Kategoria: Talouspolitiikka

Pieni­palkkaisten ase­man tukemista puoltaa sekä oikeu­den­mukaisu­us että taloudelli­nen tehokku­us. Jot­ta pieni­palkkainen työ kan­nat­taisi, esitämme sen tukemista pait­si asum­istuen avul­la myös suo­ral­la ja automaat­tisel­la työn­tek­i­jälle mak­set­taval­la mata­la­palkkat­uel­la, joka kehitet­täisi­in työ­markki­nat­ues­ta pois­ta­mal­la siitä vaa­timus tehdä osa-aikaista työtä. Mata­la­palkkatu­ki menee parem­min maali­in kuin yleiset veronalen­nuk­set, jot­ka hyödyt­täi­sivät eniten osavuo­tista työtä teke­viä (opiske­li­jat) eivätkä ottaisi huomioon huol­let­tavien las­ten lukumäärää. Tässä yhtey­dessä on mah­dol­lista laa­jen­taa työ­markki­nat­uen 300 euron etuoikeutet­tu tuki koske­maan muitakin kuin vapaa­palokun­ta­laisia.  Vaikeasti työl­lis­tet­täville ehdo­tamme etuoikeutetuk­si tulok­si 700 euroa. Jat­ka lukemista “Ode ja Juhana matalapalkkatuesta”

Vielä ennen 1990-luvun lamaa asum­is­tukea saat­toi saa­da myös pieni­palkkainen lähi­hoita­ja. Nyky­isin asum­istuen saa­jat ovat val­taos­altaan työt­tömiä tai pieni­palkkaisia yksi­huolta­jia. Kah­den tulon­saa­jan per­heisi­in sitä ei juuri jae­ta. Kun sosi­aal­i­tur­va mak­saa asumisen jok­seenkin kokon­aan ja pieni­palkkainen joutuu mak­samaan sen yleen­sä kokon­aan itse, korkeat vuokrat vievät kan­nat­tavu­u­den työn teol­ta. Tästä kär­sivät eri­tyis­es­ti nuoret, joiden palkat ovat pienet ja joil­la ei yleen­sä ole omistusasuntoa.

Emme otta­neet nyky­istä asum­is­tukea edes tarkastelu­un, kos­ka se on rak­en­teeltaan aivan kum­malli­nen, vaan keski­ty­imme SATA-komitean esit­tämään uud­is­tet­tuun asum­is­tu­keen, jota perus­palve­lu­min­is­teri ei ole jostain syys­tä saanut esitel­lyk­si eduskun­nalle. Tässä mallis­sa ylim­mät hyväksyt­tävät vuokrat ovat niin matalia, ettei sel­l­aisia ole. Niin­pä asum­is­tu­ki onkin erään­lainen vuokral­la asu­jan negati­ivi­nen tulovero, jol­la ei ole mitään muu­ta yhteyt­tä asum­is­menoi­hin kuin että pitäisi asua vuokral­la. (Omis­tusasun­toonkin saa teo­ri­as­sa asum­is­tukea, mut­ta sel­l­aisin ehdoin, ettei henkilöl­lä yleen­sä voi samanaikaises­ti olla niin pieniä ansioi­ta ja niin suuria korkomenoja.)

Seu­raavas­sa asum­is­tukea koske­va kap­pale raportis­tamme vähän lyhen­net­tynä: Jat­ka lukemista “Ode ja Juhana asumistuesta”

Keski­ty­imme Juhanan kanssa varsin paljon työ­markki­noiden toim­intaan Helsingis­sä, kos­ka tääl­lä on yhtäaikaises­ti työvoima­pu­laa ja korkeahko työt­tömyys. Työ­markki­noi­ta vääristää asumisen kalleus. Se on kaikkien kan­nustin­loukku­jen äiti. Asumisen kalleus on syynä myös siihen, että viime­si­jainen toimeen­tu­lo­tu­ki tar­joaa korkeam­man tulota­son kuin ensisi­jainen perus­tur­va. Seu­raa­va on suo­raan raportistamme:

 

Sosi­aal­i­tur­va­jär­jestelmän tulisi jopa perus­tus­lain mukaan rak­en­tua niin, että ensisi­jainen perus­tur­va (työ­markki­natu­ki + asum­is­tu­ki) tar­joaa pääsään­töis­es­ti parem­man tur­van kuin poikkeustapauk­si­in tarkoitet­tu viime­si­jainen tur­va (toimeen­tu­lo­tu­ki). Ajan saatossa nämä roolit ovat kään­tyneet toisin päin korkei­den asumiskus­tan­nusten alueil­la. Yleinen asum­is­tu­ki kor­vaa asum­is­meno­ja huo­mat­tavasti niukem­min kuin toimeen­tu­lo­tu­ki. Helsingis­sä toimeen­tu­lo­tu­ki kor­vaa asum­is­meno­ja yksinäisel­lä henkilöl­lä noin 300 euroa kuus­sa enem­män kuin yleinen asum­is­tu­ki. Tämä tarkoit­taa, että vuokral­la asu­vat pelkän työ­markki­nat­uen varas­sa elävät ovat jok­seenkin automaat­tis­es­ti oikeutet­tu­ja toimeen­tu­lo­tu­keen, elleivät koti­talouden muiden tulon­saa­jien tulot nos­ta koti­talout­ta toimeen­tu­lo­tuki­ra­jan yläpuolelle tai ellei omaisu­us estä toimeen­tu­lotuen saamista. Jat­ka lukemista “Toimeen­tu­lotuen nurinkuri­nen rooli”

Jos kaik­ki työvoima huu­tokau­pat­taisi­in kuin­ka hal­val­la tahansa, melkein kaik­ki pää­si­sivät töi­hin, mut­ta joidenkin palk­ka olisi kovin mata­la suh­teessa elinkus­tan­nuk­si­in. Teo­ri­as­sa voisi ajatel­la, että meil­lä olisi niukin naukin elämiseen riit­tävän kansalais­palk­ka, jon­ka senkin ehtona olisi, että työt­tömän on otet­ta­va vas­taan työ­paik­ka mil­lä pal­ka­lla hyvän­sä. Yleis­es­ti palkkata­so ei lask­isi, kos­ka nyky­isil­läkin palkkata­soil­la on rekry­toin­tion­gelmia. Jos ajat­telisimme vain kansan­tu­lon mak­si­moin­tia, näin se kan­nat­taisi tehdä, mut­ta täl­löin joku jou­tu­isi tekemään niin tuot­tam­a­ton­ta työtä, ettei tuo­tos vas­taa menete­tyn vapaa-ajan arvoa.

Vähän täl­laista ratkaisua on ehdot­tanut Jouko Mar­tikainen (Mar­tikaisen malli), Jot­ta en tulisi väärin siteer­atuk­si, huo­mau­tan, että tätä en ehdo­ta, kos­ka on hyvä tukea palkkata­soa sil­läkin uhal­la, että se nos­taa hiukan työt­tömyyt­tä. Mar­tikaisen ajat­te­lu­ta­paan kan­nat­taa kuitenkin tutus­tua, sil­lä on mah­dol­lista liikkua tuo­hon suun­taan, vaik­ka ei menisi aivan noin pitkälle. Jat­ka lukemista “Mikä määrää kansakun­nan työllisyysasteen?”

(Ter­mi­nologi­nen sel­ven­nys: työn kysyn­tä on sitä, että yri­tys palkkaa työn­tek­i­jän (ostaa) ja tar­jon­ta sitä, että työn­tek­i­jä menee töi­hin (myy). )

Lähtöko­htamme Juhanan kanssa oli, ettei työ­suhdet­ta syn­ny, ellei se ole kan­nat­tavaa sekä työ­nan­ta­jalle että työn tekijälle.

Kaikkien työ­suhtei­den ei tulekaan syn­tyä. Kenenkään ei pidä men­nä työhön, johon hänel­lä ei ole suh­teel­lista etua. Esimerkik­si trade­nomin paik­ka ei ole kau­pan kas­sas­sa. Kasvukeskuk­set eivät ylipään­säkään ole oikea paik­ka mata­lan tuot­tavu­u­den töille, jot­ka voisi­vat olla jos­sain muual­la, kos­ka asun­top­u­la rajoit­taa työvoiman saan­tia joka tapauksessa.

Työt­tömyy­dek­si asia muut­tuu, kun jollekin ei ole tar­jol­la yhtään työ­paikkaa, joka hänen kan­nat­taisi ottaa vas­taan. Tämän syynä voi olla työn kysyn­nän tai tar­jon­nan ongel­ma. Jat­ka lukemista “Työn kysyn­nän ja tar­jon­nan ongelmia”

Rykäisin Juhana Var­ti­aisen kanssa lyhyessä ajas­sa muis­tion Talous­neu­vos­tolle työl­lisyy­den esteistä. Sen kanssa oli aikamoinen työ, minkä vuok­si täl­lä blogilla on ollut vähän hiljaisempaa.

Nyt otan vahin­gon takaisin ja palaste­len  raportin tänne useina postauksina.

 

Raport­ti on tänään julk­istet­tu val­tioneu­vos­ton kanslian sivuil­la. Siihen pääsee tästä. Mei­dän osu­utemme on julka­isun osa II.

Kehotan syven­tymään oheiseen kuvaan. Siinä on plotat­tu viiden eri koulu­tusas­teen keskipalkat ja työl­lisyysas­teet parhaas­sa työl­lisyysiässä ole­vien  eli 30–54 vuo­ti­aiden kesku­udessa. Ryh­mät ovat 1) ylem­pi korkea-aste, 2) alem­pi korkea-aste, 3) alin korkea-aste, 4) keski­aste, 5) alem­pi tai ylem­pi perusaste tai esiaste.

 

Vaa­ka-akselil­la on työl­lisyys, pystyak­selil­la keskipalkat. Jos työ­markki­nat toimi­si­vat markki­namielessä hyvin, jokaisen ryh­män työl­lisyysaste olisi sama, mut­ta palkat oli­si­vat sitä korkeam­mat, mitä parem­pi on koulu­tus. Viivat oli­si­vat siis pystysuorat.

Jos taas val­lit­sisi täy­delli­nen sama­palkkaisu­us, parem­pi koulu­tus näky­isi parem­pana työl­lisyytenä ja päin­vas­toin, eli viivat oli­si­vat vaaka­suo­rat. Huo­maamme, että kol­men ylim­män ryh­män osalta kaik­ki menee kuin teo­ri­as­sa, mut­ta vähän koulutet­tu­jen osalta viivat muut­tuvat vaakasuoriksi.

Siinä osas­sa työ­markki­noi­ta työ­markki­nat eivät toimi.

Työl­lisyyt­tä on paran­net­tavis­sa lähin­nä vain pelkän perusk­oulun varas­sa ole­vien kesku­udessa ja ehkä jonkin keski­as­teen suorit­taneil­la. Muiden ryh­mien osalta työl­lisyys on ver­rat­tain hyvä, joten poten­ti­aalia paran­tamiseen ei oikein ole.

Meiltä puut­tuu siis työ­paikko­ja, jot­ka eivät edel­lytä mainit­tavaa eri­ty­isosaamista. Täl­laisil­la työ­paikoil­la on taipumus olla pieni­palkkaisia, kos­ka työ­nan­ta­jan nyt vaan ei kan­na­ta mak­saa suur­ta palkkaa. Sik­si laitoimme raport­timme nimek­si pro­vokati­ivis­es­ti lisää mata­la­palkkatyötä. Pro­vokaa­tio­ta on arvostel­tu ja san­ot­tu, että nimen olisi pitänyt olla ”Kaik­ki työ on arvokasta”.

Pro­vokati­ivisen nimen tarkoituk­se­na on kiin­nit­tää huomio­ta siihen, että mata­la­palkkaisen työn osalta kan­nus­timet eivät ole kun­nos­sa sen parem­min työ­nan­ta­jil­la (kysyn­tä) kuin työn tek­i­jöil­läkään (tar­jon­ta). Lähtöko­htamme oli, että työ­suhdet­ta ei syn­ny, ellei sen solmimi­nen kan­na­ta molemmille.