Olen lokaku­us­ta alka­en kuun­nel­lut kaunokir­jal­lisu­ut­ta kän­nykästäni ratikka­matkoil­la, pyöräil­lessä ja ruokaa lait­taes­sa. Näitä tyhjää täyn­nä ole­via het­k­iä on päivässä itse asi­as­sa yllät­tävän paljon. Tähän men­nessä olen kuun­nel­lut yli 50 kir­jaa. Ajat­telin ryhtyä uhkarohkeasti arvioimaan lukemi­ani kir­jo­ja – en tehdäk­seni niistä kun­nol­lista kir­ja-arvioi­ta vaan ker­toak­seni, mikä niis­sä min­un mielestäni oli mie­lenki­in­toista. Arviot tule­vat ole­maan lyhyitä.

Aloi­tan kuitenkin tietokir­jas­ta, vaik­ka tietokir­joi­hin kuun­telu sopii vähän huonos­ti. Pitäisi voi­da pala­ta vähän taak­sepäin ja sitä varten pitäisi fil­lari pysäyt­tää, kaivaa kän­nykkä taskus­ta ja …

Kuun­telin Kari Enqvistin kir­jan Kuole­man ja uno­htamisen aikakir­jat. Kir­jas­sa on oikeas­t­aan kolme eril­listä osaa, ker­to­mus äidin Alzheimerin taud­ista, ateistin uskon­tun­nus­tus ja muu­ta mieleen tule­vat asiat. 

En käsit­tele tuo­ta viimeistä osaa lainkaan. Tuli vaikutel­ma, että Enqvis­til­lä on kolum­ni­pal­s­ta jos­sain ja hän on lisän­nyt kir­jaan sik­er­män niis­sä ole­vista irral­li­sista ajatelmista alka­en Gen­even kaupun­gin ongelmista lumisateen sattues­sa ja pää­tyen kuvit­teel­lisen avaru­us­matkailun tyl­syy­teen.  Sinän­sä mie­lenki­in­toista tek­stiä, sil­lä Enqvist on älykäs havainnoija.

Ker­to­mus äidin sairaud­es­ta sai min­ut pohti­maan, saako näin tehdä. Itse toivon, että omat lapseni eivät tule pal­jas­ta­maan mitään mah­dol­li­sista viimeis­ten vuosieni alennustilasta.

Enqvistin moti­vaa­tiona tässä oli osoit­taa, että kysymys ihmisen omas­ta min­u­ud­es­ta on vähän epämääräi­nen asia samoin kuin elämä yleen­sä. Demen­ti­aan kuol­e­va kuolee hitaasti mon­en välimuodon kaut­ta.  Hänen äitin­sä min­u­us muut­tui ja hai­h­tui hitaasti pois. Elämä ei siis ole mikään on/off asia. 

Enqvis­tille ei ole ole­mas­sa mitään ihmisen vapaa­ta tah­toa vaan kaik­ki mitä pään sisäl­lä tapah­tuu, on pelkkää molekyyl­i­ta­son fysiikkaa.

En tul­lut vaku­ut­tuneek­si. Ajat­telin tehdä pienen kokeen. Läh­denkö viikon­lopuk­si mökille vai en. Päätin lähteä ja tääl­lä Sipoos­sa minä nyt tätä kir­joi­tan. Jos olisin päät­tänyt toisin, kir­joit­taisin Helsingis­sä. Jotenkin vapaa tah­toni tun­tu­isi ulot­tuvan ainakin tuo­hon asti. En oikein ymmär­rä, mitä Enqvist tarkoit­taa vapaal­la tah­dol­la ja sil­lä, ettei sitä ole. 

Toinen osa kir­jaa käsit­teli uskon­toa. Enqvist osoit­tau­tui tulisieluisek­si ateis­tik­si. Siis ei agnos­tikok­si vaan ateis­tik­si ja jopa uskon­non vihaajaksi.

Jos halu­aa hyviä argu­ment­te­ja kirkkoa ja uskon­toa vas­taan, tämä kan­nat­taa lukea huolel­la. Enqvist on paneu­tunut aiheeseen suurel­la tar­mol­la ja tun­teel­la. Hän kuitenkin niput­taa kaiken uskon­nol­lisu­u­den yhdek­si mössök­si, vaik­ka jo kris­til­lisyy­den sisäl­lä uskon­nol­lisu­udel­la tarkoite­taan aivan päin­vas­taisia asioi­ta. Onhan kristi­nusko joillekin rakkau­den uskon­to ja toisille vihan uskon­to, joka oikeut­taa sor­ron ja sodat.  ”Näil­lä lakeuk­sil­la ei jumalau­ta pilkata Jumalaa!.”

Siinä Enqvist on oike­as­sa, ettei oppi­raken­nel­ma ole uskon­nos­sa olen­nainen. Joskus tör­mäsin määritelmään, että usko on luja luot­ta­mus asi­aan, jos­ta ei voi koskaan saa­da var­maa tietoa. Ala siinä sit­ten väit­telemään usko­vaisen kanssa Jumalan olemassaolosta.

Uskon­to on vähän saman­lainen käsite kuin musi­ik­ki. Se ei mitenkään mah­du yhden määritelmän sisälle. 

Enqvistin mukaan uskon­toa voidaan ver­ra­ta viruk­seen, jolle toiset, kuten hän, on vas­tus­tuskykyi­nen ja toiset eivät ole. Vähän niin kuin her­pes, jota on kaikkial­la, mut­ta vain osa sairastuu. 

Hur­moshenkistä uskon­nol­lisu­ut­ta hän ver­taa HIV-viruk­sen tuot­ta­maan AIDS-vai­heeseen. Onnek­si täl­laista saa nyky­isin kir­joit­taa. Vuo­teen 1890 saak­ka tuos­ta olisi tul­lut kuole­man­ran­gais­tus, jon­ka tosin hyö­tynäköko­htaa pain­ot­ta­va tsaari olisi määrän­nyt pan­tavak­si toimeen hidastet­tuna työleir­il­lä Siperi­as­sa. Itseasi­as­sa laki uskon­non pilka­s­ta on voimas­sa yhä. 

Olisi kuvitel­lut tiedemiehen aset­ta­van itselleen kysymyk­sen, mik­si kaik­ki kult­tuu­rit ovat kehit­täneet jonkin­laisen muodon uskon­nos­ta. Mikä on se  hyö­ty, jon­ka uskon­to on ihmisy­hteisöille antanut?

Virusver­taus ei nimit­täin oikein toi­mi. Her­pesvirus on kehit­tynyt, kos­ka evoluu­tios­sa her­pes ”ajaa omaa etu­aan”. Ei tarvi­ta siis mitään teo­ri­aan selit­tämään sitä, mitä hyö­tyä viruk­ses­ta on ihmiselle. Ihmisen evoluu­tion kannal­ta olen­naista on vas­tus­tuskyvyn syntyminen.

Uskon­to ei ole syn­tynyt ihmiskun­nan ulkop­uolel­la vaan on osa ihmistä niin kuin vaik­ka munuaiset. Jot­ta se on syn­tynyt ja levin­nyt, taipumuk­ses­ta uskon­nol­lisu­u­teen on olta­va jotain etua kamp­pailus­sa mui­ta ihmisiä ja ihmisen ympäristöä vastaan.

Enqvist ottaa tämänkin mah­dol­lisu­u­den, mut­ta hylkää sen nopeasti. Hän ver­taa taipumus­ta uskon­toon taipumuk­seen skit­sofre­ni­aan. Osal­la ihmi­sistä on tämäkin riesa ja sil­lä on ilmeis­es­ti geneet­ti­nen taus­ta, mut­ta on vaikea ymmärtää, mitä hyö­tyä skit­sofre­ni­as­ta olisi ihmiskun­nalle. Hän selit­tää asian niin, että alt­tius skit­sofre­ni­aan on var­maankin tul­lut jonkin mutaa­tion mukana osana suurem­paa paket­tia, joka paket­ti on muuten tuonut hyödyl­lisiä ominaisuuksia.

Tiedemiehen pitäisi pystyä parempaan.

Hyö­tyjä taipumuk­sen uskon­nol­lisu­u­teen voi lähteä etsimään toisaal­ta siitä tosi­asi­as­ta, että usko­vaiset koke­vat elämän­sä (keskimäärin) onnel­lisem­mak­si ja toisaal­ta siitä, että uskon­to tekee ihmi­sistä helpom­min hallittavia. 

Uskon­to on kaikkial­la ollut hal­lit­si­joiden tapa alis­taa ala­maisi­aan.  Tämä piirre uskon­toa jopa antaa vähän oikeu­tus­ta Enqvistin koke­malle vihalle. Jos olen­naista olisi vain se, että usko tekee onnel­lisem­mak­si, en ymmärtäisi, mitä Enqvist vihaa. Väärin sammuttamista?

Mikä Wal­tari käsit­teli uskon­non (papis­ton) val­taa Sin­uhes­sa. (Tämän kuun­telin lokaku­us­sa, har­mi kyl­lä kuun­nel­mana enkä kir­jana) Nuori Sin­uhe tarvit­si pap­pisvihkimys­tä varten uskon­nol­lisen ilmestyk­sen temp­pelis­sä, mut­ta mitään ei yön aikana ilmaan­tunut. Sen hän rehellis­es­ti ker­toi, mikä tuot­ti vähän tirskun­taa muis­sa koke­lais­sa, jot­ka ker­toi­vat mitä vuo­laam­min kokemis­taan näy­istä. Sin­uhelle annet­ti­in toinen tilaisu­us ja hän näki ”näyn” joka oli ilmi­selvästi näytel­ty. Siis hui­jaus­ta koko jut­tu. Nuori Sin­uhe oli kovin järkyt­tynyt tästä. 

Har­mi, että ei ole enää tilaisu­ut­ta kysyä Mikä Wal­tar­il­ta, ajat­te­liko hän tätä kir­joit­taes­saan kris­til­listä kirkkoa. Onko senkin joh­dos­sa ihmisiä, jot­ka ovat miel­tyneet uskon­non anta­maan val­taan, mut­ta jot­ka eivät itse puheisi­in­sa usko? Min­ul­la on vah­va epäi­ly, että ainakin toisi­naan on ollut.

Jos uskon­non tuo­ma hyö­ty ihmisen evoluu­tios­sa on mas­so­jen helpom­pi hallinta, selit­tyy sekin, mik­si jotkut ovat immuune­ja uskon­toviruk­selle, niin Enqvist asian ilmaisi. Tarvi­taan myös niitä, joiden aja­tus on vapaa kahleista, kos­ka jos ei olisi, emme edelleenkään tietäisi, että maa­pal­lo on pyöreä ja että maa kiertää aurinkoa.

Joka tapauk­ses­sa ihmisen taipumus uskon­nol­lisu­u­teen antaa hirveitä mah­dol­lisuuk­sia käyt­tää tätä taipumus­ta väärin. Tämä on saanut min­ut kan­nat­ta­maan val­tion kirkkoa sen sijaan, että tämä ase annet­taisi­in Yhdys­val­tain tapaan kaiken maail­man televisiosaarnaajille.

Tekoä­ly tekee aikuisk­oulu­tuk­ses­ta välttämättömyyden

Dig­i­tal­isaa­tio vei 1900-luvun lop­ul­la nopeaan tahti­in työ­paikko­ja pankeista, tehtaista ja vähän kaikkial­ta. Sen jäl­keen on ollut rauhal­lisem­paa. Matal­la roikku­vat hedelmät on poimittu.

Tekoälystä odote­taan uut­ta talouden vauhdit­ta­jaa. Se avaa val­tavia näkymiä luvat­en parem­pia tuot­tei­ta, toimi­vam­paa yhteiskun­taa ja helpom­paa elämää.

Silti tekoä­lyä koske­vat kir­joituk­set ovat voit­top­uolis­es­ti pelokkai­ta. Pelätään mas­satyöt­tömyyt­tä ja eriarvoisuutta.

Tekoä­lyn vaiku­tus työl­lisyy­teen riip­puu ennen kaikkea siitä, mitä tapah­tuu osaamisvi­noumalle – sille, että työ­paikko­jen vaa­timus­ta­so ylit­tää työt­tömien osaamisen.

Yleinen usko­mus on, että tekoä­ly kar­sii edelleen ruti­ini­no­maista työtä. Jäl­jelle jäävät työt, jois­sa ihmi­nen on konet­ta parempi.

Ajatel­laan vaik­ka kie­lenkään­täjiä. Tietokoneen kyky kään­tää tek­stiä kielestä toiseen kohe­nee nopeasti. Kaunokir­jal­lisu­u­den kään­tämiseen tekoälystä tuskin on pitkään aikaan. Ihmiskään­täjistä jäl­jelle jäävät ne, joil­la on ymmär­rystä tek­stin nyans­seille – siis parhaat.

Tämä kos­kee muitakin ammat­te­ja. Parhaat ja luovim­mat men­estyvät ja ruti­in­isuorituk­seen yltävät kor­vau­tu­vat koneilla.

Kyse on pait­si koulu­tuk­ses­ta, myös henkilöko­htai­sista omi­naisuuk­sista. Uudessa taloudessa tarvi­taan sosi­aal­isia taito­ja. Yhdys­val­lois­sa ujout­ta lääk­itään jo sairautena.

Amerikkalaiset teknolo­giayri­tyk­set kehit­tävät kil­van kas­saton­ta kaup­paa, jos­sa asi­akkaan poim­i­mat tuot­teet laskute­taan suo­raan tililtä. Se on kallis kehit­tää, mut­ta hal­pa monistaa, joten sen voi ennus­taa lev­iävän nopeasti.

Kokon­ais­ten ammat­tien katoamises­sa ei ole mitään uut­ta. Off­set-pain­ot syr­jäyt­tivät kohopain­o­la­to­jien vaa­ti­van ja arvoste­tun ammatin muu­ta­mas­sa vuodessa. Mitään sel­l­aista työ­paikkatuhoa ei ole näkyvis­sä, joka koet­ti­in maa- ja met­sä­taloudessa 1960-luvulla.

= = =

Moni asia muut­tuu toisen­laisek­si. Kuten aikanaan auto­ja ajatelti­in moot­to­ril­la varustet­tuina hevos­rat­taina, ajat­telemme itse ajavaa autoa Volvon kaltaise­na kulkuneuvona.

Tule­vaisu­ut­ta voivat olla itse kulke­vat kaup­pakas­sit, jot­ka tuo­vat netistä tilatut ostok­set talon seinässä ole­vaan laatikkoon. Niiden ei tarvitse olla las­ten­rat­tai­ta isom­pia eikä polkupyörää nopeampia. Suuret kaup­pakeskuk­set voivat käy­dä tarpeettomiksi.

Paljon on kiin­ni siitä, mitä lain­säädän­tö sal­lii. Ter­vey­den­huol­los­sa omien elin­toim­into­jen mit­taami­nen yleistyy. Net­ti­in ilmestynee kau­pal­lisia sivus­to­ja, jot­ka jalosta­vat mit­taus­tu­lok­set diag­noo­seik­si. Sairaalas­sakin tekoä­ly tulee tekemään oikeampia diag­noose­ja kuin ihmis­lääkäri. Koneen ja poti­laan välis­sä tarvi­taan ihmistä, mut­ta riit­täisikö siihen usein sairaanhoitaja?

= = = =

Koulu­tus­ta­son 1990-luvul­la pysäytet­ty nousu pitäisi käyn­nistää uud­estaan. Tätäkin tärkeäm­pää on uud­is­taa opetet­tavia tieto­ja ja taitoja.

Koulim­i­nen tun­nol­lisek­si puur­ta­jak­si on toiv­ot­tavasti jäänyt taakse. Työ­markki­noil­la tarvi­taan jatkos­sa matemaat­tista ajat­telua, vuorovaiku­tus­taito­ja ja esi­in­tymiskykyjä sekä epä­suo­ma­laista itsen­sä esil­lä pitämistä.

Tekoä­ly myös tehostaa oppimista räätälöimäl­lä dig­i­taal­isia oppimisym­päristöjä opetet­ta­van taito­jen mukaan.

Suuri mullis­tus tarvi­taan aikuisk­oulu­tuk­seen. Kukaan tuskin kuvit­telee, että tämän ajan koulu­tus vas­taa 2060-luvun työelämän vaa­timuk­sia. Viikko vuodessa koulu­tus­ta kaikille olisi hyvä peri­aate osaamisen päivit­tämisek­si. Sen pitäisi olla jokaisen oikeus, ellei suo­ras­taan velvol­lisu­us. Oppivelvol­lisu­usiäk­si 65 vuot­ta! Tämä on aivan keskeistä, jos halu­amme tekoälya­jan muut­tuvan ilok­si eikä syr­jäyt­täväk­si eriarvoisuudeksi.

Aikuisk­oulu­tuk­ses­ta ja työn ohes­sa oppimis­es­ta pitäisi saa­da todis­tus, jot­ta voisi osoit­taa osaamisen­sa työtä haet­taes­sa. Tarvit­semme pieniä mini­tutk­in­to­ja, ajoko­rt­te­ja, joil­la voi osoit­taa osaamisen­sa taval­la, jota tietokonekin ymmärtää.

Tekoä­ly voi nimit­täin tuo­da val­taisas­ti lisää tehoa työn­väl­i­tyk­seen, mut­ta se tarvit­see tiedot osaamis­es­ta. Suomes­sa täytetään noin puoli miljoon­aa työ­paikkaa vuodessa. Työtä hake­vat ja työ­nan­ta­jat tutus­tu­vat vain häviävän pie­neen osaan tar­jol­la ole­vista vaihtoehdoista.

Tekoä­ly pystyy paljon parem­paan. Se voisi myös etsiä jatku­vasti sopi­vaa työ­paikkaa kaikille – myös työssä oleville.

Osaamisvi­noumaa nimit­täin helpot­taisi huo­mat­tavasti, jos saisimme sysi­tyk­si työu­ral­la eteen­päin niitä, joiden koke­mus on kart­tunut vaa­ti­vampi­in tehtävi­in sovel­tuvak­si. Heiltä jäisi yksinker­taisem­pia työ­paikko­ja niille, joiden osaami­nen ei vielä riitä vaa­ti­vampi­in tehtäviin.

Osaamisen kart­tumisen kannal­ta työ­paikan vai­h­t­a­mi­nen aina sil­loin täl­löin on muutenkin hyväk­si. Onkin turmi­ol­lista, että työ­paikan vai­h­toa yritetään kahli­ta kil­pailukiel­loil­la. Siitä kär­sii koko kansantalous.

= = = =

Pes­simistit voivat silti olla oike­as­sa siinä, että tekoä­lyltä ja robot­eil­ta jää yhä vähem­män työtä ihmis­ten tehtäväk­si. Huonos­ti toteutet­tuna tämä voi johtaa eri­ar­voiseen dystopiaan.

Vähän pitäisi nos­taa rimaa tavoiteaset­telus­sa. Eikö työn­teon vähen­e­mistä ja antoisam­paa elämää kan­na­ta suo­ras­taan tavoitel­la, kun­han tulon­jaos­ta huole­hdi­taan? Uhka kan­nat­taa kään­tää mah­dol­lisu­udek­si. Se on vaa­ti­va urak­ka ja vaatii aika eri­laista poli­ti­ikkaa kuin nyt har­joite­taan, mut­ta siihen kan­nat­taisi varautua.

Onko kukaan valit­tanut, että automaat­tiset pyyk­in­pe­sukoneet ovat vähen­täneet kotitaloustyötä?

= = =

Kir­joit­ta­ja on toimin­ut TEM:n Tekoä­lyn aika ‑han­kkeen työn tule­vaisu­ut­ta pohti­neen jaos­ton puheenjohtajana

Kir­joi­tus on julka­istu Näkökul­ma-artikke­li­na Suomen Kuvalehdessä

Helsin­gin kaupunkiym­päristölau­takun­ta kävi Toron­tossa tutus­tu­mas­sa kanadalaiseen kaupunkisuunnitteluun.

Toron­tossa kuten jok­seenkin kaikkial­la, yhä suurem­pi osa asukkaista halu­aa asua keskus­tan tun­tu­mas­sa, urbaanien palvelu­jen äärel­lä ja käve­ly- tai ratikka­matkan päässä työpaikoistaan.

Väljästi kaavoite­tu­il­la alueil­la on omat hyvät puolen­sa, mut­ta niiden huono puoli on, että väljä kaavoitus tietää vähän asukkai­ta ja se taas tietää köy­hää kaupunkikult­tuuria. Ei kahviloi­ta, ei taide­gal­le­ri­oi­ta ei tapah­tu­mia ja huonot joukkoli­iken­ney­htey­det.  Elävä kaupun­ki ja väljä asum­i­nen ovat ris­tiri­itaisia tavoit­tei­ta. Aiem­paa use­ampi val­it­see tiivi­isti kaavoite­tun alueen, jon­ka kor­vauk­sek­si saa urbaanin elämän­muodon edut. Kaik­ki eivät näin ajat­tele eikä edes enem­mistö — onnek­si, kos­ka keskus­ta-asum­ista on tar­jol­la rajoitet­tu määrä.

Jot­ta tiivi­iseen kaupunki­in pää­si­sivät kaik­ki ne, jot­ka sitä halu­a­vat, tarvit­taisi­in kan­takaupungis­sa lisää asun­to­ja ainakin sadalle tuhan­nelle asukkaalle.

Toron­tossa sata­ma- ja logis­ti­ik­ka-alueil­ta on vapau­tunut tilaa niin kuin meil­läkin, mut­ta tämä ei riitä alku­unkaan tyy­dyt­tämään keskus­ta-asumisen kysyn­tää. Toron­tossa vas­taus on rak­en­taa ylöspäin. Van­ho­ja matalia raken­nuk­sia pure­taan monikym­menker­roksis­ten asuin­tornien tieltä.

Pitäisikö Helsingis­säkin sal­lia pil­ven­pi­irtäjien rak­en­t­a­mi­nen, vaik­ka se merk­i­t­y­sisikin, että Tuomiokirkko jäisi niiden varjoon?

== = =

Voi kuu­lostaa yllät­tävältä, mut­ta korkeat tor­nit eivät tuo olen­nais­es­ti lisää asun­to­ja, elleivät ne ole todel­la korkei­ta. Umpiko­rt­telit tuo­vat neliök­ilo­metrille suun­nilleen yhtä paljon asukkai­ta, jos ne on raken­net­tu tehokkaasti niin kuin Kru­u­nun­haas­sa tai Jugend-Kata­janokalla. Tor­nit tarvit­se­vat ympärilleen tilaa. Toki umpuko­rt­teli­in voi rak­en­taa nurkki­in korkeampia torne­ja, jol­loin saadaan yhdis­te­tyk­si molem­pi­en ratkaisu­jen edut.

Helsin­gin uusil­la alueil­la, vaikka­pa Jätkäsaa­res­sa, ei ole päästy Kata­janokan tehokkuuk­si­in, kos­ka vaa­dit­tua määrää autopaikko­ja ei saisi mah­tu­maan mihinkään. Sata vuot­ta sit­ten täl­laisia rajoit­tei­ta ei ollut. Ihan kivasti asun­not kuitenkin menevät kau­pak­si, vaik­ka autopaikko­ja ei olekaan.

Umpiko­rt­teli on hyvä malli keskus­ta-asumiselle — eri­tyis­es­ti, jos kort­telin sisälle jäävää piha toteutetaan yht­enäisenä puis­tona ilman tont­tien välisiä aito­ja. Talot suo­jaa­vat liiken­teen melul­ta ja ‑saastei­ta eivätkä pikku­lapset karkaile pihoil­ta kadulle.

Tornien sijas­ta urbaa­nia Helsinkiä pitäisi laa­jen­taa tiivi­inä umpiko­rt­te­likaupunk­i­na ja tyy­tyä 5–8 ‑ker­roksisi­in taloi­hin. Joitakin torne­jakin mah­tuu, kuten Kalasa­ta­mas­sa nyt tehdäänkin.

Ongel­mana vain on, että kan­takaupun­ki on ympäröi­ty tehot­tomasti kaavoite­tul­la esikaupunkialueel­la.  Ne pitäisi purkaa vai­heit­tain pois ja kaavoit­taa kolme ker­taa tehokkaam­min, mut­ta täl­laista on demokra­ti­as­sa vaikea toteut­taa. Ehkä siis sit­tenkin torneja?

= = = =

Raken­nuskus­tan­nuk­set ovat torneis­sa huo­mat­tavasti suurem­mat kuin mata­lam­mis­sa talois­sa. Tarvi­taan esimerkik­si tur­val­lisu­ussy­istä kahdet raput ja rak­en­t­a­mi­nen on muutenkin vaa­ti­vam­paa. Sik­si torneista ei saa kan­nat­tavia kuin siel­lä, mis­sä asun­to­jen osta­jat ovat valmi­ita mak­samaan korkei­ta neliöhin­to­ja. Lähiöis­sä korkean asumisen vasti­neek­si ei saa kan­takaupun­gin etu­ja eikä korkea rak­en­t­a­mi­nen tun­nu muutenkaan järkevältä, kos­ka tilas­ta ei ole puutetta.

Espoon Keilaniemeen kuitenkin suun­nitel­laan 40-ker­roksisia asuin­torne­ja. Suh­tau­tu­vat siis opti­mistis­es­ti alueen vetovoimaan. Opti­misti­nen on myös Paulig Oy, joka rak­en­taa Vuosaa­reen 26-ker­roksista asuintaloa.

Urbaa­nia elämää ei syn­nytä rak­en­ta­mal­la yksi kort­teli tiivi­isti. Tarvi­taan kilo­metrin säteelle kym­meniä­tuhan­sia asukkai­ta tai työpaikkoja.

Lähiöitäkin pitäisi tiivistää, mut­ta asukkaat panevat kovasti vas­taan. Tiivistämi­nen kuitenkin nos­taa asun­to­jen arvoa. Parem­mat palve­lut ja parem­mat joukkoli­iken­ney­htey­det nimittäin.

= = =

Kir­joi­tus on julka­istu kolumn­i­na Arvopaperi-lehdässä

On esitet­ty, että kun­tien ja val­tion maankäytön, asumisen ja liiken­teen MAL-sopimuk­set solmit­taisi­in jatkos­sa 12 vuodek­si neljän vuo­den sijaan. Kymme­nen vuot­ta sit­ten olisin ollut samaa mieltä, mut­ta en ole enää.

12 vuot­ta sit­ten pääkaupunkiseudul­la oli meneil­lään mas­si­ivi­nen muut­to kehyskun­ti­in. Tai oikeas­t­aan se oli sil­loin jo tait­tumas­sa, mut­ta asia pal­jas­tui päät­täjille vas­ta vuosia myöhem­min. Nyt tuon ilmiön sym­bo­l­ik­si nous­sut Nur­mi­järvi on muut­to­tap­piokun­ta. Jos sil­loin olisi kiveen hakat­tu 12 vuo­den liiken­nein­vestoin­nit peru­ut­ta­mat­tomasti, rak­en­taisimme nyt sadoil­la miljoonil­la yhteyk­siä keskelle pel­toa, jonne kukaan ei olisi muut­ta­mas­sa eikä toisaal­ta kas­va­neeseden kaupunki­maisen asumisen kysyn­tään pystyt­täisi vastaamaan.

Van­hen­tunein tiedoin tehtyjä investoin­te­ja voi käy­dä ihaile­mas­sa vaik­ka Hjal­lik­sen Sipoon­ran­nas­sa. Itseasi­as­sa koko Öster­sun­domin suun­nitel­ma perus­tuu van­hen­tuneisi­in asum­is­pref­er­ens­sei­hin eikä tule ehkä koskaan toteutumaan.

Jos ihmis­ten pref­er­enssit muut­tuvat noin nopeasti, on voita­va tehdä kor­jaavia päätök­siä nopeam­min kuin vas­ta 12 vuo­den kuluttua.

Aika vähän jää tilaa myös kun­nal­liselle demokra­tialle, jos val­tu­us­tot eivät voi muut­taa maankäytön suun­nitelmia kuin vas­ta kol­men val­tu­us­tokau­den jälkeen.

Minä muut­taisin koko rak­en­teen täysin. Sel­l­aiset val­takun­nal­liset han­kkeet kuin vaikka­pa tun­nin juna Turku­un tai lento­kent­tära­ta nopeut­ta­maan Tam­pereen liiken­net­tä kuu­lukoot edelleen val­tion vas­tu­ulle, mut­ta kaupunki­raken­net­ta palvel­e­vat investoin­nit laitet­takoon kun­tien mak­set­tavak­si. Vas­ta sil­loin asumisen ja liiken­teen investoin­nit tuk­i­si­vat tehokkaasti toisiaan.

Kun­nille tulisi kan­nustin kaavoit­taa asum­ista taval­la, joka ei vaa­di jär­jet­tömän tehot­to­mia investoin­te­ja. Nythän kun­nan kan­nat­taa kaavoit­taa taval­la, joka tuot­taa suuria meno­ja val­ti­olle. Jot­ta en haukkuisi aina Kirkkon­um­mea, otet­takoon täl­lä ker­taa esimerkik­si Helsin­gin kaavailut rak­en­taa Öster­sun­domin pohjoisosaan merkit­tävä määrä pien­talo­ja tukki­maan Por­voon­väylän liiken­net­tä. Jos sen alueen kus­tan­nuk­sik­si las­ket­taisi­in tielaitok­selle koitu­vat väistämät­tömät menot, han­ke kävisi kan­nat­ta­mat­tomak­si, mut­ta val­tio­han ne mak­saa, joten ei huolta.

Val­tion pitäisi tietysti kor­va­ta meno­jen siir­tymi­nen kun­nille. Jaet­takoon kun­nille infrain­vestoin­ti­ra­haa toteu­tuneen asun­to­tuotan­non suh­teessa, jotain noin 30 000 €/asunto.

Jos jokin kun­ta pystyy toteut­ta­maan asun­to­tuotan­toa niin, että infraku­lut ovat tätä pienem­mät, sehän on vain hyvä. Jos jonkin hake taas tulisi paljon kalli­im­mak­si, sitä ei ehkä kan­nat­taisi toteuttaa.

Kun päätök­sen­teko ja vas­tu­ut investoin­neista ovat kun­nal­la, koros­tuu myös kun­nalli­nen demokra­tia. Nyt tärkeim­mät maankäy­ht­töä koske­vat ratkaisut tehdään virkami­esten väli­sis­sä neuvotteluissa.

Kun­nat käyt­täi­sivät sitä suun­nit­telu­jän­net­tä, jon­ka parhaak­si näkevät. Kun suun­nitelmien poh­jana ole­vat ole­tuk­set osoit­tau­ti­vat väärik­si, kun­ta pystyy kor­jaa­maan toim­intaansa nopeam­min kuin tämä jäy­hä MAL-koneisto.

Tämä on aivan ihmeelli­nen tilin­päätös. Rahaa on niin että rantei­ta pakot­taa. Valitet­tavasti myös val­tio­val­ta on huo­man­nut tämän, onhan val­ti­ol­la keinon­sa ulos­mi­ta­ta rahaa niiltä, jot­ka hoita­vat asiansa hyvin – mikä tietysti motivoi hoita­maan asiansa huonosti.

Mei­dän kan­nat­taa ymmärtää – ja ker­toa se myös ahneelle val­ti­olle ­–että tämä voimakkaasti yli­jäämäi­nen talous on peräisin yhdestä yri­tyk­ses­tä, Super­cel­listä ja sen omis­ta­jista, jot­ka mak­sa­vat rehellis­es­ti veron­sa huikeista tulois­taan. Kat­sokaa vain keski­t­u­lon nousua Jätkäsaaressa. 

Itse Super­cellin ohel­la poikkeuk­sel­lisen hyvät yhteisövero­tuo­tot johtu­vat japani­lais­es­ta yri­tyk­ses­tä, joka on investoin­ut Super­cel­li­in ja pie­neen toimis­toon Kalasa­ta­mas­sa. Yhtiö on tehnyt noin mil­jardin euron myyn­tivoiton Super­cellin osakkeil­la ja on mak­sanut siitä yhteisöveron Suomeen ja Helsinkiin. 

Ei Super­cell aina tee tuol­laista tulosta. Eikä tuo japani­lainen yri­tys kir­jaa joka vuosi tuol­laisia myyn­tivoit­toa. Tätä rahasadet­ta kestää yhteisövero­jen tili­tyskäytän­tö­jen vuok­si kolme vuot­ta ja sit­ten se loppuu.

Tämä tilapäi­nen rahat­ul­va kan­nat­taa käyt­tää investoin­tei­hin. Onhan meil­lä kor­jausvelkaa noin mil­jar­di. Ei kuitenkaan heti tänä vuon­na vaan pan­na rahat jem­maan ja investoi­da myöhem­min kahdes­ta syys­tä: 1) Investoin­nit kan­nat­taa suun­nitel­la ennen kuin ne toteutetaan, eikä suun­nitelmia ole ja 2) nyt raken­nusala on yliku­umen­tunut. Noususuh­danne ei kuitenkaan kestä kauan. Sik­si nyt kan­nat­taa suun­nitel­la nuo kor­jaus­in­vestoin­nit toteutet­tavak­si sit­ten kun laskusuh­danne taas onnis­tuu yllät­tämän talousennustajat. 

Mei­dän kan­nat­taa käyt­tää rahaa myös asuinympäristön kohen­tamiseen. Mui­hin vas­taavi­in kaupunkei­hin ver­rat­tuna Helsin­ki on rähjäi­nen. Eri­tyis­es­ti jalka­käytävät on päällystet­ty rumal­la paikat­ul­la asfaltil­la kun muual­la käytetään kau­nista laa­toi­tus­ta. Julkisen tilan kohen­t­a­mi­nen saat­taa hyvinkin mak­saa itsen­sä. En nyt perustele tätä sen enem­pää, jot­ta naa­purikaupun­git eivät älähtäisi ja syyt­täisi hyvien veron­mak­sajien rohmuamisesta.

Eräästä asi­as­ta halu­an sanoa kir­jan­pitokäytän­nöstämme, joka toki en tehty niin kuin kun­nan pitää tilin­päätök­sen­sä tehdä.

Kun me laa­jen­namme kaupunkia ja muu­tamme raaka­maa­ta tont­ti­maak­si, maan arvon nousu näkyy tulona, jos myymme ton­tin, mut­ta ei näy, jos vuokraamme ton­tin. Jos nos­taisimme maan arvoa tilin­päätök­sessä, kun sen arvo oikeasti nousee, asun­to­tuotan­toon suun­natut investoin­nit näyt­täi­sivät paljon kan­nat­tavam­mil­ta – ne näyt­täi­sivät niin kan­nat­tavil­ta kuin ne ovat.

Muuten olen sitä mieltä, että Helsin­gin kan­nat­taisi kiihdyt­tää asuntotuotantoa. 

Näin olin suun­nitel­lut puhu­vani, mut­ta tiukan min­u­ut­ti­ra­jan vuok­si jouduin kar­si­maan puhet­ta ronskisti

Suo­ma­laiset ja kaik­ki euroop­palaiset arvosta­vat yhteiskun­nal­lista tasa-arvoa ja pieniä tulo­ero­ja. Tämä näkyy siinä, että aika ajoin demar­it äänestetään suurel­la rum­munpäristyk­sel­lä vas­taan jos­sain päin Euroop­paa. Sit­ten karu käytän­tö osoit­taa, ettei val­taan päässyt vasem­mis­to­hal­li­tus pysty lunas­ta­maan lupauk­si­aan. Seu­raavis­sa vaaleis­sa on edessä kun­non selkäsauna. Ran­skas­sa pres­i­dent­ti Hol­lande ymmär­si olla aset­tumat­ta edes ehdokkaaksi.

Poli­it­tis­ten liikkei­den tulisi suh­tau­tua tavoit­teisi­in ide­ol­o­gis­es­ti ja keinoi­hin prag­maat­tis­es­ti. Puo­lus­taes­saan hyv­in­voin­ti­val­tio­ta demar­it ovat jämähtäneet van­hen­tuneisi­in ja tehon­sa menet­täneisi­in keinoi­hin ja ovat sik­si häviämässä itse tavoitteen.

Sik­si vihrei­den on otet­ta­va vas­tuu hyv­in­voin­ti­val­tion puo­lus­tamis­es­ta ja tehtävä se nykyaikaisin tosi­asi­at tun­nus­tavin keinoin.

Sosialidemokraatit ja ammat­tiy­hdis­tys­li­ike ovat pyrki­neet suo­jele­maan heikoimpia työ­markki­noil­la työelämän jäykkyyk­sien avul­la. Päämäärä on jalo ja se toi­mi vielä teol­lisu­usy­hteiskun­nan aikana. Nyt se toimii itseään vas­taan ja syr­jäyt­tää ihmisiä työmarkkinoilta.

 Tekoä­ly saat­taa pahen­taa tilan­net­ta edelleen. Yhä use­ampi menet­tää van­han ammat­tin­sa ja samal­la kun joidenkin arvokaskin osaami­nen menet­tää arvonsa. 

Täl­laises­sa maail­mas­sa on tärkeätä panos­taa paljon lisää koulu­tuk­seen. Perusk­oulun ja toisen asteen oppi­sisältöjä on kehitet­tävä esimerkik­si vuorovaiku­tus­taito­ja pain­ot­tavaan suun­taan. Vielä tärkeäm­pää on tehdä aikuisk­oulu­tuk­sen refor­mi, kos­ka nuore­na opitut tiedot ja taidot tarvit­se­vat jatku­vaa päiv­i­tys­tä. Sen sijaan että puhumme oppivelvol­lisu­usiän nos­tamis­es­ta 18 vuo­teen pitäisi puhua sen nos­tamis­es­ta 65 vuo­teen niin että jokainen suo­ma­lainen saisi osaamis­taan päivit­tävää koulu­tus­ta viikon vuodessa. 

Paras­ta apua työt­tömille on tar­jo­ta heille sopi­vaa koulu­tus­ta, kos­ka mon­en työ­markki­nakelpoisu­us kohen­tu­isi oikean­laisel­la koulu­tuk­sel­la – ei kuitenkaan mil­laisel­la koulu­tuk­sel­la hyvän­sä vaan kun­nol­lisel­la. Ei riitä, että vaa­di­taan sank­tion uhal­la koulu­tuk­seen osal­lis­tu­mista. Koulu­tus­ta pitäisi olla myös tarjolla.

On varaudut­ta­va siihen, että joidenkin työ­markki­na-ase­ma heikke­nee niin, ettei heille löy­dy työtä, jos­ta kan­nat­taa mak­saa niin paljon, että työl­lä tulee toimeen.

Tarvi­taan täy­den­täviä tulon­si­ir­to­ja, jot­ka tule­vat avuk­si sil­loin, kun palk­ka ei riitä ja tarvi­taan jär­jestelmä, joka takaa, että työtä kan­nat­taa aina ottaa vastaan.

Tarvi­taan siis perustuloa.

Viime aikoina keskustelu on men­nyt merkit­täväsi kohden perus­tu­loa. esimerkik­si Uni­ver­sal cred­it ‑malli ja demarien negati­ivi­nen tulovero sisältävät molem­mat merkit­täviä ele­ment­te­jä perustulosta. 

Ne kuitenkin perus­tu­vat vastik­keel­lisu­u­teen, eli siihen, että tar­jot­tu työ on otet­ta­va vastaan.

Näis­sä olois­sa saatamme jäädä aika yksin tar­joa­maan vastik­kee­ton­ta perustuloa.

Tässä työn vas­taan­ot­tovelvol­lisu­udessa ei sinän­sä ole juuri järkeä. Nykyaikana kukaan ei palkkaa ketään, joka tulee vas­ten­tah­tois­es­ti karenssin pakot­ta­mana. Ja on hyvä, että voi kieltäy­tyä aivan kur­jista työe­hdoista. Perus­tu­lo tekee joka tapauk­ses­sa työn vas­taan­ot­tamisen kan­nat­tavak­si, joten ei siihen luulisi tarvit­ta­van pakkoa.

On san­ot­tu, ettei kan­nustin­loukuista pääse eroon. Jos työtön saa kelvol­lista työt­tömyysko­r­vaus­ta ja pieni­palkkaisen tulot jäävät yhtä mata­lik­si kuin nyt, väli­in jää kovin vähän mikä tarkoit­taa, että efek­ti­ivi­nen mar­gin­aaliv­ero nousee korkeak­si. Pieni­palkkaisen työn vas­taan­ot­ta­mi­nen ei ole kovin kan­nat­tavaa. On hyväksyt­tävä se, että pieni­palkkaisten ase­ma para­nee, mikä tietysti merk­it­see rahan­menoa joillekin. Mut­ta se lisää yhteiskun­nal­lista oikeu­den­mukaisu­ut­ta ja paran­taa työl­lisyyt­tä.  Sitä kaut­ta osa rahoista tulee takaisin.

Vaik­ka työn vas­taan­ot­tamisen on olta­va vapaae­htoista, mei­dän kan­nat­taa harki­ta koulu­tuk­seen osal­lis­tu­misen pakol­lisu­ut­ta. Velvoit­taa­han mei­dänkin perus­tu­lo­ma­llimme maa­han­muut­ta­jia osal­lis­tu­maan kotout­tamis­palvelui­hin vastik­keena perus­tu­losta. Perus­tu­lon tarkoituk­se­na ei ole edis­tää syrjäytymistä.