Anekdootteja(3): Vennamo valtuustossa

Vihreät – sil­loin nimeltään vai­h­toe­htoinen Helsin­ki — sai­vat vuo­den 1980 kun­nal­lis­vaaleis­sa ensim­mäisen val­tu­utet­tun­sa, Ville Kom­sin Helsin­gin val­tu­us­toon. Minus­ta tuli val­tu­us­to­ryh­män sih­teeri ja sain oikeu­den istua salin laidal­la kok­ous­ta seu­raa­mas­sa. Paikkani oli Veikko Ven­na­mon istu­in­paikan lähituntumassa.

Ilk­ka Hakale­hto, Keskustapuolueesta omaan ryh­mään­sä loikan­nut pop­ulisti piti jostain asi­as­ta itselleen tyyp­il­lisen puheen, puhui nari­se­val­la äänel­lään etuoikeut­tu­jen ja suur­pääo­man hyysäämis­es­tä ja kaikesta ikävästä, jota pahat päät­täjät oli­vat Helsingis­sä tehneet. Käsiteltävää asi­aa en muista.

Ven­namo pyysi puheen­vuoron ja piti sisäl­löltään hyvin saman­laisen puheen, mut­ta puheena se oli aivan muu­ta. Tuli syväl­lä rin­taäänel­lä, oli retoris­es­ti nerokas ja tun­nel­maa täynnä.

Sit­ten hän palasi paikalleen, nyökkäsi min­ulle ja sanoi: “Piti vähän näyt­tä tuolle Hakale­hdolle, miten poli­ti­ikkaa puhutaan!”

Anekdootteja: MYK:n yhteiskunnallinen kerho, Karjalainen ja Vennamo

Kävin 1960-luvul­la Munkkiniemen yhteisk­oulua. Lukiovu­osi­nani olin yhteiskun­nal­lisen ker­hon puheen­jo­hta­ja. Meitä kokoon­tui kym­menkun­ta ker­ho­laista keskustele­maan mil­loin mis­täkin yhteiskun­nal­lis­es­ta aiheesta his­to­ri­an opet­ta­jamme ja sit­tem­min rehtorimme Jor­ma Rytkösen kait­sem­i­na ”ker­ho­huoneessa”, joka toi­mi louna­saikaan opet­ta­jien ruokalana.

Pää­timme kut­sua neljän suurim­man puolueen edus­ta­jia vuorol­laan ker­tomaan puolueestaan. Minä otin tehtäväk­seni kut­sua kokoomuk­sen, demarien ja SKDL:n edus­ta­jat. Muis­te­len, että SKDL:ää olisi edus­tanut Pekka Saarnio, mut­ta en ole aivan varma.

Havaitsin pian ole­vani kol­men poli­it­tisen nuoriso­jär­jestön jäsen. Tuo­hon aikaan ne sai­vat val­tion avus­tuk­sia jäsen­määrän­sä suh­teessa, minkä vuok­si ne liit­tivät enem­pää kyse­lemät­tä kaik­ki, joiden nimen ja osoit­teen sai­vat selville. TPSL:n nuoriso­jär­jestöl­lä ei ollut tässä mitään pidikkeitä. Niin­pä sil­lä oli jos­sain vai­heessa liki satatuhat­ta jäsentä.

Jäsen­mak­su­ja en tietenkään mak­sanut, mut­ta en tehnyt mitään ero­tak­seni noista jär­jestöistä, sil­lä oli­han se mie­lenki­in­toista seu­ra­ta, mitä jäsen­posteis­sa ker­rot­ti­in. Kun tais­to­laiset val­ta­si­vat Haa­gan nuoret demokraatit, sen huo­masi jäsenkir­jeestä heti sitä luke­mat­ta. Ulkoa­su ja retori­ik­ka vai­h­tu­i­v­at tyystin toiseksi.

Keskustapuolueen edus­ta­jaa en kut­sunut, vaan sanoin Kuk­ka-Maria Kar­jalaiselle, että hän voisi han­kkia puhu­jan sieltä. Niin­pä meille sit­ten eräänä iltana tuli kok­ouk­seemme ulko­min­is­teri Ahti Kar­jalainen ker­tomaan puolueestaan. Kar­jalaista tuli kuule­maan kaksinker­tainen määrä oppi­lai­ta, mut­ta hyvin vielä opet­ta­jien ruokalaan mahduimme.

Kar­jalainen oli älykäs, huumor­in­ta­juinen ja aurinkois­es­ti hymy­ilevä. Aivan eri mies kuin se jurot­ta­ja, joka Mosko­van junas­ta noustes­saan mumisi, että vierailul­la keskustelti­in molem­pia osa­puo­lia kiin­nos­tavista kysymyk­sistä ja laa­dit­ti­in yhteinen kommunikea.

Seu­raa­vana päivänä Meri Ven­namo tuli lokeroil­la [1] sanomaan, että hänestä on epistä, että on kut­sut­tu vain neljän suurim­man puolueen edus­ta­jat. Kyl­lä viisi suur­in­ta pitäisi kut­sua. Sanoin, että jos halu­at, voit toki kut­sua faijasi.

Veikko Ven­namo houkut­teli paikalle puo­let lukiomme oppi­laista. Tilaisu­u­den piti alkaa klo 19, mut­ta vart­tia vaille tajusin, ettemme mah­du mitenkään meille varat­tuun tilaan. Piti soit­taa vah­times­tarin ovikel­loa (asui koul­ul­la) ja pyytää juh­lasalin avaamista. Sinne me toki mah­duimme hyvin.

En muista mitä Ven­namo meille sanoi, mut­ta muis­tan tyylin, hänen innos­tu­misen­sa, ellei suo­ras­taan kiihtymyk­sen­sä. Kun joku oppi­las esit­ti kysymyk­sen, kysymyk­sen aikana hän kir­jaimel­lis­es­ti hyp­pi tuo­lil­laan innokkaana päästä taas sival­ta­maan. Min­ua tuo itsen­sä kiihot­ta­mi­nen oudok­sut­ti. Ei näyt­tänyt minus­ta hyvältä.

[1] Meil­lä ei ollut nimikkolu­okkia, vaan opet­ta­jil­la oli ja me kier­simme opet­ta­jal­ta toiselle. Koulun poh­jak­er­rokses­sa oli lokerot kir­jo­jen ja muun sel­l­aisen säilyttämiseen.

Kaupunkiympäristölautakunnan lista 3.9.2019

Edel­lisessä kok­ouk­ses­sa pöy­dälle pan­tu­jen asioiden (Hert­toniemen metroase­ma, Puoti­lan ostoskeskus ja kun­to­por­taat) lisäk­si ain­oana isona asiana on Meri-Rasti­lan täydennyskaava

Meri-Rasti­laan 2400 uut­ta asukasta

Vuosaari liitet­ti­in Helsin­gin maalaiskun­nas­ta (nyk. Van­taa) Helsinki­in aiko­muk­se­na rak­en­taa sinne ydin­voimala läm­mit­tämään Helsinkiä. Sit­tem­min ydin­voimalas­ta luovut­ti­in ja raken­net­ti­in asun­to­ja sen sijaan. Ensin asial­la oli Asun­tosäästäjät ry, joka raken­nut­ti pait­si asun­not, myös sil­lan Helsingistä Vuosaa­reen. Aika poikia. Kaupun­ki osti sil­lan myöhem­min itselleen.

Olen pitänyt Meri-Rasti­laa hirveänä virheenä. Metroase­man viereen mata­laa ja väljää rak­en­tamista. Suun­nit­telijoiden seli­tyk­senä oli, ettei sito­vaa päätöstä met­ros­ta ollut tehty sil­loin kun aluet­ta suun­nitelti­in. Ei kovin hyvää koor­di­naa­tio­ta kaupun­gin sisällä.

Nyt Meri-Rasti­laa sit­ten tiivis­tetään kun­nol­la. Osit­tain pure­taan 1990-luvul­la raken­net­tu­ja talo­ja isom­pi­en tieltä.

Uusia asukkai­ta tulee 2400. Kuten kuvas­ta näkyy, mit­takaa­va vähän muuttuu.

Rasti­lan keskus (Toiv­ot­tavasti katukivipäällysteinen pyörätie on vain visuaal­ista mielikuvitusta)

 

Helsingin pitäisi aikaistaa investointejaan rohkeasti

Kaupunkiym­päristölau­takun­ta käsit­teli bud­jet­tiesi­tys­tä. Kovin mainit­tavia muu­tok­sia ei tehty. Ryh­mät esit­tivät itsen­sä näköisiä muu­tok­sia, jot­ka myös hyväksyt­ti­in. Demar­it halu­si­vat kokoomuk­sen tuke­m­ana edis­tää autoilua Itä-Helsingis­sä ja vihreät pyöräi­lyä ja aurinkoenergiaa.

Itse en tehnyt mitään muu­tos­ta, kos­ka jos olisin esit­tänyt, mitä ajat­te­len, se olisi ollut vas­toin kaikkia raame­ja ja strate­gioi­ta. Kokenut kun­nal­lispoli­itikko ei tee sellaista.

Olisi esit­tänyt investoin­tei­hin 100 miljoon­aa euroa lisää.

Kun Helsin­ki kas­vaa keskikokoisen kaupun­gin ver­ran vuosikymme­nessä, se tarkoit­taa keskikokoisen kaupun­gin ver­ran investoin­te­ja.  Tämä on nyt vain hyväksyttävä.

Aja­tus tehdä nämä investoin­nit myöhem­min ei ole hyvää talouden­pitoa. Kaupun­gin hallinnos­sa ei ole oival­let­tu, mitä tarkoit­taa negati­ivi­nen reaa­liko­rko: se tarkoit­taa investoin­te­ja kan­nat­taa aikaistaa jopa sil­loin, kun investoin­nin kohteelle on käyt­töä vas­ta vuosien kulut­tua. Puhu­mat­takaan siitä, että kan­nat­taa investoi­da kaik­keen sel­l­aiseen, joka alkaa tuot­taa hyö­tyä heti.

Negati­ivi­nen reaa­liko­rko puoltaa investoin­tien aikaistamista, mut­ta se ei puol­la turhia investoin­te­ja eikä lainan ottamista juok­se­vi­in menoihin.

Investoimi­nen velak­si järke­vi­in kohteisi­in ei heiken­nä kaupun­gin taset­ta. Taseen molem­mat puo­let vain kas­va­vat yhtä paljon.

Jos voi ostaa kaupungille sata miljoon­aa euroa mak­sa­van Sam­mon, ja rahoit­taa sen lainal­la, jos­ta pitää mak­saa pros­ent­ti korkoa ja joka takoo rahaa neljä miljoon­aa euroa vuodessa, sel­l­ainen kan­nat­taa tietysti ostaa  ja mielu­um­min heti eikä myöhemmin.

Nol­lan tun­tu­mas­sa ole­vat reaa­liko­rot ovat oire siitä, että talous huu­taa työl­listäviä investoin­te­ja. Jo sik­si niiden aikaist­a­mi­nen on hyvää talousajattelua.

Investoin­tien aikaist­a­mi­nen on hyvää talouden­pitoa myös sik­si, että kaupunki­maan pääasial­lise­na omis­ta­jana kaupun­ki saa maas­ta sitä parem­man hin­nan, mitä houkut­tel­e­vam­paa on asum­i­nen Helsingis­sä. Se toteu­tuuko ton­tin luovu­tush­in­ta vuokrana vai myyn­ti­t­u­lona ei tähän vaiku­ta. Jos uudelta alueelta puut­tuvat joukkoli­iken­ney­htey­det, koulut ja päiväkodit sil­loin, kun alue raken­netaan ja niiden luvataan tule­van joskus myöhem­min, ton­tin­lu­ovu­tus­tu­lot laske­vat olennaisesti.

Esimerkik­si Vihd­in­tien pikaratik­ka mak­saa itsen­sä jok­seenkin kokon­aan kaupun­gin maa-omaisu­u­den arvon nousuna. Asun­non osta­jat eivät kuitenkaan kat­so vuosikym­menten päähän ja speku­loin arvon­nousul­la. He arvosta­vat ratikkaa, joka on käytet­tävis­sä nyt ja heti. Pikaratik­ka mak­saa itsen­sä vain, jos se raken­netaan etu­pain­ot­teis­es­ti. Sik­si lykkäämi­nen on todel­la kallista.

Ja täkynä kokoomuk­selle: kun teemme hyvää kaupunkia ja investoimme ajois­sa, kil­pailemme men­estyk­sekkääm­min Espoon kanssa hyvistä veronmaksajista.

Pitäisikö Helsingin kiinteistöomaisuus yhtiöittää?

Minus­ta Helsin­ki ei hoi­da val­tavaa kiin­teistöo­maisu­ut­taan järkevästi. Se ei johdu yksit­täis­ten ihmis­ten kyvyt­tömyy­destä, vaan on jär­jestelmävirhe, joka pitäisi kor­ja­ta jär­jestelmää muut­ta­mal­la. Pitäisin hyvänä yhtiöit­tää kaupun­gin kiin­teistöo­maisu­us yhtiölle, joka voisi tehdä myös investoin­te­ja omaisu­u­den arvon korot­tamisek­si. Puhun yhtiöit­tämis­es­tä, vaik­ka tarkoi­tan tietysti taseyk­sikköä, kos­ka verotus.

Helsin­gin maao­maisu­u­den arvo on val­ta­va. En itse asi­as­sa edes tiedä, kuin­ka suuri se on. Olen kuul­lut luvut kuusi mil­jar­dia ja myös luvun kymme­nen mil­jar­dia. Oikeaa lukua ei tiedä kukaan, kos­ka se riip­puu vähän siitä, miten se las­ke­taan. Kaupun­gin taseesta sitä ei näe, kos­ka siinä maao­maisu­us on aliar­vostet­tu räikeästi. Ei ole mitenkään poikkeuk­sel­lista, että ton­tit myy­dään hin­nal­la, joka ylit­tää tasear­von kaksikymmenkertaisesti.

Oireel­lista tässä on, ettei maao­maisu­u­den arvo ole tiedos­sa tai ei sitä ainakaan ole luot­ta­mus­miehille kerrottu.

Tämän päälle tule­vat kaupun­gin omis­ta­mat raken­nuk­set, joi­ta niitäkin on use­am­man mil­jardin arvosta.

Maao­maisu­us on kaupungille todel­li­nen rahantekokoe. On tehty aikanaan vii­sai­ta päätök­siä osta­mal­la maa. Silti min­ua on pitkään arve­lut­tanut, hoitaako kaupun­ki jät­tiomaisu­ut­taan tehokkaasti.

Olen­naista on, että omaisu­u­den arvoa voidaan nos­taa tai laskea kaupun­gin omil­la toimil­la, mut­ta näitä toimia ei tarkastel­la omaisu­u­den arvoa vastaan.

Bud­jet­tikäytän­tö pakot­taa meno­jen min­i­moin­ti­in, vaik­ka pitäisi mak­si­moi­da tulo­jen ja meno­jen erotusta

Aloi­tan vähän kaukaa, neljän­nesvu­o­sisadan takaa, jol­loin laman vuok­si Helsingiltä alkoi­vat rahat lop­pua. Kaikkia hallintokun­tia velvoitet­ti­in säästämään. Työväenopis­to toteut­ti oman osuuten­sa lakkaut­ta­mal­la eläkeläis­ten ohjatut jump­patun­nit. Protestoin tätä osaop­ti­mointi­na, kos­ka eläkeläisjump­pa säästi tehokkaasti sote-meno­ja. Tarkem­pi pere­htymi­nen osoit­ti asian vielä absur­dim­mak­si. Nuo jump­patun­nit tuot­ti­vat voit­toa, kos­ka mak­savia osal­lis­tu­jia oli ohjaa­jaa kohden niin paljon. Mut­ta tulot menivät kaupun­gin poh­jat­tomaan kas­saan. Työväenopis­ton osak­si tuli­vat vain menot ja se paran­si omaa tulostaan alen­ta­mal­la meno­ja. Tämän takia on siir­ryt­ty yhä enem­män net­to­bud­je­toin­ti­in, mut­ta yksipuo­li­nen tui­jot­ta­mi­nen meno­jen vähen­tämiseen ei ole kadonnut.

Bud­jet­tikäytän­tö johtaa kas­sameno­jen min­i­moin­ti­in, mikä on taloudel­lise­na tavoit­teena joskus aivan väärä.

Investoin­ti maao­maisu­u­den arvoon ei ole meno

Kaupun­ki voi omil­la toimil­laan vaikut­taa maao­maisuuten­sa arvoon. Paran­ta­mal­la liiken­ney­hteyk­siä, huole­hti­mal­la kaupunkiym­päristön viihty­isyy­destä ja puis­to­jen kun­nos­ta tehdään alueesta halut­tavampi ja maao­maisu­ud­es­ta arvokkaampi.

Esitin aikanaan, että kaupun­gin maao­maisu­us Kru­unuvuoren ran­nas­sa pitäisi yhtiöit­tää. Yhtiö rak­en­taisi oma­l­la kus­tan­nuk­sel­laan ratikkay­htey­den ja infran, ja rahoit­taisi sen ton­tin­lu­ovu­tus­tu­loil­la, myymäl­lä tai vuokraa­mal­la. Sen kan­nat­taisi tehdä kaupungi­nosas­ta oikein hyvä, jot­ta alueesta tulisi houkut­tel­e­va ja ton­teista mak­set­taisi­in kunnolla.

Nyt rahankäyt­tö, joka tähtää omaisu­u­den arvon kohoamiseen kil­pailee samoista päivähoit­o­meno­jen kanssa. Päivähoito on arvokas­ta, mut­ta on ymmär­ret­tävä, että sadan miljoo­nan euron investoin­ti, joka nos­taa omaisu­u­den myyn­ti­hin­taa 150 miljoon­al­la eurol­la, ei ole sadan miljoo­nan euron meno vaan 50 miljoo­nan euron tulo – ja helpot­taa siis päivähoidon rahoittamista.

Joskus investoin­te­ja kuitenkin on perustel­tu maan arvon nos­tamisel­la. Esimerkkinä tästä on Aurinko­lah­den kana­va Vuosaa­res­sa. Tämä mon­en mielestä jok­seenkin turhal­ta näyt­tävä kana­va raken­net­ti­in tekemään alueesta houkut­tel­e­vam­paa. En ole näh­nyt, oliko investoin­ti lop­ul­ta kan­nat­ta­va, kos­ka rak­en­tamista sen ympärille vähen­net­ti­in myöhem­min. Täl­laisia investoin­te­ja on aika vaikea saa­da läpi. Kanavaa arvostelti­in aikanaan rahan haaskauksena.

Eri­tyisen tolku­ton­ta on, että rahan­puute jar­rut­taa tont­tien saat­tamista raken­nuskelpoisek­si ja siis myyn­ti- tai vuokrauskun­toon, kos­ka nämäkin rahat kil­pail­e­vat rahoituk­ses­ta päiväko­tien kanssa. Nämä rahat eivät kuitenkaan ole meno vaan tuo­vat huo­mat­tavasti tulo­ja kaupungille. Bud­jetis­sa ne kuitenkin näyt­täy­tyvät menoina.

Yhtä tolku­ton­ta on, että kaupun­gin rahoi­tusjo­hdon mielestä pikaraitiotei­den rak­en­tamista uusi­in kaupungi­nosi­in tulee viivästyt­tää, jot­ta investoin­ti­menot eivät kas­vaisi liikaa. Jos ton­tit luovute­taan ensin ja niiden arvoa nos­ta­va ratik­ka tulee paljon myöhem­min, menetetään suurelta osin se arvon­nousu, jon­ka ratik­ka tuo mukanaan. Aion kir­joit­taa tästä ongel­mas­ta eril­lisen artikke­lin myöhemmin.

Jos kaupun­gin maao­maisu­us yhtiöitetään, se tulee yhtiöit­tää mon­een alueel­liseen yhtiöön. Muuten voi tul­la houku­tus käyt­tää monop­o­livoimaa tar­jon­nan vähen­tämiseen – seik­ka, jos­ta Helsinkiä on jo nyt syytetty.

Siis rahanah­neut­ta? Kan­nat­taa huo­ma­ta, että toimet, joil­la maao­maisu­u­den arvoa nos­te­taan, ovat sel­l­aisia, joi­ta kaik­ki kan­nat­ta­vat: parem­mat liiken­ney­htey­det, viihty­isämpi julki­nen tila, parem­min hoide­tut puis­tot. Ei kai niitä kukaan vastusta?

Mik­si julkiselle omis­ta­jalle aina ker­tyy korjausvelkaa?

Kuvaa­va esimerk­ki nykysään­tö­jen haitallisu­ud­es­ta on kaupun­gin omis­tamien raken­nusten kor­jausvel­ka, joka on jotain mil­jardin euron luokkaa. Tek­isi mieli syyt­tää lyhyt­näköisiä virkamiehiä, mut­ta kun sama ongel­ma vaivaa jok­seenkin kaikkia kun­tia, vikaa on etsit­tävä järjestelmästä.

Kun pitää päät­tää, palkataanko koulu­un yksi opet­ta­ja lisää vai kor­jataanko koulua, palkataan opet­ta­ja, kos­ka koulua ehtii kor­jaa­maan myöhem­minkin. Kun­nil­la on krooni­nen tapa lykätä kiin­teistön huol­lon toimen­piteitä, vaik­ka se johtaa lop­ul­ta paljon suurem­pi­in menoi­hin. Raken­nuk­set päästetään rapis­tu­maan, kunnes lop­ul­ta on tehtävä val­ta­van kallis peruskun­nos­tus. Yksi­tyiset käyt­tävät jatku­vasti rahaa kiin­teistö­jen ylläpitämiseen ja pää­sevät lop­ul­ta halvem­mal­la. Vas­tu­ut ovat kun­nal­la väärin, ja se tulee kalliiksi.

 

Kaupunkiympäristölautakunnan lista 27.8.2019

Johan­nek­sen puis­ton puistosuunnitelma

Puis­to pan­naan kun­toon 1,6 miljoo­nan euron voimin. Näitä puis­to­ja pitäisi pitää paljon parem­mas­sa kun­nos­sa, mut­ta hyvä että edes tämä.

Osana puis­toa on Johan­nek­sen kent­tä, joka säi­lytetään ja jon­ka pin­ta­ma­te­ri­aa­lik­si ollaan otta­mas­sa har­maa hiekkatekonur­mi. Jalka­pal­loa har­ras­ta­va poikani protestoi voimakkaasti. Hiekkatekonurmel­la ei hänen mukaan voi pela­ta mitään, jos­sa on ris­ki kaat­ua. Se on kuin hiekka­pa­per­ille kaatuisi.

Samaa pelaamisen estävää pin­taa suun­nitel­laan tiet­tävästi myös Katajanokalle.

Kaupunkiym­päristön budjettiesitys

Aivan mah­dot­toman iso paket­ti, jon­ka kokon­aisu­u­den hah­mot­ta­mi­nen on luot­ta­mus­miehille ylivoimaista. Siks on riskinä, että poli­itikot val­it­se­vat muu­ta­man yksi­tyisko­hdan ja anta­vat niille aivan suh­teet­toman painon.

Joitakin sivuhuo­mau­tuk­sia:

Helsin­gin kiin­teistöo­maisu­us on val­ta­va rahantekokone. Kaupun­gin maao­maisu­us on mil­jar­di­en euro­jen arvoinen. Kukaan ei itse asi­as­sa tiedä, kuin­ka arvokas se, on, kos­ka taseessa maao­maisu­us on räikeästi aliar­vostet­tu. Ihan hel­posti bud­jetista ei auen­nut, paljonko kaupun­ki saa maao­maisu­ud­es­ta tulo­ja, mut­ta arvioisin että neljän­nesmil­jardin. (Myyn­ti­t­u­lo ei ole sel­l­aise­naan tuloa, kos­ka menetetään se myy­ty maa. Vuokratuo­toista taas pitää pois­taa sisäiset vuokrat, kos­ka ne eivät ole tuloa kaupungille kuin siinä mielessä, että jos ton­tin omis­taisi jokin muu taho, kaupun­ki jou­tu­isi mak­samaan siitä vuokraa.)

En ole lainkaan var­ma, että sen hallinnoin­ti on organ­isoitu. Kir­joi­tan tästä eril­lisen jutun, kun­han ehdin.

Ton­tin­lu­ovu­tus kangertelee Kaupun­ki on jäänyt tavoit­teesta tont­tien luovut­tamises­sa asun­to­tuotan­toon. Ennen pul­lonkaulana oli kaavoitus. Nyt ei saa­da myy­dyk­si tai vuokratuk­si tont­te­ja. Jos ongel­mana on liian vähäiset henkilöresurssit, se on kor­jat­ta­va heti. Yksi virkamies tuot­taa tulo­ja kym­me­nien miljoonien edestä, mah­dol­lis­taa sato­jen miljoonien euro­jen arvoisen asun­to­tuotan­non, mikä vas­taa ehkä tuhat­ta asun­toa. Ei täl­laista pul­lonkaulaa voi hyväksyä!

Puis­to­jen kun­nos­tuk­seen on liian vähän rahaa Puis­to­jen kun­ta on aivan olen­nainen tek­i­jä asuinaluei­den arvos­tuk­selle ja viihty­isyy­delle. Saisiko kokoomuk­sen ymmärtämään edes tämän: kil­pailus­sa hyvistä veron­mak­sajista hyvä asuinympäristö on Helsin­gin valt­ti Espooseen päin.

Talousarvioaloit­teet

Bud­jetin yhtey­dessä vas­tataan suureen joukkoon val­tu­utet­tu­jen talousarvioaloit­tei­ta. Käsit­te­len niistä vain kah­ta, joi­ta toinen on tietysti omani.

Yliopis­ton metroase­man pohjoinen sisäänkäynti

Tämä sisäänkäyn­ti sijoit­tuisi suun­nilleen Liisankadun päähän, mah­dol­lis­es­ti Varsa­puis­toon. Se nopeut­taisi metro­matkus­ta­jien matkaa useil­la min­u­uteil­la. Esit­telijä suh­tau­tuu asi­aan suo­peasti, mut­ta sanoo, että oikea ajanko­h­ta on, kun ratikkaym­päristöä muute­taan Kru­unusil­to­jen valmistuttua.
Jos jokin investoin­ti on kan­nat­ta­va (hyödyt ylit­tävät pääo­makus­tan­nuk­set) viiden vuo­den kulut­tua, se on mitä ilmeisem­min kan­nat­ta­va jo vuo­den kulut­tua. Sik­si halu­aisin kiire­htiä tätä – ellei ole perustei­ta väit­tää, että investoin­nin tekem­i­nen ennen Kru­unusil­to­ja tulisi jostain ihmeel­lis­es­tä syys­tä kalliimmaksi.

Kaisa Hern­ber­gin aloite pikaratikoiden jouduttamisesta

Hern­berg esit­tää, että ratikkalin­jan pitäisi olla valmis jo, kun ensim­mäiset talot valmis­tu­vat. Lausun­nos­sa san­o­taan, että voidaan­han sitä aluk­si käyt­tää bussia.

Nyt kan­nat­taa muis­taa kaupun­gin rooli suure­na maan­omis­ta­jana. Ratik­ka nos­taa asun­to­jen ja siten myös tont­tien arvoa. Sik­si lin­jan on olta­va ole­mas­sa kun ton­tit myy­dään tai vuokrataan tai valmis­tu­mas­sa hyvin pian sen jäl­keen. Muuten ratikan tuo­ma arvon­nousu jää kaupungilta saa­mat­ta. (Saatan kir­joit­taa tästäkin oman tari­nan.) Investoin­nin lykkäämi­nen mak­saa kaupungille siis silkkaa rahaa.

Toisek­si ratikas­ta on enem­män hyö­tyä, jos se on ole­mas­sa heti. Sil­loin asun­toi­hin muut­taa niitä, joiden työ- tai mui­hin matkoi­hin tuo ratik­ka eri­tyisen hyvin sopii.

Puoti­lan ostarin pure­taan ja tilalle uusi ostari ja asuntoja

Pitkäl­lisen kiis­te­lyn jäl­keen esitetään, että Puoti­lan van­ha ostari pure­taan ja tilalle raken­netaan kahdek­sanker­roksi­nen asuin­ta­lo, jon­ka alak­er­ras­sa on vas­taa­va määrä liiketi­laa. Mit­takaa­va poikkeaa vähän ympäristön taloista.

Hert­toniemen metroase­ma perusko­r­jataan ja päälle raken­netaan asun­to­ja ja liiketilaa

Hert­toniemen metroase­ma on vähän surullisen oloinen. Nyt se on tarkoi­tus pan­na uuteen uskoon. Samal­la sen päälle raken­netaan 20 000 k‑m2 asun­to­ja ja liiketilaa.

On oikeas­t­aan aika has­sua, että metroase­mat tehti­in alun perin niin, ettei niiden pääl­lä ole mitään. Kaavoituk­ses­sa oli totut­tu kak­si­u­lot­teisu­u­teen. Kaa­va kat­soo tont­tia ylhäältä ja kaavaan merk­itään se käyt­tö, mikä ton­til­la on. Aja­tus, että olisi mon­ta käyt­tö­tarkoi­tus­ta päällekkäin, tun­tui vier­aal­ta. Kaavoitus­ta koske­vat lakipykälätkin oli kir­joitet­tu vähän tässä hengessä. Sik­si meil­lä on myös yksik­er­roksisia ostoskeskuksia.

Han­ke toteutetaan kil­pailu­na, jos­sa hak­i­joiden pitää esit­tää oma suun­nitel­mansa ja tar­joutua toteut­ta­maan se.

 

 

Luotin siihen, että eduskunnassa puhutusta ei voi syyttää

Minä olen elänyt usko­muk­ses­sa, että kansane­dus­ta­jaa ei voi syyt­tää siitä, mitä hän on eduskun­nan pön­töstä sanonut, mut­ta olen siis ollut nämä vuodet ollut väärässä.

Min­ulle tämä tuli yllät­täen ajanko­htaisek­si kesken puheen­vuoroni eduskun­nas­sa noin 30 vuot­ta sitten.

Eduskun­nas­sa käsitelti­in kysymys­tä pien­ten val­tiono­suuk­sien muut­tamis­es­ta pros­en­tu­aal­i­sista markkamääräik­si. Sil­loin vielä täl­laisi­in lakei­hin tarvit­ti­in määräen­em­mistö ja hal­li­tus tarvit­si vihrei­den neljää ääntä.

Tätä min­un oli vähän tätä vaikea vas­tus­taa, kos­ka oli muual­la kir­joit­tanut, että pros­en­tu­aaliset val­tiono­su­udet oli­vat hirveä jär­jestelmävirhe. Jos val­tiono­su­us oli 90 %, kan­nat­ti palkata vaik­ka pat­saan var­ti­ja, kos­ka hänen palka­s­taan kuitenkin 17 % tuli kun­nal­lisverona kun­nalle. Keskus­ta halusi kaataa esi­tyk­sen. (Pat­saan var­ti­jat oli­vat hei­dän alueel­laan hyvä business.)

Eduskun­nan saunas­sa keskusta­lainen kansane­dus­ta­ja sanoi min­ulle, että jos äänestämme tässä väärin, hän jär­jestää min­ulle paljon negati­ivista julk­isu­ut­ta keskus­tan lehdis­tössä. (En nyt sano nimeä, kos­ka syyte­suo­ja ei koske blo­giani. Eduskun­nan pöytäkir­joista taas en ole vastuussa.)

Min­ulle ei tul­lut saunaan mukaan mag­neto­fo­nia, joten ei pystynyt tätä ilmeisen laiton­ta uhkaus­ta todis­ta­maan. Sik­si se esitet­ti­inkin saunas­sa. Muuten olisin tehnyt tästä ison jutun.

Kun kyseistä lakia käsitelti­in suures­sa salis­sa, val­itin, että on vähän ikävää, että kansane­dus­ta­jaa uhataan ikäväl­lä julk­isu­udel­la, jos… Luotin, että näin voi sanoa, vaik­ka min­ul­la ei ole sitä mag­neto­fon­in­auhaa, kos­ka syytesuoja.

Mau­ri Pekkari­nen huusi väli­in, että kuka on uhan­nut, mut­ta en välit­tänyt. Pekkari­nen huusi uud­estaan ja minä sanoin, että jos Pekkari­nen kysyy kol­man­nen ker­ran, minä vas­taan. Luotin tietooni, ettei min­ua voi syyt­tää puheis­tani eduskun­nan suures­sa salis­sa. Hän kysyi uud­estaan ja minä vas­tasin. Tästä tuli aika iso jut­tu julk­isu­udessa, minkä se minus­ta myös ansaitsi.

Ilmeis­es­ti kuitenkin on niin, että ihan mitä vain ei voi eduskun­nas­sa suuren salin pön­töstäkään sanoa. Tarvi­taan eduskun­nan lupa syyt­tää kansane­dus­ta­jaa, siitä mitä tämä on puhunut pön­töstä. Tämä on hyvä. Jos eduskun­nan pankki­val­tu­us­mies olisi pal­jas­tanut tule­van deval­vaa­tion, siitä myös olisi pitänyt ran­gaista ja jopa ankarasti.

 

Demarit ja vihreät joskus aikojen alussa.

Jacob Söder­man pohtii Hesaris­sa, että demar­it oli­si­vat nyt men­estyvä puolue, jos oli­si­vat ymmärtäneet sulaut­taa vihreät itseen­sä 1980-luvulla.

Pohdit­ti­in tätä mei­dänkin päässämme. Joskus 1980-luvul­la piskuinen joukko tule­via vihre­itä vaikut­ta­jia kokoon­tui Suo­mi-lehden tilois­sa miet­timässä oras­ta­van vihreän liik­keen yhteiskun­nal­lista strate­giaa. Olimme yksimielisiä siitä, että demar­it näyt­tävät suo­ma­laiselle yhteiskun­nalle suun­nan. (Ihan oikeasti, siltä se sil­loin näytti.)

Niin­pä suo­ma­laiseen yhteiskun­taan vaikute­taan vaikut­ta­mal­la demarei­hin. Enää piti ratkaista, vaikute­taanko demarei­hin tehokkaam­min sisältä vai ulkoa. Päädy­imme vaikut­ta­maan ulkoa, kos­ka meitä oli niin vähän ja demare­i­ta niin paljon, että demarei­den sisäl­lä olisimme eristäy­tyneet jon­nekin Etelä-Helsin­gin sos.dem ‑yhdis­tyk­seen esit­tämään eriäviä mielip­iteitä puoleen päätöksiin.

Käsi­tys omas­ta pro­jek­tis­tamme oli, että se olisi väli­aikainen ja sen tehtävä olisi toimia katalyyt­ti­na poli­it­tises­sa ken­tässä.  Tämä arvio meni aivan poskelleen, mut­ta luulen, että arvio jauhau­tu­mis­es­ta demarien koneis­ton sisäl­lä oli oikea. Thomas Wahlgren val­it­si toisin. Voidaan kysyä, onko puolue muut­tanut Thomas­ta enem­män kuin Thomas demareita.

Jos olisimme men­neet sisälle demarei­hin, emme olisi juuri pystyneet siel­lä mitään tekemään. Vihreä puolue olisi Suomeen syn­tynyt joka tapauk­ses­sa, vähän myöhem­min ja vähän eri­laise­na ja vähem­män Helsinki-keskeisenä.

 

Anekdootteja: Tallinnaan 1965

En ole ajatel­lut julka­ista muis­telmi­ani, kos­ka muis­ti­ni ei ole kro­nologi­nen ja kos­ka päiväkir­jois­sani on katas­tro­faal­isia aukko­ja. Sik­si olen ajatel­lut muis­tel­la anek­doot­te­ja elämäni var­relta. Näitä tulee noin viikon välein.

Tallinnaan 1965

Teknologi­nen kehi­tys saavut­ti huip­pun­sa ja vuon­na 1965 Suomen­lah­den yli pääsi laival­la Tallinnaan. Ennen se oli ollut mah­dol­lista. Olin sil­loin 13-vuotias.

Neu­vos­toli­it­to­lainen ja suo­ma­lainen osa­puoli päät­tivät jakaa laivali­iken­teen lip­putu­lot tasan ja tämä tehti­in niin, että oli yhden päivän ja kol­men päivän matko­ja. Jos meni Tallinnaan suo­ma­laisel­la aluk­sel­la, piti tul­la takaisin neu­vos­toli­it­to­laisel­la ja päinvastoin.

Isäni oli saanut työn­sä vuok­si itselleen ja min­ulle vapaaliput suo­ma­laiselle aluk­selle. (Siihen aikaan tuol­laisia oli tapana ottaa vas­taan, ilman, että mikään häly­tyskel­lo soi.) Mei­dän matkamme oli tämän takia kah­den päivän mat­ka, joten ero­tumme joukosta.

Kun lai­va oli Suomen­lah­den puo­livälis­sä, viro­lainen luot­sivene kiin­nit­tyi laivamme ja sieltä nousi laivaan Neu­vos­toli­iton rajatark­istus. Siihen aikaan raja­muodol­lisuuk­si­in ei halut­tu käyt­tää aikaa, vaan ne tapah­tu­i­v­at laival­la kuten nyt Pietarin junassa.

Ensim­mäisek­si kut­sut­ti­in mei­dät kak­si näyt­tämään pas­simme ja viisum­imme. Jotenkin tun­tui, että tästähän tulee jännittävää.

Matkalla kes­ki-ikäi­nen, vähän jo laita­myötäisessä ole­va mies esit­teli kaikille kom­mu­nis­tisen puolueen jäsenkir­jaansa ja ker­toi, että hän on menos­sa tapaa­maan pikku­siskoaan, joka asuu viro­laises­sa ihan­ney­hteiskun­nas­sa mut­ta jota hän ei ole näh­nyt kym­meni­in vuosi­in. Ilmeis­es­ti hänkään ei olut mak­sanut itse matkaansa, kos­ka tuli takaisin kah­den päivän kulut­ta niin kuin mekin.

Sata­mas­sa oli laivaa vas­tas­sa paljon nuo­ria naisia, jot­ka hoki­vat sanaa ”mor­sian”. Minä olin ennen ymmärtänyt, että mor­sian on menos­sa elämänikuiseen avi­o­li­it­toon, mut­ta näi­den aikatähtäin oli lyhyem­pi. Aika häkel­lyt­tävä kokemus.

Meitäkin olti­in vas­tas­sa. Pyytämät­tä ja kysymät­tä meille ilmaan­tui opas, jos­ta emme myöskään mitään mak­sa­neet. Hän kul­jet­ti meitä eri­laisi­in nähtävyyk­si­in, joi­ta pidin vähän ikävystyt­täv­inä. Minä olisi halun­nut nähdä arkipäivän Tallinnaa enkä sankarihautoja.

Sit­ten koit­ti vapaus. Yhden aamupäivän saimme men­nä, minne halusimme. Isäni halusi käy­dä kat­so­mas­sa museoita, mut­ta minus­ta nykypäivä oli kiinnostavampi.

Otin raitio­vau­nun ja kat­soin, minne se menee. En edelleenkään tiedä, mihin sil­loin päädyin, mut­ta ihan hirveää beton­is­lum­mia se oli. Mustamäe?

Ratikas­sa joku nuori mies yrit­ti ottaa min­u­un yhteyt­tä, mut­ta emme löytäneet yhteistä kieltä, joten se jäi siihen. Har­mit­taa jälkikä­teen, kos­ka ihmisil­lä on kädet kom­mu­nikoin­ti varten, jos ei yhteistä puhut­tua kieltä muuten löydy.

Iltapäiväl­lä tapasimme oppaan uud­estaan ja hän tietysti kysyi, mis­sä kävimme. Isäni ker­toi, mis­sä museois­sa olin käynyt. Minä sanoin, että menin ratikalla – siis het­ki­nen, mikä sen paikan nimi olikaan – ja hän ker­toi min­ulle, mis­sä olin käynyt. Tämän mokan jäl­keen hän oli vähän nolona.

Minä taas päät­telin, että jär­jestelmäl­lä, joka käyt­tää rahansa pane­mal­la vakoo­jan 13-vuo­ti­aan pojan perään, ei ole san­ot­tavaa tule­vaisu­ut­ta. Enkä sitä ana­lyysiä koskaan hylännyt.

Laivan lähtiessä tuo rehvakas kom­mu­nisti, joka oli jo kun­nol­la kän­nis­sä, ei ilmeis­es­ti ollut tavan­nut pikku­siskoaan, kos­ka van­ha koukkuselkäi­nen nainen tuli sata­maan ja kysyi hän­tä. Kun mies hänet näki, järky­tys oli suuri. Mies selvisi välit­tömästi: MITÄ NE OVAT TEHNEET SINULLE!.

En tiedä, mitä sis­aruk­set sen jäl­keen keskuste­liv­at, mut­ta laival­la, kaikkien näh­den, mies repi teatraalis­es­ti kom­mu­nis­tisen puoleen jäsenkirjansa.

Kesämökil­lämme Sipoos­sa ostimme perunamme van­hal­ta pienvil­jeli­jältä, Olgal­ta. Ker­roin, että olimme käyneet Tallinnas­sa ja hän heti kysymää, mil­laista siel­lä li. Sanoin, että aika ankea­ta ja hän ihmettelemään, että kaikki­han sanovat, että siel­lä on kaik­ki niin hyvin. Etelä-Sipoon pienvil­jeli­jät äänes­tivät SKDL:ää ja kuun­te­liv­at Tallinnan radiota.

Miksi potkurikoneita ei käytetä enempää?

Varoi­tus: julkaisen tämän kir­joituk­sen ilman fak­tan­ta­rk­istus­ta. Tarkoituk­se­nani on, että blo­gin kom­men­toi­jat kor­jaa­vat tek­stis­sä mah­dol­lis­es­ti ole­vat virheet ja väärinymmärrykset.

Moni miet­tii tänä ilmas­toahdis­tuk­sen aikana, mikä olisi oikea tapa matkus­taa Suomes­ta Kes­ki-Euroop­paan, kun Rail Balti­ca ei ole käytet­tävis­sä vuosiin.

Junal­la pääsee vain Tukhol­man kaut­ta ja jotenkin pitäisi päästä Tukhol­maan. Myös Mosko­van kaut­ta pääsee, mut­ta… Lento Tukhol­maan on tietysti parem­pi kuin lento Berli­ini­in ja pääsee Tukhol­maan toki laival­lakin, mut­ta se ei ole olen­nais­es­ti suihkukonet­ta parem­pi, ellei vääristä laskel­maa sälyt­tämäl­lä liian suur­ta osaa päästöistä autokan­nen rahtiliikenteelle.

(Oikea tapa laskea rahdin osu­us noiden uiv­ien hotel­lien päästöistä on laskea, mil­laisia päästöjä rahdin kul­jet­ta­mi­nen rah­tialuk­sel­la aiheuttaisi.)

Mie­lenki­in­toinen vai­h­toe­hto on potkurikone, joka on vähän hitaampi kuin suihkukone – mat­ka Tukhol­maan kestää 1:15 – mut­ta ilmas­ton kannal­ta aivan olen­nais­es­ti parem­pi. Koti­maan reit­eil­lä potkurikone on myös selvästi parem­pi kuin ajami­nen sama mat­ka yksin polttomoottoriautolla.

ATR-72 kone kulut­taa polt­toainet­ta matkus­ta­jak­ilo­metriä kohden merkit­tävästi vähem­män kuin suihkukone, mut­ta tämä ei ole asian ydin. Potkurikone ei nouse yläil­make­hään, mikä tarkoit­taa, etteivät sen päästöt ole pahempia kuin yhtä suuret päästöt maan pääl­lä. Näin olen ainakin asian ymmärtänyt. Tästä toivoisin asiantun­ti­joiden kommentteja.

Todet­takoon, että lento Turus­ta Gdan­ski­in kestää 1:25 ja mak­saa esimerkik­si ensi keskivi­ikkona 57 euroa.

Ilmas­tosy­istä lentämistä on hyvä rajoit­taa, mut­ta ei sitä voi kokon­aan lopet­taa. Lap­pi ja esimerkik­si Oulu kui­h­tu­isi­vat pahasti, jos mat­ka Oulu­un kestäisi Helsingistä kuusi tun­tia, niin ettei siel­lä voi käy­dä kok­ous­ta­mas­sa työpäivän aikana, ja Lap­pi­in puoli vuorokaut­ta. Potkurikoneel­la mat­ka kestäisi puoli tun­tia pidem­pään kuin suihkukoneella.

Suomes­sa käytet­ty ATR 72 kone on pieni, matkus­ta­japaikko­ja vain 76. Isom­pi potkurikone olisi taloudel­lisem­pi, mut­ta nykyisenä suihkukonekaut­e­na sel­l­aisia ei valmis­te­ta kuin armei­joiden käyttöön.

Jos lentämistä suit­sit­taisi­in järkeväl­lä hin­tao­h­jauk­sel­la, potkurikonei­den suh­teelli­nen kan­nat­tavu­us kohenisi olen­nais­es­ti. Hyvää hin­tao­h­jaus­ta oli esimerkik­si, jos suihkukone jou­tu­isi osta­maan kolminker­taisen määrä päästöoikeuk­sia yläil­make­hässä lentämis­es­tä johtuen ja potkurikone vain yksinker­taisen määrän. Markki­noille tulisi var­maankin myös isom­pia potkurikonei­ta, joiden lentosäde olisi myös suurempi.