Keväinen pyöräretkeni kohdistuu tällä kertaa Etelä-Italiaan. Joudun lähtemään aika kylmiltään, koska Suomen sää ei oikein suosinut maantiepyörää. Niinpä suunnittelin alkumatkan rantapyöräilyksi ilman mainittavia mäkiä.
Fillarilaukku tuli ennen muita laukkuja. Raahasin sen kentän toiseen päähän, kokosin fillarin ja talletin laukun. Lähdin polkemaan kohti etelää pienessä tihkusateessa ja vastatuulessa. Piti mennä syömään muutaman kilometrin päässä olevaan ravintolaan, mutta se oli kiinni, kuten seuraavakin. Lopulta Ostiasta löysin pizzerian.

Reitti kulki lähellä rantaa ja välillä aivan meren tuntumassa. Rantalomakohteet ilman turisteja kaiken ollessa suljettuna näyttävätaika kulahtaneilta. Sanottavia visuaalisia elämyksiä tämä ei tarjonnut.
Kun tie vähän erkaantui rannasta, maisemat muuttuvat mukavammiksi ja metsä suojasi vastatuulelta.
Päämääräni oli Latinan kaupunki, mutta vähän ennen Ansion kaupunkia puhkesi rengas. Se vei kaikkine harmeineen tunnin, koska en meinannut saada reiän aiheuttanutta piikkiä irti päällyskumista.
Oli pakko ottaa hotelli, koska pimeys olisi koittanut ennen kuin olisin päässyt Latinaan.
Navigaattori kertoi nousua olleen koko matkalla 90 metriä. Siitäkin osa saattoi johtua tuulen tuottamasta ilmanpaineen vaihtelusta.
Ajatko Ridelyllä vai muun merkkisellä fillarilla, ja edeelleenkö ilman kurakaaria?
Ajan Ridleyllä, reppu selässä ja ilman lokasuojia.
Tästä tulee mielenkiintoista. Vakaa oletus on, että jos tavoitteena on idyllinen pyöräretki Italiassa, nyt mennään Roomasta katsoen täysin päinvastaiseen suuntaan (etelään). Sillä suunnalla riittää heinä-elokuun ulkopuolella kiinni olevia (ranta)lomakeskittymiä ja joko raskaasti liikennöityjä teitä joille pyörällä ei ole asiaa tai sitten huonokuntoisia kapeita teitä olemattomalla pientareella. Paikalliset tekeävät kaikki matkat autoilla (edelleen hyvin usein Fiat Panda) tai Apeilla ja kukaan ei kävele, saatikka pyöräile. Bussiliikennettä ei enää juuri ole, ainut julkinen liikenne on rantoja seurailevat junat. Lisäksi Apenniinien jyrkkäpiirteinen vuoristo lähtee valtaosin nousemaan heti rannikolta. Tässä maastossa maantiepyörä on haastava kulkuväline. Mutta jos malttaa pitäytyä lyhyissä päivämatkoissa ja seurailee hyvin vähän käytettyjä ja jatkuvaa ylä- tai alamäkeä olevia pikkuteitä, huikeita maalaismaisemia ja idyllisiä pikkukyliä ikivanhoinen keskustoineen Apenniinien rinteillä kyllä riittää, aina Calabrian kärkeen asti. Ja vaikka maaseutu ja erityisesti historialliset keskustat tyhjenevät asukkaista kovaa vauntia, yhä edelleen meilkein jokaisesta kylästä löytyy pieniä ruokakauppoja, joissa myydään herkullisia tuotteita, joiden olemassaolosta tietämättömiä suomalaisia Berlusconi aikanaan haukkui aivan syystä. Ravintolatarjontaa pikkupaikoilla ei juuri ole, paikalliset tekevät ruokansa itse.
forza osmo!