Moni on sanonut, etteivät kunnallisvaalit ole niin tärkeitä, koska valtuustot eivät päätä juuri mistään. Kun sote on aluevaltuustoilla, kunnallisvaalit ovat lähinnä kouluvaalit. Näin voi olla muuttotappioalueilla, mutta pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa kunnallisvaalit ovat ennen kaikkea kaupunkisuunnitteluvaalit. Tähän on kaksi syytä.
Koulu on tietysti tärkeä, mutta koulujen osalta kunnat lähinnä toteuttavat valtiovallan päätöksiä. Kaupunkisuunnittelussa on valtavan paljon enemmän harkintavaltaa.
Lisäksi kaupunkisuunnittelussa tehtävät päätökset vaikuttavat paljon kauemmin. Sain aikanaan peruspalveluministerinä omasta mielestäni aikaan todella paljon, mutta ei niistä päätöksistä ole jäljellä enää juuri mitään. Olen ollut pitkään myös kaupunkisuunnittelusta vastaavissa lautakunnista. Kaupungilla kävellessäni voin osoitella, että tuon sain aikaan ja tuonkin. Rakennukset kestävät noin sata vuotta, mutta yhdyskuntarakenne satoja vuosia – riippuen tietysti vähän siitä, kuinka nopeasti merenpinta nousee.
Hyvä kaupunkisuunnittelu ratkaisee myös Suomen taloudellisen tulevaisuuden, sillä nykyisin taloudellinen kasvu tapahtuu kokonaan suurissa kaupungeissa. Muuallakin tapahtuu, mutta se muu menee valitettavasti paljolti otsikon Euroopan Kongo alle.
Otso Kivekäs on kirjoittanut perhanan hyvän vaalikirjan. Rohkenen kutsua sitä vaalikirjaksi, koska vaaleihin on nyt on alle kaksi viikkoa. Toisena ajankohtana julkaistuna se olisi jotain aivan muuta kuin vaalikirja.
Minulla on työn alla vähän samanlainen kirja. Katson samoja asioita hieman eri suunnasta tarkastelemalla talousteorian suhdetta suunnitteluideologiaan. Kun kuulin Otson kirjasta, päätin lykätä omaani. Tosin kustantajallakin oli vaikutusta asiaan.
Kun luin Otson kirjaa, vähän harmissani totesin, että tuonkin se sanoo nyt ennen minua. Mutta Otso sanoo myös laaja-alaisemmin ja monipuolisemmin. Teksti on kiihkotonta ja viisasta.
Ei kaupunkia keskivertoihmisille
Minulle Otson kirjan keskeinen viesti sisältyy virkkeeseen, jonka mukaan kaupunkia ei pidä suunnitella keskiveroihmisille, koska sellaisia ei ole olemassa. Hyvässä kaupungissa on erilaisia asuinympäristöjä erilaisille ihmisille.
Otson kirja on ylistys tiiviille kaupunkirakenteelle. Tiivis kaupunki on ekoteko tai ainakin sen vastakohta eli laajalle alueelle hajaantunut autokaupunki on ympäristörikos.
Otso sanoo hyvin, ettei ihmisiä tarvitse pakottaa tiiviiseen kaupunkiin. Riittävän moni haluaa sinne.
Voin täydentää. Käytännössä asukas joutuu valitsemaan toisaalta runsaiden ja monipuolisten palvelujen ja lyhyiden etäisyyksien sekä toisaalta väljyyden tuomien hyvien ominaisuuksien, mutta pitkien etäisyyksien ja heikkojen palvelujen väliltä. Tämä on se todellinen valinta. Emme tee mitään tiedoilla, että moni haluaisi molemmat ja haluaisi asua suurella tontilla omakotitalossa keskellä Punavuorta. Se ei ole valittavissa tai jos olisi, se olisi vain yhden kotitalouden valittavissa.
Otson kirjassa on hyvä luku siitä, kuinka eri tavalla tiivis kaupunki voidaan toteuttaa: torneina tai vaikkapa Kalliona ja Kruununhakana. Lisäisin tähän Eiran. Väljä taas voi olla kuten Pohjois-Vuosaari tai Pakila.
Hinnat paljastavat, että preferenssit ovat muuttuneet nopeasti tiiviin kaupungin hyväksi. Vuodesta 2000 vuoteen 2023 mennessä asuntojen hinnat Helsingin kantakaupungissa ovat nousseet 69 % suhteessa niiden hintaan kehyskunnissa. Kehyskunnissa ne ovat laskeneet reaalisesti ja kantakaupungissa nousseet.
Demarien virheet
Demareilla on kaupunkisuunnittelussa vastuullaan kaksi isoa virhettä. He tekivät aikanaan lähiöitä keskivertoihmisille – tai oikeastaan keskivertodemareille. Tuloksena oli tylsää kaupunkia.
Lisäksi lähiöt rakennettiin maata haaskaten väljän autokaupungin mukaiseksi. Vain demareista demarein, Mauno Koivisto, osasi varoittaa siitä, että tämä myös pakottaa hankkimaan auton, koska matkat ovat liian pitkiä käveltäviksi.
Toiseksi he päättivät joskus 1990-luvulla, että Helsinki on nyt valmis. Tästä eteenpäin väestönkasvu menkööt kehyskuntiin, Espooseen ja Vantaalle. Kuten sanottu, hajaantunut kaupunkirakenne on ympäristörikos.
Pelkään seurauksia, jos demarien rooli Helsingin kaavoituksessa korostuu. Aletaan tekemään taas tylsää ja kunnianhimotonta kaupunkia.
Elvistelemättä voin sanoa, että pitkälti vihreät muuttivat asuntorakentamisen suunnan Helsingissä 2000-luvun alussa. Nyt kaupunkiin on tullut jo lähes 200 000 uutta asukasta. Tämän ansiosta asuntojen hintojen nousu on ollut kohtuullista verrattuna muihin eurooppalaisiin pääkaupunkeihin, esimerkiksi Tukholmaan. Niin kuin Otso kirjassaan sanoo, Tukholman asuntotilanne on huonontunut paljon suhteessa Helsinkiin.
Kun katsoo Espoon valmistella olevaa uutta yleiskaavaa, ymmärtää kuinka tärkeätä on rakentaa asuntoja Helsinkiin. Espoossa niiden tieltä kaadettaisiin sumeilematta neliökilometreittäin metsää. Aivan hirveätä.
Nimbyt ja tulevaisuus
Pitäisikö kaupunkisuunnittelussa ottaa huomioon nykyisten asukkaiden lisäksi tulevat? On paljon esimerkkejä nimbyilyn tuhoisasta vaikutuksesta eri puolilla maailmaa. Koska talot pysyvät pystyssä vähintään sata vuotta, pitäisikö ottaa huomioon myös tulevan kaupunkirakenteen tarpeet? Lähiörakentamisessa ei sitä ole tehty (demarit!), vaan lähiöt on rakennettu aivan liian väljiksi maata haaskaten. Nyt olisi parempi tiivistää lähiöitä kuin kaataa metsää uusien asuntojen tieltä. Otso pohtii talojen väliin rakentamista ja purkamista tiiviimmän kaavoituksen tieltä. Molempia on tehty.
Liikennevaalit
Kokoomus on tekemässä näistä vaaleista liikennevaaleja vaatimalla, että keskustassa raivataan tilaa autoille. Tilaa ei voi ottaa kuin kuin jalankulkijoilta ja joukkoliikenteeltä, sillä tuskin kokoomuskaan ryhtyy Espan puistoa asfaltoimaan. Tämä olisi tuhoisaa keskustalle, sillä henkiläautoilu on tehotonta tilan käyttöä ja keskustassa on pulaa tilasta. Liikenteen käytössä olevasta tilasta menee 70 % autoille, vaikka niiden osuus liikennesuoritteesta on vain 15 %. Yhden autolla keskustaan tulevan tilantarve on siis 13-kertainen muilla tavoilla tuleviin nähden. Tosiasiassa suhde on vielä huonompi, sillä keskustan autoilijoista merkittävä osa ei ole tulossa keskustaan vaan ajamassa läpi.
Tämä myös tarkoittaa, että tilan raivaaminen jalankulkijoilta ja joukkoliikenteeltä autoille näivettää keskustaa.
Demarit, erityisesti Eveliina Heinäluoma eivät ole sanoneet tästä ristiriidasta mitään. Epäilen suuresti.
Kirjan merkityksestä
Kuten sanottu, Otson kirja on merkkiteos. Siksi harmittelen, ettei se ilmestynyt jo syksyllä. Se olisi silloin vaikuttanut vaalinaluskeskusteluun paljon enemmän. Nyt vain valistuneimmat ehtivät lukea sen ennen vaaleja.
Toivosin silti, että mahdollisimman moni lukisi. Toivoisin, että nekin, jotka ovat eri mieltä, nostaisivat oman argumentointinsa samalla tasolle.
Kirjaa voi tilata Vision kirjakaupasta ja ostaa Rosebudin myymälästä Kaisaniemessä. Sen voi ladata se ilmaiseksi (!) PDF-tiedostona tästä linkistä: Kuinka rakennetaan vihreä kaupunki (2025)
Kivekäs, s. 249:
Tämä on jollain tavalla ideologisesti ihanan viaton lähestymistapa, koska siinä ei olla tietoisia siitä, että muualla maailmassa fiktiiviseen menneeseen haikaileva oikeistopopulismi on lähtenyt tavoittelemaan kannatusta – kaiken muun ohella – julistautumalla vanhasta ammentavan arkkitehtuurin luotettavimmaksi puolestapuhujaksi, kansan maun sivuuttavia elitistisiä teknokraatteja vastaan.
Täten esimerkiksi Yhdysvalloissa Trump antoi ensimmäisellä presidenttikaudellaan erillisen määräyksen, että kaikista Yhdysvaltain liittovaltion rakennuttamista uudisrakennuksista pitää tehdä “kauniin näköisiä”, missä kaunis määriteltiin eksplisiittisesti nimenomaan vanhan näköisyydeksi. Biden perui tämän määräyksen saman tien, ja Trump palautti sen viime tammikuussa taas takaisin voimaan välittömästi palattuaan presidentiksi.
Niinpä jos Washingtonissa helsinkiläinen vihreä kaupunkisuunnittelija menisi yhdysvaltalaisten kaupunkisuunnittelijoiden cocktail-kutsuille ja esittäisi arkkitehtuurin vanhan näköiseksi tekemistä ymmärtäviä näkemyksiä – tyyppiä Kivekäs tai Soininvaara –, niin tunnelma menisi hetkessä aika lailla pilalle, koska se tulkittaisiin tuen osoitukseksi Trumpille ja MAGA-aatteelle. Asiaa ympäröivät identiteettipoliittiset mielleyhtymät menevät täysin eri tavalla kuin Suomessa. Jos on sitä mieltä, että 1910-luvulla tehtiin hyvän näköisiä taloja, niin se on osa maailmankuvallista pakettitarjousta, jossa asiat olivat 1910-luvulla paremmin kuin nykyään myös naisten, etnisten vähemmistöjen, seksuaalivähemmistöjen jne. aseman suhteen.
Tällä en halua lainkaan kritisoida kirjaa kokonaisuutena, tai edes sen arkkitehtuuriaiheista osiota kokonaisuutena. Kiihkotonta on, kuten myyntipuhe lupasi. Eikä kirja ainakaan saa katumaan sitä, että olen itsekin Kivekästä joskus äänestänyt. Mutta tulkoon nyt mainituksi kuitenkin.
Tommi, tuo argumentti on vähän samanlainen, että et voi pitää Wagnerin musiikista, koska Hitler piti siitä — tai olla kasvissyöjä.
Minä en haikaile vanhaa arkkitehtuuria vaan aikaa, jolloin julkisivut olivat taideteoksia. Minusta saa tehdä modernin, kunhan se on hyvä. Niitäkin on.
No, saksalaista korkeakulttuuria ihannoiva oikeistoradikalismin alalaji ei ehkä ole tällä hetkellä kiireellisimpiä uhkia sivilisaatiolle. Tosin myös Putinin palkka-armeija Ryhmä Wagner on, tietyn erikoisen syy-seurausketjun kautta, saanut nimensä nimenomaan Richard Wagnerista.
Minulla menevät omat ajatukset enemmän esim. siihen suuntaan, että vaikka Tšaikovskin 1812-alkusoitto on yksi eniten minua miellyttäviä klassisen musiikin sävellyksiä, siitä on mennyt täydellisesti maku viime vuosina – koska se kuvaa ja juhlistaa Venäjän sotilaallista voittoa Ranskasta (ja sen mukana useista muista nykyisistä Nato-maista, mm. Puolasta). Olen joutunut miettimään, vieläkö omana elinaikanani ehtii tulla sellainen geopoliittinen tilanne, että sitä kehtaa taas kuunnella, edes levyltä yksin kotona. Jos jokin länsimainen orkesteri pitäisi sitä tällä hetkellä aktiiviohjelmistossaan, niin kyllä se aika huonoa makua minusta osoittaisi, enkä olisi varmaan ainoa.
Tosin se tulokulma, joka minulla oli tämän arkkitehtuuriasian kohdalla mielessä, voidaan oikeastaan tavoittaa paremmin menemällä kokonaan taiteen alueen ulkopuolelle, ja vetämällä rinnastus vaikka siihen kuinka aina välillä keskustellaan, pitäisikö hakaristi poistaa niistä useista Suomen ilmavoimien eri tunnuksista ja lipuista joissa se on käytössä. Vai riittääkö, että todetaan sen olevan erillishakaristi, niin kuin jatkosota kuulemma oli erillissota. Kyse on siis ensisijaisesti siitä, että tiettyyn asiaan on muualla maailmassa latautunut toisenlaisia merkityksiä kuin Suomessa, ja keskustelu koskee sitä, miten paljon painoarvoa tälle tulisi antaa.
Soininvaaralle kommenttina että miksi monivärisiä modernia kerrostalo asuntoja ei valmisteta enemempää? Kävin muutaman kerran Espoon Suvelassa jossa oli rakennettu uusia kerrostaloja joissa oli käytetty rohkeita värejä kuten punaista, keltaista, vihreätä. Eivät nämä asunnot olleet jugend kopioita mutta Espoon keskuksen uusimiseen on otettu käyttöön nimenomaan monipuolista värisekoitusta. Projekti on vielä tosin kesken.
Lasten kaltaisten on taivaan valtakunta.
“Jos on sitä mieltä, että 1910-luvulla tehtiin hyvän näköisiä taloja, niin se on osa maailmankuvallista pakettitarjousta, jossa asiat olivat 1910-luvulla paremmin kuin nykyään myös naisten, etnisten vähemmistöjen, seksuaalivähemmistöjen jne. aseman suhteen.”
Historiallisia pukuja ja käsitöitä harrastavat jaksavat muistuttaa, että se, että tykkää tietyn aikakauden estetiikasta, ei tarkoita sitä, että tykkäisi kyseisen ajan moraalikäsityksistä taikka teknologisen kehityksen tasosta. Ja tuotetaanhan nykyisinkin paljon raaka-aineita ja tavaroita erittäin epäeettisesti eikä nykykapitalismi ole täydellistä.
Tuo oikeistopopulismiin viittaaminen on kyllä aika tunkkaista. Jos joku haluaa nähdä merkkejä oikeistopopulismista vähän joka paikassa, niin mieltymys perinteiseen arkkitehtuuriin on huonoimpia esimerkkejä siitä. Se on yksi harvoja nimenomaan puoluerajat ylittävistä, sukupuolesta, tulotasosta ja yhteiskuntaluokasta riippumattomista mieltymyksistä. Ihmiset nyt vaan viihtyvät perinteisen muotokielen muovaamassa ympäristössä. Se, että postikorteissa ja matkailuesitteissä on tyypillisesti tunnelmakuvia perinteisistä eikä modernistisen ajan rakennuksista ja katutilasta ei ole oikeistopopulistien propagandaa vaan signaali siitä, minkä varjolla ihmisiä kannattaa houkutella vierailemaan kaupungissa.
Samalla valtaeliitti on aina käyttänyt arkkitehtuuria työkalunaan siten miten päin nyt kulloinkin parhaaksi on sopinut, natsit mukaanlukien. Klassinen muotokieli projisoi arvokkuutta ja valtaa, joten ei ole ihme, että arvokkuutta ja valtaa rakentavat vallanpitäjät haluavat tyypillisesti sitä käyttää jossain muodossa. Toisaalta se, että Hitler henkilökohtaisesti tykkäsi kovasti “muoto seuraa funktiota” ‑ajatuksesta ja tyylitellyn minimalisoidusta muotokielestä, on yhtä huono syy välttää modernistista arkkitehtuuria kuin se, että Trump haluaa vanhan näköisiä rakennuksia on huono syy leimata parin tuhannen vuoden aikana hioutunut arkkitehtuuriperinne maanrakoon yhden magapellen takia.
Muuten kaikki asiat, mistä ihmiset pitävät, olisivat lähtökohtaisesti vaarassa joutua populistien hampaisiin, koska populistit myyvät itseään asioilla, joista ihmiset pitävät. Arkkitehtuuri on viime vuosikymmeninä karannut tyylillisesti ihan tangentille, eikä sellaista neutraalia perusmuotokieltä nyt osata modernismin jälkeen hetkessä rakentaa uudestaan tyhjästä, mistä syystä paluu juurille on välttämätön. Sitten kun opitaan taas tekemään edes jollain tavalla nättiä, voidaan vanhasta muotokielestä kehittää kaunista modernia arkkitehtuuria sen sijaan, että se vanha rikottaisiin, kuten modernismi teki.
Tiedän tämän hyvin. Kyse ei tässä ilmiössä kuitenkaan ole arkkitehtuuria koskevien preferenssien jakautumisesta poliittisten kantojen mukaan, vaan näiden preferenssien intensiivisyyden jakautumisesta poliittisten kantojen mukaan. Vaikka perinteinen arkkitehtuuri on yhtä suosittua sekä oikeistopopulistien keskuudessa että muualla, niin oikeistopopulistit kokevat olevan suhteessa tärkeämpää, että sen asiaa aktiivisesti ajetaan päivänpolitiikassa. Ja niinpä vaikkapa siellä Yhdysvalloissa he ovat tietoisesti ja suunnitelmallisesti politisoineet asian niin, että siitä on tullut osa yllä mainitsemaani identiteettipoliittista pakettitarjousta.
Trump ei halua yhtään mitään. Sehän tässä koko asiassa niin absurdia onkin. Trumphan on kiinteistömiljardööri, ja minun tietääkseni yksikään hänen itse uransa aikana rakennuttamista lukemattomista rakennuksista ei ole vanhan näköinen sillä tavalla kuin hänen määräyksensä vaatii liittovaltion uudisrakennusten olevan. Trumpille on henkilökohtaisesti aivan yksi ja sama, minkä näköisiä rakennuksia tehdään. Hän vain on, tai hänen avustajansa ovat, löytäneet arkkitehtuurista asian, joka on politisoitavissa kyynisiin kannatustaktisiin tarkoituksiin, ja sitten politisoineet sen.
Miksi konditionaali? Näinhän nimenomaan on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan lisää.
Kanadalainen yhteiskuntafilosofi Joseph Heath kiinnitti aikoinaan huomiota ns. konservatiiviseen poikkeukseen. Se tarkoittaa ilmiötä, jossa oikeistokonservatiivinen poliitikko irtisanoutuu puolueensa linjasta yhdessä yksittäisessä asiassa, joka ei niin yllättäen on poikkeuksetta asia, jossa hänellä on ns. oma lehmä ojassa. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastustavan puolueen poliitikko sitoutuu muutoin puolueensa linjaan, mutta irtisanoutuu tästä vastustuksesta, koska hänen oma lapsensa kuuluu seksuaalivähemmistöön. (Suomessa vastaava esimerkki oli vaikkapa se, kun Ben Zyskowicz ei katsonut voivansa äänestää natsipelleilyministeri Junnilalle luottamusta.)
Minusta näyttää siltä, että on olemassa myös käänteinen ilmiö, “antikonservatiivinen poikkeus”. Se tarkoittaa vastaavasti, että poliitikko tai puolue, jolle konservatismi ja populismi ovat normaalisti pahimpia mahdollisia kirosanoja, omaksuu tietyn yksittäisen asian kohdalla yhtäkkiä eliitinvastaisen vennamolaisen “kyllä kansa tietää” ‑asenteen, jota se joka ainoan muun asian kohdalla vastustaa. Ja teknokraattisten cityvihreiden, joiden viiteryhmään itsekin monella tavalla kuulun (vaikka liikkuva äänestäjä olenkin), kohdalla tämä arkkitehtuuriasia tuntuu olevan sellainen.
Tämä ei taaskaan ole kritiikkiä Kivekkään kirjaa kohtaan, joka on kokonaisuutena aivan erinomainen – niin hyvä, että minäkin olisin mielelläni kirjoittanut sellaisen. Mutta en voi olla huvittumatta spontaanisti siitä, että arkkitehtuurimieltymyksiä pehmustetaan sanankääntein “no heh heh, tämä nyt on vaan tällaista nostalgiaa, sitähän nyt on kulttuurissa muutenkin paljon nykyään ilmassa”. Kun vihreät ovat kaikilla muilla elämänalueilla johdonmukaisesti sitä nostalgiaa vastaan, sellaisena kuin se ilmenee sekä oikeistossa (persut yms.) että myös vasemmistossa (SDP:n nostalgia 1980-luvun savupiipputeollisuus-Suomeen). Ja ovat tämän nostalgian poliittisesta voittokulusta olleet suorastaan kauhuissaan. Miksi ilmiö, jossa “useimmat poliittiset puolueet haikailevat johonkin fiktiiviseen menneeseen” (Kivekäs), esitetään yhtäkkiä näin sympatisoivassa ja ymmärtävässä asiayhteydessä, kun vihreät muutoin näkevät sen yhdeksi pahimmista esteistä suomalaisen yhteiskunnan uudistumiselle, ja syykssi Suomen jäämiselle jälkeen esim. muista Pohjoismaista?
Kun käytin yllä ilmaisua “ihanan viaton lähestymistapa”, se ei siis ollut sarkasmia. Tarkoitin sitä täysin kirjaimellisesti. Meillä kaikilla on omat sokeat pisteemme, ja epäilemättä myös minulla itselläni on aivan samalla tavalla ihanan viaton lähestymistapa johonkin asiaan tai asioihin.
Nimimerkki kanelialaiselle on hyvä pointti siitä että oikeistopopulismia nähdään nykyään vähän joka paikassa. Kultakauden taide nähtään nykyään oikeistopopulistien viiteryhmissä oikeana perinteisenä taiteena mutta kultakauden aikana kyseinen taidemuoto oli uutta ja vallankumouksellista. 100 vuotta on sopiva aika väli kun menneisyydestä tulee nostalgiaa. Modernismi on jo menneisyyttä mutta ongelma on siinä että nykyiselle ilmiöille taiteessa ei ole keksitty vielä omaa nimeä.
Menikö demareiden haukkumiseksi? Metro rakennettiin Helsinkiin lähinnnä demareiden aloitteesta, ja he tukivat sitä alusta loppuun vaikka oikeisto alkoi vastustamaan kun työt oli vielä kesken. Vihreää Liittoa ei ollut mutta edeltäjä LKP vastusti kanssa.
Meni syystäkin. Helsingissä palataan vihreiden vuosien jälkeen sinipunaiseen politiikkaan, josta hyvä huono esimerkki on Lapinlahden autotunneli. Valitettavasti.
Helsinki-liike oli ja se kannatti metroa.
Metrohan oli suuri emämunaus.
Erityisesti koko pk-seudun näköklmasta.
Sen kannattavuuslaskelma aikanaan oli: “Pitäähän jokaisella suurkaupungilla metro olla.”
Jos 60/70 luvulla olis metron sijasta alettu rakentamaan kattavaa ja nopeaa ja ketterää pikaspåraverkkoa, varmaan lähes jokaisella hkiläisellä olis pikaspåran pysäkki alle kilsan päässä.
Metrosta hyötyy vain ne, jotka sen varrella asuvat. Ja heistäkin harveneva osa, kiitos törkeän tariffin.
Kyllä pikaratikka olisi aivan liian hidas vaikkapa Vuosaaresta keskustaan mentäessä.
Metro tavallaan täyttää itä-länsisuuntaisen rautatieyhteyden puuttumisen.
Mutta 1970-luvulla ei tiedetty mistään pikaraitioteistä mitään, vaan se oli joko metro tai bussit. Busseja pitivät oikeisto sopivampana kuin metroa, lähinnä siksi että ei olisi tarvittu rakentaa mitään vaan ainoastaan ajaa busseja katuja pitkin ja se sai luvan kelvata autottomille.
Osmo Soininvaarasanoo:
1.4.2025 21:26
Olis voitu hoitaa se luotijuna Porvooseen. Pysähtyisi Itikseen ja noukkis siitä liityntäliikenteen.
Mun puolesta metroakin saa tietty raksailla. Siihen olis voitu ryhtyä heti kun kattava pikasåraverkko on valmis.
R.Silfverbergsanoo:
1.4.2025 22:11
No aiwansama miksi sitä kutsutaan. Siis yhten tuubin sijasta suurikapasiteettinen halpa joukkoliikenneväline. Spåran sijasta sitä voi kutsua vaikka paikallisjunaksi?
Olennaista olis ollu tehdä VERKKO.
Silloin kun metroa suunniteltiin 1950–60 luvulla ei toimivia pikaraitioteitä oikein ollut maailmalla. Joissakin kaupungeissa kuten Tukholmassa ja joissakin Saksan ja Benelux-maiden Helsingin kokoisissa kaupungeissa oli aluksi ns esimetroja eli tunneleissa kulkevia raitiotielinjoja. Ne muutettiin myöhemmin oikeiksi metroiksi.
Helsingin kapearaiteisesta, pikkukaupunkistandardeilla rakennetuista raitioteistä ei olisi 1960–70 luvun tekniikalla voitu rakentaa metroa korvaavaa pikaraitiotie- tai edes esimetroverkkoa. Uusimmatkaan sen ajan vaunut eivät olleet matalalattiavaunuja ja ne olivat ahtaita ja raitiovaunujen nopeus oli enimmillään 60 km/h ja sekin vain muutamassa kohdassa (Paciuksenkatu ja Mäkelänkatu), josta sitä on sittemmin turvallisuussyistä alennettu 40 km/h:ksi. Tämä pidettäkööt mielessä jos halutaan rakentaa pohjoissuuntaan pikaraitioteitä.
Helsingissä päätettiin rakentaa kerralla valmis metro, paikkaamaan tarvetta itä-länsisuunnassa jossa rautatie puuttui. Rannikkorata Viipuriin jäi rakentamatta sodan vuoksi ja se itään, Porvoon suuntaan 1970-luvulla suunniteltu mutta toteuttamatta jäänyt HELI-“suurnopeus” ‑rata olisi haarautunut pääradasta Malmilla ja kulkenut Jakomäen kautta.
Martinlaakson rata suunniteltiin alunperin metroksi mutta toteuttaminen annettiin VR:lle eli valtiolle koska Vantaan kaupungilla ei ollut oikein rahkeita yksin rakentaa metroa, ja jo alkuvaiheessa suunniteltiin että sitä jossain vaiheessa jatkettaisiin lentoasemalle, mutta toteutui vasta 2000-luvulla
Se että kesti vuoteen 2017 asti että länsisuuntaan saatiin metro on taas oma tarinansa. Espoolla olisi kyllä ollut jo 1980-luvulla rahkeita vetää metro edes Otaniemeen asti mutta veroäyri oli tärkeämpi.
Kokoomus, Perustuslailliset ja liberaalit keskustaoikeistoryhmät vastustivat metroa koko metron alkuvaiheen ajan. Ainoastaan demarit ja SKDL kannattivat, joskin jotkut SKDL:n naisasiaryhmätkin vastustivat, kuriositeettina mainittakoot.
Osmo Soininvaarasanoo:
1.4.2025 21:26
Tokelle kommenttina että ei luotijuna tai pikajunalla voi nytkään matkustaa esim Helsingistä Tikkurilaan vaan pitää otta paikallinen lähijuna. Tuo Porvoon suuntaan visioitu junayhteys on ollut usein esillä mutta eri hallitukset ovat riidelleet siitä pitääkö rataverkko tehdä itään vai länteen.
Tokelle kommentti ja kysymys olisiko metroa, pikaratikkaa tai lähijunaverkostoa voitu rakentaa kolmen kaupungin läpi nopealla aikataululla? Nämä ovat pitkiä poliittisia kiistoja kumpi vaihtoehto rakennetaan metro, pikaratikka vai paikallisjuna yhteys. Metro on itä-länsi palvelut hyvin, paikallisjuna palvelee pohjoinen ‑eteläsuuntaan hyvin mutta ongelmaksi tuleekin kaupunkien sisäinen poikittaisliikenne jota pitäisi kehittää mutta siinä on sitten useita vaihtoehtoja. Kaupunkipolitiikka on lähidemokratiaa jossa ei yksi puolue tai viiteryhmä voi sanella kaikkea.
Tokelle kommenttina että ydinkeskustan ruokavalikoimaa palveli pitkään Stockmannin Herkku kunnes sitten Citymarket ja Prisma päättivät tarjota samoja tuotteita lähiöissä joten asiakkaat eivät tulleet enään Stockmanille. Espoonlahden Lippulaivassa on samanlainen kattava valikoima kuin mitä on Herkussa. Kantakaupungin ruokavalikoima oli pitkään yhden liikeen varassa eli Stockmannin. Jopa Sokoksen tavaratalossa ei ole enään kattavaa ruokavalikoimaa.
Harvakseltaan Helsingissä käydessäni en ole kyllä ole kovin vakuuttunut vihreiden kaupunginrakennustaidoista. Yleiskuva on tyhjä, ihmiset puuttuvat, liikenne saatu silti hitaaksi, puolen kilometrin matkaa et voi kävellä tai ajaa päätymättä työmaalle, asuntokanta uskomattoman monotonista, tarjolla on normikokoista sementtilootaa ja kaikki siitä poikkeava on harvinaista kallista herkkua. Palvelut keskittyneet kolkkoihin puolityhjiin ostoskeskuksiin, kävelyetäisyydellä on mitään vain kaupungin keskustassa jos sielläkään. Kaupungin paraatipaikat kuten töölönlahden ympäristö pilataan köyhyysarkitehtuurilla, matalaa harmaata lootaa. Poikkeuksena tietysti Oodi joka taas on veronmaksajien rahoilla pystytetty ja ylläpidetty.
Suomalainen kaupunki tuntuu olevan yhdistelmä amerikkalaista autokaupunkia ja vanhaa itäblokin betonibunkkerilähiötä jota ei ole tullut ikävä.
Kyllä, kokoomus on kaikki nämä vuodet ollut kaupungin suurin puolue.
Hyvä, että käyttöikänsä päähän tullut infra lopultakin päivitetään, toivon mukaan kestää seuraavat 100v. Valitettavasti vaan esimerkiksi nyt Mannerheimintiellä autoliikenne on ainut, joka pääsee suurimmankin remontin aikana kulkemaan suoraviivaisesti ilman ainuttakaan estettä ja pitkin vasta pinnoitettua katua. Kevyt liikenne poukkoilee ties missä soraurissa ja joukkoliikenne on pääosin häädetty pois kokonaan.
Helsinki on autokaupunki nyt ja vähintään yhtä paljon myös tulevaisuudessa.
Tosiaan, kun käy Helsingissä vain harvakseltaan, huomaa tuon ihmisten puuttumisen. Esimerkkinä vaikkapa Ruoholahti. Sen sijaan kaupungin keskustassa niillä alueilla, joille ei ole juurikaan rakennettu viiteenkymmeneen vuoteen muuta kuin korvattu jonkin verran vanhoja taloja uusilla, liikkuvat myös ihmiset. Onko joku analysoinut, mistä tuo johtuu?
Aiheesta on viime vuosikymmenellä tehty ansiokas kirjoitus. En tiedä saako tänne linkittää mitään, mutta kirjoitus löytyy hakusanalla “Helsingissä on kaupunkipula”. Asun itse ns oikeassa kaupungissa jota on myös tuossa kirjoituksessa käytetty esimerkkinä, ja voin vahvistaa havainnon siitä että Helsingissä ei ole tarpeeksi kaupunkia. Ihmisiä vähän, kaikki hajallaan, ylisuuria tyhjiä tiloja ja palvelut kasattu epäinhimillisiin jättiyksiköihin.
Ikävää, että kaupunkilaiset tykkäävät niistä epäinhimillisistä jättiyksiköistä. Kätevää ja tehokasta.
Perinteisetihän 5 kilsan säteellä keskustasta ei ole mitään palveluita, koska “keskusta on niin lähellä”. Kun asui Länsi-Pasilassa vuosituhannen vaihteessa, niin jos vaikka halus kunnolliseen ruokakauppaan, niin saa kolistella 20 minsaa spåralla tai vaikka ottaa rinkan ja reippailla Vallilaan.
Tuota ennen Ruoholahdessa sama tilanne: tasan yksi ruokakauppa metroasemalla.
Myöhemmin Kalliossa, tietty hassuja pikkuputiikkeja kivijaloissa, mutta “normaalit” liikkeet kaikki läntisen kantakaupungin puolella.
Onneksi sitten tuli kauppakeskukset: Ruoholahti, Tripla, Redi.
Nyt on sitten kattavasti palveluita muuallakin kuin ydinkeskustassa.
Enää tarvii odottaa, että sinne ydinkeskustaan sitten tulis niitä palveluita, joita väki sieltä haluisi, kaupat kun ei enää niitä ole.
Minulle jäi epäselväksi, ihannoitiinko tässä nyt matalaa hintojen nousua vai korkeaa hintojen nousua. Toisaalta todettiin, että:
“Vuodesta 2000 vuoteen 2023 mennessä asuntojen hinnat Helsingin kantakaupungissa ovat nousseet 69 % suhteessa niiden hintaan kehyskunnissa. Kehyskunnissa ne ovat laskeneet reaalisesti ja kantakaupungissa nousseet.”
ja toisaalta:
“Elvistelemättä voin sanoa, että pitkälti vihreät muuttivat asuntorakentamisen suunnan Helsingissä 2000-luvun alussa. Nyt kaupunkiin on tullut jo lähes 200 000 uutta asukasta. Tämän ansiosta asuntojen hintojen nousu on ollut kohtuullista verrattuna muihin eurooppalaisiin pääkaupunkeihin, esimerkiksi Tukholmaan.”
Asuntojen hintakehitys riippuu erityisesti BKT:n kehityksestä, kotitalouksien käytettävissä olevista rahatuloista sekä asumisen tukien määristä. Suomen BKT:n volyymit asukasta kohti olivat Tilastokeskuksen tilastojen mukaan vuonna 2024 noin vuoden 2007 tasolla, eli reaalista kasvua ei ole ollut. Asuntojen hintojen nousu sinä aikana on perustunut mm. valtion velkaantumiseen, jolla on paikattu kotitalouksien ostovoimaa talouskasvun puuttuessa, mikä on sitten mennyt asuntojen hintoihin. Viimeiset pari vuotta asumisen tuet ovat leikkaantuneet, ja asuntojen hinnat ovat olleet reaalisessa laskussa ympäri Suomen, vaikka korotkin ovat laskeneet, mikä normaalisti nostaa asuntojen hintoja.
Asuntomarkkinoiden tilanne on nyt Suomessa hankala, kun vuokranmaksukyvyn ei ennakoida lähivuosina ainakaan nousevan, vaan jopa vähenevän vielä lisää samalla kun kansaneläkeindeksijäädytykset yms. vaikuttavat, ja lehdistön mukaan säästötoimissa on menossa vasta alkusoitot: valtio velkaantuu yhä yli 10 miljardilla eurolla vuodessa, ja puolustusmenot ja sote-menopaineet ovat vieläpä kasvussa tilanteessa, jossa talous ei ole tasapainossa muutenkaan. Eurooppalaiset uusien asuntojen rakentamiseen kohdentuvat sijoitusvarat suuntautuvat tällä hetkellä lähinnä ihan muihin maihin.
Reaalihinnat lasketaan nimellishinnoista jakamalla hintaindeksillä, ei volyymi-indeksillä, joten kasvun pysähtyminen ei ole tässä relevanttia. Asuntojen hinnat ovat nousseet Helsinki 1 alueella 32 prosenttia, mutta laskeneet suuressa osassa Helsinkiä ja Espoossa ja Vantaalla, kehyskunnista puhumattakaan. Asuminen ei ole muuttunut kalliimmaksi, ellei ole nirso sijainnin suhteen. Toisin on Tukholmassa, jossa asuntojen hinnat ovat nousseet olennaisesti nopeammin.
On kasvuvauhti hyvinkin relevantti kysymys. Kiinteistöjen hinnanmuodostuksen tutkimuskirjallisuus aika lailla sanoo, että pitkäaikaiselle hinnanmuodostukselle talouden yleinen kasvuvauhti antaa reunaehtonsa. Välillä hinnat kipuavat kovasti, välillä eivät, ja hinnat voivat jopa vuosikymmeneksi tai pariksikin vuosikymmeneksi erkaantua talouden kehityksestä. Mutta pitkällä aikajänteellä — jos hinnat ovat kohonneet paljon talouden kasvua nopeammin — on tavannut seurata jossain kohtaa korjausliike. Jo pari vuotta Suomessa on ollut menossa asuntojen hintojen korjausliike, ja aika moni alalla on sitä mieltä, että se voi jatkua vielä pari vuotta eteenpäinkin. Sen takia nyt ei markkinaehtoisesti paljoakaan uudisrakenneta. Myyntilaidassa on 10 miljardia euroa asuntorahastojen sijoituksia. Asumistuet kutistuvat tämän vuoden ajan ja ensi vuonnakin. Talous ei reaalisesti kasva. Hintojen olennaiselle nousulle ei ole kauheasti nyt olosuhteita.
Mitä Tukholmaan tulee, niin on sielläkin asuntojen hinnat viime vuosina romahtaneet. Kuplaa on ollut sielläkin hinnoissa. Ruotsissa talous kuitenkin kasvaa, muutenkin kuin valtion velanotolla.