Kategoria: anekdootteja elämäni varrelta

Muistelmista pois jätettyä: VM:n pöhkö tuottavuusmittari

Muis­telmis­tani Voit­to­ja ja tap­pi­oi­ta jäi pakos­ta pois paljon asioi­ta. Julkaisen niitä blogillani niin paljon kuin jaksan.

Toimin perus­palve­lu­min­is­ter­inä vuosi­na 2000–2002. Tuol­loin VM julk­isti tiedon, että sairaaloiden tuot­tavu­us olisi laskenut lyhyessä ajas­sa merkit­tävästi ja vaati toimia.

Tieto tun­tui minus­ta kum­malliselta, sil­lä eri­tyis­es­ti kirur­gias­sa oli otet­tu merkit­täviä aske­lia toimin­nan tehostamisek­si siir­tymäl­lä päivä- ja lyhytkirur­giaan.  Kos­ka täl­laiset laskel­mat oli­vat min­un osaamisaluet­tani, pyysin laskel­mat itselleni.

Kävi ilmi, että VM:n käyt­tämä mit­tari oli varsin bru­taali. He lask­i­vat yksinker­tais­es­ti vain sairaalapäivän, tai oikeas­t­aan sairaalayön hin­taa. Tuo tuot­tavu­u­den ”lasku” joh­tui juuri tuos­ta kirur­gian kehi­tyk­ses­tä kohti päivä- ja lyhytkirur­giaa. Kehit­tyneem­mil­lä tavoil­la poti­laaseen ei tarvin­nut tehdä niin isoa reikää, minkä seu­rauk­se­na hänet voiti­in kotiut­taa heti tai ainakin seu­raa­vana päivänä. Ennen sairaalas­sa maat­ti­in viikko tai kak­si toipumas­sa. Sairaalayöpymisiä tuli vähem­män, minkä seu­rauk­se­na VM:n mit­tari oli punaisel­la, kos­ka itse toimen­pide mak­soi yhtä paljon tai läh­es yhtä paljon.

Vähän fik­sumpi mit­tari olisi osoit­tanut tuot­tavu­u­den merkit­tävää nousua.

 

Anekdootteja (6) UNAIDS, Rio ja gorillat

Johdin puhet­ta YK:n aids-ohjel­man UNAID:sin kok­ouk­ses­sa Rio de Janeirossa vuon­na 2000. Ker­ron myöhem­mis­sä postauk­sis­sa, miten näin kum­malliseen tehtävään jouduin. On san­ot­ta­va, että tämä kok­ous oli todel­la vaikea, mut­ta siitä toiste.

Aids-aktivis­tit oli­vat myös tulleet Rioon vaa­ti­maan halvem­pia AIDS-lääkkeitä. Siihen aikaan lääk­keet oli­vat tolkut­toman kalli­ita, kos­ka patentit.

Ennen kok­ous­ta pääsi­h­teeri Peter Piot halusi puhua kanssani ja valit­ti, että nuo mie­lenosoit­ta­jat voivat olla hyvin väki­val­taisia. ”Should we invite here, ­I don’t know what it is in Eng­lish, gorillas.

Sanoin, että jos Brasil­ian hal­li­tus on sitä mieltä, että tarvit­semme tur­vak­semme tääl­lä mel­lakkapoli­ise­ja, niin tulkoon tänne, mut­ta minä en halua johtaa kok­ous­ta, jota mel­lakkapoli­isit reunus­ta­vat. En halua nähdä niitä.

Päätin myös, että mie­lenosoit­ta­jat saa­vat pitää kok­ouk­ses­sa viiden min­uutin puheen­vuoron ja sen jäl­keen pois­tua. Tätä päätöstäni pidet­ti­in pöyristyt­tävänä. Koskaan ennen ei mitään vas­taavaa ole tapah­tunut YK:n his­to­ri­as­sa. Sanoin vain, että jonkun on olta­va ensimmäinen.

Tuo mie­lenosoit­ta­jien puheen­vuoro oli todel­la korkeata­soinen ja pysyi sekun­nilleen annetus­sa raamissa.

Kok­ous oli todel­la vaikea. Ongel­mana on Ran­s­ka. Olimme kok­ouk­sen jäl­keen kaik­ki uupunei­ta sen jäl­keen ja onnit­te­limme toisi­amme. Virkamiehet kiit­tivät min­ua puheen­jo­hta­jan oikeuk­sien luo­vas­ta soveltamisesta.

Sit­ten muistin ne gorillat.

Mis­ter Biot, what about the goril­las? You nev­er invit­ed them?

Min­is­ter, This hotel is full of goril­las but you said, you don’t want to see them. 

En näh­nyt yhtään mellakkapoliitisia.

Anekdootteja (5) Käynti Koiviston luona — miten Pekka Haavistosta tuli UAV:n jäsen

Syksyl­lä 1989 Suomes­sa käsitelti­in ETA-sopimus­ta, siis sopimus­ta Euroopan talousalueesta, jos­sa euroopan vapaakaup­pa­sopimuk­sen EFTAn jäsen­maat liit­tyivät tiivi­im­min osak­si EU:n yhteis­markki­noi­ta. Olin tuol­loin tuore kansane­dus­ta­ja vihrei­den nelim­iehisessä eduskun­taryh­mässä. Sanoin jos­sain, että koko ETA-puhe on sumu­tus­ta, kos­ka tuol­lainen oloti­la ei voi olla pysyvä. Mitä järkeä on EU-jäsenyy­dessä ilman äänioikeut­ta? Sil­lä tähdätään siis EU-jäsenyy­teen. Pres­i­dent­ti ja ulko­min­is­teri eivät ker­ro eduskun­nalle totu­ut­ta asiasta.

Kan­nan­ot­toni sai keskusta­laises­sa lehdis­tössä suur­ta huomio­ta, jos­sa se julka­isti­in muo­dos­sa pres­i­dent­ti salaa aiko­muk­si­aan eduskunnal­ta. Ulko­min­is­terin  (Pert­ti Paa­sio) osu­us jotenkin uno­h­tui. [Ulko­min­is­terin nimi kor­jat­tu 17.9. 2019]

Sain kut­sun pres­i­dentin puheil­la. Ota samal­la se eduskun­taryh­mäsi mukaasi.

Menimme kolmis­taan, Pekka Haav­is­to, Erk­ki Pul­li­ainen ja minä  (Eero Palo­heimo oli Lon­toos­sa) pres­i­dentin puheille 18.10 1989. Pres­i­dent­ti piti meille 45 min­uutin esi­tyk­sen tapaami­sis­taan eri val­tion­jo­hta­jien kanssa. Se oli varsi­nainen name-drop­ping ‑puhe, jos­sa suuret kan­sain­väliset vaikut­ta­jat vilahte­liv­at yht­enään. Kävimme aika pitkän keskustelun Euroopas­ta, Suomes­ta, neu­vos­tokau­pas­ta ja taloudesta.

Pres­i­dentin käsi­tys Europan tule­vaisu­ud­es­ta oli kovin talou­s­pain­ot­teinen. Hän sanoi muun muas­sa, että Neu­vos­toli­it­to päästää Unkarin ja Puolan län­teen, kos­ka ne maat ovat niin velka­an­tunei­ta, ettei se halua mak­saa niiden velko­ja. Sanoin siihen, ettei DDR:n hal­li­tuskaan kovin vankasti pallil­laan istu, johon pres­i­dent­ti vas­tasi vähän tuo­htuneena, että DDR:n talous on niin vah­val­la poh­jal­la, ettei sitä uhkaa mikään. Minä ajat­telin aivan toisin. Jos 150 000 mie­lenosoit­ta­jaa on Leipzi­gin kaduil­la sitä mieltä, ettei keis­ar­il­la ole vaat­tei­ta, tarvi­taan mon­ta panssari­vaunua vaku­ut­ta­maan, että keis­ari on pukeu­tunut mitä tyylikkäimmin.

Honeck­er sai kenkää vielä samana päivänä ja Berli­inin mur­tui 22 päivää myöhemmin.

Rai­ja Orasen kir­jas­ta Manu saa aivan toisen­laisen käsi­tyk­sen Koivis­ton tun­nelmista DDR:n suh­teen noina viikkoina. Ken­ties pres­i­dentin tuo­h­tu­mus joh­tui siitä, että olin sanonut jotain, jota suo­ma­laisen kansane­dus­ta­jan ei ollut syytä sanoa julk­isu­udessa. Tai sit­ten hänen muistin­sa on valikoiva.

Tätä käsi­tys­tä Puolan ja Unkarin luovut­tamis­es­ta län­teen olen myös ihme­tel­lyt. Mikä on asein voitet­tu, sitä ei yleen­sä aivan pien­ten taloudel­lis­ten murhei­den vuok­si anneta takaisin. Mut­ta toisaal­ta Man­ul­la oli hyvät suh­teet Gorbatšoviin.

Ker­rot­tuaan keitä kaikkia on tavan­nut, Manu sanoi, että Itä-Euroopan uudet johta­jat ovat hänelle kyl­lä tun­tem­at­to­mia. Sanoin, että me taas tun­nemme ne kaik­ki. Kun oppo­si­tio on ollut kiel­let­ty, mut­ta ympäristöjär­jestöt sal­lit­tu­ja, oppo­si­tio on jär­jestäy­tynyt ympäristöli­ikkeik­si. Sik­si nuo uudet johta­jat ovat jär­jestäen olleet Euroopan vihrei­den tapaamisissa.

Koivis­to kysyi, olem­meko tuoneet tämän esille ulkoasian­valiokun­nas­sa. Sanoin, ettei meil­lä pienenä ryh­mänä ole siel­lä paikkaa.

Kohta­laisen pikaises­ti val­tiopäiväjärjestyk­seen tehti­in tilapäi­nen muu­tos ja ulkoasian­valiokun­taan otet­ti­in 18. jäsen. Val­it­simme siihen Pekka Haaviston.

Haav­is­ton on nyt ulkoministeri.

 

 

Anekdootteja (4) Tuomari Henriksson pelasti vihreät vuonna 1980

Vihreät sai­vat vai­h­toe­htoinen Helsin­ki ‑listal­ta Ville Kom­sin val­tu­us­toon vuon­na 1980. Se meinasi tyssätä min­un mokaani tai siihen, ettemme kukaan olleet niin hyviä juridiikassa.

Vihreätä puoluet­ta ei ollut, vaan menimme vaalei­hin yhteis­listal­la. Jokaisen ehdokkaan tuke­na oli val­it­si­jay­hdis­tys, jos­sa piti olla vähin­tään kymme­nen äänioikeutet­tua. Näi­den lis­to­jen asi­amiehet muo­dos­ti­vat keskenään yhteis­lis­tan. Asioiden yksinker­tais­tamisek­si Anja Mer­ilu­o­to, Ville Kom­sin vaimo, oli kaikkien lis­to­jen ja yhteis­lis­tan asi­amies, joka siis allekir­joit­ti kaik­ki nuo sopimuk­set.  Hänen nimen­sä oli papereis­sa kym­meniä kertoja.

Sovit­ti­in, että minä vien paperinipun keskus­vaalilau­takun­taan. Se piti tehdä tiet­tynä päivänä klo 16 men­nessä. Olin hyvis­sä ajoin jo puol­ta tun­tia ennen määräaikaa jät­tämässä paperipinoa tuo­mari Hen­rikssonille. Huoneessa oli sil­loin moni puolue asi­akir­joi­neen. Kun min­un vuoroni tuli, tuo­mari Hen­riks­son huo­maut­ti, että vaalilain mukaan yhteis­lis­tan asi­amiehen on jätet­tävä paperit.

Katas­trofi!

Kuin­ka mon­en ihmisen työ oli men­nyt hukkaan min­un mokani takia. Anja Mer­ilu­o­to oli tuol­loin töis­sä Kirkkon­um­mel­la. Ei olisi mitään tapaa saa­da hän­tä ajois­sa paikalle. Ilmeis­es­ti pani­ikki­ni näkyi ulospäin, kos­ka tuo­mari Hen­riks­son rauhoit­teli ja sanoi, että kan­nat­taa istua odot­ta­maan, jos vaik­ka asi­at jotenkin ratkeaisivat.

Hen­riks­son vas­taan­ot­ti muiden puoluei­den lis­tat. Kym­men­tä vaille neljä olimme huoneis­tossa kah­den. Nyt voisi olla hyvä aika jät­tää ne paper­it, Hen­riks­son sanoi. Niin­pä asi­akir­joi­hin merkit­ti­in, että Anja Mer­ilu­o­to jät­ti yhteis­lis­tan asi­akir­jat vaalilau­takun­nalle klo 15:50.

Vihrei­den his­to­ria olisi saanut aivan toisen­laisen alun ilman tuo­mari Hen­rikssonin joustavuutta.

 

Anekdootteja(3): Vennamo valtuustossa

Vihreät – sil­loin nimeltään vai­h­toe­htoinen Helsin­ki — sai­vat vuo­den 1980 kun­nal­lis­vaaleis­sa ensim­mäisen val­tu­utet­tun­sa, Ville Kom­sin Helsin­gin val­tu­us­toon. Minus­ta tuli val­tu­us­to­ryh­män sih­teeri ja sain oikeu­den istua salin laidal­la kok­ous­ta seu­raa­mas­sa. Paikkani oli Veikko Ven­na­mon istu­in­paikan lähituntumassa.

Ilk­ka Hakale­hto, Keskustapuolueesta omaan ryh­mään­sä loikan­nut pop­ulisti piti jostain asi­as­ta itselleen tyyp­il­lisen puheen, puhui nari­se­val­la äänel­lään etuoikeut­tu­jen ja suur­pääo­man hyysäämis­es­tä ja kaikesta ikävästä, jota pahat päät­täjät oli­vat Helsingis­sä tehneet. Käsiteltävää asi­aa en muista.

Ven­namo pyysi puheen­vuoron ja piti sisäl­löltään hyvin saman­laisen puheen, mut­ta puheena se oli aivan muu­ta. Tuli syväl­lä rin­taäänel­lä, oli retoris­es­ti nerokas ja tun­nel­maa täynnä.

Sit­ten hän palasi paikalleen, nyökkäsi min­ulle ja sanoi: “Piti vähän näyt­tä tuolle Hakale­hdolle, miten poli­ti­ikkaa puhutaan!”

Anekdootteja: MYK:n yhteiskunnallinen kerho, Karjalainen ja Vennamo

Kävin 1960-luvul­la Munkkiniemen yhteisk­oulua. Lukiovu­osi­nani olin yhteiskun­nal­lisen ker­hon puheen­jo­hta­ja. Meitä kokoon­tui kym­menkun­ta ker­ho­laista keskustele­maan mil­loin mis­täkin yhteiskun­nal­lis­es­ta aiheesta his­to­ri­an opet­ta­jamme ja sit­tem­min rehtorimme Jor­ma Rytkösen kait­sem­i­na ”ker­ho­huoneessa”, joka toi­mi louna­saikaan opet­ta­jien ruokalana.

Pää­timme kut­sua neljän suurim­man puolueen edus­ta­jia vuorol­laan ker­tomaan puolueestaan. Minä otin tehtäväk­seni kut­sua kokoomuk­sen, demarien ja SKDL:n edus­ta­jat. Muis­te­len, että SKDL:ää olisi edus­tanut Pekka Saarnio, mut­ta en ole aivan varma.

Havaitsin pian ole­vani kol­men poli­it­tisen nuoriso­jär­jestön jäsen. Tuo­hon aikaan ne sai­vat val­tion avus­tuk­sia jäsen­määrän­sä suh­teessa, minkä vuok­si ne liit­tivät enem­pää kyse­lemät­tä kaik­ki, joiden nimen ja osoit­teen sai­vat selville. TPSL:n nuoriso­jär­jestöl­lä ei ollut tässä mitään pidikkeitä. Niin­pä sil­lä oli jos­sain vai­heessa liki satatuhat­ta jäsentä.

Jäsen­mak­su­ja en tietenkään mak­sanut, mut­ta en tehnyt mitään ero­tak­seni noista jär­jestöistä, sil­lä oli­han se mie­lenki­in­toista seu­ra­ta, mitä jäsen­posteis­sa ker­rot­ti­in. Kun tais­to­laiset val­ta­si­vat Haa­gan nuoret demokraatit, sen huo­masi jäsenkir­jeestä heti sitä luke­mat­ta. Ulkoa­su ja retori­ik­ka vai­h­tu­i­v­at tyystin toiseksi.

Keskustapuolueen edus­ta­jaa en kut­sunut, vaan sanoin Kuk­ka-Maria Kar­jalaiselle, että hän voisi han­kkia puhu­jan sieltä. Niin­pä meille sit­ten eräänä iltana tuli kok­ouk­seemme ulko­min­is­teri Ahti Kar­jalainen ker­tomaan puolueestaan. Kar­jalaista tuli kuule­maan kaksinker­tainen määrä oppi­lai­ta, mut­ta hyvin vielä opet­ta­jien ruokalaan mahduimme.

Kar­jalainen oli älykäs, huumor­in­ta­juinen ja aurinkois­es­ti hymy­ilevä. Aivan eri mies kuin se jurot­ta­ja, joka Mosko­van junas­ta noustes­saan mumisi, että vierailul­la keskustelti­in molem­pia osa­puo­lia kiin­nos­tavista kysymyk­sistä ja laa­dit­ti­in yhteinen kommunikea.

Seu­raa­vana päivänä Meri Ven­namo tuli lokeroil­la [1] sanomaan, että hänestä on epistä, että on kut­sut­tu vain neljän suurim­man puolueen edus­ta­jat. Kyl­lä viisi suur­in­ta pitäisi kut­sua. Sanoin, että jos halu­at, voit toki kut­sua faijasi.

Veikko Ven­namo houkut­teli paikalle puo­let lukiomme oppi­laista. Tilaisu­u­den piti alkaa klo 19, mut­ta vart­tia vaille tajusin, ettemme mah­du mitenkään meille varat­tuun tilaan. Piti soit­taa vah­times­tarin ovikel­loa (asui koul­ul­la) ja pyytää juh­lasalin avaamista. Sinne me toki mah­duimme hyvin.

En muista mitä Ven­namo meille sanoi, mut­ta muis­tan tyylin, hänen innos­tu­misen­sa, ellei suo­ras­taan kiihtymyk­sen­sä. Kun joku oppi­las esit­ti kysymyk­sen, kysymyk­sen aikana hän kir­jaimel­lis­es­ti hyp­pi tuo­lil­laan innokkaana päästä taas sival­ta­maan. Min­ua tuo itsen­sä kiihot­ta­mi­nen oudok­sut­ti. Ei näyt­tänyt minus­ta hyvältä.

[1] Meil­lä ei ollut nimikkolu­okkia, vaan opet­ta­jil­la oli ja me kier­simme opet­ta­jal­ta toiselle. Koulun poh­jak­er­rokses­sa oli lokerot kir­jo­jen ja muun sel­l­aisen säilyttämiseen.

Anekdootteja: Tallinnaan 1965

En ole ajatel­lut julka­ista muis­telmi­ani, kos­ka muis­ti­ni ei ole kro­nologi­nen ja kos­ka päiväkir­jois­sani on katas­tro­faal­isia aukko­ja. Sik­si olen ajatel­lut muis­tel­la anek­doot­te­ja elämäni var­relta. Näitä tulee noin viikon välein.

Tallinnaan 1965

Teknologi­nen kehi­tys saavut­ti huip­pun­sa ja vuon­na 1965 Suomen­lah­den yli pääsi laival­la Tallinnaan. Ennen se oli ollut mah­dol­lista. Olin sil­loin 13-vuotias.

Neu­vos­toli­it­to­lainen ja suo­ma­lainen osa­puoli päät­tivät jakaa laivali­iken­teen lip­putu­lot tasan ja tämä tehti­in niin, että oli yhden päivän ja kol­men päivän matko­ja. Jos meni Tallinnaan suo­ma­laisel­la aluk­sel­la, piti tul­la takaisin neu­vos­toli­it­to­laisel­la ja päinvastoin.

Isäni oli saanut työn­sä vuok­si itselleen ja min­ulle vapaaliput suo­ma­laiselle aluk­selle. (Siihen aikaan tuol­laisia oli tapana ottaa vas­taan, ilman, että mikään häly­tyskel­lo soi.) Mei­dän matkamme oli tämän takia kah­den päivän mat­ka, joten ero­tumme joukosta.

Kun lai­va oli Suomen­lah­den puo­livälis­sä, viro­lainen luot­sivene kiin­nit­tyi laivamme ja sieltä nousi laivaan Neu­vos­toli­iton rajatark­istus. Siihen aikaan raja­muodol­lisuuk­si­in ei halut­tu käyt­tää aikaa, vaan ne tapah­tu­i­v­at laival­la kuten nyt Pietarin junassa.

Ensim­mäisek­si kut­sut­ti­in mei­dät kak­si näyt­tämään pas­simme ja viisum­imme. Jotenkin tun­tui, että tästähän tulee jännittävää.

Matkalla kes­ki-ikäi­nen, vähän jo laita­myötäisessä ole­va mies esit­teli kaikille kom­mu­nis­tisen puolueen jäsenkir­jaansa ja ker­toi, että hän on menos­sa tapaa­maan pikku­siskoaan, joka asuu viro­laises­sa ihan­ney­hteiskun­nas­sa mut­ta jota hän ei ole näh­nyt kym­meni­in vuosi­in. Ilmeis­es­ti hänkään ei olut mak­sanut itse matkaansa, kos­ka tuli takaisin kah­den päivän kulut­ta niin kuin mekin.

Sata­mas­sa oli laivaa vas­tas­sa paljon nuo­ria naisia, jot­ka hoki­vat sanaa ”mor­sian”. Minä olin ennen ymmärtänyt, että mor­sian on menos­sa elämänikuiseen avi­o­li­it­toon, mut­ta näi­den aikatähtäin oli lyhyem­pi. Aika häkel­lyt­tävä kokemus.

Meitäkin olti­in vas­tas­sa. Pyytämät­tä ja kysymät­tä meille ilmaan­tui opas, jos­ta emme myöskään mitään mak­sa­neet. Hän kul­jet­ti meitä eri­laisi­in nähtävyyk­si­in, joi­ta pidin vähän ikävystyt­täv­inä. Minä olisi halun­nut nähdä arkipäivän Tallinnaa enkä sankarihautoja.

Sit­ten koit­ti vapaus. Yhden aamupäivän saimme men­nä, minne halusimme. Isäni halusi käy­dä kat­so­mas­sa museoita, mut­ta minus­ta nykypäivä oli kiinnostavampi.

Otin raitio­vau­nun ja kat­soin, minne se menee. En edelleenkään tiedä, mihin sil­loin päädyin, mut­ta ihan hirveää beton­is­lum­mia se oli. Mustamäe?

Ratikas­sa joku nuori mies yrit­ti ottaa min­u­un yhteyt­tä, mut­ta emme löytäneet yhteistä kieltä, joten se jäi siihen. Har­mit­taa jälkikä­teen, kos­ka ihmisil­lä on kädet kom­mu­nikoin­ti varten, jos ei yhteistä puhut­tua kieltä muuten löydy.

Iltapäiväl­lä tapasimme oppaan uud­estaan ja hän tietysti kysyi, mis­sä kävimme. Isäni ker­toi, mis­sä museois­sa olin käynyt. Minä sanoin, että menin ratikalla – siis het­ki­nen, mikä sen paikan nimi olikaan – ja hän ker­toi min­ulle, mis­sä olin käynyt. Tämän mokan jäl­keen hän oli vähän nolona.

Minä taas päät­telin, että jär­jestelmäl­lä, joka käyt­tää rahansa pane­mal­la vakoo­jan 13-vuo­ti­aan pojan perään, ei ole san­ot­tavaa tule­vaisu­ut­ta. Enkä sitä ana­lyysiä koskaan hylännyt.

Laivan lähtiessä tuo rehvakas kom­mu­nisti, joka oli jo kun­nol­la kän­nis­sä, ei ilmeis­es­ti ollut tavan­nut pikku­siskoaan, kos­ka van­ha koukkuselkäi­nen nainen tuli sata­maan ja kysyi hän­tä. Kun mies hänet näki, järky­tys oli suuri. Mies selvisi välit­tömästi: MITÄ NE OVAT TEHNEET SINULLE!.

En tiedä, mitä sis­aruk­set sen jäl­keen keskuste­liv­at, mut­ta laival­la, kaikkien näh­den, mies repi teatraalis­es­ti kom­mu­nis­tisen puoleen jäsenkirjansa.

Kesämökil­lämme Sipoos­sa ostimme perunamme van­hal­ta pienvil­jeli­jältä, Olgal­ta. Ker­roin, että olimme käyneet Tallinnas­sa ja hän heti kysymää, mil­laista siel­lä li. Sanoin, että aika ankea­ta ja hän ihmettelemään, että kaikki­han sanovat, että siel­lä on kaik­ki niin hyvin. Etelä-Sipoon pienvil­jeli­jät äänes­tivät SKDL:ää ja kuun­te­liv­at Tallinnan radiota.