Olin Porin Suomi-areenalla keskustelemassa muotoilusta. Tehtäväni oli murehtia palvelutuotannon roolia politiikassa.
Kun Panu Laturi minut tähän kutsui, ensiksi tuli mieleen vaatimus piirtää kartta Afrikasta 500-luvulla. Lähinnä pimeätä.
Mutta sitten alkoi seljetä.
Politiikasta ja palvelumuotoilusta minulla on sanottava kaksi asiaa.
Länsimainen demokratia on suurissa vaikeuksissa - voi jopa hävitä globaalin kilpailun muilla hallintomuodoille – koska some-maailman verkostorakenne ei oikein istu yhtään puolueiden hierarkkisen hallinnon kanssa. Puoluepolitiikan maine on aika alamaissa, eikä täysin aiheetta.
Meillä vaaditaan kaksitasoista demokratiaa. Kansalaisten on saatava valita puolueiden ja heidän asettamiensa ehdokkaiden väliltä ja nuo puolueet on hallittava demokraattisesti. Puolueisiin kuuluu alla viisi prosenttia suomalaista, joten koko kansaa ajatellen puolueiden sisäinen demokraattisuus ei ole kovin olennainen asia.
Muotoilun valtava vaikutus näkyi Suomen taloudessa kymmenen vuoden lamana, kun Iphone teki selvää Nokian johtoasemasta. Iphonea ei ollut kehitetty mitenkään demokraattisesti vaan erittäin itsevaltaisesti, mutta markkinoilla asiakkailla oli vapaus valita. Asiakkaiden kannalta lopputulos ratkaisi, ei se, millaista yritysdemokratiaa Applella harjoitettiin.
Voisiko ajatella, että demokratiassakin riittäisi yhden tason demokratia?
Puolueet saisivat valmistella oman vaihtoehtonsa niin epädemokraattisesti (ja meritokraattisesti) kuin haluavat ja äänestäjät saisivat sitten valita näistä vaihtoehdoista.
Kun vain neljä prosenttia suomalaista kuuluu puolueisiin, demokratia tuon neljän prosentin sisällä on vähemmän merkityksellistä kuin sen 96 prosentin oikeus valita korkeatasoista vaihtoehdoista.
Epädemokraattisesti luoduista vaihtoehdoista on myös kokemusta. Ranskan Macron loi itse oman vaihtoehtonsa vailla puoluedemokratian kahleita. Samoin Kanadan Trudeau. Samaan joukkoon kuuluvat valitettavasti myös Trump, Putin, Turkin Erdogan ja Unkarin Orban.
Luulen, että politiikan tulevaisuus on epädemokraattisesti muodostetuissa vaihtoehdoissa, joiden väliltä kansa saa vaaleissa valita. Itsevaltaisesti hallittuja noiden puolueiden ei kannata olla, mutta meritokraattisesti hallittuja kylläkin. Jos kaikki ajattelevat niin kuin pomo, vain pomo ajattelee.
Uudenlaiset, korkean profiilin puolueet tarkoittavat myös, että maan suunta voi vaihtua vaaleissa radikaalisti. Nykyjärjestelmän ”hyviin” puoliin kuuluu, ettei sillä ole niin väliä, mitä vaaleissa äänestetään, koska puolueet ovat muuttuneet demokraattisesti niin samanlaisiksi.
Toinen tapa tuoda muotoilun oppeja politiikkaan on poliitikkojen brändääminen. Pidän tätä yleistynyttä tapaa vastenmielisenä. Sen mukana tullut epäaitous on merkittävänä syynä politiikan huonoon maineeseen.
Muinoin hyvinkin aktiivisesti toiminut Benin talli kokoomuksessa on hyvä esimerkki tästä. Sen näkyvin tähti oli Kirsi Piha. Hänet brändättiin yksioikoiseksi oikeistoliberaaliksi, jonka mielipiteet pystyi arvaamaan aina ennalta. Se toi hänelle paljon ääniä, mutta vähän poliittista vaikutusvaltaa. Vaikutti ”yhdellä kädellä nostettavalta poliitikolta”. Hän jättäytyi pois eduskunnasta. Sen jälkeen hänestä kuoriutui aivan toinen ihminen, syvällinen ja moniulotteinen ja kulttuuria ymmärtävä. Aito Kirsi Piha olisi päässyt politiikassa pitkälle ja olisi ehkäpä myös viihtynyt siinä paremmin.
Poliitikon kannattaa olla sitä mitä on, eikä ottaa päälleen jotain muuta roolia.