Avainsana: Demarit ja vihreät

Jacob Söder­man pohtii Hesaris­sa, että demar­it oli­si­vat nyt men­estyvä puolue, jos oli­si­vat ymmärtäneet sulaut­taa vihreät itseen­sä 1980-luvulla.

Pohdit­ti­in tätä mei­dänkin päässämme. Joskus 1980-luvul­la piskuinen joukko tule­via vihre­itä vaikut­ta­jia kokoon­tui Suo­mi-lehden tilois­sa miet­timässä oras­ta­van vihreän liik­keen yhteiskun­nal­lista strate­giaa. Olimme yksimielisiä siitä, että demar­it näyt­tävät suo­ma­laiselle yhteiskun­nalle suun­nan. (Ihan oikeasti, siltä se sil­loin näytti.)

Niin­pä suo­ma­laiseen yhteiskun­taan vaikute­taan vaikut­ta­mal­la demarei­hin. Enää piti ratkaista, vaikute­taanko demarei­hin tehokkaam­min sisältä vai ulkoa. Päädy­imme vaikut­ta­maan ulkoa, kos­ka meitä oli niin vähän ja demare­i­ta niin paljon, että demarei­den sisäl­lä olisimme eristäy­tyneet jon­nekin Etelä-Helsin­gin sos.dem ‑yhdis­tyk­seen esit­tämään eriäviä mielip­iteitä puoleen päätöksiin.

Käsi­tys omas­ta pro­jek­tis­tamme oli, että se olisi väli­aikainen ja sen tehtävä olisi toimia katalyyt­ti­na poli­it­tises­sa ken­tässä.  Tämä arvio meni aivan poskelleen, mut­ta luulen, että arvio jauhau­tu­mis­es­ta demarien koneis­ton sisäl­lä oli oikea. Thomas Wahlgren val­it­si toisin. Voidaan kysyä, onko puolue muut­tanut Thomas­ta enem­män kuin Thomas demareita.

Jos olisimme men­neet sisälle demarei­hin, emme olisi juuri pystyneet siel­lä mitään tekemään. Vihreä puolue olisi Suomeen syn­tynyt joka tapauk­ses­sa, vähän myöhem­min ja vähän eri­laise­na ja vähem­män Helsinki-keskeisenä.