Juho Saari kysyi minulta kommenttia maankorko-ongelmaan, josta oli noussut keskustelu Eriarvoisuusvarasto -keskustelupalstalla. Laitan vastauksen muyös tähän blogilleni.
Ricardo jo aikanaan selvitti maankorkoasian. Ricardon rautainen maanvuokralaki oli talouspolitiikan teorioista julmimpia, koska se selitti, miksi vuokraviljelijät tulisivat pysymään aina köyhinä. Kunnes teollisuus tarjosi heille vaihtoehdon nälkäpalkalla viljelyyn.
Nykyisin maatalousmaan maankorko ei ole kovin olennainen asia Suomessa, mutta kaupunkimaan niukkuus on. Voihan samanlainen asunto jo Helsingin sisällä maksaa kolme kertaa enemmän kaupunginosasta riippuen. Kaupunki muodostaa väkisin alueita, joihin pääsystä on niukkuutta. Ongelmaa voi lievittää kaavoittamalla lisää houkuttelevia alueita, kuten Helsinki yrittää nyt tehdä, mutta kokonaan sitä ei saada poistumaan tarjontaa lisäämällä. Ongelman taustalla ovat elämänarvojen muuttuminen urbaanimmiksi, minkä vuoksi Helsingissä kovin monia haluaisi asua ratikkakaupungissa, vaikka muualta saisi asunnon olennaisesti halvemmalla.
Kaupunkimaan niukkuutta voidaan säädellä joko hinnalla tai jonoilla. Jonojen vaihtoehtona on edullisten sijaintien jakaminen arvonnalla (Hitas) tai pärstäkertoimella, kuten Tukholmassa, jossa poliittinen eliitti asuu halvalla kaupungin keskustassa. Normaalilla ruotsalaisilla jono edulliseen asuntoon on parikymmentä vuotta.
Jos sitä säädellään hinnalla, kenelle kuuluu maankorko? Koska hinta on peräisin ympäröivän kaupungin rakentamisesta, maankorko kuuluu minusta aivan ehdottomasti kaupungille. Jos rantatontti Katajanokalla maksaa 2500 euroa/neliö ja samanlainen rantatontti Inkoossa 10 €/neliö, ei kukaan voi väittää, etteikö Katajanokan kallimpi hinta johtuisi ympärillä olevasta kaupungista.
Anglosaksisessa maailmassa, erityisesti Yhdysvalloissa, näin tapahtuukin. Sitä kutsutaan kiinteistöveroksi. Jos meillä olisi teoreettisesti oikean suuruinen kiinteistövero, asuntojen hinnat olivat eri puolilla kaupunkia suunnilleen yhtä korkeat, mutta yhtiövastike olisi kiinteistöveron vuoksi korkea halutuilla alueilla. Vuokria tämä ei nostaisi mutta ei myöskään laskisi, mutta julkinen talous voisi paljon paremmin.
Kiinteistöveron sijasta voidaan tietysti pitää maa kaupungin omistuksessa ja periä maanvuokra sijainnin mukaan porrastettuna. Ongelmana tässä on suomalainen käyhtäntö pitää tontinvuokra reaalisesti kiinteänä vuosikymmeniä ja sitten kymmenkertaistaa se kertarysäyksellä. Joskus tulevaisuudessa toivottavasti kiinteistöveron nousu tapahtuu reaaliaikaisesti pieninä muutoksina.
Poliittinen paradoksi on, että tätä maankoron konfiskoimista kunnalle vastustaa erityisesti poliittinen vasemmisto. Vastustaa sitä kokoomuskin, joskaan ei yhtä kiihkeästi, koska kokoomuksessa on pieni pro market joukko pro business- enemmistön puristuksessa. Kokoomuksen asettuminen tässä asiassa omistajien puolelle tuntuu kuitenkin loogisemmalta kuin poliittisen vasemmiston tuki maanomistajille.
Jos hinnat olisivat yhtä korkeat eri puolilla kaupunkia, eikö silloin kiinteistöverokin olisi yhtä suuri? Vai miten osattaisiin määritellä halutulla alueella kiinteistön arvo korkeammaksi, ellei markkinamekanismi asuntojen hintojen kautta sitä kertoisi? Oikein korkealla kiinteistöverolla saataisiin asuntojen hinnat nollaan tai miinuksellekin. Sopiva kiinteistövero leikkaa maanarvosta osan, muttei sitä kokonaan.
Ero olisi siis se, että 120m2 kattohuoneisto maksaa Ullanlinnassa ja Vuosaaressa saman verran (arvotaan nyt vaikka 300 000€), mutta Ulliksessa maksetaan lisäksi 2000e/kk vastiketta, koska kiinteistövero on niin korkea, siinä missä vuosaaressa vastike on 600e/kk.
Käytännössä homman voisi tehdä vaikka niin, että kiinteistöveroprosentti jokaiselle kaupunginosalle määriteltäisiin 3kk välein uudelleen niin, että jos edellisen 3kk aika toteutuneiden kauppojen neliöhinnat ovat kyseisellä alueella korkeammat kuin kaupungissa keskimäärin, niin sitten kiinteistöveroja nostetaan alueella ja jos alemmat kuin keskimäärin, niin niitä alennetaan hieman.
Lopputuloksena kaikkien alueiden neliöhinnat värähtelisivät about saman numeron ympärillä, mutta vuosaaressa kiinteistövero olisi nolla (tai jopa negatiivinen!) ja ullanlinnassa maksettaisiin 15e/asuinneliö/kk kiinteistöveroa.
Teoreettisesti oikea kiinteistöverohan olisi X €, jossa X olisi määrätty erikseen joka tontille, niin, että itse tontin arvo (ilman mitään parannuksia kuten rakennuksia) olisi 0 €. Oikeassa maailmassa maan puhtaasta tuotosta ei voi käytännöllisesti verottaa aivan 100%:ia.
Kiinteistöveroa tietenkin säädettäisiin asunnon hinnan derivaatan mukaan. Jos jollain alueella asuntojen hinnoilla tuntuu olevan painetta nousta, niiden veroa nostetaan sen verran että hinnat asettuvat taas samaan muidenkin alueiden kanssa.
Urbaanin elämäntavan suosiminen kulkee sykleissä joka toistuu n 30 vuoden välein. Siinä välissä taas suositaan väljää pientaloasumista eli nurmijärvi-ilmiötä.
Helsingin kohdalla kaupunkiseudun väkiluku on koko ajan kasvanut ja sille ei ole näkyvissä loppua ellei maan hallitus suurin piirtein ala pakottaa ihmisiä kaupungeista maaseudulle, tai alkaa massamuutto ulkomaille.
Vähemmän urbaani elämäntapa sopisi varmaan pinttyneelle kaupunkilaiselle, jos liikkuminen, myös ilman autoa, olisi helpompaa. Se ei tarkoita raitiovaunua, vaan riittävän tiheään kulkevaa ja tasokasta joukkoliikennettä ylipäänsä, ja että lähiöiden segregaatio-ongelmista päästäisiin eroon.
Sitten se yhteys kiinteistöveron ja yhtiövastikkeen välillä. Jos kiinteistöveroa korotetaan niin sitä ei voi aina kanavoida yhtiövasikkeeseen, koska asunto-osakeyhtiö voi periaatteessa mennä konkurssiin jos asukkailla ei ole varaa maksaa kohonneita vastikeita. Se näkyisi myös asunto-osakeyhtiöiden perimissä vuokrissa jonka seuarauksena myös yritysvuokralaiset kivijaloista kaikkoavat.Joku kohtuus pitäisi olla oikean veron määrittämisessä.
USA on vähän huono esimerkki koska siellä on kaupunkeja joilla menee huonosti esim savupiipputeollisuuden alasajon takia, ja toisia jotka porskuttaa finanssialan tai viihdeteollisuuden varassa.
Hitas toimisi mielestäni ihan hyvin jos keinottelu hitas-asunnoilla estettäisiin.
Jos yhtiövastikkeita ei maksa voi yhtiö ottaa asunnon hallintaansa ja vuokrata muualle. Problem solved. Hitas-keinottelua taas ei voi estää kuin purkamalla koko järjestelmän, vai oliko sinulla jokin muu idea tähän?
Onnistuu yksittäisen huoneiston kohdalla mutta jos suurin piirtein kaikki asukkaat kokevat että ei ole varaa maksaa kohonneita vastikkeita, eikä asunnot mene kaupaksi edes siihen hiintaan että asukkaat saisi omansa pois, niin siitä tulee ongelmia. Yhtiön konkurssi? Koko osakekannan myyminen jollekin pohatalle joka purkaa talon? Silloin markkinat alkaa säädellä niukkuutta niin että on iso liuta tyhjiä tontteja rakennusoikeuksineen mutta ilman taloa ja asukkaita.
Olen asunut asumisoikeustalossa ja siinä keinottelu oli estetty niin että sai pitää vain yhtä asumisoikeusasuntoa / talous ja ulkopuoliselle sai asunnon vuokrata vain määräajaksi, muussa tapauksessa siitä piti luopua. Tosin asumioikeusasunnot eivät taida olla keinottelun kohteena muutenkaan nykyisin ainakaan, mutta se johtuu muista syistä.
Tällaisessa tapauksessa kinteistövero on yliarvioitu räikeästi. Tarkoistus on, että kiinteistövero konfiskoi vain sijainnin tuottaman edun, mutta ei tee asumista kannattamattomaksi.
Näinhän se on. Asumisen hintaan vaikuttaa lisäksi se, että Helsinki vaatii jo valmiiksi kalliimmille alueille kalliimpia ratkaisuja (rakennusten ulkonäköön ym.) kuin edullisemmille alueille.
Maankoron konfiskointi kaupungille on radikaali ajatus. Oletetaan argumentin vuoksi, että ajatus olisi järkevä, ainakin joissakin tilanteissa, kuten silloin kun kaupunki omistaa itse maan. Ensimmäinen kysymys kuuluu, mikä on maankoron oikea suuruus?
Tarinan mukaan Ricardon aikana vuokraviljelijät maksoivat 4-5 % suuruista maanvuokraa. Mikä lienee ollut efektiivinen maankorko tuolloin? Oliko maan käypä markkina-arvo tiedossa?
Thomas Pikettyn mukaan Ricardon aikana (ja koko 1800 -luvun, kun maksettiin velkaa Napoleonin sotien takia) valtion obligaatiokorko sattui olemaan samaa luokkaa, 4-5 %. En ole koskaan ymmärtänyt, mistä nuo 4-5 % tulevat. Ne ylittävät moninkertaisesti kansantuotteen kasvun Ricardon aikana ja 1950 -luvulle asti. Se oli käytännössä veroa maan ja pääoman omistajille.
Palataan kysymykseen, mikä on kaupunkimaan maankoron oikea suuruus, Helsingissä tällä hetkellä?
Sinulla on muna ja kana tuossa väärin päin. Maankorko määräytyi maan tuoton perusteella ja maan arvo määräytyi maankorosta käyvän korkokannan mukaan, oli siis 20 – 25 -kertainen maankorkoon nähden.
Kerro vielä mitä mieltä olet pääasiasta, mikä on kaupunkimaan maankoron oikea suuruus, Helsingissä tällä hetkellä?
Oikea maankorko on noin 2% asuntojen arvosta, josta on vähennetty rakennuksen tekninen arvo. Tämä siis asuntojen hinnasta, jos asunto on oamlla tontilla. Jos asunto on vuokrtatontilla, vuokraa pitäisi nostaa tai laskea sen mukaan, ylittäkö vai alittaako asunnon mnarkkinahinta talon teknisen arvon. Vuokra voi olla myös liian korkea, kuten seurakuntien maalla Lehtisaaresa.
Jos kiinteistövero on ”oikein mitoitettu”, asuntojen/kiinteistöjen myyntihinnat ja myyntivoitot ilmeisesti pienenevät keskimäärin. Tällöin verotuloja jää saamatta sekä myyntivoiton että varainsiirtoveron osalta. Mitä valtiovarainministeriö mahtaisi tästä tuumata?
Eikö tuo ole aika lähellä sitä, miten nykyaikanakin vuokra markkinoilla määräytyy, eli vuokra vastaa tuottoa vähennettynä kuluilla (kun sopiva kate lasketaan myös kuluksi). Käsitys sopivasta katteesta tai toimeentulon tasosta on varmasti muuttunut.
Tätä yritin sanoa. Maanvuokra määräytyy tuottojen mukaan ja maan hinta tuotoista korkokannan (1/r) mukaan eikä toisinpäin
Länsimaissa korkotaso on viime vuosisatojen aikana hiljalleen laskenut. Kyse kysynnästä ja tarjonnasta.
Yksityispuolella käypä korko oli noihin aikoihin noin kahdeksan prosenttia, jos kyseessä oli luotettava, vakavarainen liikeyritys. Sen pienemmällä korolla kukaan ei sijoittanut yksityiseen yritykseen. Valtion riskittömäksi katsotun obligaation korko oli tästä puolet, koska sillä saatiin kerätyksi tarvittavat pääomat.
1500-luvulla Martti Luther piti 12 prosentin korkoa kohtuullisena, jos kyse oli kauppiaitten välisestä liiletoimesta. (Luther katsoi, skolastikoista poiketen, että kauppiaan pääoma oli rinnastettavissa käsityöläisen työkaluun ja sen vuokraamisesta toiselle kauppiaalle oli sopivaa ja kunniallista periä korkoa.)
Näkisin, että korkotaso ei ole niinkään sidoksissa BKT:n yleiseen kehitykseen vaan pikemminkin vapaan pääoman määrään ja yleiseen takaisinmaksua kohtaan tunnettuun luottamukseen.
Kun lähtökohdat sisältävät näin paljon ajatusvirheitä, on selvää, että päätyy vääriin johtopäätöksiin:
”Kaupunki muodostaa väkisin alueita, joihin pääsystä on niukkuutta. Ongelmaa voi lievittää…” Toiset alueet ovat halutumpia kuin toiset, tietenkin, mutta ei tämä sinänsä ole ongelma – paitsi siitä lähtökohdasta, että minulla on oikeus asua Punavuoressa koska haluan, tekemättä töitä unelmani eteen niin paljon, että voin siitä maksaa markkinahinnan.
”Kaupunkimaan niukkuutta voidaan säädellä joko hinnalla tai jonoilla.” Maata on sen verran kuin sitä on, joten tarkoittanet asuntojen niukkuutta. Sitä taas säädellään pelkästään kaavoitus- ja rakennusmääräyksillä. Helsingissä on rajallisella rakenkusmaalla liian vähän asuntoja, koska rakennusmaata ei ole kaavoitettu riittävästi tai koska 90 kerroksisten asuintalojen rakentaminen ei ole sallittua – tai siksi, etteivät ihmiset sitten kuitenkaan ole valmiit maksamaan asunnostaan sitä hintaa jonka asunto maksaa keinotekoisten rajoitusten poistamisen jälkeenkään.
”Koska hinta on peräisin ympäröivän kaupungin rakentamisesta, maankorko kuuluu minusta aivan ehdottomasti kaupungille.” Näin vain sellaisessa oikeusjärjestelmässä, jossa toisen työn hedelmät kuuluvat automaattisesti koko yhteiskunnalle. Koska hinnan muutos johtuu maan jalostamisesta, kuuluu arvonnousu maan jalostajille, siis omistajille. Laajemminkin, minkä tahansa hyödykkeen arvo riipuu yhteiskunnan toimista jotka johtavat hyödykkeen haluttavuusen kasvuun. Tämä vaikuttaa hyödykkeen hinnanmuodostukseen, ei sen omistusoikeuteen.
Lisäksi on hassu ajatus, että asumiseen kohdistettu vero ei nostaisi asumisen hintaa. Omistusasumisessa näin luultavasti on, koska se tekee omistusasumisesta kallista ja siten vähemmän haluttua. Tämä nostaa vuokra-asuntojen kysyntää ja siiis myös vuokria. Kiinteistövero nostaa vahvasti vuokria myös siksi, että pääoman tuottovaatimus kasvaa. Joko vuokrat nousevat, vuokra-asuntojen määrä laskee, tai molemmat.
Tärkein syy miksi henkilökohtaisesti vastustan omaisuusveroja on se, että omistuksen verotus puuttuu omistusoikeuteen Koska asunto- tai maaomaisuus ei eroa muusta omaisuudesta, ei sitä pidä myöskään kohdella eri tavoin. Kun omistuksesta ei synny tuloa, ei myöskään synny verotettavaa. Toisaalta ei myöskään ole perusteita omankaan asunnon myyntivoiton verottomuudelle.
Siis hei haloo! Mien yksittäisen tontin omistaja on osallistunut jaloastamiseen? Oletetaan vaikka, että sukusi on omistanut tyhjän tontin Katajanokan rannassa, muuttanut Amerikkaan vuonna 1820 ja palannut vuonna 2018 myydäkseen tuon tontin. Sinä aikana tontin arvo on satakertaistunut. Miten sukusi on osallistunut sen jalostamiseen? Lahjomalla kaavoittajia?
Talousteoria tuottaa yllättäviä tuloksia, joita on vaikea ymmärtää, jos ei ole siihen tutustunut
Esimerkkisi kattaa ehkä 0,01% tonttimaasta – siis aivan mitätön heijastusvaikutus verrattuna lähes mihin tahansa.
Ja kerro uudestaan miten asumisen kustannusten nosto ei lisää asumisen kustannuksia?
Esimerkkini todella koskee vain kaupunkimaata. Haja_asutusalueilla sillä ei ole merkitystä, eikä siellä mitään arvonleikkauksia tehdäkään. Asumisen hinta kaupunkien keskustoissa määräytyyy markkinoilla, ylittää kustannukset roimasti eikä sen takia riipu kustannuksista lainkaan. Syrjäkylillä on toisin, koska tonttimaa ei muodosta pullonkaulaa. .
Lisäksi ajatus, että naapurit voivat toimillaan vaikuttaa omaisuutesi omistusoikeuteen, ei ole tästä oikeusmallista.
Kun suku osti sen tontin vuonna 1820 (?) niin siinä syntyi ja välittyi tärkeää tietoa. Tontin myyjällä oli ehkä idea Nokian tms perustamisesta ja hän tarvitsi siihen kipeästi rahaa. Suku antoi ne tarvittavat rahat. Suvulla taas oli visio, että Katajanokassa on ainesta ja siksi kannattaa panostaa siihen. Jos uskomme, että yritykset valitsee Business Finland ja rakentamisesta päättää Kaupunki niin silloin tuon suvun sijoituksen voi nähdä arpalippuna ja tontista syntyneen voiton ”ansiottomana”. Me markkinatalousihmiset emme näe asiaa noin. Me näemme, että kansalaisten ja muun yksityisen sektorin toimilla on edelleen tärkeä arvo tiedon tuottamisessa siitä mitä kansalaiset oikeasti tarvitsevat ja haluavat.
Selvyyden vuoksi: Maankoron osittainen konfiskointi kaupungille kiinteistöveron muodossa ei ole radikaali ajatus, vaan toimiva ja pragmaattinen.
Maan arvo riippuu Helsingissä rakennusoikeudesta. Jos jokaiselle kerrostalotontille annettaisiin rakennusoikeutta 12* kerroksiseen taloon, ja jos kortteli /useampi vierekkäinen rakentaa talot yhdessä uusiksi, niin 20 kerrosta saisi tällöin rakentaa, kunhan puistoa tms. viherpihaa tulisi maanpinnalle enemmän. Tällöin, siis kun rakentamisen määrällä ei vaikuteta asuntojen hintoihin nykyisellä tavalla, asuntojen hinnat asettuvat lähemmäksi rakennuskustannuksia. Tämä on kaikkien etu.
Esim. Meilahteen saisi enemmän puistoja ja tuplasti/triplasti asukkaita rakentamalla alueen uusiksi ylöspäin. Samalla tiiviimpi väestö loisi kivijalkakaupoille elinolosuhteet, kuten Kalliossa. Mutta ei käy, koska jo rakennetut talot ovat pyhiä, joihin saa koskea ainoastaan homeen tai sädesienen aiheuttaman asumiskelvottomuuden tähden, jos silloinkaan (vrt. Tapiolan uimahalli).
* luvut vedetty hihasta, voivat olla toisetkin
> Jos meillä olisi teoreettisesti oikean suuruinen
> kiinteistövero,
> …
> Vuokria tämä ei nostaisi mutta ei myöskään
> laskisi
Teoriassa asia menee näin. Ja vapailla markkinoilla meneekin. Mutta sitten tulee tämä ”pappa betalar” -ilmiö eli asumistuki eli markkinat eivät ole vapaat.
Jos vuokralainen asuu yhtä ilmaiseksi keskustassa kuin jossain kurjassa lähiössä, eikö hän kuitenkin aseta keskusta-asuntoa etusijalle? Miten nuo niukat asunnot sitten jaetaan halukkaiden vuokralaisten kesken? Valitaanko vuokralaiset rahalla, arpomalla vaiko pärstän mukaan; kenties jopa rodun perusteella, ettei ketään voida syyttää rasismista!?
Naiset keskustaan ja miehet lähiöihin. Ollut ihan yleinen käytäntö maailmalla.
Maa kuuluu omistajalle ja tiedetään, että yhteiskunnat, jotka sosialisoivat yksityisomistusta, kaatuvat.
Kuten Yhdysvallat ja Saksa. Molemmissa maanomistajan ansiottomia hyötyjä leikataan, Ja Sveitsissä, tuossa sosialismin ydinvaltiossa.
Kalle tuntuu kannattavan venäläistä tulkintaa markkinataloudesta, joka on kaukana länsimaisesta. Miksi hyöty yhteuiskunnan rakantamasta metrolinjasta kuuluu sille onnekkaalle, joka omistaa maata metroaseman vierssä muta ei ole sijoittanut rataan euroakaan?
Nyt Osmo yksinkertaistaa aika raa’asti. Tuosta on ihan tutkittukin tulosta, mitä omistusoikeuteen kajoaminen tuottaa pitkällä aikavälillä. Suomessa ei olla enää terveellä pohjalla ja kuntien maankäytön monopoliin on pakko puuttua tavalla tai toisella.
Itse kannatan kaavoituksen säilyttämistä kunnilla jollain tasolla, mutta maanomistuksen rajaamista jyrkästi. Kunnan tehtävä ei ole keinotella maalla, vaan luoda mahdollisuuksia yrittäjille ja asukkaille (70 m x 110 m ruuduissa).
Sveitsin tai Saksan tilannetta en tunne, mutta viittauksesi USA:han sosialistisena valtiona on mielenkiintoinen. Puuteollisuudessa uransa luonut ystäväni on nimittäin täysin samaa mieltä! USA:n metsävarat ovat käytännössä valtiolla, eikä vapaasta kilpailusta ole tietoakaan.
Yhdysvalloissa kaupunkimaan arvo on konfiskoitu yhteuskunnalle korkean kiinteistöveron kautta, jota kirjoittajat pitivät sosialismina.
Sehän tässä kaikkein surkeinta onkin, että Suomessa, joka noin kokonaisuudessa on verotuksen kärikimaita maailmassa, juuri kiinteistövero on absoluuttisestikin pienempi kuin juuri missään muualla. Näin siitä huolimatta, että kiinteistövero on ehkä kaikkein oikeudenmukaisin ja talouden dynamiikan kannalta vähiten haitallinen vero.
Liekö taustalla joku agraariyhteiskunnan ajatus oman maan ja oman talon pyhyydestä? Kauan aikaa sitten kaupungeistuneissa sivistysmaissa vuokraaminen on ollut aina yleisin asuinmuoto kaupungissa, ja juuri vuokra-asumisen verokohtelua tarkastellessa kiinteistöveron oikeudenmukaisuus esiintyy kaikkein selkeimmin.
Kiinteistöveroa pitäisi nostaa paljon, ja vastavuoroisesti työn ja arvonlisän tuottamisen verottamista vähentää. Kiinteistöverolla pystyisi myös tehokkaasti siirtämään verorasitusta nuorilta perhettä perustavilta työntekijöiltä vanhemmille oloneuvoksille, jotka ovat jo saaneet asuntovelkansa maksettua.
”Miksi hyöty yhteuiskunnan rakantamasta metrolinjasta kuuluu sille onnekkaalle, joka omistaa maata metroaseman vierssä muta ei ole sijoittanut rataan euroakaan?”
Tontin omistaja on osallistunut kustannuksiin siinä kun muutkin kaupunkilaiset. Jos muuta lisäarvoa tai arvon alentumaa on syntynyt, se huomioidaan myyntivoittoa verottaessa.
Omaisuuden arvon vaihtelu ei vaikuta omistusoikeuteen eikä synnytä verotettavaa tuloa.
Tässähän ehdotetaan vain verotusta (kiinteistöveron muodossa). Et kai sentään väitä, yhteiskunnat, joissa on edes jonkinlaista verotusta, kaatuvat?
Maan kiinteistövero on useimpia muita verotuksen muotoja vähemmän haitallinen, koska maan tarjonta on käytännössä täysin epäelastista, eikä sen verottaminen siksi teoriassa aiheuta hyvinvointitappiota melkein kaikista muista verotyypeistä poiketen.
Asevelvollisille.
Olemme Osmo samaa mieltä kaupunkimaan maankoron suuruusluokasta (aka. vuokratontin tuottovaatimus).
Helsinki noudattaa osapuilleen kehden prosentin tuottovaatimusta maanvuokrassa. Virallisesti neljä prosenttia, mutta maan arvo on arvioitu noin 50 – 60 prosentiksi käyvästä arvosta.
”Jos sitä säädellään hinnalla, kenelle kuuluu maankorko? Koska hinta on peräisin ympäröivän kaupungin rakentamisesta, maankorko kuuluu minusta aivan ehdottomasti kaupungille. Jos rantatontti Katajanokalla maksaa 2500 euroa/neliö ja samanlainen rantatontti Inkoossa 10 €/neliö, ei kukaan voi väittää, etteikö Katajanokan kallimpi hinta johtuisi ympärillä olevasta kaupungista.”
Asia on paljon monimutkaisempi. Maan paikallinen hinta on osin peräisin myös naapurikuntien ratkaisuista, ympäröivästä valtiosta, ja muistakin valtioista. Esimerkiksi Katajanokassa maan hinta olisi ehkä aika paljonkin alempi, jos suhteellisen lähellä meren toisella puolella ei olisi Tallinnaa ja Tukholmaa, ja Helsingistä niihin johtavia hyviä kulkuyhteyksiä. Tai jos Suomen valtio päättäisi siirtää pääkaupungin takaisin Turkuun, jolloin Katajanokan lähiympäristössä ei olisi valtion työpaikkakeskittymää, kuten nyt on. Satamien lähellä olevien tonttien arvot laskisivat myös silloin, jos meriliikenteellä olisi tieliikenteen kaltaiset polttoaineverot ja jos meriliikenne maksaisi palkkakulut vastaavasti kuin mantereen työpaikatkin maksavat ilman, että mikään valtio palauttaa työnantajakuluja erityisellä tavalla takaisin.
En usko että Katajanokan kalleus johtuisi autolauttaliikenteestä Tallinnaan ja Tukholmaan, oikeastaan päinvastoin. Eiköhän se ole Kauppatorin ja Helsingin historiallisen keskustan läheisyys ja kaupunginosan ’petite bourgeoisie’ -maine ylipäänsä.
Sen uskon että jos Helsinki alkaisi kerätä korkeaa maavuokraa/kiinteistöveroa ja Espoo ei, se olisi aikamoinen lottovoitto meille espoolaisille, kunnes Espookin alkaisi periä sitä.
Helsingin (seudun) asumisen kalleus johtuu ylipäänsä siitä että ei ole toista kaupunkia Pohjolassa alle 15 tunnin matkan (muulla tavoin kuin lentäen) päässä missä palkataso olisi yhtä korkea ja työnsaantimahdollisuudet yhtä hyvät.
Olisiko? Silloinhan Espoossa olisi vastaavasti korkeammat tuloverot ja korkeammat ausntojen hinnat.
Asuntotonttien arvot nousisivat, jos laivaliikenne vähenisi tai loppuisi, koska lähiasukkaille satamasta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos laivaliikenne loppuisi, satama-alue voitaisiin muuttaa asuinkäyttöön, jolloin sen arvo todennäköisesti nousisi huomattavasti.
Katajanokka on sikäli mielenkiintoinen esimerkki, että suuri osa asuntojen kysynnästä on alueen sisäistä, eli viime kädessä alueen arvoa nostaa eniten alue itse; ympäröivän kaupungin vaikutus on pienempi.
Maankoron pohjalta voi kehitellä myös yhden mallin perustuloksi:
Asumiseen liittyvät menot paketoidaan kansalaispalkaksi ja sitten annetaan kansalaisten vapaasti valita asuinpaikkansa. Syrjemmällä asuvalle jää enemmän rahaa muuhun käyttöön ja taas se, joka haluaa asua kaikkien suosimalla paikalla, joutuu tekemään lisäksi vähän työtäkin sen eteen, että pystyy maksamaan asumisensa.
Uskallan olla eri mieltä väitteestä, jonka mukaan kiinteistöveron radikaali nousu ei juuri nostaisi tai laskisi vuokria. Harva vuokranantaja on pakotettu pitämään vuokra-asuntoaan: omaan kotiin verrattuna vuokra-asunnosta on helpompi luopua ja ohjata varallisuus toiseen sijoitusinstrumenttiin.
Kasvava kiinteistövero siirtyisi suoraan huoneistojen yhtiövastikkeisiin. Kun yhtiövastikkeet nousevat, nousevat vuokranantajan (tarjonta)kustannukset vuokralle antamastaan asunnosta. Yhtiövastikkeen lisäksi tarjontakustannukset muodostuvat asunnon kulumisesta ja vuokralaisten vaihtumiskustannuksista, lainojen koroista, pääomatuloverosta ja vuokratuottovaatimuksesta.
Jos ullanlinnalaisen kaksion yhtiövastike olisi 15e/m2 ja vuokra 20e/m2, luopuisivat monet vuokranantajat (pl. ehkä useita vuosikymmeniä asuntoja vuokranneet säätiöt tai todella passiiviset sijoittajat) asunnosta. Asunto siirtyisi yksityiseen omistukseen, koska uusille vuokraisännille yhtälö olisi mahdoton. Vuokra-asuntokannan kunto oletettavasti heikkenisi; harvan mielestä on järkevää upottaa vuoden vuokratuottoja pintojen uusimiseen tai muuhun mukavuusremonttiin, joka ei ole aivan välttämätön.
Lopputuloksena vuokra-asuntojen tarjonta vähenisi radikaalisti kovan maankoron alueilla, ja vastaavasti kasvaisi alhaisen maankoron alueilla. En ole varma, olisiko tulos kaupungin sosioekonomisen segregaation välttämisen näkökulmasta tavoiteltava.
No kun eivät nouse. Oletetaan, että markkinakorko (reaalikorko) on 2 %. Jos asunnon kiinteistövero nousee 1000 eurolla kuussa, laskee asunnon arvo 50 eurolla kuussa. Kun asunnon hankintahinta on 50 000 euroa vähemmän, kompensoi tämä 1000 euron korotuksen kiintiestöverossa.
Huonosti käy tietysti sen asuntosijoittajan, joka on ostanut asunnon matalan kiinteistöveron aikana.Hänen rasitteena on korkea hankintahinta ja kiinteistövero. Hän voi tistysti silloin myydä asunnon, mutta saa siitä siis 50 000 euroa vähemmän. Vuokraaminen on tämä huomioon ottaen aivan yhtä kannattavaa kun aiemminkin.
Kiitos mielenkiintoisesta täydennyksestä Soininvaaralle.
Terävöitän omaa kommenttiani vielä hieman. Uudiskohteita flippaavia lottoajia lukuun ottamatta harva vuokranantaja rakentaa sijoituksensa vain vuokrahuoneiston arvonnousulle. Olennaisempaa on kuukausittainen kassavirta. Jos kiinteistövero nousisi esimerkin mukaisesti 1000e/kk ja vuokra säilyisi vakiona, tulisi vuokranantajan maksaa muista tuloistaan joka kuukausi ylimääräinen tonni saadakseen pidettyä asunnon vuokrattuna. Monet päätyisivät tällaisessa tilanteessa irtisanomaan vuokralaisen ja realisoimaan sijoituksensa.
Kuka tällaisen asunnon ostaisi? Halventuneet asunnot tekisivät ehkä osasta vuokralaisista omistusasujia. Nykyhintoja edullisempaan asuntoon voisi irrota rahoitus pankista – ennen kuin pankit oppisivat huomioimaan laskelmissaan huippukorkeat yhtiövastikkeet. Jos yhtälö olisi kannattava uusille vuokranantajille, säilyisi osa kohteista vuokralla.
Olisi mahdollista, että kun uusi tasapaino löytyy markkinashokkien jälkeen, muistuttaisi Etelä-Helsinki asuntosijoitusympäristönä kehyskuntien korjausvelkaisia kerrostalokohteita. Asuntoja sinänsä saa edullisesti, mutta sijoituskohteiden kuukausikulut ovat korkealla, eivätkä vuokratuotot ole suuria. Matalienkin korkojen aikana tällaisiin tilaisuuksiin ovat tarttuneet vain uskaliaimmat.
Ei tuhat euroa kuukaudessa vaan vuodessa. Jos vuokranantaja tästä pottuuntuneena päättää realisoida kämpän tappiolla, se on tietysti hänen oikeutensa. Epäloogista käyttäytymistä ei voi kieltää, mutta ei se kannata.
Väitän, ettei tuollainen käytös ole epäloogista. Verosuunnittelun hengessä nimenomaan arvonlaskua kokeneet sijoituskohteet kannattaa realisoida, jotta tappion saa realisoitua ja vähennettyä verotuksessa. Sen sijaan arvonnousun realisointia kannattaa lykätä, jos mahdollista.
OS: ”vuokraviljelijät tulisivat pysymään aina köyhinä. Kunnes teollisuus tarjosi heille vaihtoehdon nälkäpalkalla viljelyyn.”
Tämä teoria on tainnut laajentua myös omistamaansa maata itse viljeleviin.
”Asevelvollisille” ampui likimmä. Rannikkosuo, itsestään laajeneva ja kiinteältä osaltaan jo ylöskuokittuna tuli kuulumaan viikingeille ja Laatokan Karjala taas vuoden 1945 jälkeen muuttaneille -keitä kaikkia sortteja lienevätkään.
Bingo tänään olisi sanoa ettei maa kuulu kellekään. Onpahan vaihtokortti muun arvopaperistetun kaman joukossa ja yhtenä kategoriana. Seuraava kategoria on potilas sotu-setelitukoksi käsitettynä ja sellaisena käsiteltävä.
Mikähän laki poisti keskuspankkikiintiöt ja toi sijalle heliborin eli pankkien itsensä keskenään panemat korot. Se oli 1987. Ja SP:lle jäi vain lahjuskoron asettamien eli matalimman ottokorkonsa millä jokailta rauha laskeutui yönyli kun SP tarjosi vaikka 6%.
Muuhun ei keskuspankkia ole sittemmin tarvittukaan. Paitsi EKP:tä nyt epätavalliseksi mainitttuna QE kautena. Joo, epätavallista hyvinkin koska EKP yllyttää interbank markkinaa alentamaan pitkää koroa pitämällä lyhyttä omaansa talletuspuolella miinuksella.
Monimutkaista mutta turha kuvitella etteivätkö jotkut Suomessakin osaisi. Pyrin joukkoon jo useata lukuvuottani eikun -vuosikymmentä.
Aleksis Stenfors Kokkolasta piti eri puolilla Eurooppaa kaupintatiskiä Suomen markalle. Sitten libormiehenä taas seuraavissa pankeissa ja viimein Merrill Lynchissä teki kuprut ja ylsi kansainväliseksi tähdeksi. Kirjansa Riskitekijä on siis suomeksi. Se sisältää paljon traderin elämästä, mutta on aika selittelevä ja libor-skandaalia tankkaava. Vielä kai omastaan voisi tietääkin ja kertoa enemmän mutta kun ei, mies keskityy yleisempään.
Juho Saaren asia olisi laaja. Maankorko kuuluu jalometallikannan aikana relevanttiin pohdiskeluun. Siis historiaan joka on Suomen osalta liki perkaamaton ja kynnetytkin vaot kuin kustenjuostu. Ao. neste päästä laskien. Mutta uudella korvautuen kuten liikepankissa tyhjästä tai ilmasta synnytetään rahaa.
Nykysorttista pankkirahaa jonka vakuutena holvissa on tilinsaajan lupaus maksaa jos kysytään. Suomessa kysyttiin 1990 kun luultiin Baselin BIS:in vaativan ja saatiin syvä lama. Uskoisin eliitin entisestäänkin syventäneen oppipoteroitaan eikä niihin päivä paista. Luottolaitos on kuitenkin sielusta ja ikuista ja nousee kuolleista. Sen kulloiseenkin ilmenemistapaan pitäisi sovittautua tai käy hassusti taas ihan kohta kun EKP:n elvytystä ja omaa remppa-raksa-riehaamme luulotellaan nousukaudeksi. Se pitkälti johtuu valtiovelan vaihtamisesta EKP:n kanssa ja sen vaihtarina ovat eurot, mutta miinuskorolla ja siis liikepankeista äkisti jollekin jobbarille siirrettävät ; ja hänen projektilleen, joka mark to market väärennöksellä arvotetaan väärin ja korkealle.
Lyhyesti siis asumisen hinta ja tontin ja muun johtuu pankkisysteemin kohottamisesta pidäkkeiltään. Takaisin ei saa joten jotain kestävää tästä aina syntyy. Luulisi korkeakoulaisten ja järjen ammattilaisten paneutuvan asiaan Suomessakin. Vaikka ei tätä perusjuttua -luottoekspansiota- monikirjavine ja -lajisine maksuvälineineen ja arvonkeksimisineen suorasukaisesti juuri missään eikä koskaan käsitellä. Adair Turner olisi establisment nimi ja tekstejään auliisti tarjolla. Kaiken lisäksi terävimpiä. Aloita Juho Saari sieltä. Ja Sinä joka honasit heittää että ”asevelvolliset” ja panit kynäni kokeilemaan josko järkeä syntyisi. Jos niin, niin ei tätä pitempää lentoa kuitenkaan. Moi.Jukka Sjöstedt
”Omistaminen on varkautta” totesi jo Proudhon ja hänen jälkeensä Marx kehitti lisäarvoteoriansa minkä mukaan omistaja saa ”ansaitsemattoman” osuuden pääoman tuotosta vuokraviljelijän tai työläisen juuri ja juuri selviytyessä raskaan työn alla. Markkinatalous katsoo asiaa toisaalta: kun pääomaa käytetään tehokkasti kysynnän mukaan jää omistajalle muille tuotantotekijöille maksettuaan ehkä tuottoa pääoman koroksi. Jos omistusoikeus sallitaan omistaminen merkitsee tämän riskinalaisen tuoton kuulumisen omistajalle. Koska korko on riskinalaisen ovat kaikki takuukorot jo manipulointia tulonjakoa. Puhtainta omistusta meillä liittyy muutamaan sataan tuhanteen perintömetsänomistajaan. Muut kansalaiset ovat metsättä, jota Luoja kasvattaa neljän prosentin vauhdilla täällä etelässä vaikkei panisi tikkua ristiin.
Kaupunkitontti on vastaava omistuskohde kun metsä. Jos sille on kysyntää omistaja saa tontilleen tuoton. Kysyntä johtuu ensi sijassa sijainnista. Kunta ei luo tätä sijaintia. Kunta kaavoittaa kuntalaisille parhaan mahdollisen asuinympäristön. Jos kunta ottaa tästä kaavoitusmaksun se konfiskoi eli sosialisoi tontinomistajan varallisuutta. Tämä on ollut poliittisesti hyväksyttyä mutta omistusoikeuden vastaista.
Jos kaavoitusmaksu kuuluu kunnalle tulisiko taantuvien kuntien maksaa omistajille korvausta tonttien halpenemisesta?
Rakenteellisesti vaarallisia ovat hallinnolliset ja takuukorot jotka ottavat osuutensa lisäarvosta riskittä. Korko on korvaus riskistä. Se vertautuu mahdollisten muiden sijoituskohteiden riskiin ja voidaan laskea täsmälleen vasta jälkikäteen inflaation tasoitettua kokonaistalouden hinnat.
Jos eläisimme vapaassa markkinataloudessa ei oikean maankoron ongelmaa tarvitsisi pohtia. Julkinen sääntely luo laskentatilanteita joissa joku voittaa ja toinen kärsii.
Sijainti metroaseman vieressä on hyvä esimerkki sijainnin tuottamasta arvosta. Miten voit väittää, ettei kunta luo sijaintia metroaseman vieressä rakentamalla metroaseman?
Jos tarkemmin miettii, mikä synnyttää kaupungissa lisäarvoa, se ovat ihmiset. Ei metroasema tuota mitään lisäarvoa, elleivät ihmiset käytä sitä. Maanomistaja ei välttämättä haluaisi metroasemaa tontilleen, jos haluaisi jatkaa entistä elämäänsä kuten ennenkin (kaikki ihmiset eivät arvosta ympäristöä sen jälleenmyyntiarvon perusteella vaan muiden arvojen perusteella)
Aivan. Kaupunki on ensisijaisesti ihmisten välinen yhteistyöverkko eikä mikään Suuren Luojan (=kaupunkisuunnitelija) aivoituksista syntynyt rakennelma työmuurahaisten asuttamiseksi ja ruokkimiseksi. Kaupungin olisikin oltava ensisijassa kaupungissa asuvia yksilöitä varten eikä niin, että kaikki koitetaan valjastaa kasvottomana massana elättämään jotain personoitua ”Kaupunkia”.
Kaupungin päättävistä elimistä ja virkakunnasta on kehkeytynyt verta imevä loinen, joka teknokraattisessa hybriksessä kuvittelee olevansa koko homman primus motor, jota ilman kaupungin paikalla laiduntaisi ehkä muutama satunnainen nauta. Kuitenkin on niin, että historian aikana on syntynyt lukuisa määrä menestyviä kaupunkeja aivan ilman minkäänlaista keskussuunnittelua. Sen sijaan kaupungin tuhoamiseksi vaaditaan yleensä ”edistysmielistä” kaupunkisuunnittelua ja hallintoa.
Kaupunkisuunnittelu tuskin missään houkuttelee pariinsa kansakunnan parhaita lahjakkuuksia ja siksi koko harraste on tuomittu hakemaan ratkaisuja edeltäjiensä toissapäivänä luomiin ongelmiin eilisen ideologioiden pohjalta. Jotenkin tuntuu vaikealta uskoa, että tänään osattaisiin suunnitella 20-50 vuotta kestäviä ratkaisuja – koska (ainakin marmatuksen perusteella) juuri tuon ikäiset aiemmat ratkaisut ovat nyt niitä suurimpia ongelmia.
Voitot kunnalle. Tappiot yhteiskunnan maksettavaksi.
Jos kunnan tehtävä olisi konfiskoida maan arvonnousu, mutta samalla jättää korvaamatta omista toimista aiheutuva maan arvon aleneminen, johtaisi se siihen että kunnat alkaisivat vastuuttomasti keinotella kaavoituksella ja vastavilla päätöksillä.
Kunnan esimerkiksi kannattaisi tehdä päätös, jonka seurauksena 1’000 hehtaaria maata menettää arvonsa, jos samalla edes 100 hehtaaria moninkertaistaa arvonsa.
”-isi”? Ei kai nykytilan toteamisessa ole mitään syytä käyttää konditionaalia?
Kyllähän kaupungit leikkaavat maanomistajille tulevaa tontin arvon nousua jo nyt maankäyttösopimuksilla. Mitä sitä enään lisäverottamaan.