Kun viesti ei mennyt perille, yritän nyt vielä kerran selostaa, miksi kiinteä, kaikkia erikuntoisia vanhuksia samalla tavalla kohteleva henkilömitoitus on haitallinen, haaskaa rahaa ja johtaa vanhusten huonoon hoitoon.
On tärkeätä parantaa vanhusten hoidon laatua ja voi olla perusteltua palkata todella 4 500 hoitajaa lisää, mutta se ei tarkoita silti, että sääntöjen pitäisi olla sellaisia, että ne johtavat typerään käyttäytymiseen.
Ympärivuorokautiseen hoitoon tulevat vanhukset ovat nykyisin paljon huonokuntoisempia kuin olivat 20 vuotta sitten. Siksi on perusteltua nostaa keskimääräistä mitoitusta. Vanhusten keskimääräinen huonokuntoisuus on kuitenkin juuri huonon ohjauksen tulosta, ja tämä tulisi vain pahentamaan sitä entisestää.
Meidän pitäisi mennä samaan käytäntöön kuin Hollannissa, jossa vanhukset pisteytetään RAI-indeksillä. Kohtalaisen hyväkuntoinen vanhus tarvitsee hoitojaa ehkä mitoituksella 0,2 ja hyvin huonokuntoinen mitoituksella 1,2. Suurin piirtein tätä suuruusluokkaa ovat hoitoisuuserot. Jos tämä on keskimäärin 0,7, eikö 0,7 ole silloin hyvä luku?
Ei ole, sillä kunnat eivät päästä näitä 0,2‑vanhuksia hoitolaitoksiin, vaan pakottavat nämä kotihoitoon. Minä puollan voimakkaasti vanhuksen oikeutta asua mahdollisimman pitkään kotona, mutta pidän todella huonona, ettei vanhus halutessaan pääse kunnan maksamaan hoitolaitokseen vain siksi, ettei ole tarpeeksi huonokuntoinen.
Erityisesti pelkkää muistisairautta poteva ei vaatisi paljonkaan hoitoa, mutta hänen asumisensa yksin kotona ei ole turvallista.
Puhutaan tästä eteenpäin rahasta, jotta voimme verrata hoitolaitosta kotihoitoon, koska laitoksen hoitomitoitusta ei voi muuten verrata kotihoitoon.
Tuo 0,7:n mitoitus tarkoittaa, että hoitokuukausi maksaa noin 4 000 euroa. Tuo 0:2:n mitoitus hyväkuntoiselle muistisairaalle tarkoittaa, että hoitokuukausi maksaa ehkä 1 500 euroa.
Missä vaiheessa vanhus kannattaa siirtää kotihoidosta laitoshoitoon? Periaatteessa siinä vaiheessa, kun hänen hoitonsa laitoksessa on halvempaa kuin kotona. Tämä raja tulee vastaan yllättävän nopeasti, sillä onhan jotenkin rationaalisempaa annostella lääke vanhukselle, joka on laitoksessa, kuin vanhukselle, jonka luo pitää matkustaa pitkä matka.
(Tähän laskelmaan vaikuttaa huomattavasti se, miten suhtaudumme asumiskustannuksiin. Kotona asuvalla vanhuksella on tietysti oltava se asunto. Kuva muuttuisi aivan toiseksi, jos tämä asunto pantaisiin vuokralle ja vuokratulolla maksettaisiin laitoshoitoa, mutta se on taas oman tarinansa aihe. Nyt järjestelmä kannustaa jättämään asunto tyhjäksi.)
Jos mitoitus ja hoitolaitoksen laskutus kunnalle perustuisi RAI-indeksiin, jolloin kohtalaisen hyväkuntoinen vanhus maksaisi 1 500 euroa, hän pääsisi halutessaan huomattavasti aikaisemmin laitokseen. Kodinomaisessa laitoksessa elämä voisi olla paljon mukavampaa kuin yksin peloissaan kotona. Vanhuksen kunto yleensä laskee ajan mittaan. Siksi RAI-indeksi tulee mitata säännöllisin välein uudestaan. Koska hoitolaitos saa rahansa RAI-indeksin peruisteella, ei ole pelkoa, ettei laitos reagoisi vanhuksen kunnon alentumiseen.
Käytin tässä sanaa laskutus, joka viittaa ostopalveluihin. Asia ei muutu muuksi sillä, että hoitolaitos on kunnan oma.
Nyt vanhus pääsee laitokseen vasta, kun hän on niin huonokuntoinen, että kotihoidon hinta on tuo 4 000 euroa tai ainakin lähellä sitä. Se on jo lähellä heitteille jättöä, mutta jokseenkin jokaisen kunnan strategiassa on pyrkiä hoitamaan vanhuksia kotona kauemmin. Huomaamme, että laitoksissa on tämän jälkeen vanhuksia, joiden hoidontarve vaihtelee välillä 0,7 – 1,2. Hoito on taas alimitoitettua, joten normi nostetaan 0,9:ään ja ihan aiheesta. Sen jälkeen laitoksissa on vanhuksia, joiden hoidon tarve vaihtelee 0,9 – 1,2 välillä.
Joku voisi sanoa, että kunnathan ovat onnistuneet nostamaan rajaa laitoshoitoon pääsystä ilmankin kiinteää henkilöstömitoitusta. Ovat, sillä kuntien kyky laskea eri vaihtoehtojen taloudellisuutta on heikko. Tässä ehkä yksi syy siihen, että yksityiset tuottavat yhtä hyvää hoitoa halvemmalla. Mutta tuo lakiin sementoitu hoitajamitoitus tekisi tästä väärin laskemisesta pakollista.
Siksi olisi paljon parempi määrittää hoidon tarve yksilökohtaisesti eikä valtakunnallista keskiarvoa käyttäen. Hoito olisi parempaa ja rahaa säästyisi.
On hyvä, että vanhusten hoidon huonosta tilasta on nousut häly, mutta on myös hyvä, ettei asiasta säädetä vaalikiiman oloissa. Uskon, että vaalien jälkeen päädytään kelvolliseen ratkaisuun.
Jollain tapaa sitä 1500–4000 euroakin pitäisi vielä saada alemma. Vanhustenhoidossa toimitaan liian paljon samalla tapaa kuin kymmenen vuotta sitten. Tänne tarvittaisiin koko prosessin uudelleen suunnittelua.
Kodin vuokraaminen sieltä pois muutettaessa olisi hieno parannus. Vertaisapua ja edullisempia työntekijöitä, vai estääkö Tehy? Paremmin suunniteltuja hoitopaikkoja? Hoitopiirejä kuten lastenhoidossa? Automaatiota, jaettuja resursseja? Joustavampi skaala sitä, mitä herkkuja ja parannettuja palveluita saa ostaa omalla rahalla?
Ei kodin vuokraamista pois muuttaessa mikään ammattiliitto estä, vaan tukijärjestelmä. Käytännössä koko tyhjän asunnon vuokratulo peritään vanhukselta pois nostamalla tämän hoitopaikkaan liittyviä maksuja koskevaa omavastuuosuutta vuokratulojen verran. Joten omaisten ei ole mitään järkeä ottaa asuntoon yhtään vuokralaista. Vuokralaiseen liittyy aina esimerkiksi asunnon kulumista ja ylimääräistä vaivaa vuokra-asioita hoitavalle edunvalvojalle/omaiselle, mutta vanhukselle itselleen vuokrasta ei jää yleensä mitään käteen. Omaisten kannattaa pitää vanhuksen omistama asunto joko tyhjänä tai vuokrata se jollekin lähisukulaiselle omakustannushintaan niin, että sukulainen maksaa suoraan asunnon kulut eikä vanhukselle tule huomioitavaa vuokratuloa.
Hyvä perustelu ja toiminee “kasvukeskuksissa”.
Toinen syy miksi ei kannata vuokrata on se että “pysähtyneissä” kunnissa vuokraasuntoja on paljon tarjolla ja kate jää tosi pieneksi.
No miksei sitten myy pois johtuu taas, että asuntoja on näissä kaupungeissa myynnissä sellainen määrä, että myyntihinta on oikeasti pieni (jotain 500€ neliöltä).
Lopullisella realisoinnilla ei siten ole oikeasti mitään merkitystä. Se on sama kuin “vanhoilla käyttämättömillä kesämökeillä”, jotka lahoaa paikalleen, paitsi niilläkin on isompi myyntiarvo.
Puolet suomalaisista asuu kasvukeskuksissa.
“on myös hyvä, ettei asiasta säädetä vaalikiiman oloissa. ”
Oulun tapauksessa moni oli saarnaamassa, ettei moraalipaniikissa pidä tehdä mitään hätiköityä. Samaten koko vaalikausi oppositio on valittanut, että lakeja tehdään ilman kunnon valmistlua.
Mutta nyt motoksi näyttää kääntyneen:
“HUONOSTI VALMISTELTU ON PUOLIKSI TEHTY JA SE ON ENNENKIN KELVANNUT!”
Ode taas harhateillä, kuten niin usein viime aikoina, “eläkeläisköyhyys voitettu ym.” Mitoituksia on monin paikois, kuten esim. terveydenhuollossa ja erityisesti päivystyksessä, niin meillä kuin muuallakin.. Minimimitoitus ei mitenkään poista RAVA indeksin käyttöä — sehän on yleisin tapa kunnissa toimintakyvyn arviointiin. Sen mukaisesti vanhuksia myös sijoitetaan eri paikkoihin niin, että entistä paremmin voidaan asiakkaat hoitaa heille oikeissa paikoissa. RAva tilastot myös osoittavat, että yksityiset hoitavat parempikuntoisia vanhuksia — siihen perustuu tuo oden väite siitä, että yksityiset tuottavat parempaa palvelua halvemmalla ‑eivät todellakaan tuota. Rava indeksin käyttö ei mitenkään poista tarvetta minimimitoitukselle. Se kohottaisi meitä edes hiukan lähemmäksi pohjoismaista tasoa, siksikin se on tärkeätä.
Tästä olen vahvasti eri mieltä. Minusta sen jälkeen, kun vanhus muuttaa pois kotoa, hänen ei pitäisi joutua m,uuttamaan uudestaan, vaan viimeiset vuodet olisivat kodinomaisissa olossa, joissa on erikunttoisia vanhuksia. Tuo siilo-ajattelu, että ensimn ollaan tässä, seuraavana vuonna tässä ja niin edelleen, voi olla taloudellisesti tehokasta, mutta on epäinhimillistä.
Tutkimukset, joita on tehtu hoitolaitosten kustannuseroista, oltgtavat huomioon hoitoisuuden. Merkittävä selittävä tekijä on tilojen tarkoituksenmukaisuus, modernimmat hoitokäytännöt ja parempi johtaminen. Miksi näin on, sitä me kunnnallisissa luottamustoimissa olevat voisimme tutkiskella.
“Siksi olisi paljon parempi määrittää hoidon tarve yksilökohtaisesti eikä valtakunnallista keskiarvoa käyttäen.”
Laki yksityisistä sosiaalipalveluista edellyttää, että yksityisellä hoivakodilla on toimilupa, jossa tulee olla hoitoisuuteen, tiloihin yms. Perustuva yksityiskohtainen hoitajamitoitus. Esimerkiksi yöhoitajiin määrä jne. Ongelma on, että mitoitus on staattinen, eikä muutu hoivattavien kuntoisuuden muuttuessa.
Mikä tästä unohtuu on se, että kotihoidon kustannukset eivät ole vain kotihoidon kustannuksia. Pahenevat flunssat, kaatumiset ja joskus pelkkä yksinäisyys ajavat vanhuksia terveydenhuollon kalliiden palvelujen pariin paljon useammin kotihoidossa kuin palveluasumisessa. Jarkko Lumio teki tästä ansiokkaan selvityksen pari vuotta sitten.
Olennainen ongelma on, että kustannukset sosiaali- ja terveydenhuollosta tulevat eri budjeteista — eikä tämä siis tutkimatta yksilötasolla näy.
Uskon löytäneeni virheen Osmon järkeilyssä.
Käsittääkseni tuo kiinteä mitoitus on (hoitajien määrä / vanhus / hoitolaitos) eikä (hoitajien määrä / vanhus).
Keskimääräinen normi toimii, jos potilaiden kunto hoitolaitoksessa on heterogeeninen. Hoitajan ei siis tarvitse viettää samaa aikaa 0,7 potilaan kanssa kuin 1,2 potilaiden kanssa, vaan hoidon määrä jakautuu potilaskohtaisesti lasketaan normi miten tahansa.
Nykyään hoitolaitoksissa on tavoitteena se, että vanhus hoidetaan loppuun asti samassa hoivakodissa. Tämän seurauksena hoitopaikoissa on paljon erikuntoisia vanhuksia. Jos pidetään huolta siitä, että huonokuntoiset vanhukset eivät keräänny yhteen paikkaan, yksi luku toimii hyvin.
Voi itse asiassa olla niin, että mitä suurempi hoitolaitos, sitä vähemmän hoitajia koska potilaiden jakauma on tasaisempi. Pienissä hoitokodeissa voisi olla vaatimus (0,9x + N) eli N hoitajaa kertoimen päälle varmuuden vuoksi, suurissa pelkästään (0.9x).
N/A Et vastannut kuitenkaan argumenttiini, että tämä sama hinta erihoitoisista vanhuksista kannustaa hoitamaan vamnghuksia kotihoidossa liian pitkään ja lisää siten kustannuksia.
Argumenttisi olettaa, että kotihoito tulee halvemmaksi rajatapauksissa. Onko tämä totta vai mietitkö jotain tulevaisuuden skenaariota missä hoitopaikkoja on riittävästi ja vain hinta on este?
Oma käsitykseni on, että kothoidon kalleimmat asiakkaat ovat huomattavasti kalliimpia kuin hoitolaitoksen halvimmat eikä kunnilla ole taloudellista syytä vähentää hoitopaikkoja ja palveluasumista vaan lisätä niitä. Olenko väärässä?
Sitran selvityksiä: Laitoksesta kotiin – syntyikö säästöjä?Ikäihmisten palveluiden muutosten kustannusvaikutukset Tampereella
Kts. Taulukko 18. Eri palvelumuotojen kustannusvertailu. Kallein kustannuskvartaali kotihoidossa (6%) maksaa 256 EUR/vrk, joka on kalliimpi kuin hoito terveyskeskuksessa (228), vanhainkodissa (193) tai tehostetussa palveluasumisessa (14 8). Kolmas kvartaali (11%) 169 EUR/vrk on myös kalliimpi kuin tehostettupalvelu-asuminen. Toinen kvartaali on väin niukasti neljä euroa halvempi kuin tehostettu palveluasuminen. Vasta halvin kvartaali 99 EUR/vrk on selvästi halvin. Toisin sanoen 36% kotihoidossa asuvista voitaisiin hoitaa halvemmalla tai lähes samaan hintaan tehostetussa palveluasumisessa jos olisi paikkoja.
Olet toistaiseksi oikeassa, muttas jos tulee tasamitopitus, jokainen uusi asikas maksaa 4000 €/kk. Juuri siksi tämä malli on järjenvastainen, mutta ennen vaaleja kelpaavat vain ajatukset, jotka on puettavissa kolmen sanan iskulauseiksi.
Tässä olisi hyvää pohjaa vanhusten hoidon parantamiseksi. Kuten Osmo totesi kynnys kotihoidon ja laitoshoidon välillä on aivan liian suuri. Laitoshoitoon pääsee usein vasta silloin, kun vanhus muutaman kerran lähtee hortoilemaan yksikseen ulos eikä löydä enää takaisin. Kannattaisi ajatella myös omaishoitajan tuen korottamista ja siihen liittyvää “virkavapautta”. Jos ja kun vuosi laitoshoidossa maksaa lähemmäs 50 000 €, kannattaisi vallan hyvin maksaa pari tuhatta euroa omaishoitajalle. Ehkä, en osaa sanoa, mitä ongelmia siitä syntyisi.
Krtek says:
7.2.2019 at 12:51
“Jollain tapaa sitä 1500–4000 euroakin pitäisi vielä saada alemma.”
Ja jollain tavalla pitäisi saada verotusta keveämmäksi ja ja.…. Näitä toiveita on niin helppo esittää, vaan kuka esittää ratkaisuja. Jos jotain olisi, olisi ne varmaan jossain päin keksitty, onhan tuo vanhustenhoito iso bisnes maailmalla.
Meillä vain on asioita, jotka maksavat ja jonka me ihmiset joudumme maksamaan.
Juuri noin. Tässä maassa tasapäistetään kaikki. Nyt sitä tehdään vanhusten hoidolla. Kaikki samalle desimaaliluvulle.
On luonnollista, että vaalien alla politikoidaan ja ammattiliitot käyttävät suurta hälyä omien etujensa ajamiseen. Surullista, että tämä menee kansaan ja poliitikot käyttävät tilannetta omien tarkoitusperien ajamiseen.
‑Seuraavissa hallitusneuvotteluissa sovitaan miten vanhuspalvelulakia kannattaa muuttaa parhaan hoidon aikaansaamiseksi.
‑Miten kotona asujan turvallisuudentunnetta ja oloja voidaan parantaa palvelujen ostojen ja/tai hoitajan palkkauksesta syntyvien menojen verovähennysoikeuksilla?
‑Kuka uskaltaa aloittaa keskustelun maahanmuuton sallimiseksi ikäihmisten kodinhoitoon?
‑Missä aloitetaan keskustelut “ara-rahoitteisten” tms. hoiva-asuntojen rakentamisesta?
‑Mikä kaupunki ensimmäisenä osoittaa kävelyetäisyydeltä keskustaa tonttien jaon ikäihmisen säädeltyä asuntorakentamista varten?
‑Kuka/mikä talo osoittaa uusia kolmannen sektorin tahoja vanhuspalvelujen tuottajiksi. Haaviston puheenjohtama Setlementtiliike tuottaa jo Jyväskylässä laatua vanhustenhoidossa sydämellä. Miten yhdistys voisi tätä osaamistaan laajentaa maanlaajuiseksi?
‑Mikä taho “kopio” Suomen oloihin soveltuvaksi Hollannin vanhuspalvelujen markkinajohtajan mallin.
‑Osaajat jatkakaa tätä listaa, please
“Nyt vanhus pääsee laitokseen vasta, kun hän on niin huonokuntoinen, että kotihoidon hinta on tuo 4 000 euroa tai ainakin lähellä sitä”
Huomionarvoista on, etteivät kunnat yleensä tiedä mikä kotihoidon hinta oikeasti on. Hinta muodostuu paitsi kotihoidon, niin myös terveydenhuollon palveluista, eikä niitä yksilötasolla nähdä. Kotihoidossa olevat vanhuksen kuluista iso osa muodostuu ensihoidosta, päivystyksistä, sairaalapäivistä jne, koska he kaatuilevat, heidän flunssansa pahenevat jne. Tästä on aivan mainio tutkimus — Laitoksesta kotiin, joka tutkii nimenomaan tätä kokonaiskustannusta Tampereella. https://www.sitra.fi/julkaisut/laitoksesta-kotiin-syntyiko-saastoja/
“Nyt vanhus pääsee laitokseen vasta, kun hän on niin huonokuntoinen, että kotihoidon hinta on tuo 4 000 euroa tai ainakin lähellä sitä. Se on jo lähellä heitteille jättöä, mutta jokseenkin jokaisen kunnan strategiassa on pyrkiä hoitamaan vanhuksia kotona kauemmin. Huomaamme, että laitoksissa on tämän jälkeen vanhuksia, joiden hoidontarve vaihtelee välillä 0,7 – 1,2. Hoito on taas alimitoitettua, joten normi nostetaan 0,9:ään ja ihan aiheesta. Sen jälkeen laitoksissa on vanhuksia, joiden hoidon tarve vaihtelee 0,9 – 1,2 välillä.”
Palveluasumista on monenlaista, keveimmässä muodossa se on vuokrayksiö-kaksio, johon vanhus ostaa erikseen palveluita esim siivouksen, pyykinpesun, ruuan,lääkehuollon.
Kunta ei maksa tätä eikä valvo palvelua, se on asiakkaan eli vanhuksen vastuulla
Tiedän muutaman laitoksen, jossa voi asua palveluja liukuvasti lisäten.
Mutta tällaisia laitoksia ei ole riittävästi
Tuo hoitajamitoitus koskeekin vain niitä asukkaita, jotka eivät kykene itse huolehtimaan päivittäisistä toimista eivätkä voi asua kotona
Hoitajamitoitus on keskiarvo, eivät palvelutalot mitoita henkilökuntaa nytkään yksilöllisten arvioiden mukaan. Kyllä se yökkö valvoo kaikkia vanhuksia, myös niitä , jotka ovat jonkin verran omatoimisia
Kun laitoksessa on kymmeniä , ehkä satojakin saman tason vanhuksia niin kyllä suuressa joukossa keskiarvo toimii.
Muistisairas ei ole kotihoidettava kuin taudin alkupäässä. Sen jälkeen kun henkilö ei enää osaa pukea eikä ole sisäsiisti, pistää hellaa päälle tai heiluu parvekkeella tai häipyy ulos ilman vaatteita niin kotihoito on ohi. Muistisairauteen liittyy myös väkivaltaisuus, kiltistäkin ihmisestä tulee agressiivinen.
Kunnat toki pyrkivät jatkamaan kotihoitoa, mutta riippuu paljon omaisista , miten laitospaikka järjestyy. Lähipiirin ihminen voi pyytää palvelutarvekartoituksen ja kunnalla on viikko aikaa tehdä se.
Oma kokemukseni on, että vaatii pientä kovistelua, mutta kun pää on saatu auki niin päätökset ovat asiallisia
Onhan ollut aikaa kehitellä parempiakin mitoitusperusteita, mutta eipä kukaan ole keksinyt mitä ne voisivat olla.Tai onhan tuo yksikköhintaperuste.Siinä joka risaus kirjataan ja laskutetaan. Yksikköjen määrästä voi laskea resurssitarpeen
Mutta kuka tarkistaa, onko lasku oikein
Osmon kirjoitussarja lakiin kirjattavan mitoituksen ongelmista sen kuin paranee ja täsmentyy. Mutta samaan aikaan puolueiden vouhotus ja huutokauppa lakiin kirjattavan mitoituksen lukuarvosta vain kiihtyy. Surullista. Olemme faktojen jälkeisessä ajassa.
Ainoa lakiin kirjattavaa mitoitusta vastustava puolue ottaa gallupeissa pataan ja on helisemässä. Ei näytä olevan mitään syytä, miksi muut puolueet vähentäisivät tätä vouhotusta.
Tämän kommentin tarkoitus ei ole puolustaa Kokoomusta. Enemmän toivoisin järjenkäyttöä kaikille muille.
Uskoisin, että kaikki ovat samaa mieltä siitä, että jotain on tehtävä ja heti. Nopein tapa on kirjata lakiin 0,7‑mitoitus ja sen toteuttamista pitää myös valvoa sekä sanktiot tiputtaa nopeasti.
Sitten voidaan alkaa keksimään pyörää uudelleen. Sillä sitähän tuo RAI-vouhotus on. Meillä on jo lakiin kirjattu edellytys hoitotarpeen kartoittamisesta sekä työkalun eli mittarin käytöstä. Kun on saatu aikaiseksi toimiva systeemi, ajetaan se toimivana sisään, minkä jälkeen voidaan poistaa laista 0,7‑mitoitus.
RAI itsessään ei siis ole mikään pelastus, vastaavia systeemejä käytetään jo nyt, vieläpä lain edellyttämänä. Osataanko / halutaanko kartoitusten tuloksia käyttää hoitotyötä tehdessä, on se kysymys sekä miten asia korjataan / paikataan nopeasti.
Sinulla on ihailtava usko siihen, että olisi ikinä poliittisesti mahdollista ottaa tuota mitoitusta pois. Kuka poliitikko haluaa liittää nimensä siihen, että hän ehdottaa sitä, että vanhusten hoitoon laitetaan vähemmän ihmisiä töihin? Kukaan ei voi tuommoisenkaltaista leikkausta ehdottaa ilman, että oppositio ja keltainen lehdistö tuomitsee hänet välittömästi vanhusten riistäjäksi ihan riippumatta siitä, että joku innovaatio on tipauttanut tarpeen hoitajille pienemmäksi. Teknokraattisessa unelmassa tietenkin tilanne olisi toinen, mutta kun me elämme tässä Suomessa, jossa veronmaksajien piikkiin laitetaan Matti Nykäsen hautajaiset niin on vain järkevämpää jättää lyömättä tätä lukua konkreettisesti kirjoihin ihan samalla lailla, kun laista ei löydy määräystä heinätöiden tekijöistä per hehtaari peltoa. Laitetaan sen sijaan julkisen sektorin ostajien valvonta kuntoon tekemällä varoittava esimerkki parista valvontansa huonosti suorittaneesta kunnanjohtajasta ja laitetaan samalla huonot toimittajat koville oikeasti seuraamalla sitä työsuoritusta niin väitän, että nykyisilläkin säädöksillä saataisiin paljon parempia tuloksia.
Hävettää olla suomalainen. Vanhusasia halutaan siirtää yli vaalien ja piilottaa jonnekin valiokuntaan, joka yrittää keksiä jippoja, joilla asia hoituisi halvalla. Ei tuossa auta muu kuin enemmän käsipareja hoitotyöhön, robotit, valvojat ja organisaattorit eivät ratkaise. Missä ovat kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja perustuslain asiantuntijat, eikö suomalaisten vanhusten häpellinen kohtelu lainkaan kiinnosta. Mukavampaa puhua ulkomaiden ihmisoikeusrikkomuksista.
Missään tapauksessa ei saa luoda järjestelmää, jossa palveluntuottaja saa tehtyä tulosta siitä, että potilas saadaan huonompaan kuntoon.
Näitä on suomessa nähty aiemminkin ja esmerkkejä löytyy paljon.
Tämä järjestelmäjä meillä on jo nyt. Kunta säästää rahaa mitä halvemmalla se hoitaa vanhuksensa.
Ainoa keino miten tilanne voi edes teoriassa muutua vanhuksen etua mukailevaksi om se, raha kulkee vanhuksen kautta. Kaikissa muissa skenaariossa maksajan kannattaa ostaa halvinta mikä täyttää lain vaatimukset, todellisesta laadusta välittämättä.
Vain jos ostaja ostaa juuri kyseinen vanhus-yksilö mielessään niitä palveluita mitä kukasin sattuu tarvitsemaan, voi hän käyttää rahat siihen, mikä auttaa juuri sitä vanhusta eniten. Jos vanhusten olot jäävät liian huonoiksi, maksettavat tuet ovat liian pieniä.
Ongelmaksi jää huonokuntoisimpien tapauksessa se, että hoidettavan ja edunvalvojan intressit eivät ole yhtenevät, mutta ovat ne sentään aina yhtenevämmät kuin täysin vanhuksen edun ohittavassa nykyjärjestelmässä jossa vanhuksen pahoinpitely ja heitteillejättö on taloudellisesti kannattavinta ja piilottuu päättäjältä excel taulukon numeroiksi.
Ja tuossa Koti vs. vanhainkoti asiassa shp:t ja kunnat säästävät omia rahoja valtion rahoilla. Noin puolet kuntien säästämästä summasta tulee suoraan valtiolle mm. lääkelukujen ja asumistuen muodossa. Näin muistelisin Sitran tutkineen asiaa Tampereen palvelumuutoksen yhteydessä muutama vuosi sitten.
Ja tässä kun menetettiin suoraan puolet, niin lisäksi vielä tulee kotisairaanhoiton piirissä oleva noin 5–6 kertainen sairaalapäivien määrä verrattuna vanhainkodissa oleviin. Kotona asuva ja palveluiden piirissä oleva on kuitenkin keskimäärin kuukauden — kaksi kuukautta sairaalassa.
Tässä kaikessa kannattaa pitää mielessä se yksi peikko. Ahneus. Isoille hoivayrityksille vanhustenhoito on ensijaisesti vain yksi rahantekokeino siinä missä mikä muukin. Ihmisten hyvä hoiva ja työntekijät ovat siinä pelkkiä kulueriä. Tätä kuvaa hyvin Marja Aarnio-Isohannin lausumat (dif.fi 21.12.2016 Marja Aarnio-Isohanni ja Timo Ritakallio kehottavat iloitsemaan myös toisten menestyksestä)
“Hoiva-alalla menestyminen katsotaan usein negatiiviseksi asiaksi. Olemme tehneet Esperissä lähes 90 yrityskauppaa ja valtaosassa kaupoista myyjäpuolella on ollut naisyrittäjiä. Lähihoitajastakin voi tulla miljonääri.”
“Yritysostossa tiedät, mitä saat. Esperissä prosessit ovat kunnossa ja meillä on erittäin hyvä 100 päivän integraatiosuunnitelma. Orgaanisessa kasvussa voi olla käyttöasteriski. Hoiva-alalla henkilöstökulut ovat 60 prosenttia liikevaihdosta, ja jos ne kasvavat vaikka 10 prosenttia, se on 12 miljoonaa euroa ja kaikki tuloksesta pois.”
Hienoa on lähihoitajan miljonääriksi tulo, hienoa jos tulos kasvaa, kun työntekijöiden palkat pidetään alhaalla.
Ritakallion ja Aarnio-Isohannin mielestä hminen on turhaan kateellinen. Esperinkin hoitokodeissa asuvien pitäisi iloita, kun jotkut tekevät tulosta ja rikastuvat. Iloitsetko sinä?
Toinen mitoitukseen vähintään yhtä paljon vaikuttava tekijä kuin hoitoisuus on hoitajien ja heidän työjohtonsa laatu. Meillä on erilaisia hoitajia: isoja ja vahvoja, pieniä ja heikkoja, ahkeria ja taas laiskoja. Samoin on hyvinkin eritasoista hoitotyön johtajia. Tätä puolta ei kukaan ole uskaltanut vielä nostaa pöydälle.
Näin hoito-alan ihmisenä, joka on työskennellyt palvelukodeissa, pidän Oden kantaa yksilöllisestä mitoituksesta kaikin muuten puolin parempana. Epäilen kuitenkin, että tulisiko se koskaan toteutumaan, vai hautautuisiko se kaiken maailman komiteoihin vaalien jälkeen. Pelkään myös, että sen valmistelussa asiantuntijoina tultaisiin kuuntelemaan pääosin yksityisfirmojen omistajapuolta, eikä tarpeeksi asiakkaita/omaisia tai hoitotyön tekijöitä.
Sen sijaan “Vaali-kiimassa” tehty 0,7 mitoituspäätös antaisi meille hätäensiapua lisäkäsiparin muodossa aamu- ja iltavuorossa.
Pitää nyt kuitenkin muistaa, että tässä jupakassa puhutaan laitoshoidosta. Soininvaara tuo ansiokkaasti esiin, että pienemmän hoivatarpeen omaavia pidetään “väkisin” kotonaan, vaikka olisi ihmisarvoista, että halukkaat pääsisivät laitoshoitoon, oli laitos sitten tuettua asumista tai ihan vuodepaikkaa osastolla.
Aivan oikein on myöskin, että asiakkaiden hoivatarve tulee määritellä jo pelkästään senkin vuoksi, että on taloudellisesti järjetöntä pitää 0,5- tai 0,7‑mitoitusta 0,2‑tarpeen asiakasta varten. Jos kuitenkin samassa yksikössä on 0,2–1,2‑hoivatarpeisia ja hoitajakeskiarvo on vaikkapa tuo 0,7, voidaan työt määritellä sen mukaan, että jokainen saa hoivaa tarpeensa mukaan.
Tuo keskimääräinen hoitajamäärä tulee kokoon myös silloin, jos aletaan laskemaan hoivatarvetta erikseen. Jokainen, joka hieman matematiikkaa ymmärtää, voi sen laskea. Hoitajamitoitus tulee olla suoraan verrannollinen asiakaskunnan hoivan tarpeeseen ja jos kokonaistarve on 0,7, on se 0,7, vaikka miten päin laskisi.
Perin kummallinen perustelu 0,7‑mitoituksen lakiin kirjaamisen vastustamiselle on, että se heikentää hoidon tasoa, kun nykyisellään mitoitus on suosituksena 0,5, eikä sitä(kään) tupata noudattamaan. Miten hoitajamäärän lisääminen heikentää hoidon tasoa?
Olisi kovasti hyvä perehtyä ihan vaan teollisuuteen, jossa työntekijämitoitusta pyritään pitämään juuri oikeana jokaista työtehtävää kohti. Prosessi voidaan mitata vaikka minuuteissa ja määritellä sitten siihen sopiva määrä tekijöitä, toiset kokoaikaisesti, toiset osan aikaa ja muun ajan muussa prosessissa. Kaikesta voidaan laskea — ja lasketaankin — mitoitus ja sen mukaan toimitaan.
Kylmä realiteetti on, että hoivalaitoksissa on muun, kuin hoivatyön henkilökunta vähennetty niin minimiin, kuin mahdollista ja näyttää siltä, että usein on menty senkin alle. Hoitajat tekevät sitten niitäkin töitä oman työnsä ohessa.
Melko helppo on ajatella, että jos laitoshuoltajia ja muita ei-hoitotyön tekijöitä lisättäisiin, (heillä on usein pienempi palkkakin) saisivat asiakkaat enemmän hoivaa jo olemassa olevalta hoitajamäärältä.
Kukaan ei ole vielä pystynyt esittämään käytännön todellista listaa henkilökohtaisen mitoituksen soveltamisesta laitoksessa ja tätä on sentään väännetty jo vuositolkulla. Kaikki puhuvat vain yleisellä pitäisi-tasolla. Niin minäkin, kun en ole alan asiantuntija. Koko ikäni teollisuudessa palkansaajana ja yrittäjänä toimineena ymmärrän kuitenkin prosessien kuluista ja se ei perusperiaatteiltaan poikkea, oli sitten kysymys metalliverstaasta tai hoitolaitoksesta.
Tällä hetkellä kysymys on siitä, että jotain on tehtävä ja koska muita todellisia vaihtoehtoja ei kukaan ole pystynyt esittämään, on ratkaisu korotetun hoitajamitoituksen määrittäminen lakiin.
Yrityksissä kyllä tehdään kaikki voitava, että työtehtävät jaetaan mahdollisimman kustannustehokkaasti.
Yksinkertaisesti mekanismi on se, että jos nykyisellä 0,5 mitoituksella kaikki alle 0,7 asiakkaat on pidetty väkisin kotihoidossa, niin 0,7 mitoituksella laitoshoitoon otettavan raja vedetään 0,9:ään. Eli systemaattinen heitteillejättö lisääntyy, samalla kuin alimiehitys pysyy keskimäärin samana.
Ongelma on raha, ja sitä ei mitoitusperustetta muuttamalla saa yhtään lisää.
Noinhan se on, paitsi että…
Tuo ajattelu edellyttää, että saman tien, kun mitoitus säädetään ja säädöstä aletaan täyttämään toimipisteissä, tehdään paikoissa myös puhdistus ja siirretään vähänkin kykeneviä asiakkaita kotiin. Sillä toimenpiteellä vältyttäisiin ehkä jopa kokonaan lisärekrytoinneilta.
Todellisuudessa pyörät eivät ala pyörimään välittömästi, eikä edes pienellä viiveellä.
Mitoituksen lakikirjaus saattaisi kyllä aidosti vaikuttaa tehtäviin laitoshoitopäätöksiin, mutta vaikutus ei lyhyellä aikavälillä ole merkittävä.
Se kiistämätön perusasia on tämä: tällä hetkellä laitoksissa olevat asiakkaat saavat liian vähän hoivaa, johtuen nimen omaan siitä, että hoitajamäärä on liian pieni. Sitä ei nopeasti korjata sillä, että aletaan tutkia, miten saataisiin esim. Hollannin systeemi integroitua meille tai muuta sellaista. Se paikataan nopeasti säätämällä minimimitoitus.
Nopean korjausliikkeen lähdettyä toimimaan, voidaan sitten oikein ajan kanssa miettiä ja kehittää tarveperustaisen systeemin käyttöönottoa.
0,7‑mitoituksen lakiin kirjaamisen vastustaminen on sama, kuin sanoisi, että antaa tilanteen nyt olla tässä, vaikka se onkin surkea, koska jossain vaiheessa tulevaisuudessa, ajankohdassa, jota emme tiedä, kehitämme toimivamman systeemin.
KTe, Mistähän otat välittämästi 4500 koulutettua hoitajaa. Onko heitä noin paljon työttöminä?
En mistään sellaista määrää heti paikalla, se tässä onkin se vaikein asia.
Siitä huolimatta jostain on lähdettävä, jos halutaan edes jotain parannusta tapahtuvaksi nopealla aikataululla. Jos — ja minähän en tiedä muuta kuin mitä olen lukenut — todellakin on niin, että hoitajat siivoavat, osallistuvat ruoan valmistukseen (lämmittämiseen tms?) ja pyykin pesuun, on siinä pieneltä osin helpotuksen mahdollisuus. Siistijöitä ja ruoanlaittajia löytynee kuitenkin jonkin verran. Sillä jo käytännössä lisätään hoitotyötunteja ilman, että tarvitsee yhtään hoitajaa rekrytoida.
Tässä keskustelussa on jäänyt sellainen seikka huomiotta, että hoitoon tai hoivaan tulevalle vanhukselle tehdään hoitotarvekartoitus jo nyt. Ei se mikään uusi asia ole meilläkään. THL:n sivuilta luin, että laki myös määrää, että siihen on oltava mittari, joten on siis lupa olettaa, että sellaisia myös on käytössä. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että toisaalta kartoitusten tuloksia ei osata käyttää, toisaalta näyttää, ettei edes haluta.
Hoitajamitoitus on ensiapu ja olen samaa mieltä siinä, ettei se ole lopullinen pelastus. Seuraavan eduskunnan (en sano hallituksen, koska tällaisten asioiden pitäisi olla kaikille tärkeitä nimen omaan hoivan tarpeessa olevien ihmisten näkökulmasta, eikä omien taustaryhmien etujen) tulee hoitaa sitten pikimmiten asiat siihen kuntoon, että hoitotarvekartoitukset satavarmasti tehdään ja niitä myös hoivassa käytetään. Kun se puoli toimii, voidaan purkaa kaikenlaiset mitoitukset. Ainoa mitoitus on, että asiakas tai potilas saa hyvää hoivaa.
Pahoittelen spämmäämistä, mutta en malttanut hiukan vilkaista ja…
TEM:n tilastoissa Helsingissä oli Joulukuussa 2018 työttömänä:
444 kpl nimikkeellä “sairaanhoitajat, kätilöt ym.”
1948 kpl nimikkeellä “lähihoitajat, terv.huollon työnt. kodinhoit.”
Ja niihin ei-hoitotyötä tekeviinkin löytyy:
1430 kpl nimikkeellä “ravintola- ja suurtaloustyöntekijä”
1056 kpl nimikkeellä “avustavat keittiö- ja ruokatyöntekijä”
1763 kpl nimikkeellä “koti‑, hotelli- ja toimistosiivooja ym.”
Tämä siis Helsingissä, joten markkinoilla on ainakin nimellisesti tarjontaa.
Oletko kiinnittänyt huomiota siihen, että hoitotyössä olevat vaativbat sekä enemmän käsiä että soveltuvuuskokeita työntekijöille.
Ei mistään. Osa ongelmaa on se, että nykyiset koulutetu hoitajat tekevät hoivapalveluissa ihan jotain muuta kuin koulutetun hoitajan töitä. Eli siivoavat, pesevät pyykkiä, hoitavat ruokailut ym. tehtäviä joihin ei tarvita lähi- tai sairaanhoitajan koulutusta. Tämä siksi, että nämä pörriäiset ovat potkineet tehostuksissaan avustavan henkilökunnan mahdollisimman tarkkaan pihalle.
Osittainen parannus siis syntyy jo sillä, että avustavaa henkilöstöä palkataan lisää ja koulutetut hoitajat pääsevät keskittymään koulutusta vastaaviin tehtäviin.
Se, etgtä hotajia on 4500 vähemmän kuin tuo vaadittu 0,7 mitoitus merkitsee, että mitoitukseen päästäkseen tarvitaan 4500 hoitajaa lisää. Hoitoa jo nykuyiosellä hoitajamäärällä parantaisi, nuo liian vähät hoitajat eivät siivoaisi, mutta ei pienennä tuota vaadittavaa palkattavien hoitajien määrää.
Kunnat ovat arvioineet hoidon laatua yhdellä luvulla – montako hoitajaa on hoidettavaa kohden. Sitä saa mitä mittaa: mitoituksen mukaiset hoitajat nyt ovat pyykkäämässä, ruokaa laittamassa ja siivoamassa.
Eli pitäisi toimia täysin päinvastoin kuin nyt toimitaan, hoitajamitoitus alas ja otetaan käyttöön erillinen mitoitus avustavalle henkilökunnalle? Tämä olisi järkevää politiikkaa, mutta järki on päässyt karkaamaan politiikasta kauas.
Alavuden vanhusten hoidon rakennelma on aika mielenkiitoinen. Kunta on ensin ulkoistanut kaiken vastuun Pihlajalinnalle, joka taas on ulkoistanut osan Attendolle
Tässä on onnistuttu poliittinen päätäntä eristämään täysin kansalaisten palvelusta.
Samat himmelit, jotka ovat tuhonneet rakentamisen laadun ulotetaan nyt palveluihin
Suomessa jaksetaan vääntää desimaalista mutta valvontaan ei ole resursseja.
Paitsi jos joku haluaa myydä alkoholia niin sitten hyvää tahtoa, resursseja ja desimaaleja tuntuu piisaavan rajattomasti 😀
Onhan meillä se 0,7 metriä jonka saa kulkea tuoppi kädessä 😀 😀
Jospa kossun kanssa saisi kävellä 0,3 metriä ja keskioluen kanssa peräti 1,5?
Eikö vanhukselle laadita hoitosuunnitelma samaan tapaan kun päiväkodissa laaditaan jokaiselle lapselle oma suunnitelmansa?
Vanhuksen hoitosuunnitelmassa pitää olla esimerkiksi, että vanhusta täytyy auttaa ulostamisessa eli hoitaja käytännössä lämpimällä vedellä ja sormella auttaa vanhusta, kun ei kykene vaippaan tekemään jne.
Edellämainituille asioille voidaan sitten asettaa työmäärä, jolloin yhden vanhuksen vaatima kokonaistyömäärä vuorokaudessa, viikossa jne. voidaan laskea.
Tähän voisi olla joku suunnittelutyökalu, joka laskee sitten samalla työvuorolistojen hoitotyötä tekevien henkilömäärät. Joku vanhuksen etua valvova voisi sitten seurata hoitosuunnitelman toteutumista.
Sitten työkaluun lisättäisiin poikkeustilanteiden lisäresurssointitarve erikseen. Tällaisen työkalun tuottaman raporttidatan perustella voitaisiin tuottaa tietoa hoitajamitoitusta varten eri tilanteissa, jolloin voitaisiin säätää hieman yksityiskohtaisempi hoitajamitoitusvelvoite. Tietenkin pitää olla tiedon paikkansapitävyyden tarkistamista.
Vielä aika heikosti sovelletaan näissä teknologiaa.
Hoidon tarve kartoitetaan jo nyt. Siihen käytetään olemassa olevia työkaluja. Työn organisointiin on olemassa lukemattomia työkaluja ja teollisuudessahan niitä myös menestyksekkäästi käytetään. Työn organisointiin on myös olemassa sellainenkin työkalu, kuin työnjohtaja, jota kai hoivapuolella osastonhoitajaksi nimitetään.
Kaikesta tästä huolimatta homma ei pelitä. Siksikö, ettei osata vai ettei viitsitä? Vai ettei ole olemassa riittäviä resursseja organisoitavien töiden suorittamiseen?
Hoivaosastojen henkilökuntamäärä on myös ihannetapauksessa niin pieni, että töiden organisoinnin luulisi olevan helppoa. Eri asia on, jos puhutaan kymmenien ihmisten töiden organisoinnista, mikä teollisuudessa on arkipäivää. Siellä se kuitenkin onnistuu.
Oli miten oli, kyseessä on arvovalinta, mikä heijastuu myös Soininvaaran — sekä myös minun ja useiden muiden — huoleen siitä, että kustannuksia pelätessä kotihoidossa olevan vanhuksen tila päästetään liian huonoksi ja kun hän sitten lopulta tulee laitoshoitoon, on hänen hoivan tarpeensa suuri. Tämä on arkipäivää jo nyt ja tulee ilmeisesti olemaan tulevaisuudessakin.
Ainoa pitkälle kestävä ratkaisu on, että työntekijämäärä pystytään määrittelemään riittäväksi suhteessa asiakkaiden hoivan tarpeeseen nähden, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että olemassa olevia työkaluja hyödynnetään aina päätöksen teossa asti. Kuinka kauan siihen menee, että näin kyetään toimimaan, onkin sitten eri asia, kun tähänkään mennessä ei siihen ole kyetty.
Olisiko sittenkin parempi ratkaisu lyhyellä tähtäimellä hoitajamitoitus, jotta työnjohdolle saataisiin edes riittävät resurssit työn teettämiseen asiakkaille riittävässä määrin?
Kotihoidon kustannuslaskelmat saadaan heti uusiksi ja edullisemmiksi kun asunto-ja kiinteistöyhtiöt ryhtyvät palkkaaman hoitajia. Heti säästetään 30% kustannuksista kun matkoihin ei enää mene aikaa. Voisivatpa hoitsut jopa itse asua saman yhtiön asunnossa kuin hoidettavansa. Vielä voitaisiin tähän liittää myös lapsiperheiden tarvitsemat palvelut.
Nykyisistä SOTE-ostopalveluista vain harvat ovat räätälöineet palveluasimista juuri muistisairaille sopiviksi. Silti kehtaavat myydä palveluja myös heille. Vaikka asukkaat asuvatkin itsenäisesti palveluasumisyksikössä, muisti on mennyt eikä ihminen siksi kykene vaihtamaan vessapaperia tai likaisia vaatteita ja lakanoita puhtaisiin. KAIKISTA UNOHDUKSISTA PITÄISI MAKSAA ERIKSEEN.
Edellä oleva tarkoittaa, että on aika perinpohjin perata tämä asia ja luopua yksiköistä, jotka eivät ymmärrä hölkkäsen pölähdystä muistisairaiden tarpeista.
Mietin hetken tähän vastausta, koska onhan selkeämpää vaatia tiettyä vähimmäislaatua, jos asetetaan jokin selkeä raja-arvo, esim. 0,7 josta ei kukaan voi lipsua perustuen johonkin paikalliseen kenties väärin tehtyyn arvioon.
Havaitsin kuitenkin että tässäkin logiikassa on ongelma: ne vanhukset, jotka hoitoon kelpuutetaan määritellään kuitenkin jotenkin subjektiivisesti, eli kuntoarvio tehdään joka tapauksessa paikallisesti.
Tämä siis efektiivisesti kumoaa toiveen siitä, että 0,7 poistaa subjektiivisen arvioinnin tarpeen — subjektiivisuus on yksi tosiasia josta ei pääse eroon, kyse on vain miten tätä subjektiivista arviota käytetään. Ja jos argumetin muotoilee näin niin koen että Soininvaara on oikeassa, argumentti vain pitäisi muotoilla niin, että nekin joiden hoidontarve subjektiivisesti arvioidaan vähäiseksi voisivat päästä hoitoon.
Ja kun subjektiivisuus otetaan huomioon laissa voidaan myös kiinnittää huomiota paremmin siihen miten sitä mitataan.
Hoidon tarpeen arvionnin tekee Hollannissa riippumattoman taho. Se perustuu vanhusten osalta aika simppeliin testiin,eikä maksa paljon. On kai selvä, että jos kunta joutuu irtisanomaan opettajan peruskoulusta aina kun se ottaa vanhiksen laitoshoitoon, raja laitoshoitoon opääsemisestä nousee kohtuuttoman korkeaksi ja tulee johtamaan heitteille jättöön rinnastettaviin tilanteisiin. Ja aivan turhaan.
Kuntien pelitila kutistuu.
Muihin kuin lakisääteisiin palveluihin menee enää murusia.
Sitten laitetaan lakisääteiset palvelut taistelemaan keskenään. Jos vanhuksille tulee hoitajamitoitus, koulu joustaa koska ei opettajamitoitusta(vielä).
Mitä sen jälkeen? Pururatamitoitus? harrastajateatterimitoitus?
Ensiksi: tarvitaan perälauta lakiin, selkeä. Hyvän hoidon ohjeita on ja ehkä niitä jossain noudatetaankin, mutta ne ovat vain normeja.
Toiseksi: kun on se digitalisaatio niin jokaisen hoitolaitoken asiakkaiden hoivatarve tiedetään joka hetki ihan välittömästi. Samoin tiedetään paikalla oleva hrnkilökunta koko ajan 24/7. Jos haltaan, tätä vopi myös valvoa reaaliajassa 24/7 ja antaa sakkoja, putkaa, vankeutta johtajille.
Jos on normeja ja sosituksia niin se on kuin ruokuoksia ja toivotuksia jakaisi. Pelleiyn on loputtava.
En ymmärrä miksi vanhuksen pitäisi päästä vanhainkotiin (tai valtion ylläpitämään hotellitason asumiseen, kuten lehdistössä on puhuttu) vain koska sattuu olemaan keskimääräistä iäkkäämpi. Ongelmat kuten yksinäisyys ja “turvattomuuden tunne” (silloin kuin se objektiivisesti katsottuna on huonosti perusteltavissa) ovat ensisijaisesti avohoidon ja vapaaehtoissektorin kautta järjestettävissä, ei siten, että otetaan hyväkuntoinen vanhus vanhainkotiin jossa hän todennäköisesti jämähtää sänkyyn, menettää lihasvoimansa ja kuolee vain nopeammin. Pitäisi resursoida jonnekin geropsykiatrian palveluihin, kun ihmiset elävät yhä vanhemmiksi ja ovat entistä parempikuntoisia, jolloin on aikaa kehittää psykososiaalisia ongelmia, ei loppuvaiheen vanhainkoteihin. Myöskin lienee vanhuksen oma etu että hänen omaisuutensa käytetään omaan hoitoonsa siinä määrin kun hänellä on varaa sen sijaan, että se siirretään perintönä seuraavalle sukupolvelle, jolla on varmaan rahaa ihan tarpeeksi omasta takaakin