Sen sijaan olennaista on, että koulussa on riittävästi mahdollisuuksia valita taitoaineita valinnaisina. Nykyiselläänkin peruskoulun kahdesta viimeisestä vuodesta noin kolmannes on valinnaista.
Linjajakoa en sen sijaan suosittele. Sen ongelma on sama kuin vanhassa rinnakkaiskoulujärjestelmässä. Vanhempien asema määrittää liiaksi nuoren valintoja, eivät omat lahjat. Linjajako vaatisi, jotta se olisi oikeudenmukainen, että opettajakunta määräisi nuoren linjan. Tätä kokeiltiin peruskoulun alkuaikoina. Kävi niin kuin koiraleuat olivat ennustaneet. Linjajako poistui peruskoulusta vuosi sen jälkeen, kun Munkkiniemen yläasteelle perustettiin alin, vain ammattikouluun valmistava linja.
Nykyisen järjestelmämme suuri vahvuus on se, että siinä ei ole umpikujia. Peruskoulusta pääsee lukioon, vaikka se olisi mennyt penkin alle, vaikka arvosanoja pitää ehkä parantaa. Ammattikoulupohjalta ja jopa näyttötutkintona suoritetulla ammattitutkinnolla pääsee yliopistoon, jos jaksaa lukea pääsykokeisiin. Ihminen ei ole sidottu siihen, että häntä kiinnosti 14-vuotiaana liikaa mopon rassaus.
Hyväksytkö erityisopetuksen musikaalisesti lahjakkaille tai urheilijoille?
Musiikki- ja urheilulinjojen erityisopetuksessa on kyse oikeastaan valtakunnan kunniasta, ei yksilöstä. On aika selvää, että huippukykyjen kasvattaminen urheiluun tai musiikkiin vaatii syvää sitoutumista jo lapsena. Toisaalta on maan etu, että Suomesta tulee meille kansainvälistä näkyvyyttä antavia urheilijoita ja taiteilijoita. Tämän vuoksi on perusteltua antaa näillä aloilla erityisopetusta, vaikka se rapauttaakin perusopetuksen tasa-arvoista rakennetta. Ja tulokset ovat olleet hyviä. Kevyenkin musiikin puolella merkittävä osa nimekkäistä taiteilijoista on klassisen musiikin koulutusjärjestelmän kasvatteja.
On myös aivan eri asia, että lapsi valitsee (vanhempiensa vaikutuksesta ja suostumuksella) esimerkiksi musiikkiluokan kuin vanhan kansalaiskoulun. Musiikkiluokalle meno ei sulje lapselta myöhempiä koulutysvalintoja. Painotukset ovat sellaisia, että lukiossa voi edelleen valita vaikkapa pitkän matematiikan eivätkä ammattikoulunkaan ovet sulkeudu. Sen sijaan vk:n peräänkuuluttama moponrassauslinja tarkoittaisi sitä, että nuori rajaa itsensä pysyvästi alaluokkaan.
Eriyttävää opetusta voi käyttää ihan tavallisillakin luokilla. Eli oppilaita voi sijoittaa opetusryhmiin osoitetun taidon mukaan. Olennaista on se, ettei tämä saa vaikuttaa jatko-opintokelpoisuuteen.
Vetää kyllä aika sanattomaksi… ”valtakunnan kunnia”… Oltiinkos me nyt 1930-luvulla vai miten se oli.
Sinänsä lienee mahdotonta keksiä typerämpää perustelua musiikin ja urheilun suosimiselle, joten pointsit siitä.
Toisaalta – voisihan sitä esim. matemaattis-luonnontieteellisten aineiden suosimista vaatia vaikka Valtakunan Mahtavuuden perusteella. Kun saadaan hyviä insinöörejä työskentelemään teräskobinaatteihin ja panssarivaunutehtaisiin, niin kyllä siinä mahtavuus kasvaa. Ja ilman muuta pitää kouluttaa riiitävästi fyysikoita ja raketti-insinöörejä, jotta saadaan oma ydinase- ja ohjusohjelma ripeästi käyntiin.
Valitsin tietoisesti arkaaisen termin. Asiallisesti se tarkoittaa samaa kuin ”kansainvälinen tunnettuus”, ”hyvä maakuva” ym. Urheilu ja taide edistävät näitä. Jos ajatellaan perusopetusjärjestelmän logiikkaa, en oikein näe mitään muuta syytä musiikin ja urheilun erityisopetukseen. Ja tämän syyn ongelmallisuuden käyttämäni termi tuo erinomaisesti esille. Suomen erinomaisen musiikki-ja urheilukoulutuksen tärkein peruste on nimenomaan kansallinen kunnianhimo, ei rakkaus taiteeseen tai lajiin.
Ja ”valtakunnan mahti” olisi – ironiastasi huolimatta – myös ihan käypä argumentti. Nykyaikana terminologia olisi tosin ”uskottava puolustus”, ”toimiva yhteiskunta” jne, mutta asiallisesti kyse on samasta asiasta: maamme itsenäisyyttä takaavasta taloudellisesta, hallinnollisesta ja sotilaallisesta suorituskyvystä. En menisi kuitenkaan käyttämään sitä koulutuspoliittisena argumenttina. Meillä on aivan riittävästi insinöörejä nykyiselläänkin maamme puolustusalan teollisuuden tarpeisiin. Heidän määränsä ei ole rajoittava tuotannontekijä. Sama koskee fyysikkoja. Jos haluasimme rakentaa vaikkapa ydinaseen tai kuuraketin (mitä – selvyyden vuoksi – en todellakaan kannata), nämä olisivat teknisesti ja taloudellisesti mahdollisia jo nykyresurssein. Ei niiden vuoksi tarvitsisi lähteä koulutuspolitiikkaa muokkaamaan.
Ei suinkaan. Ensinnäkin ei kyse olisi mistään moponrassauslinjasta. Paremminkin ajan hengessä voisi kutsua robottienohjelmointi- ja rassauslinjaksi. Tai rakennusalaa, logistiikkaa, kiinteistönhoitoa. Tai vaikka hoitoalalinjaksi. Työvoimaennusteiden perusteella painotettaisiin eri suuntia. Kunniallisia ja arvostettavia ammatteja ja osaamista.
Ammatillisista opinnoista voi jatkaa korkeampiin opintoihin eikä se portti sulkeutuisi. Kädentaitoja voisi lisätä esim. 8- ja 9-luokalla ja siten valinta tehtäisiin 7-luokan jälkeen. Empiriani perusteella tuossa vaiheessa useimmilla on jo tiedossa (=kirjaviisaus ei kiinnosta) suuntansa. Ja jos ei ole niin jatkaisi yleislinjalla ja tekisi valinnan vasta 9-luokalla kuten nykyään.
On paljon näyttöä siitä, että ammattikoulupohjalta on edetty ministeritasolle saakka ja tämä väylä täytyy säilyttää. Kyse ei ole minkään alaluokan synnyttämisestä vaan yksilölliset erot ja motivaation paremmin huomioivasta opetusjärjestelmästä ja surkean tasapäistämisvirheen korjaamisesta. Ja kuten jo totesin tällaisesta uudistuksesta hyötyisivät kaikki oppilasryhmät. Keski-Euroopan koulusysteemeihin kannattaa perehtyä.
Suomi elää pisa-harhassa. Koulutusjärjestelmän onnistumista pitäisi ennemmin mitata sillä miten hyvin työllistyminen ja elämässä eteenpäin meneminen yleisesti onnistuu. Nythän järjestelmä on kadottanut kymmeniä tuhansia nuoria miehiä sekä koulutusjärjestelmän että työelämän ulkopuolelle ja tämä syrjäytyminen kaikkine ongelmineen tulee erittäin kalliiksi yhteiskunnalle.
Tai sitten se moponrassauslinja johtaa siihen, että Einari murrosiästä selvittyään ja vähän hanttihommia tehtyään kehittää muita paremman metsäkoneen ja sen pohjalta kansainvälisesti toimivan yhtiön, joka pystyy sitten palkkaamaan yliopistokoulutettuja koodareita tekemään ohjelmistoja puumassan laskemiseen. Esimerkiksi.
Poislukien huumeet ja liimanhaistelu, ei nuori mene pilalle harrastaessaan ja tehdessään monipuolisia juttuja. Se nimenomaan pitää niitä opintopolkuja auki, jos koulusta putoamisen sijaan käy siellä rassaamassa mopoja tai vaikka vain liikuntatunneilla. Toki matematiikka on jossain vaiheessa opeteltava, jos sen oppia haluaa, mutta kyllä sen ehtii myöhemminkin, jos kapasiteetti riittää. Ja jos ei riitä, niin alaluokkaan se tie veisi siitä huolimatta, että olisi yrittänyt koulussa päntätä hampaat irvessä.
Nykyään kun Perustuslakivaliokunta tyrmää kaikenlaisia epäyhdenvertaisuutta mahdollistavia rakenteita, niin erittäin hyvä kysymys.
Aikanaan olleet yläasteen tasoryhmät kielissä ja matematiikassa lopetettiin. Joten nyt samassa ryhmässä on niitä jotka eivät käytännössä osaa lukea ja niitä joilla olisi mahdollista edetä reilusti keskimääräistä pidemmälle, jos heille tarjotaan haasteita.
Musiikin Pyhä asema yhteiskunnassa kulkee musiikkileikkikoulusta oopperaan. Jos jatkossa kaikille lapsille luvataan edes yksi mieleinen harrastus niin pitäisikö epämusikaaliselle lapselle tarjota mahdollisuus vaikka ratsastukseen?
Höntsäsähly tai puissa kiipeily olisi aivan yhtä kehittävää, mutta kustannus/lapsi on murto-osa.
”Eliitti”musiikin edunvalvonta on kadehdittavan hyvin hoidettua.
Tasoryhmät eivät ole ihan yksinkertainen juttu. Kuulun itse niihin, jotka hyötyivät peruskoulun yläasteen tasokursseista. Itse asiassa matematiikan kokeet muuttuivat kertaluokkaa helpommiksi, kun siirryin yläasteen laajan kurssin ryhmästä lukion pitkään matematiikkaan. Lapseni ovat puolestaan hyötyneet yläasteen matematiikkaluokista.
Matematiikassa hyvät oppilaat kyllä hyötyvät selvästi siitä, jos he saavat opiskella matematiikkaa jossain erityisluokassa tai -ryhmässä (ainakin ne, jotka eivät ole ko. ryhmän heikoimpia – heillä muun ryhmän paremmuus saattaa heikentää kuvaa omasta osaamisestaan). Mutta jos tilannetta katsotaan koulun saman ikäluokan muiden opetusryhmien kannalta, niin niille ei ole välttämättä eduksi se, että ryhmästä puuttuu kaikkein parhaimmat ja motivoituneimmat oppilaat. Varsinkin, jos perustetaan erillinen matematiikkaluokka, niin siihen hakeutuvista oppilaista suurin osa on koulun parhaimpia muissakin lukuaineissa. Tällöin kaikissa muissa ryhmissä on selvästi vähemmän motivoituneita ja hyviä oppilaita kuin mitä siellä muuten olisi.
Varmaan sama juttu on myös musiikin ja liikunnan opetuksen suhteen silloin, jos koulussa on erillinen liikunta- tai musiikkiluokka. Oppilaiden tulevaisuuden kannalta on kuitenkin paljon pienempi vahinko se, että musiikin tai liikunnan tunnilla asiat menevät huonommin siksi, että innokkaimmat oppilaat ovat toisessa ryhmässä, kuin se että lukuaineiden tunnilla opetus ei toimi hyvin siksi, että motivoituneimmat oppilaat puuttuvat.
Ja sanon tämän siitä huolimatta, että omista lapsistani kaksi on hyötynyt valtavasti siitä, että he pääsivät yläkoulun matematiikkaluokalle. Kysymys ei ollut vain matematiikan opetuksesta vaan siitä, että kaikissa muissakin lukuaineissa oppimiskokemus oli paljon parempi, kun lähes kaikki luokan oppilaat olivat suhteellisen motivoituneita ja nopeasti oppivia. Jos ajattelen puhtaasti omaa ja lasteni etua, niin kannatan ehdottomasti erityisopetusta matematiikassa lahjakkaille. Jos ajattelen yleistä etua, en ole enää läheskään niin varma.
Vietin lukion matematiikantunnit puolalaisen luokkatoverini kanssa jutellen. Puolalainen oli käynyt itäblokin koulua ja oli matematiikassa selvästi meikäläisiä edellä. Tämän meidän omatekoisen opintopiirimme seuraus oli hieman kärjistäen se, että minä en oppinut koko lukion aikana mitään ja puolalainen oli edelleen noin yliopiston 3. vuosikurssin tasolla matematiikassa.
Tämän kokemuksen viisastamana olen ehdottomasti sitä mieltä, että heikompien oppilaiden on saatava opiskella omalla tasollaan. Lahjakkaampien oppilaiden tulo samaan luokkaan on ihan samalla tavalla häiriötekijä matematiikassa kuin se on vaikkapa liikuntatunnilla. Ei juniorien SM-sarjaa HIFK:issä pelaava luokkatoveri ole mikään positiivinen juttu kun olisi tarkoitus vähän höntsätä hädin tuskin luistelutaitoisten kesken.
Onhan se, mutta nykyään on pelkän teknisen työn sijasta tasa-arvoisesti käsityö, joka sisältää tekstiilitöitä. Eli pelkkää teknistä työtä ei enää ole (ainakin lehtitietojen mukaan näin, en ole itse tutustunut asiaan).
Lopputuloksen arvaa: valinnaisaineen suosio yläkoululaisten poikien keskuudessa romahti. Ainakin omassa nuoruudessani amislinjalle menevät pojat ottivat lähes järjestään teknisen työn ja sitä oli paljon, tuplasti tai triplasti enemmän (en muista), mitä muita valinnaisia.
Kaikille pakolliseen käsityönopetukseen kuuluu sekä tekstiilityö että tekninen työ (mikä on minusta hyvä asia, sillä kaikki tarvitsevat perustaitoja molemmista), mutta valinnaisaineeksi peruskoulun 8. ja 9. luokalle voi edelleen valita vain toisen. Näin ainakin siinä koulussa, jota omat lapseni kävivät. En tiedä, onko tässä jotain koulukohtaisia eroja.
Kauanko siitä on aikaa, kun lapsesi kävivät peruskoulua? Tuohsn oli tilanne jo 80-luvulla, seiskalla oli myös tekstiilityötä, mutta valinnainen aine oli joko teknistä- tai tekstiilityltä, ei mikään sekametelisoppa.
Mutta tämä teknisen työn uudistus on kyllä aika yliveto. Yhdellä tempulla ollaan aikaisemmin niin suosittu valinnaisaine saatu tapettua lähes kokonaan, opetusryhmiä ei perusteta, kun kukaan ei valitse ainetta. Amikseen meneviltä pojilta pilataan tasa-arvon nimissä suosikkiaine, onpa kyllä hemmetin hyvä idea.
Mikä meidän koulusysteemiä vaivaa? Näitä älyvapaita ideoita pukkaa tasaisin väliajoin julkisuuteen. Ei ole kauaa, kun seiskasta puuttui se väliviiva, ihan järjetön uudistus (nykyisin korjattu). Sitten on tämä teknisen työn pilaaminen. Ja kirsikkana kakussa avokonttoreiden esitteleminen koulumaailmaan eli muunneltavat monitoimitilat. Vaimon alakoululaisen veljenpojan sanoin ”onhan ne huonoja, hirveä meteli koko ajan”.
Eikö kenelläkään käynyt mielessä, että jos koululaiset joutuvat käyttämään lähinnä rakennuksilta ja tehdasympäristöstä tuttuja henkilösuojaimia koulupäivän aikana, jokin on pahasti pielessä?
Mistä tämä älyvapaa höpsismi oikein pukkaa koulumaailmaan? Näitä näyttää esiintyvän ihan opetusministerin puoluekannasta riippumatta. Ilmiöpohjainen oppiminen, no sekin on vanha juttu, nousee aina tasaisin väliajoin haudasta kuin zombi. Nyt lienee itsenäisen Suomen neljäs tai viides ilmiöpohjaisuuden aalto.
Ja siitä teknisestä työstä:
”Käsitöiden opetus on muuttunut viime vuosina. Kaikille oppilaille on haluttu taata tasapuolinen opetus yhdistämällä tekniset työt ja tekstiilityöt yhden oppiaineen alle. Kaikki oppilaat osallistuvat nykyään niin sanottuihin koviin ja pehmeisiin käsitöihin.”
https://yle.fi/uutiset/3-10507741
”Käsityö oli aiemmin suosittu valinnaisaine, jopa suosituin. Kouluista ympäri Suomen kantautuu nyt viesti, että sen valinnat 8. ja 9. luokille ovat suorastaan romahtaneet.”
”Opetuksen uusissa normeissa tekninen työ ja tekstiilityö on yhdistetty kokonaan yhdeksi oppiaineeksi, käsityöksi. Tätä ideaa kutsutaan ”monimateriaaliseksi käsityöksi”. Siinä on ihanteena, että jokaisessa tuotteessa käytetään teknisen työn ja tekstiilityön materiaaleja ja tekniikoita.”
”Opetushallituksen ohjeistuksen mukaan oppilaalla ei ole oikeutta tehdä valintaa käsityön sisältöalueiden (tekninen työ ja tekstiilityö) välillä.”
https://www.tekninenopettaja.net/docs/Teknisen_tyon_alasajo_tiivistelma.pdf
Viisi vuotta. Lasteni koulun kotisivulla olevan valinnaisainekurssioppaan ja -lomakkeen mukaan koulussa voi edelleen valita 8. ja 9. luokalle valinnaisaineeksi teknisen työn tai tekstiilityön. Ei siis tarvitse ottaa jotain yleistä käsityötä.
Sitä alemmilla luokilla käsitöitä kyllä opetetaan yhteisenä oppiaineena. Minusta se on vain hyvä asia. Muistan itse, kuinka minua kouluaikana harmitti, että en voinut opiskella teknisiä töitä, koska en halunnut luopua lempiaineestani tekstiilitöistä. Lisäksi koulussani estettiin monia niitäkin tyttöjä, jotka olisivat halunneet valita teknisen työn tekstiilityön sijaan valitsemasta teknistä työtä mitä ihmeellisimmillä perusteilla.
Vaikea sanoa mikä on meininki kun ei ole omia lapsia yläkoulussa. Lehtitietojen mukaan kuitenkin jokin siinä nyt mättää.
Kiitos blogistille erittäin tärkeän ongelman esiin nostamisesta!
Pelkään silti pahoin, ettei tälle ongelmalle tulla tekemään yhtään mitään. Yksikään puolue ei ole ottanut nimenomaan nuorten miesten asiaa vaaliteemakseen.
Syy tähän on tilastomatemaattinen ja kertoo yhteiskuntakeskustelun luonteesta. Useissa tutkimuksissa on havaittu, että miesten keskuudessa vallitsee suurempi hajonta oppimistuloksissa kuin naisten – molempien jakaumat ovat siis normaalijakaumia, mutta miesten kellokäyrä on leveämpi. Koska valtaosalla miehistä menee hyvin, ja tulotason osalta miesten menestys on keskimäärin parempaa kuin naisilla, tästä tehdään se johtopäätös, että yhteiskunnassa nimenomaan naisia on tuettava, ei miehiä. Näin toimitaan, vaikka tuo kellokäyrän vasen laita – ne miehet, joilla menee huonosti – on itse asiassa suurempi joukko kuin ne naiset, joilla menee huonosti.
Eli suomeksi: koska naisen euron uskotaan olevan edelleen jotain 82 senttiä, tästä tehdään se johtopäätös, että aina ja kaikkialla on tuettava naisia, ei miehiä.
Kukaan ei koskaan mainosta naisen vankilavuotta. Se on nimittäin noin 27 päivää.
Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi ero tyttöjen ja poikien koulumenestyksessä on Suomessa suurempi kuin monessa muussa maassa. Kun puhuin asiasta ranskalaisen työkaverin kanssa, niin hänen mukaansa Ranskassa ei ole vastaavaa ongelmaa (voi toki olla, että työkaverini ei ole tarpeeksi hyvin perillä Ranskan nykyisestä tilanteesta). Mikä on eri tavalla niissä maissa, joissa poikien koulumenestys on tyttöjen menestykseen verrattuna parempi kuin Suomessa? Miksi juuri suomalainen koulu näyttää sopivan pojille huonosti?
Oppimistapojen erilaisuudessa, kypsymistahdissa, keskittymiskyvyssä ja muussa sellaisessa on eroja sukupuolten välillä. Mutta eivät kai nämä erot ole hetkessä muuttuneet niin radikaalisti, että voisivat selittää tuon jyrkän erkanemisen esittämissäsi kuvaajissa?
Mikä on isoin muutos nuorten elämään v. 2000 alkaen kohdistuen ensimmäisenä juuri tuohon nyt 25-34v ikäluokkaan?
WWW.
En tiedä minkä verran aiheesta on dataa, mutta voisin lyödä vetoa että pojilla on massiivinen yliedustus niissä, jotka yöunista tinkien painavat 12h sessioita Fortnitea yms. koulun jälkeen energiajuoman voimalla. Juurihan oli hesarissa juttua siitä, kuinka jopa huipputason 15-16v lätkäjunnutkin tulevat aamutreeneihin zombieina 3h yöunien jälkeen. Jos urheilijoilla näin niin mitenköhän nörtimmillä? Okei, Fortnitea ei ollu vielä jokin aika sitten mutta sama ilmiö lienee ollut nähtävissä 2000-luvun alusta alkaen. Ihme jos ei vaikuttaisi millään tavalla eroihin sukupuolten koulutuloksissa.
Jo 20 vuotta sitten lastenpsykiatri totesi, että peruskoulu on sovitettu tyttöjen kehityskulkuun. Hitaammin kehittyvät pojat eivät silloin pysy mukana. Ero iässä voi olla 1-1,5 vuotta. Silloinen kouluhallituksen pääjohtaja (nainen) suhtautui tähän oudosti. Ei pitänyt sitä pahana.
Muistan kun todella hyvä peruskoulunopettaja kertoi suurista eroista lasten kehittymisestä ala-asteella.
Omana lyseoaikana moni poika jäi luokalle. Myös kaksi kaverusta, joista toisesta tuli lääkäri ja toisesta ekonomi.
Koska syrjäytyminen tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja on nuoren omalle elämälle tuhoisaa, pitäisi tähän ongelmaan paneutua kunnolla. Monella syrjäytyvällä kotiolot ovat surkeat, alkoholismia, huumeita, sairautta, työttömyyttä, heikkoja elämänasenteita. Nuori tarvitsee jonkun, joka luottaa, kannustaa, tukee ja rohkaisee. Tähän tarvittaisiin lisää resursseja, mahdollisuus hyviin harrastuksiin, liikuntaan tms.
Pitää ryhtyä puheista konkreettisiin toimiin. Ikävä kyllä puolueet vaalilupauksissaan ovat syytämässä varoja aivan muualle.
Pohdin muutama blogipostaus sitten havaintoa, että naisia ei juurikaan ole it-alan teknisissä ja matemaattisissa työtehtävissä. Olen saanut satoja teknisiä työhakemuksia miehiltä, mutta en yhtään naiselta.
Tätä ei varmaan ole poliittisesti korrektia sanoa, mutta 10 vuoden ihmettelyn tuloksena olen hiljaisesti sitä mieltä että naisilla on keskimäärin heikommat psykofyysiset ominaisuudet suoriutua työelämässä matemaattisilla ja kilpailluilla aloilla. Poikkeuksia toki on.
Uskon että tuo näkyy globaalistikin tilastoissa, mutta siitä ei haluta keskustella.
Olen tehnyt saman havainnon, mutta toisaalta omasta lähipiiristä anekdoottista tutkimusta tekemällä olen päätynyt uskomaan, että tuo ero on pitkälti kasvatuksellista.
Ohjelmointi, matematiikka, yms. on vaikeaa kaikille sukupuolesta riippumatta, koska ihmisaivot yleensäkin taipuvat loogiseen ajatteluun hyvin huonosti. Tytöt kasvatetaan ”pehmeämmin” ajattelemaan, että he saavat tehdä elämässä mitä haluavat ja mikään ei ole pakollista; niinpä tytöt päätyvät välttämään näitä vaikeita aineita. Pojat kasvatetaan uskomaan, että heidän tuntemuksillaan ei ole mitään väliä, vaan on tehtävä mitä on tehtävä kaikesta huolimatta; niinpä pojat päätyvät opiskelemaan matemaattisia aineita, vaikka ne eivät niin kivoja olekaan, kunhan ne vain ovat hyödyllisiä.
Tuo ajatus, että elämäntyöksi valitaan jotain, mikä on aivan perseestä, mutta mistä saa hyvin töitä ja palkkaa, on jotenkin ”miehinen” ajatus ja se on sitä siksi koska yhteiskunta on tehnyt siitä sellaisen. ”Kestä se kuin mies”, yms. sanonnat kertovat samasta ajattelusta.
Ei matematiikka ole kaikille vaikeaa ainakaan vielä koulussa. Minusta pitkä matematiikka oli lukiossa ylivoimaisesti helpoin aine musiikin jälkeen. Oman käsitykseni mukaan pitkän matematiikan ryhmässäni maalaislukiossa oli ainakin kaksi muuta, joiden mielestä matematiikka oli todella helppoa. Vaikeaksi matematiikka muuttui vasta sitten, kun menin TKK:lle opiskelemaan. Sen sijaan ohjelmointi kolahti TKK:lla heti ja tuntui tosi selvältä.
Uskon itse, että ero tyttöjen ja poikien välillä johtuu paljolti siitä, että tytöt hakeutuvat usein aloille, joissa ollaan tekemisessä ihmisten kanssa, kun taas pojat hakeutuvat paljon aloille, joissa ollaan tekemisissä koneiden ja laitteiden kanssa. Sitä en sitten osaa varmasti sanoa, johtuuko tämä biologisista eroista vai enemmän kasvatuksesta ja kaveripiirin vaikutuksesta. Epäilen kuitenkin, että kahden viimeisen tekijän vaikutus ei ole mitenkään merkityksetön. Esimerkiksi lukiossa moni tyttö jättää valitsematta pitkän matematiikan ja fysiikan, koska haluaa lukujärjestykseen tilaa useammalle vieraalle kielelle tai joillekin ihmisläheisinä pidetyille reaaliaineille, kuten psykologialle. Todennäköisesti tyttöjä saataisiin houkuteltua enemmän tekniikan ja tietotekniikan aloille, jos mainostettaisiin enemmän sitä, millaisia ihmisten elämää parantavia juttuja näiden alojen ammateissa voi tehdä ja kehittää.
Pahoin pelkään, että runsaampi kouluttaminen ei ratkaise tätä ongelmaa. Kouluttamisen antama etu on paljolti näköharha. Jos Osmonkaan ei annettaisi blogata muutoin kuin sertifioidun insinöörin vuosittain tarkastamalla tietokoneella, niin taas tilastot näyttäisivät, että insinöörin koulutus tuo työtä ja tuloja, mutta tulonlisä ei perustuisi osaamiseen vaan insinöörien onnistuneeseen kilpailunrajoitustoimintaan. Tälläistä meillä on aivan valtavasti: tekemätöntä työtä ei voi tehdä erilaisten lisensioitien tms ansiosta. Emme opiskele paljoakaan arvokkaan ja työssä hyödyllisen henkisen pääoman karttumisen takia vaan ”lupalisenssin” takia. Osa tästä on inhimillistä: insinööri palkkaa insinöörin, ekonomisti ekonomistin, jne… Ennenvanhaan asiat oli toisin, kun muutamilla kehittyneillä mailla kuten suomella oli korkean koulutuksen ”monopoli”. Silloin koulutuspanostukselle sai korkean tuoton. Nykyisin se on nollasummaista. Intian koulutuspanostus on pois meiltä, valitettavasti.
Oppisopimusjärjestelmän kehittäminen ja korkeakoulutuspalvonnan lopettaminen olisivat todennäköisesti ne parhaat askeleet.
Esim. Saksassa ja Sveitsissä oppisopimusjärjestelmät mahdollistavat kouluttautumisen maisteri-tasolle saakka samalla töitä tehden. Työelämälähtöinen kouluttautuminen ja oppimisen kartuttaminen sopii todella monelle paremmin kuin teoreettinen koulukirjojen pänttääminen.
Tuo tietysti vähentää teoreettisen opiskelun määrää, mutta harva oikeasti tarvitsee kovin syvällistä teoreettista osaamista työelämässä.
Kilterin yläkoulun opettaja Maija Leppänen lausui asiasta viisaasti (HS 12.1.19):”Lopputtoman opiskeluun ja oppimiseen liittyvän tuen ja ymmärryksen sijaan oppilaille pitäisi opettaa koulunkäynnin alkutaipaleelta lähtien opiskelutaitoja, sinnikkyyttä, läksyjen tekemisen merkitystä, ryhmässä toimimista ja hyviä käytöstapoja. … Oppilaat passivoituvat, jos he ymmärtävät, että kaikenlaista oppimiseen liittyvää tukea on aina tarjolla ja ”armovitonen” säästää luokalle jäämiseltä.”
Omien kokemusteni mukaan -puhun myös itsestäni- nimenomaan pojilla ja nuorilla miehillä on taipumus lyödä hankalalta tuntuvat asiat lössiksi ja hakea mahdollisimman helppo tie eteenpäin. Eli jatkuvaa ymmärtämistä pitäisi vähentää ja alhaisinta vaatimustasoa nostaa.
Mallia Virosta, siellä kouluputki on yhtäjaksoisesti 12 vuotta, eli toinen aste on samaan syssyyn ensimmäisen kanssa. Juttelin Jõhvin koulun rehtorin kanssa, joka kertoi, että oppilaanohjaukseen satsataan huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Jokainen oppilas käy kerran vuodessa keskustelun koulun opettajien kanssa siitä, minkälainen oppija hän on ja mikä käsitys hänellä on itsestään oppijana ja koulun opettajista. Vuorovaikutus on työlästä kouluille, mutta se tuottaa tulosta.
Myös tyttöjen ja poikien koulun aloittamisen porrastaminen on hyvä idea.
Ennen kaikkea koulujen opettajien työtä pitäisi tukea. Opettajien ammattitaito on ällistyttävä, mutta aikuisia on kouluissa vain liian vähän. Oppiminen on yksilöllistä, etenkin niillä hankalilla pojilla. Meillä on toimivia reseptejä tilanteen korjaamiseen, mutta se vaatii satsauksia.
Sanoisin että työttömyys on lähinnä rakenteellista. Kyllä työtä saa mutta aina ei niin hyväpalkkaista kuin mitä koulutus antaisi ymmärtä.
Kun käy esim ruokakaupassa, niin ennen vanhaan kaikki kassat olivat naisia. Nyt ei ole enää. Eli typilliset naisten matalapalkkatyöt ovat alkaneet kelvata nuorille miehillekin. Vastaavasti naisia on nykyään esim automekaanikkoina. Onko mahdollisesti muualla Suomessa eri meininki, että se olisi noloa jos mies olisi kaupan kassana tai lähihoitajana esim Pohjanmaalla?
Niin kauan kuin Suomeen ei synny uutta nokiaa on turha haaveilla että kakille nuorille miehille tai naisille löytyisi tasaisen hyväpalkkaisia töitä.
Suomalaisessa koulussa tasa-arvo on PISAn mukaan huonommalla tolalla kuin missään muussa noin 90 tutkitussa maassa. Tuosta voi kai aika luottavaisesti yleistää, että Suomen koulu kuuluu maailman epätasa-arvoisimpiin.
Silti tuskin kukaan tuntuu tietävän, että näin on – tai vaikka tietää ei ei viitsi tai uskalla asiasta puhua. Voi vain kuvitella, minkälainen kansallinen ja kansainvälinenikin hätätila vallitsisisi, jos moisen syrjinnän kohteena Suomessa olisi tytöt.
Puhumatomuudesta ja siis tosiasioiden kieltämisestä johtuu, että asialle ei ole paljon mitään tehty eikä tulla kai tekemäänkään. Tosiasiat on niin pahasti ristiriidassa Suomen Suuren Tarinan kanssa, siis sen, jossa tasa-arvo on johtotähtenä vaikka naiset kaikenlaista sortoa ja syrjintää vielä kohtaavatkin.
Tosin nyt kun syntyvyyskin laskee ja luultavasti hyvinvointikaan ei enää ainakaan paljoa kasva – merkittävältä osin juuri suuren tasa-arvokuilun takia – on mielenkiintoista katsoa, sortuuko Suomi mieluummin kuin katsoo totuutta silmiin.
Suomi on by the way myös muuten kuin koulutuksen osalta poikkeuksellisen epätasa-arvoionen, merkittävillä mittareilla kaikkein epätasa-arvoisin vauraista maista (sivun alalaidassa on ranking):
https://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371%2Fjournal.pone.0205349&fbclid=IwAR0cG1PaZwItIPjbCWWSb23imZnDuRTehNXlQQSpz2cNqNcEmKwW9zOsTsM#pone-0205349-g001
Hiukan paremmin menee kuin Bangladeshillä mutta Kuwait ja Romania menevät ohi.
Hiukan kattavampi OECD:n vertailu (Better Life Index) sijoittaa Suomen vihoviimeiseksi OECD-maaksi.
Mutta eihän näistäkään kukaan mitään tiedä tai ole tietävinään.
Onhan tää tragikoomista, kun vertaa faktoja puheisiin. Anakin niille, jotka eivät jaksa enää surra tään maan kohtaloa. Sureville tää voisi olla traagista, jos siis joku heille kertoisi. Tai sitten ei. Empatiakuilu on aika ammottava.
En kyllä jaa käsitystä siitä, että tästä aiheesta olisi vaiettu. Minä olen ainakin nähnyt viimeisen viiden vuoden aikana pelkästään Hesarissa useita juttuja, joissa on kauhisteltu poikien huonoja oppimistuloksia tyttöihin verrattuna. Nyt pitäisi vain saada joku tutkimaan, mistä nämä erot johtuvat ja mitä asialle voisi tehdä. Mitä koulussa tehdään toisin niissä maissa, joissa erot ovat selvästi pienemmät? Luulisi, että luokanopettajaksi opiskelevat tekevät vuosittain niin suuren määrän graduja, että tähänkin löytyisi tutkijoita.
1. Joustava ja kurinalainen koulu. Peruskoulun oppimäärä täysivaltaisen kansalaisuuden edellytykseksi; joka ei ole täysivaltainen, on holhottava ja erityiskohtelun piirissä monella elämän osa-alueella (esim. ei automaattista perustuloa). Rajaton maksuton perusopetus. Taso- ja tarkkailuryhmät. Valtakunnalliset kokeet ja objektiivinen arviointi. Tietotekniikalla yksilöllisempää opetusta. Kokeet mitatkoot sitä, mitä halutaan saada (s.o. oppia).
2. Duunaritöitä takaisin. Hallitsemattomasta globalisaatiosta terveeseen protektionismiin ja lokalisaatioon. Teknologian käyttöönotossakin kansantaloudellinen etu optimoitavaksi yksittäisen yrityksen edun optimoinnin sijaan (vrt. robotti syrjäyttää melkein yhtä tuottavan duunarin työttömäksi). Ei markkinoita vääristävää palkkatukea vaan perustulo ja matalapalkkatöitä runsaasti tarjolle.
3. Parisuhdemarkkinoiden entisöinti. Tuotetaan vähemmän maisterintutkintoja ja lopetetaan suurkaupungistaminen. Kannustetaan naisia pariutumaan alle 25-vuotiaina (valistuksella, porkkanalla ja kepillä); suosittakoon suhteita pääasiassa ”kunnollisten isäkandidaattien” kanssa. Pojille kerrotaan, minkälaisia miehiä nuoret naiset haluavat kumppaneikseen.
1. ”Pojat kehittyvät tyttöjä hitaammin ja….”. Näin sanotaan puheissa ja lehtikirjoituksissa, tutkimuksissa ja blogeissa. Vaikka asia olisi tosi, kannattaisi keksiä uusi sanontatapa. Vertailu ”tyttöjä hitaammin” on kielteinen, jatkuvasti kuultuna monen mielestä halventava. Ei kahta erilaista saa mielestäni verrata niin että toista kuvataan huonommaksi, se on vain erilainen.
2. Olen vuosia sitten kuullut väitteen joka oli aivan uskottava. Sen mukaan kunkin aineen arvosanajakauma piti väkisin sovittaa normaalijakaumaan. Ei koulupiirin tai läänin tasolla eikä koulun vaan mieluiten luokan sisällä.
Onko näin ollut ja onko näin edelleen. Et voi saada Pentti edes kuutosta koska Minna ja Mallu saivat kympin.
Poikein ja tyttöjen välillä on kypsyyseroja, tytöt kehittyvät nopeammin. Mutta eroja on poikienkin välillä .Hyvä esimerkki on kotona, minulla on kaksi poikaa, ikäeroa n 1,5 vuotta. Vanhempi aloitti koulunsa 7 vuotta 6 kk ja nuorempi 6 vuotta ja 9 kk ikäisenä.
Vanhemmalle koulu oli vasemman käden juttu , nuorempi sai tehdä tosissaan päästäkseen samalle tasolla eli 10-oppilaaksi
Pojat hyötyisivät paljon, jos he voisivat aloittaa koulun vuotta myöhemmin tyttöjen kanssa
Toinen havainto oli, että koulu osasi hyödyntää tasoeroja, erityisesti matematiikassa eli oppilaat istuivat neljän ryhmissä ja tekivät töitä ryhmänä.Valintaperusteena oli, että joka ryhmässä on yksi hyvä, pari keskinkertaista ja yksi heikohko. Hyvä ratkaisi jutun nopeimmin ja hänellä jäi aikaa selostaa juttua muille ja lopussa kolme opetti sen heikoimmankin ymmärtämään jutun
Lahjakkuuttakin liioitellaan, usein kysymys on vain kehityseroista., jotka tasaantuvat koulun aikana eli alakoulun nerosta tulee lopulta tavis. Henkilön mielestä koulu lannisti
Oikeita lahjakkuuksia on n 1-2 % joukosta eli n 450000 peruskoululaisen joukossa heitä on vain alta 10000 eli 3000 koulussa n 3 per koulu. Aika vaikea tehdä neropattiluokkaa mihinkään kouluun.
Suurin ongelma on tunnistaa todellinen lahjakkuus. Opettajalle se on vaikeaa, sillä siihen oppilaita on liian paljon . Monen isin ja äidin mielestä taas oma ainikki on Sibeliuksen tasoa ja hänen pitää päästä musiikkikouluun tekemään uutta Finlandiaa.Useimmat päätyvät kuitenkin johonkin peräkylän bändiin kitaraa rämpyttämään.
Ei urheilukoulun tai musiikkikoulun valinta tarkoita lahjakkuutta veen kiinnostusta aiheeseen.Mikä sinänsä on hyvä
Huonoimpien jättäminen on yksi vaihtoehto.Nyt näyttää käyvän sillä tavalla, että peruskoulu alkaa syrjäyttää jo alaluokilta.Monella jää luku-ja kirjoitustaito liian heikoksi, jotta selviäisi maailmassa. Matamatiikkakaan ei avaudu ellei osaa lukea kunnolla
Nykyään koulu on ankara eikä luokalle jätetä, virallisesti tarjotaan tukea niin paljon, että lapsi oppii ja pysyy matkassa.Tosiasiassa näin ei ole.
Yksi vaihtoehto on pysyä esikoulussa kunnes valmiudet ovat kasvaneet koulun vaatimustasolle
Syntyvyyden laskuun on muitakin syitä kuin syrjäytyneet pojat.
Asuntojen hinta on noussut niin korkeaksi, että lapsen kasvatukseen ei jää enää rahaa.
Samoin asuntojen koko on pienentynyt eikä perheasuntoon ole varaa
Kun tähän yhdistetään työelämän epävarmuus niin kuka hullu lisää riskiä tekemällä lapsia ?
Ja se mitä tarjotaan on entistä suurempia riskejä ja epävarmuuksia.
Osmon esityksetkin ovat pääasiassa nuorten riskien lisäämistä
Jos tuo olisi selitys, syntyvyys olisi löaskenut lähinnä vain Helsingissä. Suurimmassa osassa maata asuntojen hinnat ovat laskeneet.
Kyllä minä olen ymmärtänyt että (kantasuomalaisten) syntyvyys on laskenut juuri pk-seudulla enemmän kuin muualla, tai sitä on esiintynyt pidempään siellä.
Syntyvyys ei ole laskenut pääkaupunkiseudulla enemmän kuin muualla, koska se on vanhastaan ollut matalalla. Alle nollan ei voi laskea. Absoluuttisilla luvuilla syntyvyys on laskenut eniten lestadiolaisalueilla.
Suurimmassa osassa maata lastensaanti-ikäiset ihmiset ovat häipyneet kasvukeskuksiin ja niissä taas hinnat ovat nousseet, joten ihan noin helpolla tuota väitettä ei mielestäni debunkata.
Olet itse argumentoinut, että ihmiset haluavat asua urbaanimmin. Se tarkoittaa, että asunnot ovat pienempiä kuin nurmijärvillä, niihin ei siis mitenkään mahdu samaa lapsikatrasta kuin kauempana keskusalueista olevissa asunnoissa. Lisäksi urbaanissa asumisessa lasten hoito on (keskimäärin) hankalampaa*, kun niitä ei voi huoletta päästää etuovesta pihalle leikkimään, samalla kun jää itse sisälle. Tätä ei muutamassa harvassa korttelissa hyvin järjestetty sisäpihaa korjaa.
Kerrostalossa ja rivitalossa ongelmana on pihan liikenne ja näkyvyys leikkipaikalle ja ainoastaan omakotitalossa on tyypillisesti sellainen tilanne, että ihan pienetkin lapset voi päästää rauhassa pihalle leikkimään ja seurailla touhuja sivusilmällä ikkunasta.
Mutta itse veikkaisin että ihan toiveiden muutos on suurin vaikute. Vaikka moni jää tahtomattaan lapsettomaksi, niin toisaalta nykyään ei haluta enää niin monilapsisia perheitä kuin aiemmin.
*) omakotitalossa tulee paljon ylimääräistä hommaa jota kerrostalossa ei tarvitse tehdä, mutta tämä ei kompensoi hankaluuksia. Urbaanin asumisen edut näkyvät sitten kun lapset ovat jo sen verran vanhoja, että voivat liikkua itsenäisesti kaupungilla.
Hyvä artikkeli ja keskustelunavaus. Pari kommenttia:
1. Huono koulumenestys koskee poikia useammin kuin tyttöjä
Lähtökohdat ja sitä kautta elämänpolun ennuste ei valitettavasti tunne käsitettä tasa-arvo. Hyvät eväät saaneet pojat pärjäävät kyllä nykyisessä koulussa. Samaan aikaan kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien ongelmat ovat yhteen kietoutuneita ja laaja-alaisia, neuropsykologisista puutoksista vanhempien elämänhallinnan ongelmiin ja alakulttuurisiin tekijöihin. Näitä riskitekijöitä ei kukaan opettaja voi työllään kokonaan poistaa, mutta inklusiivisen opetuksen mallissa kouluresurssit menevät usein suhteettoman suuressa määrin juurikin heille.
Niin surullista kuin se onkin, tämän porukan ennuste lienee joka tapauksessa heikko. Keskittäisin itse panokset kiikun-kaakun -tilanteessa oleviin poikiin, ja mahdollisimman varhain: positiivinen palaute, rohkaisu syventymään kiinnostavaan aineeseen vaikka perhetausta ei moista tue, järjestelmällinen koulusuoriutumisen seuranta ja tarvittaessa tukiopetus. Matalan kynnyksen nopeasti reagoivat mielenterveyspalvelut ovat olennainen osa.
Jokaiselle koululaiselle perhelääkärityyppinen ”kummi”, joka seuraa kokonaistilannetta koko koulupolun ajan, riippumatta muutoista ja koulunvaihdoista. Millään määrällä tukea jokainen ei ole oman onnensa seppä, mutta laadukkaan ohjauksen ja tuen avulla jokainen oppii pelaamaan paremmin niillä korteilla, mitä on elämän arpajaisissa sattunut saamaan.
2. Kouluttamattoman miehen on aiempaa vaikeampaa päästä töihin.
Valtion kannattaa tukea matalan osaamis- ja tuottotason töitä. Mitä nämä sitten olisivat? En ole työasioihin perehtynyt, mutta esimerkiksi kun ikkunasta ulos katsoo, lumen luonti ei korkeakoulutusta vaadi. Väestön ikääntyessä vanhusten huollosta tulee massiivinen työsarka, joka sisältää myös muita kuin terveydenhoidon toimenpiteitä: kaupassa käynti, palaneen lampun vaihto, wlan-verkon asennus, päivittäisistä asioista jutustelu.
Lienee realismia hyväksyä, että kaikkien työpanos ei nykymaailmassa ja tulevaisuudessa riitä markkinaehtoiseen työllistymiseen. Työelämään osallistumisella on kuitenkin niin suuret positiiviset kerrannaisvaikutukset kokonaishyvinvointiin, että sitä kannattaa tukea. Huomattavasti mieluummin kuin sohvalla makaamista, höpönlöpökursseja ja tehotonta byrokratiasimputusta. Monen kohdalla työttömyys johtaa tarkoituksettomuuteen ja tarkoituksettomuus kärsimykseen. Jos moni yhteiskunnan jäsen kärsii, koko yhteiskunta kärsii.
3. Kouluttamattoman ja työttömän miehen on vaikea löytää itselleen naista tai ei tämä nainen ainakaan halua lasta hänen kanssaan.
Tämä on mielestäni seurannaisvaikutus enemmän kuin ongelma. Kouluttamaton ja työtön mies ei useimmiten itse arvosta itseään, joten ei hän myöskään oikein osaa nähdä itseään toisen silmissä tavoittelemisen arvoisena, joten hän syrjäyttää itse itsensä parisuhdemarkkinoilta. Tietenkin ihan biologiselta kannalta on totta myös, että tällaisella henkilöllä on tarjota varsin niukasti resursseja jälkeläisen kasvatukseen. Toisaalta, itsetunto ja resurssit paranevat, jos työn syrjään pääsee kiinni – tämä pariutumisaspekti on itse asiassa erittäin vahva motivaattori.
Kyseenalaistaisin tämän (jos sanasta kaikkien hieman lievennetään) . Paljonko lumenluonnista pitäisi maksaa tunnilta (tai vastaavalta urakalta), jotta pelkkää perustuloa nauttiva nuori mies tarttuisi työhön? Voimme olettaa, että perustulolla saa jo leivän ja voitakin sen päälle, mutta juustoa tai kinkkua ei.
Olisiko vika sittenkin byrokratiassa, yleissitovissa työehtosopimuksissa ja sen sellaisessa?
Lumenluonti on sesonkityötä, ei sallaisella pelkästään elätä itseään. Siksi kaupunkien lumenluojat tekevät silloin kun lunta ei ole, muuta kadun- tai puistorakennustyötä. Mutta heitäkin tarvitaan vain rajattu määrä ja mitoitus tehdään normaalilumisten talvien mukaan.
Ongelma on siinä että nyky-yhteiskunnassa ei ole tarpeeksi työpaikkoja ainakaan ympärivuotisesti ja jatkuvasti miehille joilla ei ole koulutusta mutta kuitenkin raakaa voimaa. Ennen heitä tarvittiin laivojen purkamisessa ym mutta nyt nekin työt vaatii terminaalitrukkikuskin tutkinnon ja paikkoja on rajatusti. Rakennustyöt taas vaatii sekin tutkinnon jos haluaa tehdä parempipalkkaisia töitä kuin mitä siirtolaiset tekevät.
Sellaisia töitä joita sekä naiset että miehet voivat tehdä on tarjolla kaupan alalla ja palvelualoilla vaikka kuinka, mutta palkkaus on sittten sitä luokkaa että kovin leveästi ei elellä ellei vanhemmat kustanna tai on naimisissa sellaisen kanssa joka tienaa paremmin.
Itse kuvittelisin että pelkällä perustulolla elää pk-seudulla ja ruuka-Suomessa lähinnä sellaisia nuoria kouluttamattomia miehiä joilla on niin paha päihdeongelma tai sellaisia sairauksia että eivät selviäisi hanttihommista. Muualla Suomessa voi olla toinen tilanne, siellä ei ole kertakaikkiaan riittävästi töitä.
”Jostain syystä nykyinen koululaitos ei sovi pojille. On parempi, etten sano pedagogisista menetelmistä mitään kuin että tytöille ja pojille sopii erilainen tapa opettaa. Joskus ainakin sanottiin, että matematiikka ja luonnontieteitä opetetaan tavalla, joka ei sovi tytöille. En tiedä, onko metodeja korjattu, mutta tyttöjen tulokset ainakin ovat parantuneet.”
Opetusmenetelmät eivät ole syy eikä ratkaisu. Tämä ajatus erillisistä ”pojille” ja ”tytöille” sopivista opetusmentelmistä on jostain syystä kovin suosittu, mutta en ole ikinä kuullut mitään tukea tälle. Yhtä vähän tukea tiedän väitteelle, että miesopettajat olisivat jotenkin naisopettajia parempia opettamaan poikia.
Minun on totta puhuen vaikeata edes keksiä miksi näin saattaisi olla. Mutta jos niin olisikin, niin olen aika vakuuttunut, ettei kukaan opettaja osaa tällaista pedagogista sukupuolisensitiivisyyttä kääntää paremmiksi oppimistuloksiksi.
Aivan toinen asia taas on se, että opettajien ja etenkin oppilaiden omat käsitykset vaikuttavat oppimistuloksiin. Lonkalta heittäisin, että tyttöjen ”minäpystyvyys” on matematiikassa noussut. Tämäkään tuskin liittyy opetusmenetelmiin sinäänsä.
Koulun aloittamisiälläkin on ymmärtääkseni varsin vähän käytännön merkitystä, vaikka jokin pieni tilastollisesti merkittävä ero voisi löytyäkin. Ikinä en ole kuullut kenenkään opettajan todenneen, että loppuvuodesta syntyneet olisi tavallisesti jotenkin huonompia.
Tässä ensimmäisenä eteen tulleen paperin konkluusioissa (https://www.nber.org/papers/w13969.pdf) on juuri tähän tilanteeseen sopien jopa mainittu, että ”for men, there appear to be no long-term effects on education or earnings, and the effects on military test scores are very small when one allows for age-at-test effects.” Vaikka ikäluokanjakotemppusi on matemaattisesti ihan hauska, niin en usko sen ratkaisevan mitään sen enempää pedagogista kuin yhteiskunnallista todellista ongelmaa.
Ylipäätään ratkaisua kannattaisi minusta etsiä muualtakin kuin koulusta, viettäväthän pojat suurimman osan ajastansa koulun ulkopuolella.
”Ja sitten vielä se menestys parisuhdemarkkinoilta? Tämä saattaa olla ongelmista tärkein, mutta sorry, ihan kaikkea ei hyvinvointiyhteiskuntakaan voi kansalaisilleen taata.”
Ehkä voikin, mutta eri asia on että pitääkö. Parisuhdemarkkinoiden epätasapainoa saisi korjattua esim. houkuttelemalla Suomeen matalasti koulutettuja sinkkuja ja perheettömiä naismaahanmuuttajia. Poliittisesti sitä ei varmaan voi tehdä ihan näin läpinäkyvästi, mutta voihan sitä vedota vaikka ”hoitajapulaan”.
Pojat samastuvat miesopettajiin, ottavat heistä mallia. Siksi miesopetajat olisivat tärkeitä etenkin nykymaailmassa, jossa monella pojalla ei ole ole mitään opiskeluun myönteisesti suhtautuvaa miespuolista esikuvaa lähipiirissä. T’ää on ihan tutkittu juttua, joka kuitenkin ohitetaan kylmästi. Jos ongelma koskisi tyttöjä, asia olisi korjattu aikoja sitten.
Miesoppettajat myös syrjivät poikia keskimäärin vähemmän kuin naisopettajat. Miesopettajilla riittää myös keksimäärin paremmin ymmärrystä poikien ongelmakäyttäytymiseen ja keinoja reagoida siihen.
Opetusmetodit tietysti ovat myös ihan keskeisiä. Suomalaisten päättäjien pitäisi ottaa nöyrästi hattu käteen ja tsekata, miten muualla maailmassa lapsia opetetaan niin että pojatkin pärjäävät. Esimerkiksi USA:sta tai Sakasta löytyisi paljon opiskeltavaa. Näin ei tietenkään tulla tekemään mutta pitäisi.
Ei riitä, että on ”tärkeää”. Missä on tutkimukset, jotka osoittavat poikien pärjäävän paremmin miesopettajien kuin naisopettajien oppilaana? Mikä tämä miesopettajuuden aikaansaama efektikoko konkreettisesti on poikaoppilaille? Entä tyttöoppilaille, onko se 0 vai negatiivinen?
Sukupuolten osaamiserojen minimointi ei voi olla minusta päällimmäinen kriteeri opetusmenetelmien valinnassa. Ennen kaikkea ei ole tarkoituksenmukaista heikentää sekä tyttöjen että poikien oppimistuloksia vain siksi, että osaamisero kavenisi. Toisekseen pitäisi tunnustaa, ettei oppimistuloksiin vaikuta ainoastaan se, millaisia pedagogisia temppuja tehdään. Oppimistuloksiin vaikuttaa hyvin suurissa määrin asiat, joille koulusta käsin ei ole mahdollista tehdä yhtään mitään, vaikka kuinka vaadittaisiin. Vastuuta nuorista ei voi lykätä kokonaan koululle, koska koululla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä siitä sen lisäksi, että se tarjoaisi laadukasta opetusta.
”Sen sijaan vk:n peräänkuuluttama moponrassauslinja tarkoittaisi sitä, että nuori rajaa itsensä pysyvästi alaluokkaan.”
Mopn rassaaminen on nykyään yhä parempi valinta, koskapa enenevissä määrin nämä juhlitut, ja niin itseään täynnä olevat ”Chattering classes” eivät osaa paitsi omia mopojaan, eivät myöskään autojaan, ruohonleikkureitaan eivätkä perämoottoreitaan rassata. Lampun vaihtaminenkin on heille lähes mahdottomuus. He ovat täysin riippuvaisia toisista, ja täysin hyödyttömiä.
Minä ainakin _haluan_ kuulua tähän alaluokkaan, jossa haalarit haisevat bensalle ja öljylle, ja jota imagojohtajat ja konsultit jostain syystä ensin _vaativat_ korjaamaan ymmärryksensä yli menneet hilavitkuttimet ja purkamaan uhkaavat katastrofit.
Yleensä vasta kolmannella yrittämällä saadaan se pyytävä sävy: ”Voisitko mitenkään…? Viitsisitkö…?”
Siihen asti se on: ”Minulle pitäisi nyt saada….Hᴏᴍʙᴏᴍʙᴏᴍ… Ettekö Te _tiedä_, kuka minä olen?”
Ja jos kermainen perseesi ei miua miellytä, niin en viitsi.Minulla on nyt valinnanvapaus.
Nuorten työttömien miesten määrä näyttäisi laskeneen voimakkaasti:
Syrjäytyneitä suomalaisia nuoria on aiempaa vähemmän – Etenkin miesten tilanne on parantunut
Tietysti syrjäytymisen syihin – kuten vaikkapa koulutuksen syrjivyyteen – kannattaa toki puuttua, mutta kun tilanne on nousukauden myötä taas näin selvästi parantunut, niin olisiko aika suuri osuus ongelmiin kuitenkin työmarkkinoiden jäykkyyksissä – ja mahdollisesti sosiaaliturvan kannustamattomuudessa / tuloloukuissa. Vaikuttaisi vähän siltä, että siirtymistä vanhempien nurkista pleikkaria räpläämästä työelämään haittaisi aikamoinen kitka.