Anekdootteja: MYK:n yhteiskunnallinen kerho, Karjalainen ja Vennamo

Kävin 1960-luvul­la Munkkiniemen yhteisk­oulua. Lukiovu­osi­nani olin yhteiskun­nal­lisen ker­hon puheen­jo­hta­ja. Meitä kokoon­tui kym­menkun­ta ker­ho­laista keskustele­maan mil­loin mis­täkin yhteiskun­nal­lis­es­ta aiheesta his­to­ri­an opet­ta­jamme ja sit­tem­min rehtorimme Jor­ma Rytkösen kait­sem­i­na ”ker­ho­huoneessa”, joka toi­mi louna­saikaan opet­ta­jien ruokalana.

Pää­timme kut­sua neljän suurim­man puolueen edus­ta­jia vuorol­laan ker­tomaan puolueestaan. Minä otin tehtäväk­seni kut­sua kokoomuk­sen, demarien ja SKDL:n edus­ta­jat. Muis­te­len, että SKDL:ää olisi edus­tanut Pekka Saarnio, mut­ta en ole aivan varma.

Havaitsin pian ole­vani kol­men poli­it­tisen nuoriso­jär­jestön jäsen. Tuo­hon aikaan ne sai­vat val­tion avus­tuk­sia jäsen­määrän­sä suh­teessa, minkä vuok­si ne liit­tivät enem­pää kyse­lemät­tä kaik­ki, joiden nimen ja osoit­teen sai­vat selville. TPSL:n nuoriso­jär­jestöl­lä ei ollut tässä mitään pidikkeitä. Niin­pä sil­lä oli jos­sain vai­heessa liki satatuhat­ta jäsentä.

Jäsen­mak­su­ja en tietenkään mak­sanut, mut­ta en tehnyt mitään ero­tak­seni noista jär­jestöistä, sil­lä oli­han se mie­lenki­in­toista seu­ra­ta, mitä jäsen­posteis­sa ker­rot­ti­in. Kun tais­to­laiset val­ta­si­vat Haa­gan nuoret demokraatit, sen huo­masi jäsenkir­jeestä heti sitä luke­mat­ta. Ulkoa­su ja retori­ik­ka vai­h­tu­i­v­at tyystin toiseksi.

Keskustapuolueen edus­ta­jaa en kut­sunut, vaan sanoin Kuk­ka-Maria Kar­jalaiselle, että hän voisi han­kkia puhu­jan sieltä. Niin­pä meille sit­ten eräänä iltana tuli kok­ouk­seemme ulko­min­is­teri Ahti Kar­jalainen ker­tomaan puolueestaan. Kar­jalaista tuli kuule­maan kaksinker­tainen määrä oppi­lai­ta, mut­ta hyvin vielä opet­ta­jien ruokalaan mahduimme.

Kar­jalainen oli älykäs, huumor­in­ta­juinen ja aurinkois­es­ti hymy­ilevä. Aivan eri mies kuin se jurot­ta­ja, joka Mosko­van junas­ta noustes­saan mumisi, että vierailul­la keskustelti­in molem­pia osa­puo­lia kiin­nos­tavista kysymyk­sistä ja laa­dit­ti­in yhteinen kommunikea.

Seu­raa­vana päivänä Meri Ven­namo tuli lokeroil­la [1] sanomaan, että hänestä on epistä, että on kut­sut­tu vain neljän suurim­man puolueen edus­ta­jat. Kyl­lä viisi suur­in­ta pitäisi kut­sua. Sanoin, että jos halu­at, voit toki kut­sua faijasi.

Veikko Ven­namo houkut­teli paikalle puo­let lukiomme oppi­laista. Tilaisu­u­den piti alkaa klo 19, mut­ta vart­tia vaille tajusin, ettemme mah­du mitenkään meille varat­tuun tilaan. Piti soit­taa vah­times­tarin ovikel­loa (asui koul­ul­la) ja pyytää juh­lasalin avaamista. Sinne me toki mah­duimme hyvin.

En muista mitä Ven­namo meille sanoi, mut­ta muis­tan tyylin, hänen innos­tu­misen­sa, ellei suo­ras­taan kiihtymyk­sen­sä. Kun joku oppi­las esit­ti kysymyk­sen, kysymyk­sen aikana hän kir­jaimel­lis­es­ti hyp­pi tuo­lil­laan innokkaana päästä taas sival­ta­maan. Min­ua tuo itsen­sä kiihot­ta­mi­nen oudok­sut­ti. Ei näyt­tänyt minus­ta hyvältä.

[1] Meil­lä ei ollut nimikkolu­okkia, vaan opet­ta­jil­la oli ja me kier­simme opet­ta­jal­ta toiselle. Koulun poh­jak­er­rokses­sa oli lokerot kir­jo­jen ja muun sel­l­aisen säilyttämiseen.

2 vastausta artikkeliin “Anekdootteja: MYK:n yhteiskunnallinen kerho, Karjalainen ja Vennamo”

  1. Olen käynyt saman koulun parikym­men­tä vuot­ta myöhem­min ja tämä kir­joi­tus, sekä kir­joituk­sesi hyvistä ja huonoista asuinalueista pisti miet­timään, miten Munkkiniemen sosi­aa­li­nen muu­tos on hei­jas­tunut paikalliseen koulu­un. Asues­sani itse Munkkiniemessä 80-luvul­la oli se muut­tunut jo melko vah­vasti kah­den ker­roksen väen asuinalueek­si, siel­lä oli vielä vuokrat­alo­ja, jois­sa asui työväestöä, mut­ta muuten se oli ylälu­okan kan­soit­ta­maa. Lapse­na poruk­ka viet­ti aikaa yhdessä, mut­ta yläas­teel­la ihmis­ten jakau­tu­mi­nen alkoi olla melko totaal­ista eikä duu­nar­ien lap­sia paljon rikkaiden kotibileis­sä näkynyt. Ikävämpi muu­tos oli tapah­tunut koulus­sa, joka oli kouluk­iusaamisen suh­teen kama­lin paik­ka mitä olen ikinä näh­nyt, jotkut jou­tu­i­v­at suo­ras­taan sadis­tisen rääkkäyk­sen kohteek­si, joka on var­masti jät­tänyt syviä vam­mo­ja. Dynami­ik­ka toi­mi siten, että rikkaiden lapset sai­vat olla rauhas­sa, ja isokokoiset/häikäilemättömät/sosiopaattiset duu­nar­iper­hei­den lapset yrit­tivät saa­da heiltä hyväksyn­tää jär­jestämäl­lä kaiken­laista hauskaa ohjel­maa, joka useim­miten koos­t­ui heikom­pi­en alis­tamis­es­ta tai lait­to­muuk­sien tekemisestä.
    Itsel­leni Munkkinie­mi oli kamala paik­ka, johon en ikinä ole sen jäl­keen halun­nut palata.

  2. “[1] Meil­lä ei ollut nimikkolu­okkia, vaan opet­ta­jil­la oli ja me kier­simme opet­ta­jal­ta toiselle. Koulun poh­jak­er­rokses­sa oli lokerot kir­jo­jen ja muun sel­l­aisen säilyttämiseen.”

    Näin on tänäkin päivänä, tosin oppi­las­määrästä johtuen lokeroi­ta on sul­lot­tu sinne tänne minne mahtuu.

    Hieno koulu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Notify me of followup comments via e-mail. You can also subscribe without commenting.