On esitetty, että kuntien ja valtion maankäytön, asumisen ja liikenteen MAL-sopimukset solmittaisiin jatkossa 12 vuodeksi neljän vuoden sijaan. Kymmenen vuotta sitten olisin ollut samaa mieltä, mutta en ole enää.
12 vuotta sitten pääkaupunkiseudulla oli meneillään massiivinen muutto kehyskuntiin. Tai oikeastaan se oli silloin jo taittumassa, mutta asia paljastui päättäjille vasta vuosia myöhemmin. Nyt tuon ilmiön symboliksi noussut Nurmijärvi on muuttotappiokunta. Jos silloin olisi kiveen hakattu 12 vuoden liikenneinvestoinnit peruuttamattomasti, rakentaisimme nyt sadoilla miljoonilla yhteyksiä keskelle peltoa, jonne kukaan ei olisi muuttamassa eikä toisaalta kasvaneeseden kaupunkimaisen asumisen kysyntään pystyttäisi vastaamaan.
Vanhentunein tiedoin tehtyjä investointeja voi käydä ihailemassa vaikka Hjalliksen Sipoonrannassa. Itseasiassa koko Östersundomin suunnitelma perustuu vanhentuneisiin asumispreferensseihin eikä tule ehkä koskaan toteutumaan.
Jos ihmisten preferenssit muuttuvat noin nopeasti, on voitava tehdä korjaavia päätöksiä nopeammin kuin vasta 12 vuoden kuluttua.
Aika vähän jää tilaa myös kunnalliselle demokratialle, jos valtuustot eivät voi muuttaa maankäytön suunnitelmia kuin vasta kolmen valtuustokauden jälkeen.
Minä muuttaisin koko rakenteen täysin. Sellaiset valtakunnalliset hankkeet kuin vaikkapa tunnin juna Turkuun tai lentokenttärata nopeuttamaan Tampereen liikennettä kuulukoot edelleen valtion vastuulle, mutta kaupunkirakennetta palvelevat investoinnit laitettakoon kuntien maksettavaksi. Vasta silloin asumisen ja liikenteen investoinnit tukisivat tehokkaasti toisiaan.
Kunnille tulisi kannustin kaavoittaa asumista tavalla, joka ei vaadi järjettömän tehottomia investointeja. Nythän kunnan kannattaa kaavoittaa tavalla, joka tuottaa suuria menoja valtiolle. Jotta en haukkuisi aina Kirkkonummea, otettakoon tällä kertaa esimerkiksi Helsingin kaavailut rakentaa Östersundomin pohjoisosaan merkittävä määrä pientaloja tukkimaan Porvoonväylän liikennettä. Jos sen alueen kustannuksiksi laskettaisiin tielaitokselle koituvat väistämättömät menot, hanke kävisi kannattamattomaksi, mutta valtiohan ne maksaa, joten ei huolta.
Valtion pitäisi tietysti korvata menojen siirtyminen kunnille. Jaettakoon kunnille infrainvestointirahaa toteutuneen asuntotuotannon suhteessa, jotain noin 30 000 €/asunto.
Jos jokin kunta pystyy toteuttamaan asuntotuotantoa niin, että infrakulut ovat tätä pienemmät, sehän on vain hyvä. Jos jonkin hake taas tulisi paljon kalliimmaksi, sitä ei ehkä kannattaisi toteuttaa.
Kun päätöksenteko ja vastuut investoinneista ovat kunnalla, korostuu myös kunnallinen demokratia. Nyt tärkeimmät maankäyhttöä koskevat ratkaisut tehdään virkamiesten välisissä neuvotteluissa.
Kunnat käyttäisivät sitä suunnittelujännettä, jonka parhaaksi näkevät. Kun suunnitelmien pohjana olevat oletukset osoittautivat vääriksi, kunta pystyy korjaamaan toimintaansa nopeammin kuin tämä jäyhä MAL-koneisto.
MAL-sopimus on tyypillinen markkinahäiriö, jonka maksavat veronmaksajat. Tärkeintä on joko rajoittaa kuntien maanomistusta tai murtaa kaavoitusmonopoli. Itse kannatan ensin mainittua, mutta kyllä tuo toinenkin saattaisi toimia.
Onko meillä näyttöä siitä, että kunnallinen päätöksenteko onnistuu näissä kaavoituksissa ja rakennuspäätöksissä Harkimoita paremmin? Minun on jotenkin vaikea uskoa, että ilman henkilökohtaista vastuuta toimiva virkamies voisi olla yhtä hyvä päättämään kuin omalla (ja velka) rahalla itselleen voittoa tavoitteleva firma/liikemies.
Jos virkamies tai kunnallispoliitikko olisi systemaattisesti parempi yhteiskunnan rakentaja, niin kylmän sodan voittaja olisi kyllä jossain muualla kuin jenkeissä.
Toki se kaikkivoipa liikemieskin tekee virheitä, mutta ainakaan lasku ei jää veronmaksajan maksettavaksi ja markkinat kyllä hoitavat rakentuvien kämppien hinnoittelun niin, että kaupaksi käy.
Re: Kaavoitusta Töölössä
”Kantakaupunkitiimin päällikkö Hanna Pikkarainen pitää hotellia hyvänä vaihtoehtona, sillä se vastaa keskusteluperiaatteita, joissa korostetaan, että kantakaupungissa tarvitaan myös hotelleja ja toimistoja.
Tosin hotellista tulisi pienehkö. ”Kyllä sairaala-alueen tuntumassa saattaisi olla kysyntää”, hän arvelee.”
Lainaus Hesarista. Koskee siis tapausta, jossa samassa korttelissa myönnettiin lupa muuttaa toimitilakiinteistöjä asunnoiksi, mutta yhteen kiinteistöön vaadittiin hotellia.
Nythän tilanne on jo ratkennut onnellisesti, mutta tapaus kertoo ihan helvetisti kunnallisesta kaavoitusmonopolista ja viranomaisten mielivallasta. Kun on kaupungin palkkalistoilla, tietää helposti kaikesta kaiken. Myös hotellialasta.
Olen henkilökohtaisesti 20 vuotta seurannut tuota kaavoituksen ja rakennusvalvonnan kaikkitietävän mielivallan paraatia. Selvinnyt kuivilla vain, koska suhteet ja tuuri. Ehkä vähän osaamista ja duunia, mutta tiedän, että moni osaavampi ja työteliäämpi kaveri on haukannut projektinsa kanssa paskaa, koska viranomaisen harkintavalta. Ja tällä alalla yksi aalto kaataa helposti koko purren.
Lottovoitto rakentaa Suomea, ainakin sikäli, että viranomainen pitää huolen, että tuuripeliä se pienille tekijöille paljolti on.
Ei se Jenkkiläkään ole mikään libertaristinen paratiisi. Siellä kaavoitetaan ympäristöä ihan samalla lailla kuin täälläkin. Eikä niitä moottoriteitä voida rakentaa sopimatta lunastuksista osavaltion ja piirikuntien kanssa. Voi olla, että pienessä mittakaavassa joku voi kaavoittaa omakotialueen omistamalleen maalle, mutta tosiasiassa tätäkään ei voi sujuvasti tehdä ilman julkishallinnon tukea.
”Kaavoitusmonopolista” puhuttaessa on ymmärrettävä se, että ei yhdyskuntarakentamista voi toteuttaa tyhjiössä. Tonttimaan hinta perustuu ympäristön infrastruktuuriin, joka on väistämättä yhteiskunnan luonnollinem monopoli. ”Yksityinen” kaavoitus toimisi vain, jos julkinen valta tukisi ja suojelisi kermankuorijaa. Eihän mikään edellytä, että yksityisen kaavoittamalle asuinalueelle rakennettaisiin tieyhteyttä tai vaikkapa vesihuoltoa. Jos kunta ei salli liittymiä olemassa olevaan infraan, eivät edes rakennuskoneet pääse työmailleen, asukkaiden työmatkaliikenteestä puhumaattakaan.
Suomessa on esimerkkejä aidosti yksityisestä yhdyskuntarakentamisesta. Näistä paras on Brandö Villastad Ab. Se rakensi ihan oikean kaupunginosan keskelle maaseutua yksityisin varoin katuineen, raitioteineen ja viemäreineen. Tosiasiassa edes Kulosaari ei ollut omistajilleen kannattava hanke. Vaikka sinne saatiin varakasta väkeä, suurin osa kaavoitetusta kaupungista jäi rakentumatta eikä itse Brandö Villastad Ab pärjännyt omillaan. Kulosaaren kunta lunasti osakeyhtiön omaisuuden ja maksoi verotuksella kerätyin varoin Kulosaaren infran. Ja tämä oli sentään kaupumginosa, jossa asuivat Helsingin rikkaimmat ihmiset. Kunnanhallituksessa istui pelkkiä korkeimpien oikeuksien jäseniä. Ja nyt Helsingin naapurissa on Harkimon oma vastaava rakennushanke, Sipoonranta, joka on olennaisesti juuri tällainen, julkisen vallan tuella toteutettu kermankuorintaprojekti. Eikä sekään ole osoittautunut kannattavaksi. Jos Sipoon kunta vaatii Sipoonranta Oy:tä täyttämään sitoumuksensa, tipahtaa koko yhtiö kunnan syliin kuin mätä omena.
Jokaisen asuinalueen väkiluku sukeltaa aina sen jälkeen, kun se on tullut valmiiksi.
Ensin tulee avioerot, jotka pienentää asukaslukua. Sitten lähtee jo lapset maailmalle. Joka tapauksessa jokaisen uuden asutusalueen väkiluvulla on tyypillinen kehitys, jossa alun jälkeen samat neliöt pysyvät täytenä pienemmällä porukalla
Liikennesuunnittelu ja kaavoitus eivät toimi hyvin yhteen, koska ne toimivat osittain eri logiikalla. Kaavoituksessa on mukana monta muutakin asiaa kuin markkinaohjaus, kun taas liikennesuunnittelu on paljon yksioikoisempaa. Hyvän yhdyskuntarakenteen suunnittelussa voisi olla tarpeen hidastaa liikennettä: jos Östersundomin omakotitalojen liikenne hidastaa Porvoonväylää, se tekee noista asunnoista vähemmän haluttuja, jolloin yhdyskuntarakenne ei hajaudu eikä liikenteen määrä kasva niin paljon. Siihen asti, kun ruuhkamaksuja ei voida käyttää, ruuhkautuminen on ainoa keino hillitä liikennettä ja hajautumista.
”Jaettakoon kunnille infrainvestointirahaa toteutuneen asuntotuotannon suhteessa, jotain noin 30 000 €/asunto.”
Olisiko se 30 000 € riippumatta asunnon koosta? Eikö sekin vääristäisi kuntien kannustimia?
Yksityiskohdista voi keskustella, mutta infrainvestointien tarve ei riipu asunnonkoosta vaan siinä asuvien aikuisten määrästä, jossain mutta pienemmässä määrin lasten määrästä.
Ei lasten vaikutuskaan ihan vähäinen ole. Koulut ja päiväkodit ovat julkiselle taloudelle merkittävä menoerä. Uusi asuinalue, jonne muuttaa paljon lapsiperheitä, aiheuttaa helposti enemmän menoja kuin tuottaa tuloja.
Jep, mutta varmaankin asukkaiden määrä riippuu keskimäärin asunnon koosta (ja muista vastaavista ominaisuuksista kuten huoneiden määrästä). Eihän sitä suoraan voi määrätä, että kuinka iso poppoo kussakin asunnossa saa asua.
Vanhoissa asunnoissa relaatio tuntuu usein olevan käänteinen: isossa asunnossa asuu yksi ihminen, kun taas pienemmässä kokonainen perhe. Uutta asuntoakin hankittaessa maksukykyisimpiä (eli isojen asuntojen potentiaalisia) ostajia ovat usein vanhemmat ihmiset, joilla ei (enää) asu lapsia kotona.
Omistusmuodolla on iso merkitys siihen, miten väljästi asutaan: omistusasumisessa tilavasti asuminen on huomattavasti yleisempää kuin vuokralla asumisessa.
Nyt puhutaan asiaa! Olen aina ihmetellyt MAL -sopimuksen tarpeellisuutta. Sopimuksessa siis valtio sitoutuu rakentamaan infraa, joka sille lain mukaan kuuluisi muutenkin sitä vastaan kun kunta sitoutuu kaavoittamaan pääosin omistamiaan maa-alueita eli tekemään sitä mikä kunnalle lain mukaan kuuluu.
Neuvotteluissa saadaan selvät asiat muuttumaan monimutkaisiksi. Otan esimerkiksi Lentokenttäradan, joka oli jo pitkään ollut kansalaisten toivelistalla. MAL -neuvotteluissa Vantaan kaupunki saneli, että lentokenttäradan sijaan rakennetaan Kehärata. Nyt meillä on uusi rata, joka pysähtyy joka kuusen juurella. Eikä saatu nopeaa yhteyttä lentoasemalle. Poikittaisyhteys olisi hyvin saatu kehittämällä liityntäliikennettä Vantaankosken päässä ja Leinelän päässä. Säästyvillä rahoilla olisi rakennettu nopea rautatie Aviapoliksen kautta lentoasemalle ja Ruskeasannalle liityntäpysäköintiasema, joka nyt jäi pois kun Vantaalla ei ollut intressiä sitä rakentaa. Kehärata olisi rakennettu sitten kun maankäyttö sitä vaatii.