Kirsi Pihan ylläri

Suututin lauantaina demarit tällä twiitilläni:

Kun kuulin, että @kirsipiha luopuu ehdokkuudesta, oli sekunnin ajan iloinen vihreiden vaalivoitosta, mutta sen jälkeen kauhuissani. Voitamme varmaankin vaalit, mutta voimme hävitä Helsingin mahdolliselle sinipunaniskarintamalle. (pers+kok+sdp)

Olin muotoillut sen perin huonosti, koska demarit tulkitsivat sen niin kuin tulkitsivat.

Halusin kertoa vihreille, ettei Helsingin kokoomuksen persuuntumisesta kannata riemuita, vaikka se vähän parantaakin meidän vaalinäkymiämme. Se myös merkitsee, että vihreiden yhteistyömahdollisuudet kokoomuksen kanssa heikkenisivät radikaalisti.

Pelkäsin myös, että tämä voi johtaa vanhan aseveliakselin paluuseen. Sillä on niin pitkät perinteet Helsingin kunnallispolitiikassa, ettei pelko ole tuulesta temmattu. Minun silmissäni vihreiden kunnallispolitiikan ydin on pitää kokoomus ja demarit kaukana toisistaan. Ne ovat molemmat yksinään ihan mukavia, mutta ovat heti pahanteossa, kun pääsevät leikkimään keskenään.

Vähään aikaan aseveliakselin konnuuksista ei ole ollut pelkoa, koska noilla kahdella puolueella ei ole ollut enemmistöä keskenään, mutta enemmistö syntyy, jos kokoomus hankkiutuu nykyistä tiiviimpään yhteistyöhön perussuomalaisten kanssa. En kuvittele mitään pysyvää kolmen puolueen liittosuhdetta, koska sellainen olisi mahdoton, mutta yksittäisissä asiakysymyksissä voi käydä niin, että vihreät löytävät itsensä vähemmistöstä. Erityisesti ajattelen liikennepolitiikkaa, jossa on menty kokoomuksen kauhuksi paljon jalankulku-, joukkoliikenne- ja fillariystävällisempään suuntaan. Ei se ole kaikkia demareitakaan miellyttänyt. Voi hyvinkin olla, että syntyy enemmistö häätämään jalankulkijoita ja etenkin fillareita pois autojen tieltä.

Tämä ei kuitenkaan ollut pääskenaarioni vaan se oli valtuustotyöskentelyn polarisoituminen akselille oikeisto vastaan vihreät ja vasemmisto. Mikäs hätä meillä siinä olisi; mehän olisimme osa turvallista enemmistöä?

Hätä olisi Helsingillä.

Vihreät ovat tämän vaalikauden aikana tehneet tapauskohtaisesti yhteistyötä sekä vasemmistopuolueiden että kokoomuksen kanssa – lukumääräisesti olemme varmaankin äänestäneet useammin kokoomusta kuin vasemmistopuolueita vastaan. Kokoomuksen kanssa olemme saaneet voittoja ja vasemmistopuolueiden kanssa torjuntavoittoja. Torjuntavoitotkin ovat tärkeitä, mutta vain voitot vievät kaupunkia eteenpäin.

Anni Sinnemäen suuri saavutus on ollut Helsingin asuntotuotannon liki tuplaaminen. Tähän on tullut paljon enemmän tukea kokoomukselta kuin vasemmistopuolueilta, mutta ei täyttä tukea kokoomukseltakaan.

Ilmeisesti tulkitsin kokoomuksen sählingin väärin

Pekka Sauri kommentoi twiittiäni, että kannattaisi nukkua yön yli. Hän oli oikeassa jo sikälikin, että olin ilmeisesti tulkinnut kokoomuksen tapahtumat väärin. Luulin, että kokoomuksessa oli tapahtunut jokin konservatiivisiiven vallankaappaus, jonka takia Kirsi Piha ja Hanna Gullichsen vetäytyivät ehdokkuudesta.

Seuraavana päivänä kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Daniel Sazonov luetteli, keiden hän toivoisi harkitsevan pormestariehdokkuutta, eikä hän edes maininnut Wille Rydmania, joka oli sentään saanut piirikokouksessa kolmanneksen äänistä.

Kyse oli siis muusta. En usko, että somen öyhöttäjät olivat sitä saaneet aikaan, koska piti Pihan tietää, millaista somessa nykyisin on. Uskottavin selitys on, että merkittävä osa kokoomuksen ehdokkaista oli ilmaissut, ettei aio tanssia Pihan pillin mukaan ja tämä oli todennut, ettei voisi onnistua pormestarina.

Mutta en voi tietää.

Kokoomuksen liberaaleja ja konservatiiveja on vaikea yhdistää, mutta nyt yhdistäväksi tekijäksi on löytynyt raha. Kokoomuksen pelastajaksi on nyt nostettu Elina Lepomäki ja Juhana Vartiainen, molemmat varteen otettavia taloudenasiantuntijoita.

Olen hyvin iloinen, jos molemmat ottavat vahvan roolin kokoomuksen valtuustoryhmässä, kunhan Sinnemäestä kuitenkin tulee pormestari. Molemmat ajattelevat loogisesti. Uskon, että vihreiden kaupunkipoliittiset linjaukset saavat heiltä usein tukea. He olisivat iso täydennys kokoomuksen perin heiveröiseen pro market -siipeen. Muutenhan kokoomuksessa on enemmän pro business-ajattelua, joka on lähes vastakohta pro market -ajattelulle. Aika heiveröinen kunnallispoliittinen kokemus heillä kummallakin kuitenkin on. Juhana on istunut neljä vuotta valtuustoryhmässä, mutta valtuustossa ei kunnallispolitiikan todellisuuteen perehdytä.

Kokoomuksessa on syytetty Kirsi Pihaa puolueen vahingoittamisesta. Jokin vastuu tapahtuneesta kai on niilläkin, jotka savustivat hänet pois.

Kokoomusäänestäjien pitäisi perehtyä vaalijärjestelmäämme

Kokoomus on ollut tämän vaalikauden suurissa vaikeuksissa oman valtuustoryhmänsä kanssa, jossa on jos minkälaista vipeltäjää. Syynä on Jan Vapaavuoren saama jättämäinen äänimäärä. Melkein kaikki kokoomuksen valtavirran äänet menivät Vapaavuorelle. Hänen äänillään tuli valituksi suuri määrä ”sivuvirtojen” valtuutettuja samalla, kun moni keskeinen pelinrakentaja putosi, alkaen kaupunginhallituksen puheenjohtajasta Tatu Rauhamäestä. Ja moni muu.

Koska kokoomuksen heikko ryhmä on ongelma myös muille ryhmille, annan kokoomuksen äänestäjille taktisen neuvon. Pormestariksi ei valita eniten ääniä saanutta ehdokasta vaan on sovittu, että valituksi tulee eniten ääniä saaneen puolueen pormestariehdokas. Tälle riittää, että pääsee valtuutetuksi.

Tällaisia ongelmia kokoomuksella on ollut ennenkin. Esimerkiksi silloin, kun Sauli Niinistö sai eduskuntavaaleissa 60 000 ääntä.

Ajatellaan, että puolueen väki jakautuu ruskeatukkaisiin ja tummatukkaisiin. Ruskeatukkaisilla on enemmistö ja nämä saavat pormestariehdokkaaksi ruskeatukkaisen. Valtaosa ruskeatukkaisista äänestää pormestariehdokasta, joka tuleekin valituksi suurella äänimäärällä, mutta koko muu valtuustoryhmä koostuu tummatukkaisista. Tämä on pysyvä ongelma vaalijärjestelmässämme. Siksi kannatankin siirtoäänijärjestelmää. Se ei kuitenkaan ehdi näihin vaaleihin, tuskin seuraaviinkaan.

= = =

Muuten olen sitä mieltä, että tässä hässäkässä Elina Lepomäki kohensi osakkeitaan roimasti kokoomuksen puheenjohtajapelissä.

Politiikka ja muotoilu

Olin Porin Suomi-areenalla keskustelemassa muotoilusta. Tehtäväni oli murehtia palvelutuotannon roolia politiikassa.

Kun Panu Laturi minut tähän kutsui, ensiksi tuli mieleen vaatimus piirtää kartta Afrikasta 500-luvulla. Lähinnä pimeätä.

Mutta sitten alkoi seljetä.

Politiikasta ja palvelumuotoilusta minulla on sanottava kaksi asiaa.

Länsimainen demokratia on suurissa vaikeuksissa  ­- voi jopa hävitä globaalin kilpailun muilla hallintomuodoille – koska some-maailman  verkostorakenne ei oikein istu yhtään puolueiden hierarkkisen hallinnon kanssa. Puoluepolitiikan maine on aika alamaissa, eikä täysin aiheetta.

Meillä vaaditaan kaksitasoista demokratiaa. Kansalaisten on saatava valita puolueiden ja heidän asettamiensa ehdokkaiden väliltä ja nuo puolueet on hallittava demokraattisesti. Puolueisiin kuuluu alla viisi prosenttia suomalaista, joten koko kansaa ajatellen puolueiden sisäinen demokraattisuus ei ole kovin olennainen asia.

Muotoilun valtava vaikutus näkyi Suomen taloudessa  kymmenen vuoden lamana, kun Iphone teki selvää Nokian johtoasemasta. Iphonea  ei ollut kehitetty mitenkään demokraattisesti vaan erittäin itsevaltaisesti, mutta markkinoilla asiakkailla oli vapaus valita. Asiakkaiden kannalta lopputulos ratkaisi, ei se, millaista yritysdemokratiaa Applella harjoitettiin.

Voisiko ajatella, että demokratiassakin riittäisi yhden tason demokratia?

 Puolueet saisivat valmistella oman vaihtoehtonsa niin epädemokraattisesti (ja meritokraattisesti) kuin haluavat ja äänestäjät saisivat sitten valita näistä vaihtoehdoista.

Kun vain neljä prosenttia suomalaista kuuluu puolueisiin, demokratia tuon neljän prosentin sisällä on vähemmän merkityksellistä kuin sen 96 prosentin oikeus valita korkeatasoista vaihtoehdoista.

Epädemokraattisesti luoduista vaihtoehdoista on myös kokemusta. Ranskan Macron loi itse oman vaihtoehtonsa vailla puoluedemokratian kahleita. Samoin Kanadan Trudeau. Samaan joukkoon kuuluvat valitettavasti myös Trump, Putin, Turkin Erdogan ja Unkarin Orban.

Luulen, että politiikan tulevaisuus on epädemokraattisesti muodostetuissa vaihtoehdoissa, joiden väliltä kansa saa vaaleissa valita. Itsevaltaisesti hallittuja noiden puolueiden ei kannata olla, mutta meritokraattisesti hallittuja kylläkin. Jos kaikki ajattelevat niin kuin pomo, vain pomo ajattelee.

Uudenlaiset, korkean profiilin puolueet tarkoittavat myös, että maan suunta voi vaihtua vaaleissa radikaalisti. Nykyjärjestelmän ”hyviin” puoliin kuuluu, ettei sillä ole niin väliä, mitä vaaleissa äänestetään, koska puolueet ovat muuttuneet demokraattisesti niin samanlaisiksi.

Toinen tapa tuoda muotoilun oppeja politiikkaan on poliitikkojen brändääminen. Pidän tätä yleistynyttä tapaa vastenmielisenä. Sen mukana tullut epäaitous on merkittävänä syynä politiikan huonoon maineeseen.

Muinoin hyvinkin aktiivisesti toiminut Benin talli kokoomuksessa on hyvä esimerkki tästä. Sen näkyvin tähti oli Kirsi Piha. Hänet brändättiin yksioikoiseksi oikeistoliberaaliksi, jonka mielipiteet pystyi arvaamaan aina ennalta. Se toi hänelle paljon ääniä, mutta vähän poliittista vaikutusvaltaa. Vaikutti ”yhdellä kädellä nostettavalta poliitikolta”. Hän jättäytyi pois eduskunnasta. Sen jälkeen hänestä kuoriutui aivan toinen ihminen, syvällinen ja moniulotteinen ja kulttuuria ymmärtävä. Aito Kirsi Piha olisi päässyt politiikassa pitkälle ja olisi ehkäpä myös viihtynyt siinä paremmin.

Poliitikon kannattaa olla sitä mitä on, eikä ottaa päälleen jotain muuta roolia.