Olen vaalikoneissa vastannut olevani osittain samaa mieltä siitä, että sosiaali- ja terveyspalveluja tulee ulkoistaa enemmän yksityisten tuottamiksi. Tässä poikkesin jonkin verran puolueeni muista ehdokkaita. Tällöin tarkoitin sosiaali- ja terveyspalveluja, en esimerkiksi peruskoulua.
Kun Jätkäsaareen rakennetaan 1 500 ARA-asuntoa ja kun näiden vuokra alittaa markkinavuokratason 500 eurolla asuntoa kohden, ARA-asukkaiden saama hyöty on vuodessa yhdeksän miljoonaa euroa. Positiiviseen diskriminaatioon käytettävät rahat kohdentuvat minusta itse ongelmaan tehokkaammin.
Näitä rahoja ei voi kuitenkaan verrata. Vaikka ARA-asukkaat hyötyvät yhdeksän miljoonaa, kaupunki ei menetä tonttituloina yhdeksää miljoonaa vaan olennaisesti vähemmän.
Palkkaan kohdistuvat verot ovat myrkkyä kaupungeille, koska kaupunkien idea on vaihdanta ja erot jarruttavat tätä. Verollisten palvelujen kilpailijat ovat verottomat itsepalvelut tai itse tekeminen.
Tämä yksi syy siihen, että kiinteistövero on parempi tapa kerätä rahaa kaupunkien kassaan.
Toinen syy liittyy maapohjan ansiottomaan arvonnousuun. Se, että rantatontti Katajanokalla maksaa 3 000€/m2 ja samanlainen rantatontti Inkoossa vähemmän kuin sadasosan tästä, johtuu tietysti siitä ympärillä olevasta kaupungista eikä mistään sen tontin ominaisuudesta, joka olisi tontin omistajan ansiota.
Anglosaksisessa maailmassa pidetään luonnollisena verottaa tonttimaan arvonnousu kiinteistöveron kautta yhteiskunnalle. Jos näin olisi tehty aina, kukaan ei esittäisi siihen mitään muutosta. Silloin tonttien (ja asuntojen) hinnat olisivat halvempia ja vastaavasti vuotuinen asumiskustannus korkeampi. Asumiskustannukset yhteensä asunnon ostohinta mukaan luettuna ei siitä nousisi, joskaan ei myöskään laskisi. Vuokrille ei tapahtuisi mitään. Jatka lukemista ”Oden vaaliohjelma (9) Tonttimaan kiinteistöveroa on korotettava rutkasti”
Asumistuen rakenne on peräisin ajalta, jolloin maassa vallitsi vuokrasäännöstely. Silloin asuntoa ei valittu vaan se osoitettiin. Yksityisiä vuokra-asuntoja oli vähän ja niitä sai lähinnä suhteilla.
Tarpeeksi pienituloiselta asumistuki korvaa vuokrasta 80 % perheen koosta ja asumiskunnasta riippuvaan maksimivuokraan saakka.
Täyden asumistuen saa, jos bruttotulot tulot ovat korkeintaan työmarkkinatuen suuruiset. Sitä suuremmat tulot pienentävät asumistukea 33,6 %, mikä nostaa efektiivisen marginaaliveron varsin korkeaksi.
Jos siis haluaa muuttaa parempaan ja sata euroa kuussa kalliimpaan asuntoon, asumistuki maksaa erotuksesta 80 €. Tämä 80 % on aika paljon, mutta ennen asuntoa ei valittu, vaan otettiin se, mikä saatiin. Ei tarvinnut kannustaa halpaan asuntoon, koska asuntoa ei saanut valita. Maksimivuokran ajatuksena oli estää ylellisen asumisen tukeminen.
Tilanne on nyt vuokrasäännöstelyn loputtua aivan toinen. Vuokrataso on noussut jyrkästi, mutta toisaalta on mistä valita. Oikotiellä oli tänään 4 400 asuntoa vuokrattavana Helsingissä.
Asumistuen hyväksymät enimmäisvuokrat ovat Helsingissä niin paljon alle markkinavuokrien, että asumistuki auttaa pienituloista todellisuudessa vain ARA-asunnoissa. Kun kerrotaan, millä summilla asumistuki tukee yksityisiä vuokranantajia, unohdetaan, että huomattava osa asumistuesta menee ARA-asunoissa asuville.
Jos siis haluaa muuttaa parempaan ja kalliimpaan asuntoon, joutuu käytännössä maksamaan erotuksen kokonaan itse. Lähes kokonaan itse joutuu maksamaan myös ARA-asunnon ja yksityisen vuokra-asunnon välillä.
Tyypillinen yksin asuvan vuokra ARA-asunnosta on 450 €/kk. Se on kokonaan asumistukeen oikeuttava. Asumistuki korvaa 360 euroa ja itse maksettavaksi jää 90 euroa.
Korkein asumistuessa hyväksyttävä vuokra yksinäiselle ihmiselle Helsingissä on 521 €/kk ja asumistuki on työmarkkinatuen saajalla tai vähävaraisella opiskelijalla tällöin 416,80 €. Näin halpoja asuntoja ei vapailla markkinoilla ole kuin soluasunnoissa.
Vapailta markkinoilta on vaikea löytää yksiötä alle 700 eurolla kuussa. (Nyt se tosin onnistuu, kun korona on karkottanut opiskelijat Helsingistä, mutta tilanne ei ole pysyvä.)
Jos vuokra on 700 €, asumistuki on 416,80 euroa, joten itse pitää maksaa 283,20 euroa. Se veisi puolet työmarkkinatukea saavan tuloista, eikä riittävästi rahaa jäisi edes ruokaan.
Jotta työmarkkinatuen varassa olevalla olisi varaa asuntoon, hän tarvitsee sekä ARA-asunon että asumistuen. Pelkästään toinen ei riitä.
Nykymaailmassa tuo 80 % hyväksyttävään vuokraan saakka on ihan pöhkö ja nolla prosenttia sen yli menevältä osalta on kohtuuton.
Kun opiskelijat siirrettiin yleisen asumistuen piiriin, soluasuntojen suosio romahti. Soluasunto on halvempi kuin oma yksiö, mutta väliäkös sillä, kun asumistuki maksaa erotuksesta 80 %.
Pienellä palkalla ei pysty markkinavuokraa Helsingissä maksamaan, sillä vähänkin isompi palkka pienentää asumistukea.
Voidakseen asua Helsingissä on pienituloisen joko saatava ARA-asunto tai täydennettävä asumistukea toimeentulotuesta. Koska asumistuki korvaa niin huonosti, loppu tulee toimeentulotuesta. Kun yksinäisellä henkilöllä asumistuki on korkeintaan 416,80 euroa, toimeentulotuessa otetaan täysimääräisesti huomioon vuokrat aina 694 euroon saakka. Itse asiassa erittäin yleistä on korvata tätä suurempiakin vuokria, koska halpaa vuokra-asuntoa ei pysty saamaan. Tämä on aivan vihonviimeinen asia, sillä toimeentulotuki on tukimuotona turmiollinen. Jos joutuu siihen turvautumaan, ei kannata tehdä työtä, koska yli 80 % ansioista leikkautuu pois. Kymmenen euron tuntipalkasta jää siis käteen alle kaksi euroa.
Tilanne on pienipalkkaisen osalta huono, mutta ei aivan näin huono. Palkasta jätetään ottamatta huomioon 300 euroa, joten asumistuki alkaa pienentua, kun palkka ylittää 1030 euroa. Se on helpottanut pienipalkkaisten tilannetta olennaisesti, tai siis korotti heidän asumistukeaan sadalla eurolla. Pidän tätä hieman omana ansionani. Esitimme suojaosaa Juhana Vartiaisen kanssa selvityksessämme, jolla pohdittiin keinoja parantaa pienipalkkaisten tilannetta. (Lisää matalapalkkatyötä!)
Nyt kun vuokrasäännöstelyn päättymisestä on kulunut neljännesvuosisata, olisi aika ottaa asia huomioon myös asumustuen rakenteessa.
Mitä siis pitäisi tehdä?
Asumistuen hyväksymiä maksimivuokria on korotettava olennaisesti, koska ei ole järkevää, että toimeentulotuesta tulee lähes rutiininomainen lisä sosiaalietuuksiin ja koska asumistuki ei vastaa tukena sitä, että onnistuu saamaan itselleen ARA-asunnon. Asumistuen maksimivuokrat tulee nostaa samalle tasolle toimeentulotuen kanssa. Se on siis yksin asuvalla nyt 694 €/kk.
Asumistuki voisi korvata johonkin järkevään rajaan saakka vuokran kokonaan (tuloista riippuvalla omavastuuosuudella vähennettynä tietysti) ja sen yli menevältä osalta esimerkiksi 50 % ja jonkin korkeamman rajan jälkeen vaikkapa vain 30 %
Hyväksyttävä maksimivuokra voisi olla kalliilla alueella korkeampi kuin muualla, koska yksi asumispolitiikan tavoite on edistää sosiaalista sekoittumista. Tämä voi herättää vastalauseita, mutta ei se sen kummallisempaa ole kuin ARA-asuntojen rakentaminen kalliisiin kaupunginosiin.
Asumistuen suojaosuutta voisi korottaa 300 eurosta. Tällä tuettaisiin pienipalkkaisia. On vähän outo tilanne, että työttömät pääsevät asumaan Helsinkiin helpommin kuin pienipalkkaiset. Tämä on vaihtoehoinen toimenpide maksimivuokrien korottamiselle. Jos suojaosuutta korotetaan, voidaan maksamivuokria korottaa vastaavasti vähemmän.
Asumistuen maksatuksessa pitäisi ehkä muuttaa vastuita valtion ja kunnan välillä.
Huomautus: seuraava teksti ei vastaa Helsingin vihreiden kantaa asuntopolitiikassa. Vihreät kannattavat sosiaalisen asuntotuotannon lisäämistä.
Jos vallitseva vuokrataso on kansalaisen A tuloihin nähden kohtuuton, onko parempi maksaa hänelle 300 euroa kuussa asumistukea vai antaa kolmesataa euroa kuussa halvempi ARA-asunto. Kannattaa lukea juttu loppuun, koska lopussa kerron, miksi kysymyksenasettelu ei ole oikein.
Asumistuen puolesta
Preferenssien kunnioitus. Asumistukivaihtoehdossa saa itse etsiä vuokra-asunnon mistä haluaa. Jos haluaa asunnon Merikadulta, asumistuki ei siihen riitä, mutta eipä Merikadulla ole myöskään yhtään ARA-asuntoa. ARA-asuntoihin on 23 000 hakijaa ja niitä vapautuu vuosittain runsaat 3 000, joten on otettava se, mitä tarjotaan.
Lukitusvaikutus. ARA-asunnosta ei kannata lähteä, vaikka työpaikka siirtyisi kaupungin toiselle puolelle, ei ainakaan, jos on onnistunut saamaan asunnon hyvältä asuinalueelta.
Tuen osuminen oikein Asumistuki on tulosidonnainen, joten suurituloiset eivät voi sitä saada kuin lyhyen aikaa. Ara-asukkaista suurituloisempaan puoliskoon kuuluvia on yli viidennes. Vaikka alun perin ARA-asuntoja jaetaan korostetun sosiaalisin perustein, niistä ei tarvitse muuttaa pois, vaikka tulot nousevat. Lakipykälät tunteva voi siirtää asunnon myös lastensa nimiin, mitä kautta myös asuntoja valuu ylituloisille. Jos ARA-asunnot olisi suunniteltu auttamaan pienituloisia, niiden vuokra riippuisi tuloista.
Tasapuolisuus. Pelkän onnen turvin kahdesta samassa asemassa olevasta toinen onnistuu saamaan edullisen ARA-asunnon ja toinen ei. Asumistuen säännöt ovat samat kaikille.
Segregaation välttäminen. Ara-asunnot tuottavat talokohtaista segregaatiota, kun pienituloisen asutetaan samoihin taloihin. Kaupunki on paljon miellyttävämpi, jos rikkaat ja köyhät asuvat samoissa rapuissa.
Jos eläisimme kuin 1930-luvulla rikkaat ja köyhät samoissa taloissa, ja pitäisimme aivan törkeänä, jos joku, kutsutaan häntä vaikka Nalleksi, menisi esittämään, että köyhät pitää siirtää pois herrasväen asuttamista taloista omiin kasarmeihinsa. Kun tämä on vallitseva asiantila, emme näe siinä mitään ihmeellistä.
Hieman yllättäen ARA-politikka jyrkentää segregaatiota myös kaupunginosien välillä, vaikka ARA-politiikkaa on perusteltu sillä, että Hekan asuntoja voidaan rakentaa myös hyväosaisten asuinalueille. Palaan tähän alempana.
Ara-asuntojen puolesta
Asuntoja huono-osaisimmille. ARA-asuntoihin pääsee myös sellainen luottotietonsa menettänyt tai muuten yksityisen vuokranantajan silmissä riskiasukas, joka ei saa asuntoa yksityisiltä vuokramarkkinoilta mitenkään.
Ei kannustinloukkua. Ara-asuntojen huono kohdentuminen pienituloisille tarkoittaa toisaalta, ettei niissä ole samanlaista kannustinloukkua kuin asumistuessa, joka pienenee, kun tulot kasvavat.
Ei lihota välistävetäjiä. Kun Jätkäsaareen rakennetaan noin 1 500 ARA-asuntoja ja kun näiden asuntojen vuokrat ovat noin 500 euroa kuussa alemmat, ARA-asukkaiden kokema hyöty on noin yhdeksän miljoonaa euroa. Kaupunki ei kuitenkaan menetä tontinvuokrissa yhdeksää miljoonaa vaan paljon vähemmän. Miksi kaupunki saa kovan rahan tonteista liian vähän vuokraa lihottaen näin välikäsiä, on oma lukunsa. Tämän vuoksi esitänkin myöhemmässä postauksessa, että kaupunki ryhtyy tarjoamaan kovan rahan vuokra-asuntoja markkinoille.
ARA-asuntoja voidaan rakentaa myös kalliille asuinalueille. Moni pienipalkkainen ja keskituloinen on ihmetellyt, miksi köyhä työtön pääsee ARA-asuntoon alueelle, johon heillä ei ole mitään asiaa. Ideana on torjua asuinalueiden sosiaalista eristäytymistä.
Jos ajattelisimme ARA-asukkaita vain yksilöinä, tällainen onnekkaiden suosiminen olisi yhtä typerää kuin arpoa sosiaalitukia. Jos Lahtiselle tarjotaan edullista ARA-asuntoa Jätkäsaaresta, olisiko väärin, jos hän ottaisi tuon 500 euroa puhtaana käteen, ja tyytyisi asumaan jossain halvemmalla alueella? Jos tarkastelemme vain hänen tilannettaan, se olisi järkevä valinta ja hänellä pitäisi olla siihen oikeus, mutta segregaatiota ajatellen se ei olisi oikein.
On kuitenkin todettava, että myös kaupunginosien tasolla ARA-asunnot lisäävät eivätkä vähennä segregaatiota. VATT:n tutkioiden (siihen aikaan) Essi Eerolan ja Tuukka Saarimaan tutkimuksessa todetaan, että pienituloiset ovat ARA-kannassa keskittyneet paljon jyrkemmin pienituloisille alueille kuin pienituloiset asumistuen turvin asuvat, joita on tasaisemmin erilaisissa kaupunginosissa.
Saarimaan ja Essi Eerolan tulos on jo 10 vuotta vanha. Siksi se ei välttämättä pidä enää paikkaansa tai ainakin erotus on pienentynyt, sillä aiemmin ARA-asunnot keskitettiin huonotuloisten asuinalueille. Nyt niitä yritetään rakentaa yhtä paljon kaikkialle.
Ei kuitenkaan mikään estä sitä, että myös asumistuki auttaisi pienituloisia pääsemään kalliille asuinalueille. Silloin hyväksyttävien vuokrien pitää vaihdella kaupunginosittain. Ei se sen kummallisempaa ole kuin ARA-asuntojen rakentaminen kalliille asuinalueille. Samasta asiasta siinä on kyse.
ARA-asuntojen rakentaminen kalliille asuinalueille torjuu yksipuolisesti rikkaiden asuinalueiden syntyä, mutta ei yksipuolisesti köyhien asuinalueiden syntyä. Sitä torjuu toisaalta meneillään oleva esikaupunkialueiden renessanssi, eräänlainen kasvojen kohotus, omistusasuntojen kaavoittaminen esimerkiksi Meri-Rastilaan (jota Vasemmistoliitto tosin yrittää estää) ja koulujen positiivinen diskriminaatio eli pienituloisten asuinalueiden kouluille annetut suuremmat määrärahat. Todettakoon, että positiivisen diskriminaation määräraha on 3,5 miljoonaa euroa eli paljon vähemmän kuin on Jätkäsaaren ARA-asukkaiden saama vuokraetu.
Asumistukea on syytetty vuokrien nostamisesta. Tässä monen intuitio pettää. Jos pienituloisille tehdään tilaa asuntomarkkinoilla millä tavoin tahansa, muille jää vähemmän asuntoja kilpailtavaksi ja vuokrataso nousee. Ara-politiikka ei nostasi muita vuokria, jos ne tulisivat muiden asuntojen lisäksi, mutta nyt ne kilpailevat samoista tonteista muiden kanssa, eli ne syrjäyttävät muuta asuntotuotantoa. Itse asiassa ARA-asunnot nostavat muita vuokria vähän asumistukea enemmän, koska ARA-asunnot rakentuvat hitaammin ja koska niissä asutaan väljemmin.
Asumistuki ei kuitenkaan toimi oikein
Jos asumistuki olisi sellainen kuin sen pitäisi olla, sen käyttö johtaisi selvästi oikeudenmukaisempaan ja parempaa asuntotilanteeseen kuin ARA-asuntojen rakentaminen.
Mutta se ei ole sellainen kuin sen pitäisi. Asumistuen säännöt ovat peräisin ajalta, jolloin vuokria säännösteltiin. Se hyväksyy sellaisia vuokria, joita on vain ARA-asunnoissa. Jos asuu ARA-asuntoa kalliimmin, joutuu maksamaan erotuksen itse. Tosin, jos asunto on erityisen pieni, sen hyväksyttävä vuokra voi ylittää jonkin verran ARA-asuntojen vuokratason. Niinpä asuminen asumistuen turvin vapailla markkinoilla on lähes aina selvästi kalliimpaa kuin asuminen ARA-asunnoissa – erityisesti, kun merkittävä osa ARA-asunnoissa asuvistakin saa asumistukea.
Pienituloinen ei pysty elämään yksityisessa vuokra-asunnossa asumistuen varassa, vaan hän tarvitsee sen lisäksi toimeentulotukea. Se on aivan vihonviimeinen asiantila, koska toimeentulotuki tekee työn tekemisen kannattamattomaksi ja sulkee tuen kohteena olevan köyhyysansaan.
Koska vuokrasäännöstelyn loppumisesta on kulunut jo yli neljännesvuosisata, olisi ehkä aika justeerata asumistuen säännöt vuokrasäännöstelyn jälkeiseen aikaan.
Silloin siitä tulisi selvästi järkevämpi asuntopolitiikan työkalu kuin ARA-asunnoista.
Nykysäännöillä ARA-asunnot ovat tarpeellisia, elleivät suorastaan välttämättömiä. Mutta huonoa asuntopolitiikkaa ne ovat.
Asetan hyvälle asuntopolitiikalle kolme tavoitetta, jotka ohjaavat asuntopoliittisten keinojen käyttöä.
Se kunnioittaa ihmisten asumispreferenssejä.
Se ei tuota lukitusvaikutusta
Se välttää segregaatiota mutta ei estä omaleimaisia asuinalueita.
Preferenssit
Kuvitelkaamme, että asunnon jako perustuisi arvontaan. Asuinkunnan saa valita, mutta ei kaupunginosaa. Tämä on tarkoitettu selventämään periaatetta. En sentään väitä, että kukaan olisi arvontaa esittänyt, vaikka olisihan se varma keino ehkäistä segregaatiota. Tosin on sitä arvontaakin esiintynyt Helsingin asuntopolitiikassa.
Joidenkin kohdalla arpalipussa lukisi Kallio. Jotkut himoitsevat asunnosta Kalliossa ja toisille alue on inhokki. Arvonta johtaisi siihen, että moni joutuisi Kallioon vasten tahtoaan ja jotkut taas evät pääsisi sinne, vaikka kiihkeästi haluavat. Syntyisi valtava hyvinvointitappio.
Hyvinvointitappion suuruuden voisi päätellä siitä, mitä itse kukin olisi valmis maksamaan asumisesta Kalliossa. Jotkut ovat valmiita maksamaan kaksiosta Kalliosta enemmän kuin omakotitalosta Pakilassa – hinnoista päätellen jopa aika moni. Jos Virtanen on valmis maksamaan 300 000, mutta kaksio meneekin Kalliota inhoavalle Lahtiselle, joka maksaisi siitä korkeintaan 100 000 euroa, syntyy 200 000 euron hyvinvointitappio. Tämä ei näy rahana, mutta se on yhtä suuri hyvinvoinnin menetys kuin olisi 200 000 euron turha meno.
Kallio on ehkä ääriesimerkki, mutta kyllä näitä asumispreferenssien eroja on muitakin. Osa niistä riippuu kaupunginosan luonteesta kuten Kallion tapauksessa, osa taas sijainnista. Mikä on toisen kannalta kaukana kaikesta, on toisen kannalta lähellä sitä, mikä hänen elämässään on tärkeätä.
Hyvä asuntopolitikka kunnioittaa asumispreferenssejä. Sen tuottama hyöty on rahassa mitattuna todella suuri.
Lukitusvaikutus
Lukitusvaikutus tarkoittaa sitä, että asukas on sidottu asuntoon, vaikka perheen koko kasvaa tai pienenee tai työpaikka siirtyy kaupungin vastakkaiselle laidalle. Mitä herkemmin asuntoa vaihdetaan olosuhteiden vaihtuessa sitä parempi.
Valtiovalta pitää lukitusvaikutuksesta. Se on säätänyt oikein asunnon vaihtamisveron, jota kutsuttiin ennen leimaveroksi ja nyt varainsiirtoveroksi. Sen vaikutus ei ole aivan vähäinen. Jos eläkeläispariskunta asuu liian suuressa asunnossa ja vaihtaa pienempään, joka on 20 % halvempi, heidän hyötynsä asunnon vaihdosta on tuotto tuolle hinnan erolle. Jos arvioimme tuoton vähän yläkanttiin kahdeksi prosentiksi, varainsiirtovero vie viiden vuoden hyödyn. Ei siis kannata vaihtaa pienempään vaan asua ylisuuressa ja antaa perillisten myöhemmin myydä asunnon. Kun eläkeläiset näin pakotetaan pysymään perheasunnoissaan, lapsiperheet joutuvat vastaavasti sinnittelemään pienasunnoissa.
Lukitusvaikutuksella on merkitystä ARA-asuntojen ja Hitas-asuntojen kohdalla.
Omaleimaiset asuinalueet
Jos asukkaat olisi alun perin arvottu kaupunginosiin ja joku Kallioon halunnut olisi joutunut Pakilaan, hän ei olisi halunnut enää Kallioon, koska arvonnan tuloksena Kallio ei olisi enää se Kallio, johon hän olisi halunnut. Kallioon ei haluta sen arkkitehtuurin eikä edes sijainnin vaan ennen kaikkea sen takia, että siellä asuu samanmielisiä ihmisiä.
Segregaation torjumisen nimissä ei pidä estää omaperäisten asuinalueiden syntymistä. Euroopassa asti ihailtiin aikanaan Greenwich Villagea, eikä puhuttu mitään segregaatiosta.
Ei ole aivan yksinkertaista torjua segregaatiota ilman, että tullaan samalla tuhonneeksi kaupunginosien henkinen omaleimaisuus, mutta elämä on täynnä haasteita.
Ei ole hyvä sijoittaa kaikkia ulkomaalaisia samoihin kaupunginosiin niin, että siellä missä on somalialaisia, on myös irakilaisia, mutta samasta maasta kotoisin olevien hakeutuminen toistensa läheisyyteen on luonnollista. Maailma on täynnä chinatowneja ja hyvä niin.
Miten itse käyttäytyisimme? Kuvitelkaamme, että meitä olisi tuhat suomalaista lähdössä pakolaisiksi Nairobiin, sen jälkeen, kun Jussi Halla-ahosta on tullut kokoomuksen tukemana pääministeri. Miten asettuisimme asumaan Nairobissa? Mahdollisimman hajalleen, ettei syntyisi suomalaisten ghettoa vai tiiviisti turvaa ja seuraa toisistamme hakien? Ainoa huono puoli lähekkäin asumisessa olisi, että oppisimme huonommin swahilia.
Rahanarvoisia vaan ei rahassa mitattavia
Nämä kolme tavoitetta ovat ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyvin arvokkaita – satojen miljoonien eurojen arvoisia, vaikka ne eivät näykään missään menoina tai tuloina. Siksi ne helposti unohtuvat syrjään.
Helsingin Sanomat on kirjoittanut viime aikoina asumisen korkeasta hinnasta ja kysynyt poliitikoilta, mitä sille pitäisi tehdä. Asialle on vaikea tehdä mitään muuta kuin rakentaa lisää asuntoja ja paljon.
Asumisen korkea hinta johtuu siitä, että Helsinkiin haluaisi päästä asumaan enemmän ihmisiä kuin kaupunkiin mahtuu. Vastaavasti asuminen on halpaa siellä, mistä ihmiset pyrkivät muuttamaan pois. Tämä on asia, jota on vaikea muuksi muuttaa.
On tietysti toinenkin mahdollisuus: tehdä Helsingistä huonompi paikka asua, jotta niin moni ei tänne haluaisi ja asuntojen hinnat laskisivat. Tämän mahdollisuuden kuitenkin sivuutan.
On kolmaskin tapa. Muut kunnat, erityisesti Espoo ja Vantaa, voisivat tehdä itsestään houkuttelevamman paikan asua. Olen kuitenkin ehdolla kunnallisvaaleissa Helsingissä ja yritän antaa mahdollisimman vähän neuvoja naapureillemme.
Asuntopolitiikalla voidaan vaikuttaa jollakin tavoin siihen, ketkä pääsevät asumaan, kun kaikki eivät mahdu.
Jos mitään asuntopolitiikkaa ei olisi, asukkaat karsittaisiin hinnalla. Köyhillä ei siis asiaa, ja tulotaso Helsingissä nousisi kohisten. Tämä on yleinen ratkaisu maailmalla. Sen seurauksena köyhät ihmiset ja maahanmuuttajat asuvat esimerkiksi Pariisissa kaukana radanvarsilähiöissä ja varsinainen Pariisi on ökyrikkaiden aluetta. Ei hyvä.
Vasemmistopuolueet ja työnantajat vaativat lisää kohtuuhintaisia asuntoja. Jos rakennettaisiin pelkästään kohtuuhintaisia asuntoja, se ei tarkoittaisi, että kaikki halukkaat pääsivät Helsinkiin ja asuminen olisi halpaa. Päin vastoin, jonot kasvaisivat entistä pidemmiksi. Tämän jälkeen on olennaista, miten ne onnekkaat valitaan, jotka asuntoihin pääsevät.
Edullisia asuntoja jaettaessa voidaan käyttää joko jonotusta tai tarveharkintaa tai näiden yhdistelmää.
Jonotus on vihonviimeinen vaihtoehto, koska kaupunki halvautuu, jos asuntoa tarvitseva joutuu jonottamaan sitä vuosia. Tukholmassa jonotusaika on toistakymmentä vuotta. Tukholman pelastuksena ovat pimeät markkinat, jossa ihmiset vuokraavat suurella voitolla eteenpäin edullisia vuokra-asuntojaan.
Hyvä asuntopolitiikka edellyttää, että osa asunnoista toteutetaan markkinahintaisesti ja niihin pääsevät ne, joilla on niihin varaa, ja osa tavalla tai toisella kohtuuhintaisesti niin, että niiden jakamisessa suositaan pienituloisia.
Miten pitäisi painottaa kohtuuhintaisuutta ja markkinaehtoisuutta? Tällä valinnalla on merkitystä muuhunkin kuin asumiseen. Se vaikuttaa myös työpaikkojen sijoittumiseen, koska työpaikat pyrkivät sijoittumaan niin, että henkilökunnalla on niihin helppo pääsy.
Ennen kaikkea tuo valinta kuitenkin vaikuttaa kunnan tuloihin. Olemalla asuntopolitiikassaan korostetun sosiaalinen, kunta raunioittaa oman taloutensa. Lopputuloksena on isommat opetusryhmät kouluissa, huono terveydenhuolto, huonot vanhusten palvelut ja niin edelleen. On ikävä asia, että kuntia kannustetaan näin valikoimaan asukkaitaan.
Erityisen kummallisena pidin sitä, että pääministeri Sanna Marin esitti, että kuntia pitäisi palkita entistä voimakkaammin hyvätuloisten suosimisesta asuntopolitiikassaan, mitä pääomaverotulojen ohjaaminen kunnille olisi tarkoittanut samoin kuin kunnallisveron muuttaminen progressiiviseksi. Voi olla sitä mieltä, että verotuksen progressiivisuutta pitää lisätä, mutta en ymmärrä lainkaan pääministerin halua palkita kuntia entistä enemmän hyvätuloisten suosimisesta asuntopolitiikassaan.
Pääkaupunkiseudun kunnat ovat harjoittaneet ideologisesti painottunutta asukkaiden valikointia pitkään. Vuonna 2018 verotulot asukasta kohden olivat:
Helsingin ei kannata olla tässä kilpailussa ahne ja itsekäs, mutta ei myöskään hölmö. Sinänsä Helsinki voi halutessaan parantaa suhteellista asemaansa helposti, joten naapurikuntien ei kannata haastaa sitä tässä asiassa.
Kovin tyytyväinen ei voi olla nykyiseen asuntopolitiikkaan. Sen uhreja ovat ne pienipalkkaiset, jotka eivät ole tarpeeksi pienipalkkaisia saadakseen ARA-asuntoa mutta eivät tarpeeksi suuripalkkaisia pärjätäkseen vapailla asuntomarkkinoilla. Helsingissä on tilaa rikkaille ja kaikista köyhimmille, mutta ei pienipalkkaisille, joita työpäivän päätteeksi pakkautuu suurin joukoin lähiliikenteen juniin matkatakseen kotiinsa jossain junamatkan päässä.
Miksi työnantajat kannatavat sosiaalista asuntotuotantoa? Koska tarvitsevat työvoimaa eivätkä halua maksaa pienipalkkaisesta työstä enempää. Sosiaalinen asuntotuotanto voidaan nähdä myös subventiona huonoja palkkoja maksaville työnantajille.
Aleksanterinkadulta on lyhyen ajan sisällä lähtenyt lukuisia erikoiskauppoja. Onko keskustan elinvoimaisuus uhattuna?
Erikoiskauppa vähenee keskustassa väistämättä, koska erikoiskauppa siirtyy nettiin ja koska pääkaupunkiseudulla on rakennettu suuri määrä kauppakeskuksia. Korona on tyhjentänyt keskustan ihmisistä ja jouduttanut muutoksia, jotka olisivat tulleet myös ilman koronaa, mutta hitaammin.
Aleksanterinkatu ei tyhjene, koska se on alue, jossa liikehuoneistojen hinnat ovat korkeimmat koko seudulla. Kun liikehuoneistojen kysyntä laskee, vuokrat alenevat, kunnes markkina tasapainottuu. Jonnekin syntyy tyhjiä tiloja, mutta ei Aleksille. Joillakin kiinteistösijoittajilla on tosin kummallisia palkitsemisjärjestelmiä, jotka kannustavat pitämään jonkin aikaa liiketiloja tyhjillään, jotta niiden arvoa ei tarvitsisi kirjata alas, mutta kyllä nekin lopulta tunnustavat tosiasiat.
Tilan raivaaminen jalankulkijoille lisää keskustan elinvoimaa
Joillakin on sitkeä kuvitelma, että keskusta tulisi elävämpi, jos jalankulkijoilta otettaisiin alueita autoille. Kaikki kansainväliset esimerkit puhuvat päinvastaista. Kaupallinen keskusta vahvistuu, kun autoilta otetaan tilaa jalankulkijoille.
Tämä on todettu myös Helsingissä. Aikanaan Aleksanterinkatu ry. vastusti toiminnanjohtajansa Panu Toivosen johtamana voimakkaasti kävely-Aleksia, koska tarvitsi autoilevia asiakkaita. Pitkällisen viivytystaistelun jälkeen yhdistys hävisi kamppailunsa, autot häädettiin Aleksilta ja jalkakäytäviä levitettiin. Kauppojen liikevaihto nousi raketinomaisesti. Panu Toivonen sai potkut.
Kokoomus on vastustanut Helsingissä jokaista kävelykatua ja jalkakäytävien levennystä epäonnistunutta Iso Roobertinkatua lukuun ottamatta. Yhtään katua puolue ei ole vaatinut palautettavaksi autoille eikä kokoomus mielellään muistele vastustaneensa Keskuskadun, Yliopistokadun, Kluuvikadun ja Mikonkadun kävelykatuja tai autojen häätämistä Aleksilta, nyt esimerkiksi.[1]
Onko kauppiailla väärät tiedot asiakkaistaan?
Keskustan liikkeiden liikevaihdosta tulee alasta riippuen vaivaiset 8-18 prosenttia autoilijoilta. Jos siis joudutaan valitsemaan autoilijat ja ei-autoilijat, jokaisen niistä kannattaa valita ei-autoilijat. Ei-autoilijoiden kannalta jalankulkuympäristö on olennainen kilpailutekijä. Kapeilla pakokaasujen ja liikennemelun vaivaamilla jalkakäytävillä pujottelu ei houkuttele asiakkaita.
Tunnustan olleeni huono vihreä, kun suhtauduin avoimen kiinnostuneesti Jan Vapaavuoren teettämään selvitykseen keskustatunnelista. Ajattelin, että se tarjoaisi historiallisen kompromissin parantaa jalankulkuolosuhteita maan päällä. Kokoomus oli vielä väläyttänyt, että tunneli rahoitettaisiin käyttäjämaksuilla.
Kun sitten kävi ilmi, että hanke tyrmäävän kallis eli maksaisi 1,4 miljardia euroa, yli kaksinkertaisesti sen, mitä maksoi moottoritie Espoosta Turkuun, totesin, ettei tuossa ole mitään järkeä. Kokoomuslaisetkin unohtivat puheet käyttäjämaksuilla rahoittamisesta, koska ei sitä saataisi rahoitetuksi. Jos maksu ei vaikuttaisi käyttäjämääriin, sen pitäisi olla kuusi euroa suuntaansa. Kun tuollainen maksu vähintään puolittaisi käytön, maksu pitäisikin olla 12 euroa suuntaansa, mikä vähentäisi käyttöä yhä lisää jne. Autoilijoilta ei saa tunnelin kustannuksia perityksi, koska tunnelista ei autoilijoille koidu niin suurta hyötyä, että heidän kannattaisi maksaa. Noin kalliissa tunnelissa ei ole päätä eikä häntää. Kunnalisveron kautta maksettuna se noistaisi veroprosenttia prosenttiyksiköllä kymmenen vuoden ajaksi.
Hinta olisi siis 14 Oodia ja neljä Kruunuratikkaa. Kruunuratikan päivittäinen käyttäjämäärä olisi samaa luokkaa ja aikasäästö yli kaksinkertainen.
Kokoomuksen pormestariehdokas Juhana Vartiainen kertoi kuuliaisena kokoomuslaisena, että hän on ihaillut kuinka Tukholmassa tunnelit sujuvoittavat liikennettä. Tukholman liikenne on aivan olennaisesti ruuhkautuneempaa kuin Helsingin ja pääsy keskustaan autolla siten vaikeampaa. Kaupunkiliikenteestä ei saa ruuhkia poistetuksi väyliä rakennetamalla.
Keskustan rooli muuttuu
Kukaan ei ole valittanut, ettei keskustassa ole lautatarhoja. Suhteellisen edun periaatteen mukaan jotkut toiminnot sopivat keskustaan ja jotkut taas aivan muualle. Keskustan suhteellinen asema on muuttunut sen jälkeen, kun pääkaupunkiseudulle on rakennettu suuri määrä kauppakeskuksia. Sellaiset toiminnat, jotka edellyttävät auton käyttöä, soveltuvat aiempaakin huonommin ydinkeskustaan, koska on olemassa autolijan kannalta paremmin toimivia vaihtoehtoja.
En osaa olla murheissani siitä, ettei Vantaan perukoilta tulla autolla ruokaostoksille Helsingin keskustaan, vaan maitopurkit ja olutkorit ostetaan Jumbosta. Miksi kenenkään Helsingissä pitäisi olla tästä murheissaan? Ei ole mitään kunnallista arvonlisäveroa, jonka takia tällaisesta liiketoiminnasta pitäisi pitää kynsin ja hampain kiinni.
Tämän päivän Hesarissa kauppias kertoi, ettei monen tuhannen euron käsilaukkua tulla ostamaan metrolla. Kauppiaan kannattaa kokeilla liikkeensä siirtämistä Jumboon. Ties vaikka palaisi takaisin Espalle. Minun taas on vaikea ymmärtää, että tuhansien eurojen käsilaukku jäisi ostamalla siksi, että pysäköinnistä joutuu maksamaan muutaman euron.
Aleksanterinkadun tyhjiin liiketiloihin tulee kyllä vuokralaisia, mutta ne saattavat olla aika erilaisia kuin ne, jotka siitä lähtivät.
Ydinkeskustan vahvuudet liittyvät ihmisten kohtaamiseen ja ajanviettoon. Tällaisten toimintojen osuus tulee kasvamaan. Merkittävää ostovoimaa edustavat myös turistit, jotka eivät liiku autolla ja joita hyvät jalankulkuolosuhteet houkuttavat.
Erikoiskaupan tilantarve vähenee
Vaikka Aleksi ei kaupoista tyhjene, erikoiskaupan vaatima tila muualla kantakaupungissa vähenee nettikaupan ja kauppakeskusten vuoksi. Siksi nyt liiketiloiksi osoitettuja tiloja tulee osoittaa muuhun käyttöön.
Toimistoille aivan ydinkeskusta on maan parhaiten saavutettavaa aluetta julkiselle liikenteellä, mutta kauempana Rautatieasemasta saavutettavuus on selvästi heikompi.
Asuntojen hinnat paljastavat, että kantakaupunki on maan halutuinta aluetta asumiselle. Asumista kantakaupungissa tulee lisätä sallimalla toimistoksi muutettujen asuintalojen palauttaminen asunnoiksi ja konvertoimalla myös toimistoiksi rakennettuja kiinteistöjä asunnoiksi. Espan ja Bulevardin eteläpuolella tätä ei pitäisi estää.
Oikeastaan pitäisi olla vapaata muuttaa toimistoja asunnoiksi. Jos jostain tilasta maksetaan asuntona enemmän kuin toimistona, se on asuntona parempi. Virkamiehet eivät tätä hyväksy, koska ”silloinhan kaikki muutettaisiin asunnoiksi”.
Se, että asunnoista maksetaan enemmän kuin toimistokerrosalasta, johtuu varmaankin siitä, että asunnoista on pulaa ja toimistokerrosalaa on tyhjillään yli miljoona kerrosneliötä. Kun konversioita on tehty tarpeeksi, hinnat tasoittuvat. Kaikkea ei siis muutettaisi asunnoiksi.
Tämä asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen ulkoisvaikutusten vuoksi, mutta en mene tässä asiassa syvemmälle.
[1] Kokoomuslaiset ovat huomauttaneet minulle, että hävittyään asian he eivät viime vaiheessa he eivät enää vastustaneet Keskuskadun kävelykatua. Eivät, mutta viivästivät sen toteuttamista yli 20 vuotta.
Asumisen alle jää aina luontoa. Mitä harvempi on yhdyskuntarakenne, sitä enemmän luontoa uhrataan. Isossa kuvassa tiivis yhdyskuntarekenne siis säästää luontoa. Tavoittelen tiivistä rakennetta, mutta miin, että kunnollisia viheralueita on lähellä kaikkia.
Olisi helppoa rakentaa tyhjälle alueelle kaupunki, joka olisi yhdyskuntarakenteeltaan tiivis ja jossa kunnolliset viheralueet ovat lähellä. Olemassa olevaa kaupunkia on paljon vaikeampi korjata tällaiseksi. Käsittelen tässä kolmea tapausta, jossa rationaalinen yhdyskuntarakenne ja asukkaiden arvostamat luontoarvot ovat törmäyskurssilla. Käsittelen Meri-Rastilaa, Kivinokkaa ja Haagan Riistavuorta.
Meri-Rastila
Vuosaarelaiset ovat erityisen tykästyneitä Rastilan metsään. Pahaksi onneksi se sijaitsee lähellä metroasemaa, joten asuntojen rakentaminen sinne oli erityisen kannattavaa. Me vihreät kuitenkin vastustimme sinne rakentamista, vaikka vastapuolen argumenteissa oli oma järkensä. Sinänsä se ehdotus, jonka kaupunginvaltuusto aikanaan hyväksyi, oli erityisen hölmö. Alue olisi tuhottu, mutta asuntoja olisi rakennettu vain vähän. En ymmärrä, mitä järkeä luontoalueen raunioiden säilyttämisessä muistuttamassa menetetystä olisi ollut. Politiikassa tarvitaan kompromisseja, mutta kaavoituksessa ne tarkoittavat helposti vain huonoja ratkaisuja, joissa on menetetty molemmat tavoitellut näkökohdat.[1]
Asukkaat esittivät jossain vaiheessa, että olisi järkevämpää tiivistää kovin väljästi rakennettua Meri-Rastilaa kuin uhrata rantametsä. En tiedä, missä olosuhteissa Meri-Rastila on kaavoitettu niin kuin on kaavoitettu, mutta on suoranainen ympäristörikos kaavoittaa metroaseman viereen kerrostaloalue omakotialueen tehokkuudella.
Meri-Rastilan tiivistämiskaavan kanssa edettiin hyvin ja vuoden vaihteessa lautakunta päätti yksimielisesti, että koska rakentamista saadaan Meri-Rastilaa tiivistämällä niin paljon, Rastilan metsän rakentamisesta voidaan luopua. Suuri voitto sille periaatteelle, että mitä rakennetaan, rakennetaan kunnolla ja säästetään hyvät viheralueet lähelle.
Sen jälkeen on ääni vähän muuttunut kellossa. Nyt onkin alettu vastustaa Meri-Rastilan tiivistämistä. Minä olen ollut tekemässä sopimusta, jolla Rastilan metsä pelastettiin. En voi hypätä toiseen kelkkaan ja pettää lupausta. Vasemmistoliitolle se on näköjään helpompaa.
Kiista koskee erityisesti Pohjavedenpuiston pohjoispuolen kallioista maastoa. On myönnettävä, että se on hieno. Jos suunnittelisimme Meri-Rastilan puhtaalta pöydältä, säästäisimme sen, mutta valitettavasti Meri-Rastilassa on jo rakennuksia, väärän kokoisia ja väärillä paikoilla.
Meri-Rastilassa ei ole kyse vain asukasluvusta, on kyse myös segregaatiosta. Kun 1990-luvun lama koitti, rakentaminen Helsingissä pysähtyi ja kiinteistölautakunnan puheenjohtaja Erkki Heikkonen halusi pelastaa rakennusliikkeet ja muutti jokseenkin kaikki tontit Meri-Rastilassa ARA-tonteiksi. Meri-Rastilan asunnoista yli 90 prosenttia on hintasäänneltyä asumista. Sinne tarvitaan nyt kovan rahan asuntoja. Niitä on tulossa juuri tuonne Pohjavedenpuiston kallioille. Jos tuosta korttelista napsastaan puolet pois, se toinenkaan puoli ei toteudu kuin Heikkosen ARA-asuntoina, koska lopputulos ei ole toimiva. Meri-Rastilaan ei ole kovin helppo houkutella kovan rahan tuotantoa. Vasemmistoliiton edustajat tietävät tämän kaiken kyllä oikein hyvin.
Kivinokka
Kivinokka on noin kilometrin päässä Kulosaaren metroasemalta oleva vanha ammattiyhdistysliikkeen hallitsema kesämaja-alue, jonka historiaan voi tutustua esimerkiksi Kjell Westön kirjasta Missä kuljimme kerran. Aiemmin kokoomus halusi valloittaa tämän vasemmistolle pyhitetyn alueen kokoomuslaisten omakotiasujien alueeksi, mikä olisi ollut maankäyttönä aivan typerää. Sitä oli helppo vastustaa.
Sitten kaavoituksen suunta muuttui. Sinne kaavailtiinkin kunnon asuntorakentamista metroaseman lähelle. Tämä muutti tilanteen monimutkaisemmaksi. Alueen puolustamista vaikeutti vielä sekin, että kesämajayhteisö yritti kaikin voimin pitää ulkopuoliset poissa. Sittemmin kesämajayhteisö on tullut järkiinsä.
Minulle tämä oli ensin vähän vaikea tilanne, mutta omaatuntoani lohdutti se, ettei tämä ole metroaseman lähellä. Kilometrin matka metropysäkille on liikaa, mutta se on myös liian vähän toimivan liityntäliikenteen järjestämiseksi.
Olin kahdeksan vuotta kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja. Olimme lautakunnan puheenjohtajan, Risto Rautavan kanssa monista asioista eri mieltä, mutta molemmat olivat pragmaatikkoja ja saimme sovittua keskenämme paljon asioita. Sovimme esimerkiksi, että jyräämme viraston, joka puolusti henkeen ja vereen Herttoniemen teollisuusalueen säilyttämistä yksinomaan työpaikka-alueena. Lopputuloksena alueelle kaavoitettiin aivan metroaseman viereen asunnot 34 00 ihmiselle – paljon enemmän kuin Kivinokkaan koskaan kaavailtiin asukkaita. Lopputulos ei täysin vastannut omia ajatuksiani – en olisi kaavoittanut asumiseen vain yksityisten omistamia tontteja vaan myös kaupungin maata, mutta politiikka on mahdollisuuksien taitamista. Lopputulos on myös vähän kolho. Kaavassa ei määrätä rakennussuunnittelusta, vaikka joskus tuntuu, että pitäisi.
Muuten olen tyytyväinen. Paljon asukkaita metroaseman tuntumassa ja vastaavasti lyhyen matkan päässä kunnon viheralueet. Juuri tätä tarkoitan.
Riistavuori
Kaupunkibulevardit pikaratikoineen on vihreän kaupunkisuunnittelun suuria saavutuksia. Yksi niistä on Vihdintien pikaratikka, jonka varrelle suunnitellaan asuntoja 14 000 asukkaalle.
Ratikkalinja kulkee Haagan liikenneympyrän jälkeen pitkin Vihdintietä Riistavuoren viheralueen viertä. Tuo alue on aikanaan jätetty rakentamatta, koska siihen aikaan oli epäterveellistä asua vilkkaiden autoteiden varrella. Pakokaasuissa oli lyijyä ja se esimerkiksi alensi liikenteen vaivaamilla aleilla asuvien lasten älykkyyttä.
Tuon ratikkalinjan logiikan mukaan Vihdintien bulevardin varsi pitää rakentaa tiiviisti, mutta haagalaiset eivät halua luopua suositusta viheralueestaan.
Kansalaisilta tulleen palautteen mukaan kaupunki ei ole pystynyt täysin kertomaan, mitä on tekeillä. Riistavuoren pelastamiseksi esitetään, ettei koko ratikkalinjaa tehdä: nykyiset joukkoliikenneyhteydet kuulemma riittävät ja sitä paitsi junalla pääsee keskustaan nopeammin kun ratikalla.
Kaupunki ei ole saanut kerrotuksi, että ratikassa ei ole kyse vain ratikasta vaan myös 14 000 asukkaasta. Junalla pääsee juna-asemalta nopeammin Rautatieasemalle, mutta pikaratikalla pääsee Munkkiniemeen, Meilahden sairaala-alueelle, Mannerheimintielle, Kisahalliin ja oopperaan ja tietysti myös Valimon ja Pohjois-Haagan asemille.
Tästä asukaat ovat tehneet hyvän vastaehdotuksen, jossa asumista sijoitetaan enemmän Vihdintien välittömään läheisyyteen ja säästetään puistoa. Tässä on ainekset hyvään kompromissiin. Vihdintien melualue ei ole erityisen hyvää aluetta virkistyskäytölle.
Jos viheralueet keskitetään kunnollisiksi alueiksi niin, että niitä on kaikille korkeintaan 500 metrin päässä, miten lapset, joille 500 metriä on pitkä matka kulkea yksin. Vastaus on korttelipiha. Jossain seuraavassa postauksessa kerron, miksi olen tykästynyt umpikortteleihin.
[1] Olin kaupunkisuunnittelulautakunnassa varajäsenenä myös 1980-luvun alussa, kun kaavoitettiin Aurinkolahtea. Pohjaesitys oli kompromissi rakentamisen ja luontoarvojen välillä. Ranta oli jätetty ruovikkoiseksi luonnonrannaksi. Puheenjohtaja Ylermi Runko esitti, että tehdään siihen kunnon rantabulevardi. Virasto puolusti esitystään. Viraston puolustus romahti, kun minä kannatin Rungon esitystä. Siellä se rantabulevardi nyt on, eikä kukaan ole valittanut.
Ne alueet, jotka otetaan rakennettavaksi, kannattaa rakentaa tiiviisti ja paikasta riippuen myös aika korkeasti. Toisaalta alueiden väliin kannattaa jättää kunnon viheralueet.
Suomessa pääsi 1960-luvulle valloille amerikkalainen harvaan rakennettu autokaupunki-ideologia. Syntyivät metsälähiöt. Tiiviisti rakennetusta kantakaupungista haluttiin valoisiin ja väljiin lähiöihin, koska kantakaupungissa asuminen oli epäterveellistä. Auringon valon puute tuotti riisitautia, talokohtainen koksilämmitys, roskanpolttouunit ja autojen pakokaasut pilasivat hengitysilman. Tapiolassa asunnoista maksettiin enemmän kuin Kruununhaassa.
Tämän seurauksena Helsinki on aivan olennaisesti harvemmin rakennettu kuin Tukholma, Kööpenhamina tai Oslo. Se vastaa ympäristörikosta. Harvaan rakennetussa kaupungissa rakentamisen ja tieverkon alle jää paljon enemmän maata ja luontoa, Sipoossa asukasta kohden kymmenen kertaa niin paljon kuin Helsingin kantakaupungissa.
Riisitaudin uhka on vaihtunut ihosyövän uhaksi, roskanpolttouunit on kielletty, talokohtainen lämmitys on vaihtunut kaukolämpöön, lyijy on kielletty polttoaineissa ja katalysaattorit tulleet pakollisiksi. Tiivis on taas terveellistä – ja haluttua.
Ekonomistikoulutuksen saaneena katson, että asumisen hinta eri alueilla paljastaa alueiden suhteellista haluttavuutta. Miksi joku maksaisi asumisesta enemmän paikassa A kuin paikassa B, jos itse asiassa asuisi mieluummin paikassa B. Tarkkaan ottaen hinnat kertovat, minkälaista kaupunkia tarvitaan lisää, sillä onneksi ihmisten toiveet vaihtelevat.
Hinnat puolustavat asuinalueiden tiivistämistä. Tiiviit asuinalueet näin mitattuna halutumpia.
Tiivis kaupunkirakenne toimii paremmin. Palvelut ovat parempia ja enemmän asioita on kävelymatkan säteellä. Lisää asukkaita tarkoittaa parempaa joukkoliikennettä, parempia palveluja, enemmän elämää. Kun jotain asuinaluetta tiivistetään, siitä tulee alueena halutumpi ja asuntojen arvo nousee.
Olen ollut yhteensä 12 vuotta kaupunkisuunnittelulautakunnassa ja kaupunkiympäristölautakunnassa. Siellä olen toiminut niin kuin olen puhunut. Kun aloitin, Hernesaareen kaavailtiin 4 300 asukasta. ja valtuuston hyväksymässä kaavassa asukkaita on 7 800. Tein aikanaan palautusesityksen Keski-Pasilan kaavasta esittäen korkeampaa rakentamista. Kaava tulisi takaisin yli 1 500 asukasta suuremmalla asukasmäärällä.
Emme hyväksyneet Kivinokan rakentamista, mutta näin menetetyn asukasmäärän korvasimme enemmän kuin kokonaan sijoittamalla noin 3 400 asukasta metroaseman lähelle Herttoniemen teollisuusalueelle.
Tiivistäminen suojelee luontoa, koska vähemmän luontoa jää rakentamisen alle. Joskus kuitenkin syntyy vaikeita rajanvetoja, kuten Riistavuoressa Haagassa tai Vuosaaressa. Näistä myöhemmissä kirjoituksissa.