Max Weber ja Mika Waltari saivat pohtimaan uskonnon roolia

Six­ten Kork­manin ylly­tyk­ses­tä luin Max Weberin klas­sikko­teok­sen Protes­tant­ti­nen eti­ik­ka ja kap­i­tal­is­min hen­ki. Se on ollut lukulistal­la pitkään.

En kuitenkaan lukenut kir­jaa lop­pu­un, mikä on min­ul­ta hyvin harv­inaista. Muu­ta­makym­men­tä sivua on yhä luke­mat­ta, enkä usko, että tar­tun kir­jaan enää. Kir­jan anti on sen alus­sa, jos­sa Weber pohtii uskon­non vaiku­tus­ta kan­so­jen taloudel­liseen men­estyk­seen. Lopus­sa hän sotkeu­tuu teol­o­giseen keskustelu­un eri protes­tant­tis­ten uskon­tokun­tien eroista ja sivuaa vain sat­un­nais­es­ti niiden vaiku­tus­ta kap­i­tal­is­min nousu­un. Se ei imenyt lukemaan.

Weberin ana­lyysi on merkit­tävä, mut­ta perus­sanoma oli min­ulle jo on tut­tu, kos­ka siitä on tul­lut yleis­es­ti hyväksyt­ty. Protes­tant­ti­nen usko tai vapau­tu­mi­nen katolisen kirkon hol­houk­ses­ta oli voimakkaasti myötä­vaikut­ta­mas­sa kap­i­tal­is­min nousun ja teol­lis­tu­miseen sekä siihen, että talouden pain­opiste siir­tyi Etelä-Euroopas­ta Kes­ki- ja Pohjois-Euroop­paan ja Yhdys­val­toi­hin. Jat­ka lukemista “Max Weber ja Mika Wal­tari sai­vat pohti­maan uskon­non roolia”

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – sopimaton

Ajat­telin jät­tää väli­in Hei­ni Junkkaalan kir­joit­ta­man Pirkko Sai­sion elämänker­ran. Ajat­telin, ettei ana­lyysi usko­vaisen stal­lar­in elämästä kiin­nos­ta. Kun kir­jaa kuitenkin kehut­ti­in maas­ta taivaaseen, päätin käyt­tää melkein 30 tun­tia sen kuun­telu­un, enkä kadu.

Se oli sukel­lus maail­maan, joka oli min­ulle tyystin vieras. Ennen kaikkea kir­ja oli todel­la hyvin kir­joitet­tu. Olen juuri saanut valmi­ik­si omat  muis­tel­mani. Kir­joitin ne itse, mut­ta taidan hävitä surkeasti Junkkaalalle.

Esipuheessa Junkkaala ker­toi, että kir­joit­ti kir­jan sinä-muo­dos­sa. Ratkaisu tun­tui oudol­ta, mut­ta toi­mi todel­la hyvin.

Eniten pidin kir­jan alus­ta, jos­sa käsitelti­in Sai­sion lap­su­ut­ta Kallios­sa. Jat­ka lukemista “Hei­ni Junkkaala: Pirkko Saisio – sopimaton”

García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Min­un oli tarkoi­tus kir­joit­taa kuun­telemis­tani kir­joista, mut­ta muis­telmieni tekem­i­nen kaap­pasi sen ajan. Nyt muis­tel­mat ovat valmi­it, joten kir­joi­tan jois­takin kuun­telemis­tani, en kaik­ista niis­sä kym­menistä, joi­ta olen kuunnellut.

Sadan vuo­den yksinäisyys kuu­luu klas­sikoin, joka min­ul­ta on vain jostain syys­tä jäänyt luke­mat­ta. Sain sen kuun­nel­tua pari viikkoa sitten.

Ensin varoi­tus: kir­jaa ei kan­na­ta kuun­nel­la vaan lukea, ainakin jos on niin huono nim­imuisti kuin min­ul­la. Kir­jan henkilö­gal­le­ria on jok­seenkin run­sas ja henkilöt ovat hyvin saman nimisiä, kos­ka nimet kulke­vat suvussa.

Hyvän kir­jan tun­tee siitä, että ajas­tus­maail­ma siir­tyy kir­jan kir­jan virit­tämään todel­lisu­u­teen. Näin min­ulle kävi, vaik­ka kir­ja itsessään on täysin epäre­al­isti­nen. En tiedä, mik­si tätä tyylisu­un­taan pitäisi kut­sua, kyse on täysin mieliku­vi­tuk­sel­lis­es­ta ker­ronnas­ta, jos­sa ei ole real­is­mista häivääkään. Taval­laan se on greisiä huumo­ria, mut­ta kuitenkin juoneltaan varsin traagi­nen. Ja hyvin koukut­ta­va. Jat­ka lukemista “Gar­cía Márquez: Sadan vuo­den yksinäisyys”

Anne Applebaum: demokratian iltahämärä

Joku Panun Torikahveil­la kehot­ti min­ua tutus­tu­maan Anna Apple­bau­min kir­jaan Demokra­t­ian iltahämärä, jot­ta ymmärtäisin parem­min län­si­mais­sa nou­se­vaa anti-intellek­tuel­lia oikeis­toa. Kuun­telin kir­jan, ja se oli hyvä. Ei se kuitenkaan ääri­oikeis­ton nousua juuri selit­tänyt, vaan tar­josi ryöpyn fak­to­ja ja tapah­tu­mia, joil­ta lib­er­aali­in demokra­ti­aan usko­va voi taivastel­la maail­man menoa.

Yhden seli­tyk­sen tapah­tuneille Apple­baum esit­tää. Hänen mukaansa kol­ma­sosa ihmi­sistä on luon­teeltaan auk­tori­teet­tikaipuisia. He kaipaa­vat vah­vaa johta­jaa ja ennen kaikkea inhoa­vat maail­man mon­imutkaisu­ut­ta. Tämä ei tarkoi­ta, että he oli­si­vat liian tyh­miä käsit­telemään mon­imutkaisia asioi­ta, vaan he eivät vain pidä siitä, että ei voi uskoa yksinker­taisi­in totuuk­si­in. He usko­vat esimerkik­si, että on vain kak­si selvära­jaista sukupuol­ta, kos­ka he halu­a­vat niin olevan.

Olisiko niin, että lehdis­tön val­lan kor­vau­tu­mi­nen some-maail­mal­la on saanut nämä ihmiset löytämään toisen­sa ja saa­maan vahvis­tus­ta uskolleen? Jat­ka lukemista “Anne Apple­baum: demokra­t­ian iltahämärä”

Timo Harakka: Datakapitalismi kriisien maailmassa

Ehdin jo mielessäni tuomi­ta Timo Harakan kir­jan Datakap­i­tal­is­mi kri­isien maail­mas­sa hep­poisek­si tekeleek­si, antaa sille surkean arvosanan Sto­ry­telis­sä ja vai­eta koko opuksesta.

Kir­jan alku oli min­un silmis­säni silkkaa vasem­mistopop­ulis­mia, jos­sa markki­na­t­alout­ta ja pahaa tah­tovia kap­i­tal­is­te­ja syytet­ti­in kaikesta pahas­ta, kehut­ti­in itseä name drop­pingilla eli ker­toma­l­la, kei­den tärkei­den ihmis­ten kanssa on keskustel­lut ja kauhis­telti­in sitä, mitä kaikkea dataa meistä kerätään.

Markki­na­t­alouden vinout­tavia mekanis­me­ja kuu­luu kyl­lä arvostel­la, mut­ta  ana­lyyt­tis­es­ti. On ymmär­ret­tävää, että kaik­ki eivät ymmär­rä markki­na­t­alouden perus­toim­into­ja, mut­ta olisi hyvä, että min­is­teri ymmärtäisi.

Sit­ten kir­ja muut­tui mie­lenki­in­toisek­si. Oliko alun poli­it­ti­nen jar­gonia tarkoitet­tu Harakan henki­vaku­u­tuk­sek­si ker­tomaan, että kyl­lä tässä duunare­i­ta eduste­taan, vaik­ka puhutaankin aivan muu­ta kuin vasem­mistopop­ulis­tit yleensä?

Vaatikaa dataa avoimeksi!

Jat­ka lukemista “Timo Harak­ka: Datakap­i­tal­is­mi kri­isien maailmassa”

David Graeber, David Wengrow: Alussa oli — Ihmiskunnan uusi historia

Tämä kir­ja kumoaa jok­seenkin kaiken, mitä olemme luulleet tietävämme ihmiskun­nan kehi­tyk­ses­tä. Tämä ilah­dut­taa min­ua suuresti, kos­ka olen suh­tau­tunut noi­hin teo­ri­oi­hin suurel­la epäi­lyk­sel­lä. Tilalle he kuitenkin tar­joa­vat uusia teo­ri­oi­ta, enkä oikein osaa pitää niitäkään totuute­na. Kir­jas­sa on kuitenkin niin mie­lenki­in­toista speku­laa­tioi­ta, että ne herät­tivät min­utkin speku­loimaan. Ei ehkä pitäisi, kos­ka en tiedä arke­olo­gias­ta mitään.

Alus­sa tutus­tu­taan paljon Pohjois-Amerikan alku­peräisväestön asioi­hin, kan­soi­hin, joi­ta kir­jas­sa kut­su­taan amerikkalaisik­si ero­tuk­se­na ran­skalai­sista ja briteistä, jot­ka tuli­vat ja val­ta­si­vat maan amerikkalaisilta.

Met­sästäjä-keräil­i­jöi­den elämä oli parem­paa. Siitä osoituk­se­na on, että sel­l­aiset britit ja ran­skalaiset, jot­ka oli­vat lapsi­na tulleet kaa­p­a­tuik­si amerikkalaisi­in heimoi­hin, eivät halun­neet takaisin, vaik­ka oli­si­vat päässeet. Kun viisas Wen­dat-kansan viisas johta­ja Kan­di­aronk vieraili Pari­i­sis­sa, hän ei pitänyt näkemästään. Ei hyväksynyt ker­jäläis­ten köy­hyyt­tä ja ihmetteli, mik­si ran­skalais­ten piti tehdä niin paljon työtä. Jat­ka lukemista “David Grae­ber, David Wen­grow: Alus­sa oli — Ihmiskun­nan uusi historia”

Mihail Šiškin: Sota vai rauha

Putin­ista johtu­vista syitä jatkan paneu­tu­mista Venäjää koske­vi­in kir­joi­hin. Nyt on vuorossa Mihail Šiškinin kir­ja Sota vai Rauha.

Šiškin on vuon­na 1961 Mosko­vas­sa syn­tynyt, Sveit­sis­sä asu­va kirjailija.

Kir­ja on epä­toivoinen vuo­da­tus Venäjän euroop­palais­myön­teisen älymys­tön ase­mas­ta ja Venäjän tilas­ta ylipään­sä. Venäjästä maalataan lohdu­ton kuva, joka ei anna juuri toivoa tilanteen korjautumisesta.

Sivu­u­tan kir­jas­sa ole­van väkevän Venäjän kult­tuurin ja maan kauneu­den ylistyk­sen ja keski­tyn siihen, mitä kir­ja ker­too Venäjän tulevaisuudesta.

Venäjä syntyi Kultaisen Ordan vasallivaltioksi

Venäjän ongel­mat ovat hänen mukaansa peräisin sen his­to­ri­as­ta. Olin mielestäni hyvä koulun his­to­ri­as­sa, mut­ta suuren naa­purimme juurista ei koulun his­to­ri­anopetuk­ses­sa ker­rot­tu oikeas­t­aan mitään. Ohi­men­nen mainit­ti­in, että viikin­git perus­ti­vat Nov­gorodin ja että mon­golit val­ta­si­vat joskus Etelä-Venäjän, mut­ta Kul­tais­es­ta Ordas­ta tulin tietoisek­si vas­ta kuun­nel­tuani René Nyber­gin eri­no­maisen kir­jan Ruotsin ja Venäjän välis­sä. Jat­ka lukemista “Mihail Šiškin: Sota vai rauha”

Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan

Jos olisin kuun­nel­lut Keir Gilesin kir­jan Venäjän sota jokaista vas­taan kymme­nen vuot­ta sit­ten, olisin pitänyt sitä pro­pa­gan­dis­tise­na roskana. Sel­l­aisia ylisano­ja ja värit­tyneitä ilmaisu­ja se sisältää. Krim­in val­tauk­sen jäl­keen ja viimeistään Putinin aloitet­tua jär­jen­vas­taisen sotansa Ukrainaa vas­taan, kir­jan väit­teet on otet­ta­va vakavammin.

On kir­ja nytkin kuun­nel­tuna räikeästi yliampu­va ja käyt­tää hal­pa­maisia retorisia kikko­ja soimatak­seen Venäjää.

Lisäk­si kir­jas­sa on aivan liikaa yksi­tyisko­htaista tietoa. Kun on kerän­nyt val­ta­van määrän tietoa, ei raas­ki jät­tää yhtään yksi­tyisko­htaa pois. ”Kill your dar­lings” on laatu­jour­nal­istien käyt­tämä tiivistämiso­hje, jon­ka jouduin itse opiskele­maan Suomen Kuvalah­den kolum­nisti­na. Kolum­ni kun piti ahtaa jous­ta­mat­tomaan merkkimäärään.

Lyhyem­pi ja asial­lisem­pi tek­sti olisi ollut paljon vaikuttavampi.

En lähde tässä selosta­maan, mitä kaikkea kir­jas­sa ker­rot­ti­in, vaan keski­tyn siihen, mitä kir­ja sai min­ut ajat­tele­maan Venäjästä — eikä tuo kir­ja tietysti ole ain­oa lähteeni.

Olen hirvittävän pettynyt

Min­un on myön­net­tävä, että ere­hdyin 1990-luvul­la raskaasti Venäjästä. Kuvit­telin, että se tulee vapau­tu­maan ja ajau­tu­maan län­teen ja liit­tyy osak­si sivistys­val­tioi­ta. Val­tion omaisu­u­den lahjoit­ta­mi­nen oli­garkeille vähän ihme­tyt­ti, mut­ta sit­ten Putinin otteet ava­si­vat silmäni vajaa parikym­men­tä vuot­ta sit­ten. Silmien avau­tu­mis­es­ta min­un on kiit­tämi­nen Hei­di Hau­ta­laa, joka melkein ain­oana suo­ma­laise­na poli­itikkona näki, mihin kehi­tys Venäjäl­lä on menossa.

Giles kuvaa Venäjää katkeroituneena val­tiona, jota loukkaa se, ettei sitä kohdel­la suur­val­tana, jol­lainen se halu­aisi olla, vaik­ka rah­keet eivät siihen riitäkään. Jat­ka lukemista “Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan”

Iida Rauma: Hävitys

Kuun­telin Fin­lan­dia-voit­ta­jan jo jokin viikko sit­ten, mut­ta en ole osan­nut oikein päät­tää, mitä siitä kirjoittaisin.

Mielestäni paras kir­ja ei voit­tanut, mut­ta ehkäpä tärkein kir­ja kuitenkin voitti.

Kir­ja on aut­ofik­tio kouluk­iusaamis­es­ta. Aihe on min­ulle häm­men­tävä, kos­ka en tiedä oikein, mitä sille pitäisi tai voisi tehdä.

En lähde arvioimaan kir­jaa kir­jal­lise­na työnä. Sanon vain, että se siir­si min­ut ja ajatuk­set omaan maail­maansa, mikä on aina hyvän kir­jan merk­ki. Kovin mukavaa siinä maail­mas­sa ei kyl­lä ollut.

Iida Rau­ma oksen­taa vihansa, katkeruuten­sa ja tuskansa luk­i­jan päälle val­ta­vana tyk­i­tyk­senä. Hän­tä näyt­tää raivos­tut­ta­van muun muas­sa kaik­ki, esimerkik­si Turun kaupunkisu­un­nit­telu. Helsinkiläisenä tyy­dyn kom­men­toimaan tätä vain asi­aa koske­val­la liikennemerkillä.

Jat­ka lukemista “Iida Rau­ma: Hävitys”

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Jos ei tietäisi, ei kuvit­telisi kir­joil­la Stalk­er-vuodet ja Taivaan­pal­lo ole­van sama kir­joit­ta­ja. Niin eri­laisia kir­jat ovat. Jos yhteistä alkaa etsiä, se löy­tyy ehkä kyvys­tä päästä todel­la hyvin päähenkilön pään sisälle.  Yhteistä oli myös, että molem­mat oli­vat todel­la hyviä.

Kir­jan minä on syn­tynyt vuon­na 1954. Hän opiske­li yhteiskun­tati­eteitä Tam­pereel­la. Siel­lä hänet pes­tat­ti­in yhteiskun­nal­liseen kohort­ti­tutkimuk­seen, jos­sa oli määrä seu­ra­ta vuon­na 1954 syn­tynei­den elämää. Hänet palkat­ti­in seu­raa­maan lähin­nä omia entisiä luokkatovereitaan.

Pikkuhil­jaa pal­jas­tui, ettei kyse ollut mitään tieteel­lis­es­tä tutkimuk­ses­ta, vaan DDR:stä ohja­tus­ta urkinnasta.

Teos on ankkuroitu Suo­ma­laiseen yhteiskun­taan ja siinä esi­in­tyy run­saasti oikei­ta ihmisiä, kuten Eero Taival­saari ja Per Sten­bäck. Pääjuoni on silti täysin fik­ti­ivi­nen. Tais­to­laiset tekivät vaik­ka mitä,  mut­ta tuo­hon heille ei sen­tään ollut resursse­ja. Jat­ka lukemista “Olli Jalo­nen: Stalker-vuodet”