Kokoomus ja Petteri Orpo jäivät vähän yksin kysymyksessä, pitäisikö vanhustenhuoltoon tulla tiukka ja joustamaton mitoitus seitsemän hoitajaa kymmentä hoidettavaa kohtaan. Nyt Petteri on muuttanut mieltään, varmaankin koska vaalit ovat lähellä ja pääministerin paikka on uhattuna.
Jos tällainen vanhempi poliitikko saa neuvota nuorempaansa, tuo ei kannata. Jos olet ensin suututtanut ihmiset olemalla yhdellä kannalla, et saa menettämiäsi tukijoita kertomalla, että olit koko ajan väärässä. Sen sijaan menetät loputkin.
Sinänsä on aivan oikein, jos vaihtaa kantaa huomattuaan erehtyneensä. Tämän voi kertoa ihmisille selostamalla, mikä on muuttunut tässä välissä. Minä olen monta kertaa huomannut olleeni väärässä ja kertonut, mikä sai mieleni muuttumaan.
On paljon helpompi kertoa, miksi on ollut väärässä, jos ei ole itse asiassa ollut oikeassa. Petteri Orpo oli ensin oikeassa, mutta on nyt väärässä.
Tämä kiinteä 0,7‑kerroin kaikille vanhuksella nimittäin sekä heikentää vanhusten hoitoa että tulee kalliiksi.
Ensiksi on todettava, että on erinomainen asia, että vanhusten hoidon heikkoon laatuun kiinnitetään huomiota. Siinäkään ei voi tarkoituksena olla käyttää mahdollisimman paljon rahaa vaan saada mahdollisimman hyvää hoitoa. Tuo demarien 0,7‑mitoitus on tässä suhteessa aivan pöhkö.
Ensimmäinen ongelma on, että kannattaako hoidon laatu mitata siihen käytetyillä panoksilla. Se on vähän sama kuin kannattaako asuntotuotantoa mitata asuntoneliöillä vai käytetyn betonin määrällä. Sivuutetaan kuitenkin tämä. Jos ei pystytä mittaamaan hoidon laatua, on toiseksi paras vaihtoehto mitata käytettyjä panoksia. Siis vaikka asuntotuotantoa betonin määrällä.
Tuossa kiinteässä hoitomitoituksessa suurin ongelma on se, että vanhukset eivät ole keskenään samanlaisia. Toiset tarvitsevat enemmän hoitoa, vaikkapa kertoimella 0,9 ja toisen todella paljon vähemmän, vaikkapa kertoimella 0,2. Joudutaan suuriin vaikeuksiin, jos kaikille määrätään sama kerroin, 0,7. Tämän seurauksena menetetään hihasta vedetyn arvion mukaan ainakin sata miljoonaa euroa verrattuna siihen, että samaan hoidon tasoon pyrittäisiin ilman tuota kiinteätä normia.
Huomattakoon, että normi kohdistuu kuntiin, ei rahanahneisiin Pörriäsiin. Jos niiden suitsimisesta olisi kyse, se kävisi parhaiten kunnilta, kun nämä tekevät ostosopimuksia.
Kun kunta joutuu irtisanomaan yhden opettajan (budjettirajoitus) aina kun se ottaa kotihoidosta kaksi vanhusta laitoshoitoon, kunta tietysti yrittää hoitaa vanhuksia kotona niin pitkään kuin mahdollista ja valitettavasti vähän sen ylikin.
Tässä on kaksi ongelmaa. Haja-asutusalueilla kotihoito tulee tosi kalliiksi, koska yhtä lääkkeen jakelua varten pitää ajaa kymmeniä kilometrejä autolla. Tiiviissä kaupunkirakenteessa tilanne on toinen. Siksi melko hyväkuntoisia vanhuksia kannattaisi ottaa laitoshoitoon, mutta ei kannata, jos on tuo mitoitus, joka heidän kohdallaan on tärkeästi yliväljä.
Toisen ongelma ovat hyväkuntoiset muistisairaat. Muistisairas saattaa kyetä huolehtimaan itsestään aivan hyvin, jolloin tuo mitoitus 0.2 on lähempänä totuutta kuin 0,7, mutta hänen jättämisensä asumaan kaksistaan kaasuhellan kanssa on vain vaarallista. Nyt pakotetaan jättämään. Toivottavasti ulkopuolisia ei kuole tulipalossa. Lähipiirissäni on tällainen vanhus, joka hoitojaksonsa alkuvaiheessa oli melkein enemmän resurssi perhemuotoisessa hoidossa, koska hän oli halukas auttamaan kaikessa.
Ei ole optimaalista mitata hoidon laatua siihen käytetyillä panoksilla, mutta voi olla, että ei ole parempaakaan ei ole, joten tyydytään siis huonompaan.
Jos mennään hoitajamitoitukseen, pitää mitoittaa hoidon tarve yksilökohtaisesti. Tähän on olemassa erilaisia hoidon tarpeen mittareita, joista yleisimmin on RAI-indeksi. Se on kaupallinen tuote, joten en mainosta sitä sen enempää.
Olennaista on, että jokin ostajasta ja myyjästä riippumaton taho mittaa vanhuksen hoidon tarpeen ja hoitajamitoitus tehdään tämän mukaan. Silloin ei tarvitse pitää huonokuntoisia vanhuksia heitteille jätettyinä kotihoidossa, kuten tässä demarien/Orpon mallissa.
Tässä on kysymys todella suurista rahasummista ja paljon paremmasta hoidosta verrattuna tuohon onnettomaan kiinteään 0,7‑mitoitukseen vanhuksen kunnosta rippumatta.
Tämä olisi jo paljon parempi kuin tuo norsumainen sama mitoitus kaikille malli.
Voisi myös laatia kertoimen tiloilla. Kuten Hesari muutama päivä sitten kirjoitti, yksityiset selviävät pienemmällä mitoituksella koska niiden tilat ovat tarkoituksenmukaisempia. Tiloille pitää antaa oma kertoimensa.
Mutta sitten teknologia. Yllä oli tuo esimerkki betonin määrän käyttämisestä asuntotuotannon mittarina. Ainakin se syrjii puurakentamista.
Me monet ajattelemme koulua sellaisena kuin se oli omassa nuoruudessamme ja jotkut vanhusten hoitoa sellaisena kuin se oli aikanaan kunnalliskodeissa. Hoitavia käsiä tarvitaan aina, mutta moderni teknologia voi vapauttaa ihmistyötä juuri siihen, mitä ihminen tarvitsee, inhimilliseen kanssakäymiseen.
Sitten kun minä ja luokkatoverini olemme laitoshoitoiässä, meitä on paljon ja työikäisiä on vähän. Emme voi jäädä siihen kunnalliskotien toimitatapoihin, vaan on otettava huomioon teknologian kehitys ja organisaatioiden kehitys. Siitäkin pitäisi saada tähän normiin jokin parametri.
Demarit ovat vastanneet tähän, että muutos voidaan tehdä sitten, kun tätä teknologiaa on otettu laajalti käyttöön. Miten sitä voidaan kehittää ja ottaa käyttöön, jos sen käyttäminen on kannattamatonta?
Näin on, mutta kun asia pitäisi saada esitettyä yhdellä lauseella tai hokemalla, että se läpäisisi median seulan ja tarttuisi kansan mieleen. Politiikan paluusta politiikkaan jo puhuttiin, mutta se oli ehkä toiverikas ajatus…
Lähipiirissäni on Helsingissä vanhustenhoidon parissa hommia tehnyt henkilö. Hänen mukaansa laitospaikan saaneissa vanhuksissa ei ole helppoja asiakkaita. On vessassakäyttämistä, vaipanvaihtovaihtoa, kylvettämistä… Asiakkaat pitää viedä syömään, syöttää ja juottaa (siis laittamalla lusikka suuhun). Jokseenkin kaikki ovat muistisairaita, jotkut vielä mahdollisesti väkivaltaisiakin. Hoitotyö on raskasta ja vaativaa fyysisesti ja henkisesti. Asiakkaissa on varmasti eroja, mutta voisiko tuon kertoimen 0,2 unohtaa suosiolla?
Eräs lähipiirini vanhus asui kotona 97 ‑vuotiaaksi. Hänellä oli vakava muistisairaus, hän oli kaatuillut kotona, päässyt haahuilemaan kodin ulkopuolelle, vessassakäynti ja syöminen eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Helsingin kaupungin mukaan hän ei olisi tarvinnut laitospaikkaa, vaan selviäisi kotihoidossakin. Laitospaikka järjestyi lopulta kiristämällä ja uhkailemalla — tällöinkin perusteena olivat taloudelliset eivätkä inhimilliset syyt. Yritän siis sanoa, että vallitseva käytäntö on jo nyt pitää vanhuksia kotona tarpeettoman pitkään.
Ja sitä mukaa kun hoito kallistuu entisestään, pyrkimys tulee olemaan pitämään vanhukset vielä enemmän kaikkialla muualla paitsi hoitopaikoissa.
Oden ministeriajoista tilanne on muuttunut. Kotihoito on viety jo erittäin pitkälle. Väki palvelukodeissa alkaa olla jo sen verran huonokuntoista, että tuo 0,7 tai taa olla pakko naulata lakiin, jotta Odenkin tulee aikanaan hoidettua kunnolla.
Ympärivuorokautista hoitoa antavissa palvelutaloissa asukit ovat tosiaan oikeasti huonokuntoisia.
Mutta on tässä huonokuntoisuuden asteessakin eroja. Yhdellä ei pelaa pää, toisella ei jalat, kolmannella ei edes kädet ja neljännellä saattaa pelata kaikki, mutta hän on “häiriöksi” muille.
Kun ei osata hoidon laatua ja hoitoisuutta mitata, eikä haluta edes yrittää opetella niin nyt hätäpäissään tehty keskiarvomitoitus ei ole kunniakas ratkaisu.
Suuri kiitos kaikille hoidettavien omaisille ja vapaaehtoistyötä tekeville, jotka mahdollistavat hoitajien käyttää enemmän aikaa niihin asukkaisiin, joilla tällaista tukiverkkoa ei ole.
Fiksut hoitopaikat osaavat ottaa myös avuliaat omaiset hienosti huomioon.
Ongelman juurisyynä kun ei ole pahantahtoisuus, vaan fyrkan puute. Ninpä 0,7 tarkoittaa että kun hoitokoteihin saadaan lisää hoitajia, siivoojat siirtyvät takaovesta ulos.
Noh, kyllä varmasti joissakin paikoissa näkyy myös hoidon parantumisena. Mutta millä kustannuksilla? Paljonko se todellinen parannus tulee maksamaan, jos siivouskin siirretään hoitajille? Tämä laki tulee tarkoittamaan ennestäänkin niukkojen resurssien tuhlausta.
Kokoomus kannattaa juuri tuota yksilöllistä mitoitusta, ei 0,7. Ongelma keskustelussa on, että sanasta ”hoitajamitoitus” on tullut synonyymi luvulle 0,7, mistä väärinkäsitys on syntynyt. Haaste edelleen se, miten kuvata kanta laajemmin kuin yhdellä lauseella, yksinkertaisuus on selkeästi 0,7 ‑kannan etu poliittisessa keskustelussa.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/petteri-orpo-mtv-kolumnissa-kokoomus-asettuu-hoitajamitoituksen-taakse-laiminlyontien-rangaistuksia-tiukennettava-laissa/7270290
Hyvä kirjoitus — usein unohdetaan, että laki yksityisistä sosiaalipalveluista määrittelee, että yksityisillä pitää olla toimilupa, ja toimiluvassa pitää olla hoitajamitoitus (keskimäärin yli 0,55). Ja se riippuu tiloista, asiakkaiden hoitoisuudesta jne. Se on siis jo nyt laissa — yksityisten osalta.
Oletko Soininvaara ymmärtänyt hoitajamitoituksen oikein? Ilmeisesti suurin osa ei ole. Oikeasti 10 vanhusta kohden ei olisi 7 hoitajaa työvuorossa hoitamassa.
Pitäisi säätää mitoitus niin, että kuinka monta hoitajaa pitää olla aamuvuorossa, iltavuorossa ja yövuorossa tekemässä hoitotyötä vanhusta kohden.
Että poliitikot, joko ne osaa olla hyvin kieroja ja tahallaan jättävät kertomatta mitä hoitajamitoitus tarkoittaa, tai eivät ymmärrä siitä mitään.
”Vanhusten hoivan henkilömitoitus 0,5 tarkoittaa 28 paikan yksikössä 14 hoitajaa, josta viikon 168 tunnin aikana riittää päivävuoroon 4, iltavuoroon 3 ja yövuoroon 2. 0,7 nostaisi päivävuoron kuuteen ja iltavuoron viiteen. On näillä merkitystä!”
https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/271254-aki-linden-99lla-suomalaisista-vaara-kasitys-hoitajien-desimaaleista-laskelmat-tata
Surullisinta tässä on, että koko keskustelu on kuihtunut tähän yhteen lukuun — 0,7. Surullista tämä on siksi, että nyt säädetään toimimaton 0,7 laki ja vanhustenhoito jää edelleen suorkeaan tilaan. Jari Sarasvuon sanoin: “Suomi on moraalisessa konkursissa”.
Kuvottavinta tässä koko asiassa on se, että suurin osa asiasta mehkaavista kansanedustajista on ollut kuntapäättäjina tekemässä näitä päätöksiä ja jättänyt vanhukset surkean hoidon varaan.
Suomella on varaa parempaan. Jatka Ode asiasta kirjoittamista ja pidä huoli, että Helsingissä asiat tehdään oikein!
Tuo kaikki kuulostaa hirveän loogiselta ja pätevästi perustellulta. Onkohan kuitenkin tässäkin asiassa paras hyvän pahin vihollinen? Jostain syystä alan tutkijat, kuten professorit Marja Vaarama ja Teppo Kröger, ovat puhuneet sitovan mitoituksen puolesta. Areenan tallenteessa (https://areena.yle.fi/1–50060778) Kröger kertoo, miten muissa Pohjoismaissa hoitajia on ainakin noin 1,5‑kertaisesti sen mitä Suomessa ja että Suomessa on hoivapalveluiden rahoituksessa näihin maihin verrattuna laman jäljiltä noin miljardin vaje.
Vaikuttaa aivan selvältä, että kyllä tätä hoitajamitoitustakin tulee jollain tavalla Suomessa kasvattaa, ja jos ei muita keinoja ole, niin kirjataan se sitten lakiin. Näistä ongelmista on puhuttu nyt 30 vuotta, kuten Vaarama haastattelussaan toteaa (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005986064.html). Siitä huolimatta kukaan ei ole kehittänyt tietokoneita ja robotteja, jotka olisivat tuoneet mittavia tehokkuusparannuksia, joiden myötä hoitajilla olisi ollut enemmän aikaa vanhuksille.
Noin ylipäätään tämä kohu on mukaillut kaavaa, johon olemme tottuneet kaikkia hyvinvointipalveluita koskevissa keskusteluissa, oli kyse sitten peruskoulusta, lastenhoidosta, lastensuojelusta ja mistä tahansa julkisesta työvoimavaltaisesta alasta. Paljastuu skandaali ja syntyy kiivas julkinen kohu. Poliitikot, tutkijat, työntekijät ja omaiset toteavat, että työntekijäresurssit ovat aivan alimitoitetut. Tarvitaan normi, todetaan. Sitten paikalle tulevat byrokraatit ja kamreerit, jotka muistuttavat, että työntekijöiden määrän normittaminen ei ole paras ratkaisu. Kohu laantuu parissa viikossa. Mikään ei muutu. Nyt kun äänestäjistä kasvava osa alkaa olla vanhusväestöä, alkaa näyttää edes pikkaisen lupaavalta, että jotakin saadaan jopa aikaan.
Mikä kumma mahtaa olla tuo teknologian kehittymisen myötä saatava mittava tehokkuusparannus vanhustenhoidossa? Kuulostaa lupaukselta, joka ei lopulta koskaan täyty. Onhan esim. kouluihin tullut enemmän teknologiaa kuin aiempina vuosina, mutta ei se ole muuttanut tarvittavien opettajien määrää mitenkään. Jonkinlaisena kuriositeettina voi toki mainostaa videon välityksellä tarjottavia vieraan kielen kursseja syrjäseudun lapsille, mutta oleellisesti työ on ihan samaa kuin ennenkin. (Korkeampien asteiden opetus niille, jotka ovat innokkaita oppimaan on eri asia; netti on pullollaan hyviä kursseja.) Onko joku joskus osoittanut tehtäviä, joita voi siirtää hoitajilta roboteille tai tietokoneille? Kuinkahan paljon näitä tehtäviä vanhustenhuollossa ylipäätään on? Voisiko tästä odottaa 0,01, 0,1 tai 0,3 hoitajan tehokkuushyötyä? Tätä toistaiseksi tuntematonta tehokkuusparannusta odotellessa toivon, että omat vanhempani saisivat tarvitsemansa hoivan.
Samaa mieltä kanssasi, Antti.
Omat vanhempani hoitaneena laittauduin myöhemmin palkattuna hoitamaan muitankin, “akateemisesta” koulutuksesta ja aiemmasta “urasta” huolimatta.
Kokemusta kertyi kaiken kaikkiaan yli 20 vuotta tästä puuhasta, koska jo omat vanhemmat elivät korkeaan ikään — toinen suht terveenä, toinen muistisairaana. Lyhyemmän, mutta monivuotisen palkkatyö- osuuden tein kotihoidossa ja vammaisten asumisyksiköissä.
Sen seurauksena on vähän vaikea kuunnella näitä hoitoisuus-spekulaatioita ihmisiltä, joista tuskin kovin moni on ( anteeksi vain) ainakaan vanhusten vaippoja vaihtanut — tai edes tutustunut näihin palveluihin, joiden mitoituksesta puhuvat.
Kuvittelin, että nyt keskustellaan nimenomaan ympärivuorokautisen hoivan yksiköissä tarvittavan henkilöstön mitoituksesta. Ei muusta.
Skandaali oli minun ymmärtääkseni se tieto, että yritykset pyörittävät näitä raskaimman hoivan yksiköitä riittämättömällä henkilökunnalla tarkoituksellisesti, vastoin mitoitusohjeita ja sopimuksia, liiketoimintamallinaan (= rahan ja kilpailun takia), ja laskevat rahaa säästääkseen tason mahdollisimman alas kaikessa muussakin: ravinnon laadussa, henkilökohtaisen hygienian hoitamisessa, siivouksessa — yövalvonnasta ja luvatusta saattohoidosta puhumattakaan.
Henkilökunta pakotetaan tähän sisäisin määräyksin ja ajetaan niin uuvuksiin, että jättävät alan.
Uusin uutinen kertoo, että mitoitus ei eroa tästä julkisillakaan.
Karmeaa.
Näin tehtiin jo 1990-luvun tee-se- itse-lamassa. Muistan senaikaisen Helsingin kotihoidon päällikön antamassa haastatteluja siitä, montako litraa vaippa vetää ja miten kauan sen vaihtoa pystyy -“siis”- lykkäämään. — Sen myötähäpeän määrää!
Silloin ihmettelin asiaa sivusta, koska koulutusta vastaava työpaikka oli vielä tallella.
Lehdissä oli silloinkin juttuja myös siitä, miten henkilökunta pakenee alalta, kun se resurssileikkauksilla ajetaan uuvuksiin. Se oli totta: seuraukset tuntuivat vielä 2000-luvun puolella. Pääsin itse hoitotöihin siksi, että nuoret karttoivat alaa edelleen. Kun lopetin, nuoret lähihoitajat olivat jo alkaneet hakea paikkoja.
Nyt on menossa uusi karttamisvaihe ja sen seurauksena työvoimapula, joka on samalla tavoin itse aiheutettu kuin edellinenkin.
Henkilökunnan jatkuvasta vajauksesta seuraa, että hoitamisen asemesta maksua vastaan tuotetaan sitä laiminlyöntiä ja kaltoinkohtelua, josta viime aikoina on saatu kuvauksia kasapäin.
Ympärivuorokautisen hoivan yksikköihin pääsevät vain kaikkein sairaimmat, koska hoidon kalleuden ja paikkapulan takia niitä ei haluta tarjota edes kaikille niille, jotka niitä kipeimmin tarvitsevat.
Niinhän asia uutisten mukaan on myös täällä Helsingissä.
Näistä syistä hoitoon valikoituneiden hoitoisuudessa ei oikeastaan ole eroja.
Näissä yksiköissä hoidetaan avuttomimpia.
Niitä, jotka eivät kykenen valitsemaan paikkaansa eikä valittamaan, puhumattakaan että kykenisivät äänestämään jaloillaan laadun puolesta niin, että huono organisaatio sen seurauksena jäisi vaillle asiakkaita.
Eikö nyt millään voitaisi lyödä hoitajamitoitukselle heidän hoidossaan alarajaa, jonka rikkomisesta seuraa rangaistus, koska ilman sitä säästöpeliä pelataan puolustuskyvyttömimpien hengellä ja terveydellä?
Hoitoisuus-spekuloinneissa kummittelee jokin outo kuvitelma, että samassa hoitoyksikössä ylipäätään voisi olla aivan sekalaisia asiakkaita tai potilaita, ja että hoitoisuuspulma johtuisi tästä.
Missä sellaisia hoitopaikkoja on?
Pari organisaatiota tarjosi takavuosina mahdollisuutta siirtyä palvelutarpeen mukaan hoitoyksiköstä toiseen saman organisaation sisällä, mutta niissäkin juuri hoitoisuus määräsi, mille osatolle kuulut. Kunkin osaston/ yksikön sisällä hoitoisuus ei tämän valikoinnin jälkeen vaihtele.
Jos siis porukat ovat jo valmiiksi valikoituneita, kautta järjestelmän, niin mistä kaikki tämä puhe monimutkaisesta mitoitusongelmasta? RAI-mittaria olen käyttänyt itsekin.
Odotan, josko joku valistaisi minua?
Palvelutaloihin ei yleensä oteta asumaan asiakkaita, joita varten tarvittaisiin hoitohenkilökuntaa, eikä niissä tietääkseni asuta kunnan tuella eli “kuntapaikoilla”.
Niidenkin asukkaat voivat kyllä olla kunnallisen kotihoidon asiakkaita.
Pakko yhtyä täysin yllä oleviin kommenteihin. Paljon tuntuu olevan ilmassa “akateemista” spekulointia siitä miten nämä asiat tulisi täydellisessä maailmassa järjestää, ilman mitään todellista kosketusta alan ongelmiin. Lakiin kirjattu hoitajamitoitus on toki ratkaisuna vajavainen ja karkea mutta ainakin se auttaa räikeimpiin puuteisiin ja ongelmiin tässä ja nyt.
Sinä hetkenä kun ylikansalliset pääomasijoittajat saadaan kiinnostumaan suomalaisen mummon hyvinvoinnista, on osoitettavissa teknologiaa joka tosiasiallisesti hoitajien työtä vähentää ja/tai alalla on runsaasti resursseja varmistamaan yksilöllinen hoito niin palataan asiaan.
Onhan tuo 0,7 parempi kuin nykyinen ei mitään.
Eivätkä lait ole pysyviä, sitten kun on muita mittareita ja välineitä niin varmaan lakia muutetaan
Ongelma vain on, että tämä laki voi estää kuntia ottamasta käyttöön kevyempää palveluasumista pienemmällä henkilökunnalla niille vanhuksille, jotka tarvitsevat vähemmän apua. Myöskään kunta ei voi alkaa tätä lakia muuttamaan tai ohittamaan, vaikka ottaisi käyttöön paremman mittarin.
Vielä suurempi ongelma on, jos tama sallitaan. Muutettuaan pois kotoaan vanhuksen tulisi voida elää loppuikänsä samassa paikassa, vaikka kunto vähän heikkenisikin. Joku demari ehdottikin jo, että olisi useita eritasoisia hoitolaitoksia, joissa kussakin oli oma norminsa, mutta muistisairaalle ei ole hyväksi joutua muuttamaan aina vain uudestaan.
Pitää todellakin paikkansa. Pahasti dementoitunut, mutta kohtalaisessa fyysisessä kunnossa ollut äitini kuoli vajaan viikon kuluttua siitä, kun hänet siirrettiin pitkäaikaisesta hoitopaikastaan toiseen hoitolaitokseen.
Mielestäni tavoitteena paikka missä vanhus voisi asua suhteellisesti kevyestä (käytetään nyt näitä sanottuja kertoimia), palvelutasosta (0,2) alkaen aina sinne viimeiseen palveluasumisen tasoon asti, joutumatta muuttamaan, ennen kuin vimeiset portit raottuvat. Tämä on usein sairaalan osastolla sitten.
Silloin on hyvä että tälläisessä asumismuodossa on tarjolla kaikille riittävä hoidon taso sisäänrakennettuna. Onko se sitten tuo 0,7 tai jokin muu luku, siitä voi kyllä debatoida. Erillisiä hoitotasoon sidttuja laitoksia en jaksa ymmärtää, enkä kannattaa.
Kotihoito on toinen asiaan linkittyvä seikka, kuinka pitkälle ja millä kriteereillä se on niin vahva asia, että sen perusteella voidaan kieltää hoitolaitokseen pääsy? Etenkin jos muistisairaus ei riitä, vaikka se on ehdottomasti turvallisuusriski tälläiselle asujalle.
Muistutan velä kuolemattomasta totuudesta:
Valtion sivistyksen taso voidaan lukea siitä miten se huolehti heikoimmistaan.
Maaseudun vanhainkoti oli vielä 1980-luvulla ratkaisu syrjäkylällä puulämmitteisessä rintamamiestalossa ulkovessan kanssa asuvien vanhusten ongelmiin. Idea oli myös tarjota aktivoiva ympäristö ja mielekästä tekemistä.
Vuosituhannen vaihteessa vahankodin asukkaat muuttuivat merkittävästi. Kaikki olivat huonokuntoisia syötettäviä ja huonosti liikkuvia.
Jokaiselle vanhukselle tehdään ennen hoitoon sijoittamista monelaista selvitystä ja lää’kärintarkastusta. Samoin hoitoaikana ainakin vuosittain. Eikö jokainen ansaitsisi henkilökohtaisen pisteytyksen, jonka mukaan mitataan hoidon tarvetta? Ei pitäisi olla vaikeaa ja sitä pysyttäisin vaikka Kelan tietojärjestelmien kautta valvomaan automaattisesti.
demarit ajavat surkeutta huonokuntoisille ja parannusta parempikuntoisille.
Orpo sanoi siinä haastattelussa, että Kokoomus menee typerän ehdotuksen taakse, koska kaikki muut sitä kannattavat. Ei sanallakaan viitannut, että siinä olisi mitään järkeä.
Vanhustenhoitoon menee nykyään paljon rahaa ja tilanne tulee yhä huononemaan huoltosuhteen huonontuessa. Olen niitä äänestäjiä, jotka toivovat hoitajamitoituksen olevan maksimissaan 0,7 hoitajaa per käppänä, ei minimissään. Ja “asiakkailta” pitäisi ehdottomasti ottaa kaikesta minimin ylittävästä palvelusta maksu: eikä tulojen vaan varallisuuden mukaan. Jos haluaa että mummo saa hyvää hoitoa on luovuttava perintötoiveista!
USA:ssa avustetu asuminen hoitokodissa pitää maksaa kokonaan itse (paitsi jos tulot on poikkeuksellisen pienet). Hyvälläkin eläkkeellä, ilman merkittäviä säästöjä, on vaarana joutua sen verran luokattomaan hoitolaan, että mieluummin pienituloiset lapset ottavat pienituloisen vanhuksen kotiinsa asumaan ja palkkaavat meksikolaisen hoitamaan, jos itse eivät ehdi.
Tähän suuntaan homma voisi mennä Suomessakin, jos ja kun rahat alkavat loppua. Vai voisiko? Täällähän asunnot ovat paljon pienempiä eikä täällä ole meksikolaisiakaan — tai siis muutenkaan halpatyövoimaa tollasiin hommiin. Eikä kotiäitejäkään, anteeksi, home makereita, jotka usein ottavat taakan harteillen.
No, ehkä ei sitten. Mutta varmaankin tulevaisuudessa jotenkin edellytetään, että vanhus itse tai hänen lapsensa kustantavat enemmän hoidosta. Tuskin kannattaa vesi kielellä odottaa perintöä kotikotitalon myynnistä. Pikemmin pitäisi alkaa säästää jos eläkkeestä jotain yli vielä jää. Ja tietyisti patjan alle niin sanoakseni, jotta voi sitten ostaa käteisellä jotain välttämättömiä lääkkeita tai sen sellaista.
Ja kantsii varmuuden vuoksi miettiä sitääkin vaihtoehtoa, että äiskä muuttaa entiseen lastenhuoneeseen.
Vanhus kustantaa hoidostaan 85 % tuloistaan jo nyt. Omaisuuteen ei kajota. Muualla kajotaan.
Suomalaiset ovatkin valmiita köyttämään lisää rahaa vanhustenhoitoon, kunhan heidän tuleviin perintöihin ei kosketa.
Aika perinteinen rahoituskuvio siis, ”muut maksaa”.
Eikö toi 85 prossaa koske vain laitosasumista, jota on karsittu jatkuvasti? Yleistyvässä avustetussa asumisessa saa käsittääkseni periä kaikki kustannukset. Tosin asukkaalle pitää jättää vajaa pari sataa euroa kuukaudessa muihin kuluihin eli lähinnä “ylimääräisiin” palveluihin, ruokaan ja lääkkeisiin (summa riippuu kunnasta, jossain kunnissa summa on lähempänä satasta).
Jos palveluasuntoon lähtee ennen kuin kunta antaa luvan, joutuu maksamaan lähes kaiken itse. Ja kuntahan ei hevin anna lupaa. Yhdenkin tutun isä poltti keittiönsä ja pelastui itse vain sattumalta ja silti kunta katsoi, että voi asua yksin. Kunta on köyhä ja velkainen.
Omaisuus huomioidaan ainakin tietyissä Kelan tuissa. Mutta jos omaisuus ei ole käteisenä tms. sitä ei huomioida ainakaan toimeentulotuessa. Siksi voi olla järkevää jättää asunto myymättä. Se kantsii pitää myös tyhjillään, koska vuokratulo korottaa palveluasumisen hintaa. Käteistähän voi hankkia lainaamalla asuntoa vastaan rahaa pankista. Jos siis on asunto. Jos ei ole, pitää toivoa, että läheiset voivat ja haluavat avustaa. Tai perustaa menestyvä online-bisnes. Jos muistaa.
Joskus hamassa tulevaisuudessa, jos SOTE saadaan aikaan, asia voi muuttua mutta tuskin asiakkaan kannalta parempaan suuntaan kuin ehkä köyhissä kunnissa.
USA:ssa “custodial caren” kuukausihinta on Googlen mukaan 3000–10000 dollaria (Suomessa keskimääräinen hinta on viiden tonnin hujakoissa eli samoissa hinnoissa kai liikutaan vaikka hajonta on väkisinkin vähäisempää). Halvimmat paikat ovat kuitenkin huonoja, käsittääkseni vielä huonompia kuin Suomessa. Ainakin jenkit niitä kovin arvoistelevat ja pelkäävät, kun olen asiasta sattuneista syistä keskustellut ja muutenkin asiaan perehtynyt. Tosin tässäkin asiassa pitää muistaa, että osavaltiot eivät ole toistensa kaltaisia.
Suomessa, muuten, keskieläke on noin 1600 euroa, josta käteen näyttäisi jäävän noin 1300 euroa.
“Jos ei pystytä mittaamaan hoidon laatua, on toiseksi paras vaihtoehto mitata käytettyjä panoksia. ”
Miksei pystyttäisi mittaamaan hoidon laatua ?. Kysytään hoidettavilta, heidän omaisiltaan ja hoitohenkilökunnalta. THL teki viime vuonna yhden kyselyn, johon vastattiin muistaakseni 95%:sti. Valtio voi laatia laatukriteerit ja kunnat velvoitetaan kysymään. Jos kriteerit eivät täyty, kunta ei saa ostaa palveluja.
Alkuperäinen virhe oli joskus vuonna 197x poistaa lasten elatusvelvollisuus vanhempiaan kohtaan.
Elatusvelvollisuuden poistamisen sijaan olisi pitänyt kehittää monenlaisia tukimuotoja joidenkin elatusvelvollisten tueksi. Tällä tavalla innovaatiot olisiva pääseet kehittymään. Nyt se on vain byrokratia, joka voi kehittyä.
Suuret ikäluokat tekivät siinä karhunpalveluksen itselleen. Koska eivät itse halunneet huolehtia omista vanhemmistaan, he asettivat samalla ansan itselleen, joka on kohta laukeamassa, kun entistä suurempi osa heistä on päivittäisen huolehtimisen tarpeessa.
Konkreettinen ehdotus nuorten syrjäytymisen vähentämiseksi: Mahdollistetaan henkilökohtainen konkurssi, ja jos mahdollista, laki laaditaan niin, että nuorten on helpompi saada konkurssituomio. Saataisiin samalla pikavippifirmat kuriin; itse asiassa tämä taitaa olla ainoa keino siihen.
Maksuhäiriöitä on nimenomaan niillä nuorilla, joilla ei ole 2. asteen tutkintoa.
Pikavippeisih purisi parhaiten se, ettei luottoa, joka on myönnetty alkoholin viakutuksen alaisena olevalle, tarvitse maksaa takaisin. Riitatapauksessa näyttöävelvollisuus hakijan kunnosta on luoton myöntäjällä.
Betnin määrä on tavallaan hyvä vertaus. Sitä tulee olla riittävästi jotta talo kestäisi, mutta samalla valvottava ettei sitä käytetä tarpeettomasti ja sitä kautta aihuteta muita ongelmia.
0,7 ei ole kovin ylimitoitettua kokonaisuudessa. Se on hyvä mitoitus silloin kun laitoksessa on eri tasoista hoivaa vaativia ihmisiä; niiltä joilla hoidan vaadetaso on 0,2 liikenee sitten käsiä niille joilla se kerroin on 0,9 tai jopa 1.0.
Joskus jopa se toinenkin hoitaja yövuoroon nostamaan sitä alaspudonnutta vanhusta takaisin sänkyyn.
Jos ajattelee taas tapausta jossa hoitopaikat jaetaan (ja muutetaan) kunnon mukaisesti, silloinhan kiinteä mitoitus on väärä ja aiheuttaa liikaa ja vääriä kustannuksia. Näin ei kuitenkaan taida suomalaisessa järjestelmässä mennä, on vain vanhainkoteja ja sitten sairaaloita joissa on geriatrisia osastoja eli saatto-osastoja käytännössä. Vanhainkodeissa, mistä tässä hoitajamitoituksessa kaiketi puhutaan, on monen tasoisia hoidettavia.
Lue seuraava postaukseni, jossa kerroin, että väärä hinta johtaa väärään käyttäytymiseen
OS.: “Huomattakoon, että normi kohdistuu kuntiin, ei rahanahneisiin Pörriäsiin.”
Onko toisiaan näin? Silloinhan Pörriäisten asema vahustenhoidossa vain vahvistuu, jos ne voivat tehdä tarjouksensa pienemmällä hoitajamitoituksella kuin kunnat omissa laitoksissaan. Nytkö siis demarit ovat siirtyneet myös eduskunnassa Pörriäisten asiankannattajiksi?
Pikemminkin toisin päin. Kunta voisi halutessaan laittaa sopåim,ukseen m,illaisen jhoitajamitoituksen tahansa, mutta joutuisi silloin tietysti maksamaan enemmn. Eivät laita, kska eivät halua laittaa. Siksi tuo lain vaatimus kohdistuu kuntaan, jonka siis pitäisi laittaa hoitajamitoitus sopimukseen. Sopimus on siihen parempi paikka kuin laki, koska siinä voidaan ottaa huomioon tilojen tarkoituksenmukaisuus ja potilaiden kunto toisin kuin laissa.
Olen ihmetellyt, mikseivät kunnat ole haastaneet pörriäisiä oikeuteen toistuvissa ilmiselvissä sopimusrikkomuksissa. Johtopäätökseni on, etteivät kunnat halua sitä tehdä, sillä oikeuden päätös saattaisi sitoa niitäkin niiden omassa palvelutuotannossa sote/maakuntauudistuksen jälkeen. Myös tarjoukset kallistuisivat. Eli pukki ja kaalimaa.