Asun­not välit­tömästi Man­ner­heim­intien var­res­sa ovat noin tuhat euroa halvem­pia kuin seu­raavas­sa kort­telis­sa – mut­ta paljon kalli­impia kuin vaikka­pa Pih­la­jan­mäessä. Asum­is­pref­er­enssien kannal­ta vilkkaasti liiken­nöi­ty katu on hait­ta, mut­ta keskeinen sijain­ti on hyöty.

Man­ner­heim­intiel­lä on vain van­ho­ja raken­nuk­sia, jol­laisia ei enää saisi vilkkaan kadun var­teen rak­en­taa. Nyt esimerkik­si Her­man­nin ranta­tien var­teen raken­netaan tehokkaasti äänieris­tet­tyjä talo­ja, jois­sa ilma ote­taan pihan puolelta. Kun piha eris­tetään tiestä talo­muuril­la, liiken­teen melu ja saas­teet eivät pääse pihalle saakka.

Polt­to­moot­to­ril­la varustet­tu­jen auto­jen aikakausi on myös jäämässä ihmiskun­nan his­to­ri­as­sa lyhyek­si harha-askeleek­si. HSL on siir­tynyt kymme­nen vuo­den päästä pääosin sähköbus­sei­hin. Renkaat autois­sa kuitenkin on jatkos­sakin. Ne melu­a­vat ja eri­tyis­es­ti henkilöau­toi­hin tal­ven ajak­si asetet­ta­vat asfalt­in­raapimet tuot­ta­vat vaar­al­lisia saasteita.

Joitakin bule­varde­ja – eri­tyis­es­ti Hämeen­lin­nan väylän kor­vaavaa – on kaavail­tu aika kapeak­si. En ole aivan var­ma, että sel­l­aista kan­nat­taa rak­en­taa, sil­lä ei yhden kort­telin syvyi­nen nauha ole mitään kaupunkiasumista.

Kun kat­son van­ho­ja kir­joituk­siani, uskoin vielä 1980-luvul­la vah­vasti raideli­iken­teeseen perus­tu­vaan sormi­malli­in, siis säteit­täisin raskaan raideli­iken­teen yhteyk­si­in, joi­ta sat­tuu Helsingis­sä ole­van viisi.

Sil­loin ajatelti­in, että ihmi­nen tekee päivässä kak­si matkaa – töi­hin ja koti­in. Tämä on ollut­ta ja men­nyt­tä. Nyt vapaa-ajan matkat ovat pääosas­sa, eivätkä ne kul­je sormea pitkin.

Kaikkial­la maail­mas­sa radan­var­silähiöt ovat slum­mi­u­tu­misuhan alaisia.

Mari Vaat­to­vaara puhuu monikeskuk­sisen mallin puoles­ta. Min­unkin sym­pa­tiani ovat tämän puolel­la. Olisi­han se hyvä, että jos ihmiset arvosta­vat urbaa­nia elämää, sitä olisi tar­jol­la muual­lakin kuin Helsin­gin ratikkakaupungis­sa. Mut­ta ei ole.

Kan­takaupun­gin ulkop­uolelle raken­netaan vain lähiöitä. Eron ymmärtää men­emäl­lä vaik­ka Por­voon tai Hämeen­lin­nan keskus­taan ja ver­taa­mal­la sitä Itäkeskuk­seen. Malmi­in, Lep­pä­vaaraan tai Matinkylään. Tikkuri­las­sa on edes vähän yritystä.

Meil­lä osa­taan tehdä vain nukku­malähiöitä ja niihin ostare­i­ta, joi­ta kut­su­taan mod­ernisti kaup­pakeskuk­sik­si. Täl­lainen keskus on tavar­al­o­gis­ti­ikan kannal­ta ratio­naa­li­nen – lähistöl­lä asu­va omako­ti­a­sukas voi huraut­taa autol­laan ostarin parkki­hal­li­in, tehdä ostok­sen­sa lyhyessä ajas­sa, jot­ta ehtii koti­in kat­so­maan saip­puasar­jaa telkkarista ja ulkoilut­ta­man koiraansa. Jos tör­mää matkalla tut­tuun­sa, tarkoit­taa se yleen­sä lom­moa puskuris­sa. Urbaa­nia asum­ista se ei edusta.

Matinkylän “keskus­tas­sa” on pis­te­talo­ja. Ajatelkaa, mil­laiseltä Alek­si näyt­täisi, jos Espan ja Aleksin välis­sä olisi pistetaloja.

Kaupungis­sa talot ympröivät tilaa ja lähiössä tila ympäröi talo­ja. Se on aivan eri asia.

Bule­var­di­en vas­tus­ta­jat ovat sanoneet, että asun­not pitää lait­taa ”muualle” ker­tomat­ta mis­sä tämä ”Muua” on. Yleen­sä on tar­jot­tu vai­h­toe­hdok­si paikko­ja, jot­ka yleiskaavas­sa on jo esitet­ty raken­net­tavak­si, joten mitään oikeasti kor­vaavaa paikkaa ei ole esitetty.

Lop­putu­los on, että nuo 70 000 ihmistä jou­tu­isi­vat hakeu­tu­maan Helsin­gin tai ainakin Kehä I:n ulkopuolelle.

Antti Kaikko­nen ker­toi, että Tuusu­las­sa olisi valmi­it kaa­vat 10 000 asukkaalle., Yritin kysyä, mik­si Tuusu­la sit­ten ei ole käyn­nistänyt niiden rak­en­tamista. Hän ei vas­tan­nut. Oikea vas­taus taitaa olla se, etteivät ton­tit mene kau­pak­si. Vapaae­htoisia asukkai­ta löy­dy. Eihän niitä löy­dy edes Espoon Suurpel­toon, jos­ta piti tul­la kaupun­gin kehi­tyk­sen jalokivi.

Asun­to­ja pitää rak­en­taa sinne, mis­sä ihmiset halu­a­vat asua. Asum­is­pref­er­ens­seistä taas ker­too lahjo­mat­tomim­min se, paljonko asumis­es­ta ollaan valmi­ita mak­samaan. On kyl­lä aika vaikea väit­tää, että asun­non osta­ja oikeas­t­aan halu­aisi asua Klaukkalas­sa, jos tämä ostaa ker­rostaloa­sun­non Kallios­ta, vaik­ka saisi asun­non Klaukkalas­ta puol­ta halvemmalla.

Asum­is­pref­er­ens­seis­sä on tapah­tunut suuri muu­tos, ei vain Helsingis­sä vaan kaikissa kaupungeis­sa ympäri rikas­ta maailmaa.

Ihmiset arvosta­vat urbaa­nia elämää – tai eivät kaik­ki, mut­ta nyky­istä paljon suurem­pi osa halu­aa. He halu­a­vat asua siel­lä mis­sä tapah­tuu ja voi tava­ta toisia ihmisiä. Mis­tä tämä johtuu on jo oma tari­nansa, enkä menee tähän sen enempää.

On valitet­tu asun­to­jen hin­to­jen nousua pääkaupunkiseudul­la, mut­ta tosi­asi­as­sa asun­not ovat kallis­tuneet vain Helsin­gin ratikkakaupungis­sa. Kun ratikkakaupunkia ei riitä kaikille, hin­to­jen nousu on levin­nyt Pohjois-Helsinki­in ja esimerkik­si Hert­toniemeen. Espoos­sa asun­to­jen hin­to­jen nousu  vas­taa koko maan hin­to­jen nousu­tah­tia, Van­taal­la se on jäänyt siitä jäl­keen ja kehyskun­nis­sa ker­rostaloa­sun­to­jen hin­nat ovat laske­neet huomattavasti.

En ymmär­rä, mitä ne valit­ta­vat, joiden mielestä on kiva asua syr­jem­pänä. Hei­dän kannal­taan­han kaik­ki on hyvin, kos­ka he voivat asua unel­ma-asunois­saan hal­val­la. Kaavoitet­tua maa­ta on vaik­ka kuin­ka paljon tarjolla.

On Helsin­gin velvol­lisu­us tar­jo­ta lisää asun­to­ja niille, jot­ka tänne tule­vat, eikä tehdä tästä ylem­män keskilu­okan reser­vaat­tia, johon taviksil­la ei ole asiaa.

Eri­tyis­es­ti pitää kavah­taa aja­tus­ta, ettei Helsin­gin pitäisi tar­jo­ta hyvää asum­ista, jot­ta huonom­pikin menisi kau­pak­si. Sitä ei ole kuinkaan näin suo­raan san­ot­tu, mut­ta riv­ien välis­sä tämä argu­ment­ti kyl­lä näkyy.

Viro­laisen Ilmar Tan­skan kir­ja Neu­vos­to­val­lan alkua­joista Virossa. Kir­jan päähenkilöitä ovat mies, nainen ja poi­ka. Poi­ka on naisen poi­ka, mut­ta mies ei ole naisen puoliso, vaan KGB:n agent­ti, jon­ka hienoon Pope­daan pieni poi­ka ihas­tuu ja tulee ker­toneek­si vähän liikaa per­heen­sä asioista urkki­jalle. Sen seu­rauk­se­na isä katoaa ja lop­ul­ta poi­ka menet­tää myös äitinsä. 

Kir­jan voi nähdä mus­tavalkoise­na pro­pa­gan­dakir­joituk­se­na siitä, mitä kauheuk­sia viro­laiset jou­tu­i­v­at neu­vos­tomiehi­tyk­sen ensim­mäis­inä vuosi­na koke­maan. Mut­ta se, mitä viro­laiset jou­tu­i­v­at koke­maan, oli juuri niin kauheaa, eikä sitä oikein voi muuten kuin mus­tavalkois­es­ti kuvata. 

Kir­ja kuvaa myös kor­rup­tio­ta ja sitä vain­o­tuk­si jou­tu­misen pelkoa  pelkoa, jota myös jär­jestelmän kan­nat­ta­jat kokivat.

 Sofi Oksa­nen tekee sen parem­min, mut­ta kyl­lä tämä kir­ja kan­nat­taa lukea/kuunnella. Noi­ta aiko­ja Virossa tun­nemme aivan liian huonos­ti. Jos etsii kir­jal­lisu­ud­es­ta vaalean­punaisia unelmia, tämä kir­ja kan­nat­taa kiertää. 

Sitä en tiedä, enkä nopeal­la googlet­tamisel­la löytänyt, mis­sä määrin kir­ja ja eri­tyis­es­ti pikkupo­jan syyl­lisyys perus­tuu tositapahtumiin.

Äänikir­ja on julka­istu huhtiku­us­sa 2018, mut­ta mis­tään ei käy ilmi, mil­loin suomen­nus puhu­mat­takaan alku­peräis­es­tä kir­jas­ta on julka­istu.  Ehkä vuon­na 2016?

Juho Saari kysyi min­ul­ta kom­ment­tia maanko­rko-ongel­maan, jos­ta oli nous­sut keskustelu Eri­ar­voisu­us­varas­to ‑keskustelu­pal­stal­la. Lai­tan vas­tauk­sen muyös tähän blogilleni.

Ricar­do jo aikanaan selvit­ti maanko­rkoasian. Ricar­don rautainen maan­vuokrala­ki oli talous­poli­ti­ikan teo­ri­oista jul­mimpia, kos­ka se selit­ti, mik­si vuokrav­il­jeli­jät tuli­si­vat pysymään aina köy­hinä. Kunnes teol­lisu­us tar­josi heille vai­h­toe­hdon nälkä­pal­ka­lla viljelyyn.

Nyky­isin maat­alous­maan maanko­rko ei ole kovin olen­nainen asia Suomes­sa, mut­ta kaupunki­maan niukku­us on. Voihan saman­lainen asun­to jo Helsin­gin sisäl­lä mak­saa kolme ker­taa enem­män kaupungi­nosas­ta riip­puen. Kaupun­ki muo­dostaa väk­isin aluei­ta, joi­hin pääsys­tä on niukku­ut­ta. Ongel­maa voi lievit­tää kaavoit­ta­mal­la lisää houkut­tele­via aluei­ta, kuten Helsin­ki yrit­tää nyt tehdä, mut­ta kokon­aan sitä ei saa­da pois­tu­maan tar­jon­taa lisäämäl­lä. Ongel­man taustal­la ovat elämä­nar­vo­jen muut­tumi­nen urbaan­im­mik­si, minkä vuok­si Helsingis­sä kovin monia halu­aisi asua ratikkakaupungis­sa, vaik­ka muual­ta saisi asun­non olen­nais­es­ti halvemmalla.

Kaupunki­maan niukku­ut­ta voidaan säädel­lä joko hin­nal­la tai jonoil­la. Jono­jen vai­h­toe­htona on edullis­ten sijain­tien jakami­nen arvon­nal­la (Hitas) tai pärstäk­er­toimel­la, kuten Tukhol­mas­sa, jos­sa poli­it­ti­nen eli­it­ti asuu hal­val­la kaupun­gin keskus­tas­sa. Nor­maalil­la ruot­salaisil­la jono edulliseen asun­toon on parikym­men­tä vuotta.

Jos sitä säädel­lään hin­nal­la, kenelle kuu­luu maanko­rko? Kos­ka hin­ta on peräisin ympäröivän kaupun­gin rak­en­tamis­es­ta, maanko­rko kuu­luu minus­ta aivan ehdot­tomasti kaupungille.  Jos ranta­tont­ti Kata­janokalla mak­saa 2500 euroa/neliö ja saman­lainen ranta­tont­ti Inkoos­sa 10 €/neliö, ei kukaan voi väit­tää, etteikö Kata­janokan kallimpi hin­ta joh­tu­isi ympäril­lä olev­as­ta kaupungista.

Anglosak­sises­sa maail­mas­sa, eri­tyis­es­ti Yhdys­val­lois­sa, näin tapah­tuukin. Sitä kut­su­taan kiin­teistöveroksi. Jos meil­lä olisi teo­reet­tis­es­ti oikean suu­ru­inen kiin­teistövero, asun­to­jen hin­nat oli­vat eri puo­lil­la kaupunkia suun­nilleen yhtä korkeat, mut­ta yhtiö­vastike olisi kiin­teistöveron vuok­si korkea halu­tu­il­la alueil­la. Vuokria tämä ei nos­taisi mut­ta ei myöskään lask­isi, mut­ta julki­nen talous voisi paljon paremmin.

Kiin­teistöveron sijas­ta voidaan tietysti pitää maa kaupun­gin omis­tuk­ses­sa ja per­iä maan­vuokra sijain­nin mukaan por­rastet­tuna. Ongel­mana tässä on suo­ma­lainen käy­htän­tö pitää ton­tin­vuokra reaalis­es­ti kiin­teänä vuosikym­meniä ja sit­ten kym­menker­tais­taa se ker­tarysäyk­sel­lä. Joskus tule­vaisu­udessa toiv­ot­tavasti kiin­teistöveron nousu tapah­tuu reaali­aikaises­ti pien­inä muutoksina.

Poli­it­ti­nen paradok­si on, että tätä maanko­ron kon­fiskoimista kun­nalle vas­tus­taa eri­tyis­es­ti poli­it­ti­nen vasem­mis­to. Vas­tus­taa sitä kokoomuskin, joskaan ei yhtä kiihkeästi, kos­ka kokoomuk­ses­sa on pieni pro mar­ket joukko pro busi­ness- enem­mistön puris­tuk­ses­sa. Kokoomuk­sen aset­tumi­nen tässä asi­as­sa omis­ta­jien puolelle tun­tuu kuitenkin loogisem­mal­ta kuin poli­it­tisen vasem­mis­ton tuki maanomistajille.