Ylen uuti­sis­sa ker­roti­in taas ker­ran, etteivät liiken­neon­net­to­muudet johdu ylinopeuk­sista vaan siitä, että joku osa­puolista tekee jonkin virheen.

Virheitä tapah­tuu koko ajan, nopeus vaikut­taa virheen seu­rauk­seen. On aivan eri asia tehdä huomiovirhe 50 km:n kuin 100 km:n tuntinopeudessa.

Jos halu­taan tutkia ylinopeu­den vaiku­tus­ta liiken­nekuolemi­in, oikea tapa tutkia sitä on epi­demi­olo­gias­ta tut­tu, vaikka­pa tupakoin­nin vaiku­tuk­ses­sa keuhkosyöpään. Tilas­toidaan kaik­ista kuole­maan­jo­htaneista onnet­to­muuk­sista, kuin­ka suures­sa osas­sa liiken­nekuolemia jokin osa­puolista on ajanut ylinopeut­ta ja ver­rataan tätä siihen, kuin­ka yleistä ylinopeu­den ajami­nen yleen­sä on. Jos ylinopeudet ovat liiken­nekuolmemat­a­pauk­sis­sa yleisem­piä kuin ylinopeudet liiken­teessä, osoit­taa se ylinopeudel­la ole­van vaikutusta.

Olen viime aikoina puo­lus­tanut niin har­voin hal­li­tuk­sen esi­tyk­siä (syy ei ole minus­sa, vaan…) että nyt ihan vai­htelun vuok­si ajat­telin puo­lus­taa aja­tus­ta lieven­tää irti­sanomis­suo­jaa pienis­sä yrityksissä.

Käytän esimerkkinä jääkiekko­joukkuet­ta, joka palkkaa val­men­ta­jan. Sen jäl­keen kaik­ki menee päin män­tyä. Val­men­ta­ja ei osaa tehtäviään, joukkueessa ei ole kivaa ja kaik­ki mat­sit hävitään, vaik­ka pelaa­ja-ainek­sen piti olla loistavaa.

 Kaik­ki on hyvin, jos val­men­ta­ja tulee töi­hin kän­nis­sä tai lähen­telee val­men­net­tavia, mut­ta hän­tä ei voi irti­sanoa irti sik­si, että hän on huono. Toki hänet voi sanoa irti tuotan­nol­li­sista ja taloudel­li­sista syistä – siis että joukkueel­la ei ole varaa val­men­ta­jaan tai val­men­ta­jaa ei oikeas­t­aan tarvi­ta. Jos näin menetel­lään, uut­ta val­men­ta­jaa ei voi palkata pitkään aikaan, kos­ka jos tuotan­nol­liset ja taloudel­liset syyt pois­tu­vat, on otet­ta­va van­ha val­men­ta­ja takaisin. 

No, urheilu­sivu­ja luke­vat tietävät, ettei se näin ole, vaan huonok­si osoit­tau­tuneen val­men­ta­jan voi kyl­lä irti­sanoa. Urheilu­vä­ki on onnis­tunut luumuile­maan itsen­sä vapaak­si tästäkin pakkopaidas­ta. On siis nähty tarpeel­lisek­si, että huonok­si osoit­tau­tuneen val­men­ta­jan voi irti­sanoa ihan vaan kos­ka tämä on huono, siis henkilön omi­naisuuk­si­in liit­tyvistä syistä.

Pienyri­tys­ten rekry­toin­neis­sa on kyse vähän samas­ta asi­as­ta kuin jääkiekko­joukkueen val­men­ta­jas­sa. Jos viiden­hen­gen yri­tys palkkaa itselleen atk-nörtin — yri­tyk­sen ain­oan —  eikä tämä osaakaan hom­mi­aan, se on ihan yhtä paha asia kuin jos jääkiekko­joukkue olisi palkan­nut huonon valmentajan

Jos tuhat työn­tek­i­jää työl­listävä yri­tys tekee virheen rekry­toin­nis­sa, jonkin sisälähetin työn se pystyy tälle virit­tämään. Pienis­sä yri­tyk­sis­sä ei ole vas­taavaa jous­ton­va­raa. Jos työn­tek­i­jä ei selviä töistään, hänen tilalleen on palkat­ta­va toinen, mut­ta hän­tä ei voi irti­sanoa. Palk­ka pitää mak­saa, vaik­ka työ­suori­tus­ta ei tosi­asi­as­sa ole. Tämä on yri­tyk­sen kannal­ta aivan per­hanan­moinen riski. 

AY-liike ei voi hyväksyä sitä, että sovel­tumat­to­muus työn aset­tami­in vaa­timuk­si­in olisi peruste irti­sanomiseen. Tämä on ymmär­ret­tävää, kos­ka puolueste­taan työssä ole­via kaikkia uhkia – myös työt­tömiä – vas­taan. Jos yhden töis­sä ole­van irti­sanomi­nen merk­it­sisi kah­den työt­tömän työl­listymistä, tämä tar­jous pitää hylätä, kos­ka se yksi on tap­pio ja ne kak­si ovat ”ulkop­uolisia”.

Jos jääkiekko­joukkue ei voisi irti­sanoa kuin vas­ta tämän täytet­tyä 68 vuot­ta, se olisi erit­täin tark­ka siitä, kuka palkataan val­men­ta­jak­si. Yhteen uskalias­ta kokeilua ei tehtäisi. 

Jos yri­tys joutuu mak­samaan vuosikym­meniä palkkaa hyödyt­tömäk­si osoit­tau­tuneelle työn­tek­i­jälle, kunnes tämä saadaan siir­tymään van­hu­useläk­keelle, yri­tyk­set ryhtyvät – ja ovat siis ryhtyneet – erit­täin tarkoik­si rekrytoinneissaan. 

Se, että vain täy­del­liset pää­sevät töi­hin, las­kee sekä työl­lisyysastet­ta, että toimii raukka­mais­es­ti kaikkia niitä kohtaan, joiden papereista löy­tyy yksikään arve­lut­ta­va seik­ka. Jos ay-liike edus­taisi koko työvoimaa – sekä niitä jot­ka ovat töis­sä että niitä, jot­ka eivät ole päässeet – sen suh­tau­tu­mi­nen tähänkin asi­aan olisi toisenlainen.

AY-liike ajaa tässä tah­tomat­taan eri­ar­voisu­u­den kasvua.

Google maps lupasi mie­lenki­in­toista matkaa Saler­moon. 35 kilo­metrin matkaan menisi autol­la tun­ti ja 20 min­u­ut­tia.  En tosin tiedä, onko ohjelmis­tol­la ajanko­htainen tieto ruuhkatilanteesta.

Reit­ti pitkin Amalfin ran­nikkoa oli tosi kau­nis. Vähän mäki­nen, mut­ta ei pahasti.  Yhteen­sä nousua oli 420 metriä eikä tosi jyrkkiä nousu­ja – yli 10 % — ollut kuin yksi. Mutkaisu­us teki siitä mie­lenki­in­toisen ajaa. Roomas­ta lähdet­täessä tiet oli­vat olleet viiva­suo­ria, mikä on kovin tylsää.

Mitenkähän tämä toimii tur­is­tikaudel­la. ON vain yksi kapea ja mutkainen tie. Nytkin arkipäivänä ja sesongin ulkop­uolel­la liikenne paikoin ruuhkau­tui. Aina on tilaa fil­lar­ille, mut­ta autoil­i­jalle tämän täy­tyy olla painajainen.

Vai­h­teet vähän kränä­sivät eikä kevein­tä vai­hdet­ta saanut päälle mitenkään, vaik­ka säädin rajoit­timia ja vai­je­ria. Lop­ul­ta siirsin koko takapyörää oikealle.

Min­un on vaikea ymmärtää, miten tätä tietä voi ajaa fil­lar­il­la kil­paa. Se muis­tut­taa sil­loin enem­män moot­toripyöräi­lyä kuin pyöräi­lyä. Aje­taan niin lujaa kuin uskalletaan eikä niin lujaa kuin jaksetaan.

Nytkin oli jokin kil­pailu virit­teil­lä sil­lä huolto­joukkuei­den auto­ja pyörä katol­la näkyi siel­lä ja tääl­lä.  Myös neljä naispyöräil­i­jää ohit­ti min­ut numero rinnassa.

Ran­noil­la näkyi jo vähän auringonot­ta­jia ja uimareita.

Reit­il­lä näkyi paljon maantiepyöräil­i­jöitä, vaik­ka oli työpäivä.

Saler­mossa menin ensim­mäisek­si rautatiease­malle ostaak­seni itsel­leni ja ennen kaikkea fil­lar­ille lipun sun­nun­tain junaan Roomaan. En ostanut lentoase­malle saak­ka – lento­kent­täju­naan ei huoli­ta fil­lare­i­ta, mut­ta toinenkin juna menee, vaan päätin polkea sen matkan. Koin lyhyen kauhun het­ken, kun lipun­myyjä sanoi, etteivät hei­dän junansa ota fil­lare­i­ta lainkaan! Sit­ten hän sanoi, että Tren­i­talia – paikalli­nen VR – ken­ties kul­jet­taa. Tämä yksi­tyi­nen fir­ma oli matk­in­ut Tren­i­tal­ien värit ja kaiken muun niin, ettei mitenkään voin­ut huo­ma­ta, että oli osta­mas­sa lip­pua yksi­tyisen yri­tyk­sen junaan.

Sain lipun paikallisju­naan – nopeat junat eivät ota fil­lare­i­ta, mut­ta sen tiesinkin.

Otin hotellin kahdek­si yök­si ja lähdin pienelle iltal­enkille. Val­it­se­mal­lani reit­il­lä oli paljon pyöräil­i­jöitä, mut­ta silti se oli aika ikävä ajaa.

Alun perin olin ajatel­lut ajaa suo­raan Saler­moon, mut­ta kos­ka tämä seu­tu ”on ”Ital­ian paras­ta pyöräil­y­seu­tua”, päätin viet­tää aikaa vähän pidem­pää ja mutkitel­la pikkuteillä.

Mat­ka osoit­tau­tui hyvin mäkisek­si. Keskimääräi­nen kalte­vu­us oli 3,5 %. Välil­lä nav­i­gaat­tori­ni mit­taisi 12 %:n kalte­vuuk­sia. Vieläkin jyrkem­piä mäk­iä oli, mut­ta min­un voimil­lani niitä ei ajet­tu yhtäpäätä niin pitkää matkaa, että kalte­vu­us olisi saatu mitatuk­si. Kun ei tule lun­ta, voi tehdä jyrkkiä mäkiä.

Maise­mat oli­vat hieno­ja. Eri­tyis­es­ti lop­pupätkä niemen eteläre­unaan louhit­tua tietä ajet­taes­sa. (Kuinka­han mon­ta raken­nus­mi­estä on kuol­lut tätäkin tietä rakennettaessa?) 

Tie oli yllät­tävän hyvässä kun­nos­sa, ilmeis­es­ti vastikään asfal­toitu. Lop­pumatkas­sa oli taas ruuhkas­sa ajamista. Ne joh­tu­i­v­at ilmeis­es­ti bus­seista, jot­ka eivät kapeal­la mutkit­tel­e­val­la tiel­lä pystyneet kohtaa­maan toisiaan. 

Tääl­lä ei tai­da mui­ta elinkeino­ja ollakaan kuin turismi. 

Google maps löysi min­ulle halvim­man hotellin, 84 €. (Tähän asti yleisin hin­ta on ollut 45 €) Paikan päältä ostet­tuna se oli kuitenkin vain 66 €. Tähän aikaan vuodes­ta kan­nat­taa ostaa huone vas­ta paikan­päältä. Saa selvästi halvem­mal­la. (EU sai tämänkin aikaan, kieltämäl­lä sopimuse­hdot, joiden mukaan hotel­li ei saa myy­dä suo­raan halvem­mal­la kuin alustat.)

Viiden kuukau­den tauko pyöräilyssä alkoi tun­tua. Olin aika poik­ki kun pääsin perille.

Vas­taan­ot­tovirkail­i­jal­ta selvisi, mik­si tien päällyste oli kuin pyöräil­i­jän unel­ma. Ital­ian ympäri­a­jon reit­ti kul­ki tästä ohitse etapil­la Sor­ren­to – Salermo. 

Huoneeni parvek­keelta oli lois­ta­va näköala. 

Kuvit­telin ehtiväni Sor­ren­toon iltapäiväl­lä, peseväni siel­lä pyykkiä ja jatka­vani vielä vähän eteen­päin johonkin pienem­pään kylään, mut­ta ajet­tuani kolme tun­tia olin päässyt Napolista vain 20 kilo­metrin päähän. Juu­tu­in seiso­vi­in ruuhki­in, tiet oli päällystet­ty hirveäl­lä kivetyk­sil­lä. Yritin etsiä vai­h­toe­htoisia reit­te­jä, mut­ta ei onnis­tunut. Ei todel­la ollut laat­u­aikaa. Ain­oa lohtu oli, että autot etenivät vielä hitaam­min. Pääsin sen­tään sil­loin täl­löin jonoista oikeal­ta ohi.

Har­mit­telin, että oli luot­tanut omaan kar­tan­luku­un kat­so­mat­ta Stra­va glob­al heatmapista, mitä kaut­ta muut ajoi­vat kaupungista kohti etelää, mut­ta kun kat­soin tätä Sor­ren­tossa hotel­lis­sa, ihan samaa reit­tiä oli­vat käyt­täneet. Kan­nat­taa käyt­tää paikallisjunaa.

Olin kaavail­lut, että matkani päät­ty­isi sun­nun­taina Napoli­in, jos­ta tulin junal­la Roomaan ja polk­isin ken­tän lähet­tyville hotel­li­in, jos­sa olin yöpynyt pari vuot­ta sit­ten. Päätänkin matkan johonkin kaupunki­in, jos­ta pääsee junal­la Napoli­in tai vaik­ka suo­raan Roomaan.

Sit­ten reit­ti muut­tui paljon mukavam­mak­si. Kun rav­in­to­laa ei tul­lut vas­taan, söin kahvi­las­sa piz­zan palan ja jäätelön. Kilo­metrin päässä tietysti oli ravintola.

Tie kul­ki pitkään ran­nan tun­tu­mas­sa meren pin­nan tasol­la. Sit­ten se nousi parin­sadan metrin korkeu­teen. Vähän tun­tui raskaal­ta, mut­ta totesin pär­jäävänä vuoris­tossakin, kun­han vain varaan riit­tävästi aikaa.

Nousua seurasi pitkä alamä­ki, mut­ta edessä oli taas seiso­va ja välil­lä eteen­päin matel­e­va ruuh­ka. Päätin ottaa oppia vespoista, ja vas­taan­tuli­joista piit­taa­mat­ta lähdin ohit­ta­maan jonoa vasem­mal­ta. Suomes­sa olisi tul­lut vas­taan­tu­lo­joil­ta tööt­tiä – olin­han hei­dän kaistal­laan – mut­ta tääl­lä tämä on nor­maalia. Vas­taan­tuli­jat tekivät protestoimat­ta tilaa. Bussien ohit­ta­mi­nen oli vähän vaa­ti­vam­paa, kos­ka ne oli­vat niin leveitä.

Luulin, että jonot oli­si­vat johtuneet tietyöstä, kos­ka vas­taan tuli auto­ja välil­lä jonoina ja välil­lä ei lainkaan, mut­ta seu­raavas­sa taa­ja­mas­sa syyk­si osoit­tau­tu­i­v­at muu­ta­mat rin­nakkaispysäköidyt autot, jot­ka tukki­vat toisen kaistan. Voi taivas!

Kir­jauduin Bed and Break­fast ‑majoituk­seen käve­lykadun var­rel­la ja menin vier­essä ole­vaan itsepa­lvelu­pe­su­laan. Sen kaik­ki muut asi­akkaat oli­vat amerikkalaisia.

Aamul­la piti siis paika­ta ren­gas. Tai oikeas­t­aan kolme ren­gas­ta, jot­ta olisi vuo­raan vai­hdet­tavia vararenkai­ta. Ensim­mäi­nen paikkara­sia oli tyh­jen­tynyt ja piti tur­vau­tua toiseen. Katas­trofi! Se toinen paikkarasi­akin oli tyhjä, tai siis siinä oli vain liimatu­u­bi. Olin pakan­nut mukaan väärän rasian.

Tosi hienoa. Olen vuo­ta­van renkaan kanssa Ital­ian maaseudul­la sun­nun­taina ilman paikko­ja ja ilman vararen­gas­ta. Aamu pyöri muu­ta­man sada­sosamillin suu­ruisen reiän ympärillä. 

Hotellin pitäjä tar­josi apuaan. Hänen vävyn­sä saat­taisi tul­la apu­un, mut­ta ei heti, kos­ka halusi kat­soa Formulat. 

Min­ul­la oli vara­su­un­nitel­makin. Siinä takarenkaas­sa oli pieni vuo­to, mut­ta niin pieni, ettei se ollut voin­ut aiheut­taa renkaan tyh­jen­e­mistä kilo­metrin matkalla. Ongel­ma oli siis ollut vent­ti­ilis­sä. Piti joko ruu­va­ta vent­ti­ili kiin­ni parem­min tai jos se ei aut­taisi, vai­h­taa jostain tois­es­ta renkaas­ta vent­ti­ili tähän renkaaseen. Vähän vuo­ta­va ren­gas kestäisi ainakin tun­nin ker­ral­laan ja aika tiheässä tääl­lä oli huoltoasemia. Voisin myös irrot­taa vuot­ta­van paikan siitä torstaina puh­jen­neesta renkaas­ta ja käyt­tää sitä hätä­paikkauk­seen. Ei hyvä ratkaisu, mut­ta kyl­lä sil­lä pää­sisä Napoliin.

Jäimme odot­ta­maan for­mu­loiden lop­pumista ja sitä, että vävy toipui Fer­rarin katas­trofista. Mies pol­ki kymme­nen kilo­metriä paikkaa­maan ren­gas­tani. Eikä suos­tunut otta­maan mitään rahal­lista kor­vaus­ta. Hän antoi min­ulle myös purkin kom­men­toi­jien mainit­se­maa ihmeainet­ta, joka hakeu­tuu reikään ja paikkaa sen. Tosin se hakeu­tuu herkästi myös vent­ti­ili­in ja tukkii senkin. Täy­tyy kokeilla.

For­mu­loista ei puhut­tu. En vään­tänyt veistä haavas­sa sanom­al­la, että suo­ma­laiset men­estyivät parem­min kuin huip­putalleista Fer­rari tai Mer­cedes kumpikaan erikseen. 

Oli luvat­tu läm­mintä säätä, mut­ta ei ihan niin läm­mintä kuin mik­si sää kehit­tyi. Läm­pömit­tari­ni,    molem­mat  – näyt­tivät 34 astet­ta, vaik­ka aurinko oli men­nyt pil­veen. Jotain mys­tistä tässä oli, kos­ka viralli­nen läm­pöti­la oli melkein kymme­nen astet­ta vähem­män. Vaik­ka tuo 34 astet­ta saat­toi olla vähän yläkant­ti­in osit­taisen auringonpais­teen takia, niin oli läm­pöti­la paljon enem­män kuin 24 astet­ta. Vielä klo 18 kun taivas oli täysin pil­vi­nen, läm­pömit­tari­ni näyt­ti 28 astet­ta. Säähavain­topiste rannalla? 

Tuuli tuli vuorten yli. Föhntuuli?

Tuol­lainen helle oli näin äkkiseltään aika lamaan­nut­ta­va koke­mus. Yleen­sä siihen tot­tuu kolmes­sa päivässä. 

Päätin, etten aja Napoli­in, kos­ka kel­lo alkoi olla paljon ja oli päät­tänyt lujasti, että hotel­lis­sa on olta­va ennen seitsemää.

Lopus­sa vähän sekoilin reitin kanssa, vaik­ka min­ul­la oli kart­ta sekä nav­i­gaat­toris­sa että puhe­limes­sa. Suurpi­irteisyy­teen ei ollut nimit­täin varaa, kun kahdes­ta vierekkäis­es­tä tiestä toinen kul­ki sata metriä korkeam­mal­la kuin toinen.

 Majoit­tauduin van­han pariskun­nan pitämään hotel­li­in, jota olisi meil­lä var­maan kut­sut­tu matkus­ta­jakodik­si. Fil­lar­ille ei ollut tar­jol­la muu­ta tur­val­lista säi­ly­ty­s­paikkaa kuin huone. Matkaa Napoli­in oli run­saat 20 km. 

Lauan­tai

Kun lähdin Ter­raci­nas­ta kohti etelää, näin paljon pyöräil­i­jöitä. Sekä maantiepyöriä että isom­pia porukoi­ta retkipyörien ja sat­u­lalaukku­jen kanssa. Reit­in­val­in­tani oli siis hyvä!

Reit­ti kul­ki rantaa mukaillen ja aika korkei­ta kukku­loi­ta väis­tellen. Otin tavoit­teek­si syödä lounas­ta Formi­as­sa, mut­ta kel­lo alkoi olla paljon ja vas­taan tuli parkkipaikalle pysäköi­ty ruokarek­ka. Ostin siitä ham­puri­laisen, mikä oli paha virhe. Roskaruo­ka teki ajamis­es­ta todel­la raskas­ta. Se edel­lyt­täisi yli tun­nin siestaa. 

Formi­as­sa pysähdyin syömään jäätelö­ca­puc­ci­non. Tosi hyvää.

Rantaa pitkin kulkevas­sa tiessä oli jo vähän nousu­jakin. Kum­mallisen raskail­ta ne tun­tu­i­v­at. Pitäisikö noi­ta vuorikyliä vielä harkita? 

 Olin suun­nitel­lut aja­vani noin 80–95 km niin että seu­raa­vana päivänä olisi lyhyt mat­ka Napoli­in. Joskus viiden mais­sa etupyörä tyh­jeni. Aikataulu alkoi mät­tää. Vai­h­doin renkaan – siinä meni viimeinen uusi vararenkaani. Tästä eteen­päin olen paikko­jen varas­sa. Melkein vier­essä oli huoltoase­ma, jos­ta sain renkaisi­in kun­non paineet. Pump­pasin myös takarenkaan, kos­ka sen asen­to kaipasi kor­jaus­ta. Pyörä pomp­pi hieman.

Heti perään tyh­jeni takaren­gas. Suun­tasin talon sei­nustalle paikkaushom­mi­in, mut­ta kun huo­masin, että talo olisikin hotel­li, kir­jauduin sisään ja päätin hoitaa renkaan paikkauk­sen aamulla. 

Saitu­ud­es­ta sakote­taan. En ollut vai­h­tanut päällysrenkai­ta, vaik­ka ne oli­vatkin vähän kulunei­ta. Oli niil­lä vielä käyt­töaikaa jäl­jel­lä. Tämä on seuraus.

Mihin Ital­ias­sa pysähtyykin, näkee anti­inkin aikaisia rau­nioi­ta. Niin nytkin.

Hesarin mielipi­desivuil­la kom­men­toin­ti­in blogikir­joi­tus­tani asun­topoli­ti­ikas­ta ja aamu meni vasti­neen kir­joit­tamiseen.  Sik­si jäin jäl­keen myös tämän matkak­er­to­muk­sen kanssa.

Lähdin vähän ennen puoltapäivää vain havaitak­seni, että eili­nen kumin­paikkaus oli epäon­nis­tunut. Tai siis ren­gas oli läh­es tyhjä. Ei kun sama uud­estaan. Illal­la hotel­lis­sa vesitesti osoit­ti, että moka oli min­un. Paik­ka vuosi. 

Kos­ka olin vis­usti päät­tänyt, että tämä mat­ka on matkailua ja val­oku­vaus­ta eikä kieli vyön alla pyöräi­lyä, joudun lyhen­tämään matkatavoitet­tani myöhäisen liik­keelle lähdön vuoksi.

Poljin lounaalle Lati­naan – kaupun­ki oli ihan OK mut­ta ei mikään matkailuihme. Söin salaatin ja pas­tan ja jatkoin kohti Ter­raci­naa. Maise­mat oli­vat paljon hauskem­pia kuin edel­lisenä päivänä. Tasankopy­öräi­lyä tämä silti edelleen olisi. Nousua vain 140 metriä 74 kilo­metrin matkalla. 

Sää läm­min ja aurinkoinen. Vas­tatu­uli ei yltynyt kohtu­ut­to­muu­teen, mut­ta repun ansios­ta tuules­ta koitu­va hait­ta on kyl­lä paljon suurem­pi kuin tavallisesti. 

Ter­raci­na oli taas yksi rantalo­mako­hde. Tur­is­tikausi alkoi olla aluil­laan, vaik­ka olin ilmeis­es­ti hotelli­ni ain­oa asukas – kuten myös edel­lisenä päivänä.

Arkkite­htu­uria ei vahin­gos­sakaan voi kut­sua kau­ni­ik­si. Ihan kuin meillä.

Keväi­nen pyöräretkeni kohdis­tuu täl­lä ker­taa Etelä-Ital­i­aan. Joudun lähtemään aika kylmiltään, kos­ka Suomen sää ei oikein suos­in­ut maantiepyörää. Niin­pä suun­nit­telin alku­matkan rantapyöräi­lyk­si ilman mainit­tavia mäkiä.

Fil­lar­i­laukku tuli ennen mui­ta laukku­ja. Raa­hasin sen ken­tän toiseen päähän, kokosin fil­lar­in ja tal­letin laukun. Lähdin polke­maan kohti etelää pienessä tihkusateessa ja vas­tatu­u­lessa. Piti men­nä syömään muu­ta­man kilo­metrin päässä ole­vaan rav­in­to­laan, mut­ta se oli kiin­ni, kuten seu­raavakin. Lop­ul­ta Osti­as­ta löysin pizzerian.

Reit­ti kul­ki lähel­lä rantaa ja välil­lä aivan meren tun­tu­mas­sa. Rantalo­mako­hteet ilman tur­is­te­ja kaiken ollessa sul­jet­tuna näyt­tävä­tai­ka kulah­taneil­ta. San­ot­tavia visuaal­isia elämyk­siä tämä ei tarjonnut.

Kun tie vähän erkaan­tui ran­nas­ta, maise­mat muut­tuvat mukavam­mik­si ja met­sä suo­jasi vastatuulelta.

Päämääräni oli Lati­nan kaupun­ki, mut­ta vähän ennen Ansion kaupunkia puhke­si ren­gas. Se vei kaikkine harmei­neen tun­nin, kos­ka en meinan­nut saa­da reiän aiheut­tanut­ta piikkiä irti päällyskumista.

Oli pakko ottaa hotel­li, kos­ka pimeys olisi koit­tanut ennen kuin olisin päässyt Latinaan.

Nav­i­gaat­tori ker­toi nousua olleen koko matkalla 90 metriä. Siitäkin osa saat­toi johtua tuulen tuot­ta­mas­ta ilman­paineen vaihtelusta.