Sami Tissari: Krysa

Olin aivan myy­ty kuun­nel­tuani Sami Tis­sarin kir­jan Krysa. En voi kir­jas­ta paljon ker­toa spoilaa­mat­ta sitä, sil­lä kir­ja koos­t­uu pienistä eri ajanko­htia koske­vista pala­sista, jot­ka pikkuhil­jaa kuroutu­vat yhdek­si juonek­si. Näen­näis­es­ti irral­lis­ten ker­to­musten kurou­tu­mi­nen pikkuhil­jaa yhdek­si kokon­aisu­udek­si toi­mi vaikuttavasti.

On kuin kir­jail­i­ja olisi leikel­lyt kir­jan pieniksi palasik­si ja heit­tänyt ne ilmaan ja poimin­ut sat­un­naises­sa järjestyk­sessä. Tämä on nykykir­jal­lisu­udessa tut­tu tehokeino, mut­ta kir­ja olisi ollut eri­no­mainen myös per­in­teis­es­ti kro­nol­o­gis­es­ti esitettynä.

Ehkä sen voi spoilaa­mat­ta sanoa, että kir­jas­sa esitetään nykyiselle his­to­ri­allemme rin­nakkaista his­to­ri­aa. Tapah­tu­mat alka­vat 1970-luvul­ta ja kul­mi­noitu­vat vuo­den 2019 Neu­vos­toli­itossa, siis todel­lakin Neu­vos­toli­itossa. Jat­ka lukemista “Sami Tis­sari: Krysa”

Risto Murto: Puuttuvat puoli miljoonaa

Eläkey­htiö Var­man toim­i­tusjo­hta­ja Ris­to Mur­to on kir­joit­tanut vaikut­ta­van ana­lyysin Suomen ja maail­man väestökysymyk­sistä. Täl­laista entistä tilas­toti­eteil­i­jää kir­jan ote ilah­dut­ti. Tiukkaa asi­aa ymmär­ret­tävässä muodossa.

Kir­jan päävi­este­jä on, että talouskasvu edel­lyt­täisi kas­vavaa väestöä. Kun Ruot­si väk­iluku kas­vaa ja Suomen tulee pienen­tymään, Suomen taloudelli­nen tule­vaisu­us on huo­mat­tavasti Ruot­sia heikompi.

Eläkey­htiön toim­i­tusjo­hta­jal­ta on ymmär­ret­tävää mure­htia pieniä syn­tyviä ikälu­okkia. Työikäiset mak­sa­vat eläkeikäis­ten eläk­keet. Tästä tulee mak­sajille raskas­ta, jos ikälu­okat pienenevät. Jat­ka lukemista “Ris­to Mur­to: Puut­tuvat puoli miljoonaa”

Markku Mäkijärvi: Koronapeli

HUS:n johta­jaylilääkäri Markku Mäk­i­järvi on julkaissut kir­jana korona-ajan päiväkir­jansa. Min­ulle kir­jan aihe oli vielä kiin­nos­tavampi kuin monille muille, sil­lä olin­han seu­ran­nut Suomen koron­apoli­ti­ikkaa erään­laiselta näköala­paikalta THL:n Koron­aepi­demi­an tor­jun­nan strate­gi­nen asiantun­ti­jaryh­mässä, Kotsa-ryhmässä.

Joskus suun­nit­telin myös omaa kir­jaa Suomen koron­apoli­ti­ikas­ta, lähin­nä kuitenkin siltä kannal­ta, miten käsi­tys asi­as­ta muut­tui mon­een ker­taan. Tiedon karttues­sa ja muuttues­sa järkevät ihmiset muut­ta­vat tietysti myös näke­myk­siään. Ne toiset sit­ten arvostel­e­vat takinkään­täjäk­si. Tässä tapah­tui aika mon­ta kään­net­tä. Se kir­ja olisi kuitenkin min­ulle turhan työläs, joten var­maankin se jää kirjoittamatta.

Mäk­i­jär­ven kir­jas­ta välit­tyi lähin­nä jatku­va kaaos. Sairaalalaitok­sen epi­demia aset­ti aika kohtu­ut­tomaan tilanteeseen, mut­ta hienos­ti siitä selvittiin.

Min­un huomiotani kiin­nit­ti tieto siitä, kuin­ka usein min­is­teri Kiu­ru soit­ti Mäk­i­järvelle ja yrit­ti vaikut­taa ja taisi siinä men­estyäkin, hänen asiantun­ti­jalausun­toi­hin­sa. Minus­ta min­is­teri ei saa noin menetel­lä. Jat­ka lukemista “Markku Mäk­i­järvi: Koronapeli”

René Nyberg: Ruotsin ja Venäjän välissä

Tämäkin kir­ja kuu­lui niihin, jot­ka päätin kuun­nel­la velvol­lisu­u­den tun­nos­ta tut­tu kir­jail­i­jaa kohtaan. Mut­ta kyl­lä kannatti!

Olen ennenkin sanonut, että koulun his­to­ri­an ope­tus oli min­un aikanani aika heikkoa, vaik­ka oma his­to­ri­an opet­ta­jani oli sinän­sä hyvin pätevä. Koko Bri­tann­ian mullis­tanut ja teol­lisen val­lanku­mouk­sen kär­jistänyt Mainio val­lanku­mous selostet­ti­in his­to­ri­an kir­jas­sa hal­lit­si­ja­su­vun per­heri­itana eikä Suomen his­to­ri­as­sa kat­sot­tu edes aiheel­lisek­si maini­ta sitä, että 1600-luvun lop­un nälän­hätä, rut­to ja iso­vi­ha pudot­ti­vat Suomen asukaslu­vun kolmannekseen.

Käsi­tyk­seni sekä Venäjän että Ruotsin his­to­ri­as­ta mullis­tui Renén kir­jan ansioista. Koulus­sa sain sen käsi­tyk­sen, että Ruot­si ja Venäjä oli­vat tois­t­en­sa päävi­hol­lisia ja että nämä vihol­lisu­udet kohdis­tu­i­v­at Suomen itärajaan.

Kir­jan mukaan Venäjän päähuomio oli etelässä ja että tataarien (koulus­sa puhut­ti­in mon­goleista) vaiku­tus Venäjän his­to­ri­as­sa ja vielä nykyisessä hallintoma­llis­sa oli merkit­tävä. Vaik­ka Venäjä oli itsenäistynyt tataarien val­lan alta, maa mak­soi vero tataareille, Kul­taiselle ordalle pitkään. Jat­ka lukemista “René Nyberg: Ruotsin ja Venäjän välissä”

Kari Häkämies ja Rosa Meriläinen: epäpyhä liitto

Aika ennakkolu­u­loise­na aloin kuun­nelle Rosa Mer­iläisen ja Kari Häkämiehen tuoret­ta dekkaria ”Epäpy­hä liit­to”. Oli vaikea yhdis­tää Rosa dekkarei­hin ja vielä vaikeam­paa oli kuvitel­la, miten kak­si niin eri­laista henkilöä saisi­vat aikaan yhteisen kir­jan, joka olisi sisäis­es­ti edes aut­tavasti johdon­mukainen. Väki­val­ta kuu­luu dekkarei­hin, mut­ta täl­lä ker­taa ajat­telin suurim­man väki­val­lan uhan kohdis­tu­van kir­joit­ta­jien keskinäisi­in väleihin.

Yleen­sä kuitenkin kahlaan läpi tut­tu­jen kir­joit­ta­mat kir­jat, joten päätin uhra­ta aikaa tähänkin.

Kir­ja yli yllät­tävän hyvä. Henkilöhah­mot oli­vat dekkarikir­jak­si ihan ehjiä, juoni oli mie­lenki­in­toinen, lop­pu­ratkaisu siedet­tävässä määrin mah­dolli­nen ja aihe ajanko­htainen. Kir­ja oli aika-ajoin suo­ras­taan koukuttava.

Kir­jas­sa liikut­ti­in val­tioen­em­mistöisen ener­giay­htiön val­tatais­telus­sa, ympäristöak­tivis­mis­sa, venäläisessä agent­ti­maail­mas­sa, min­is­te­rien seikkailuis­sa, isän ja tyt­tären vaikeis­sa väleis­sä ja tietysti poli­isin arkimaailmassa.

Täl­lä ker­taa kliseemäi­nen poli­isin johdon kor­rup­toituneisu­us ja epäpätevät ja juopot esimiehet puut­tui­v­at. Juo­pon rooli oli lehtimiehel­lä. Sankaripoli­isi oli pyörä­tuo­lia käyt­tävä nainen.

Ilmeis­es­ti jatkoa on tulos­sa. Kir­james­suil­la Häkämies sanoi min­ulle ole­vansa menos­sa tapaa­maan Rosaa kir­japro­jek­tin puitteissa.

Kir­ja sopi hyvin kuunneltavaksi.

 

Kuunneltua: Sixten Korkman, Talous ja humanismi.

Kuun­telin mie­lenki­in­nol­la Six­ten Kork­manin kir­jan Talous ja human­is­mi, vaik­ka oletin, että kovin paljon uut­ta en oppisi, sil­lä tunne Six­tenin ajat­telua hyvin ja talousti­eteetkin sil­lä tasol­la, jota oletin yleis­ta­juisen kir­jan tar­joa­van. Mut­ta Six­te­nil­lä on lois­ta­va taito kiteyt­tää ja yhdis­tel­lä asioi­ta. Tästä kiinnostukseni.

Olin aivan väärässä. Kir­ja opet­ti min­ulle todel­la paljon uut­ta– ei niinkään talousti­eteestä luku­un otta­mat­ta joidenkin pahis­ten – kaiken sort­tis­ten lib­er­taanien – ylilyön­te­jä, joi­hin en ollut vaivau­tunut tutustumaan.

Kir­jas­sa on varsin kat­ta­va aate­his­to­ri­alli­nen osa, joka pain­ot­tuu pitkälti uskon­toi­hin. Siinä sivus­sa Six­ten ratkaisi puoli huoli­mat­tomasti muu­ta­mal­la riv­ille monia askar­rut­ta­neen kysymyk­sen Jumalan olemassaolosta.

Aate­his­to­ri­aa tun­nen sen ver­ran huonos­ti, että en pysty sanomaan, onko Six­tenin yhteen­ve­to pätevä vai vaikut­taako se vain siltä.

Kir­jas­sa käsitel­lään paljon uskon­to­jen vaiku­tus­ta talouteen ja talouskasvu­un. Onko katolis­ten maid­en jäl­keen­jääneisyys seuras­ta kato­lilaisu­ud­es­ta ja protes­tant­tis­ten maid­en men­estys protes­tantismista? En ole koskaan tutus­tunut kalvin­is­mi­in. Six­ten esit­teli sen taloudel­lisen men­estyk­sen uskon­nok­si, jos­sa men­estyvät pää­sevät parati­isi­in vielä kuole­mansa jäl­keenkin. Six­ten pani täl­lä ker­taa Kalvinin suuhun alun perin apos­toli Paavalin lauseen, joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Minä olen usei­ta ker­to­ja kuul­lut väitet­tävän, että lause oli Lutherin kynästä. Se on peräsin Raa­ma­tus­ta Paavalin kir­jeistä ja oli suun­nat­tu alkuseu­rakun­tien erään­lais­ten kib­but­sien kysymyk­seen siitä, onko oikein, että ne keräävät pöy­tien­sä ääreen pait­si vam­maisia, myös työtä vieroksu­via. Jat­ka lukemista “Kuun­nel­tua: Six­ten Kork­man, Talous ja humanismi.”

Ruusun nimi

Min­un piti kuun­nel­la seu­raavak­si Six­ten Kork­manin kir­ja talous ja Human­is­mi, mut­ta kun se ei ollut vielä kuun­nelta­vana, päädyin kuun­tele­maan Umber­to Econ 42 vuot­ta van­han kir­jan Ruusun nimi. Ensin ajat­telin, että mik­si kuun­nel­la kir­ja, jon­ka olen jo lukenut. Tajusin, etten muista kir­jas­ta muu­ta kuin että se oli tavat­toman hyvä, siihen lö´iittyvän teol­o­gisen juonit­telun, tytön ja myrky­tyk­set, päätin kuun­nel­la sen, enkä kadu.

Kir­jan sisäl­löstä ainakin puo­let sen sisäl­löstä on teol­o­gista argu­men­toin­tia, ettenkö sanoisi saivartelua. Min­un oli vaikea päätel­lä, suh­tau­tuiko kir­joit­ta­ja väit­te­lyyn vakavasti vai iro­nis­es­ti. Kir­ja antoi perustei­ta molem­mille tulkin­noille. Jos­sain vai­heessa käsitelti­in luostarin pyhäin­jään­nök­siä. Se meni vah­vasti komi­ikan puolelle, eikä tästä aiheutunut vaikutel­mani kir­jail­i­jas­ta ollut väärä. Googlen mukaan ei ollut uskossa.

Tässä vai­heessa pitää tehdä henkilöko­htainen uskon­tun­nus­tus, tai uskon­not­to­muu­den tun­nus­tus, miten sen vain ottaa. Jat­ka lukemista “Ruusun nimi”

Uusi Keisari Xi Jinping

Jos kuu­lut niihin, jot­ka eivät näh­neet, mihin Putin pyr­ki, sin­un on läh­es velvol­lisu­us lukea sak­salais­ten jour­nal­istin Ste­fan Austin ja Adri­an Geor­gesin kir­ja Xi Jin­pingistä,  jot­tet jou­tu­isi sanomaan samaa uudestaan.

Kak­sikym­men­tä vuot­ta sit­ten olin hyvin opti­misti­nen Kiinan kehi­tyk­ses­tä. Mah­ta­van talouskasvun oli määrä johtaa olo­jen lib­er­al­isoi­tu­miseen, kos­ka autoritäärisen maat eivät voi men­estyä. Näin tun­nut­ti­in usko­van myös Kiinas­sa.  Maas­ta tuli muun muas­sa Suomeen del­e­gaa­tioi­ta tutus­tu­maan oikeusval­tion periaatteisiin.

Sen jäl­keen lib­er­aalien demokra­tioiden men­estys on ollut heikkoa ja Kiina on kään­tynyt aiem­paa autoritäärisem­pään suun­taan. Trumpin, Brex­itin ja keltali­ivien maista ei ole mitään opittavaa.

Kir­jan anta­mat tiedot Kiinas­ta ovat todel­la huolestut­tavia. Silti kir­ja ei ole mus­tavalkoinen vaan panee pohti­maan, ovatko kiinalaiset sit­tenkin veikkaa­mas­sa oikeaa hevos­ta. Jat­ka lukemista “Uusi Keis­ari Xi Jinping”

Annie Ernaux: Vuodet

Olin juuri saanut kuun­nel­luk­si lop­pu­un Mauno Koivis­ton eri­no­maisen kir­jan Venäjän idea, kun tuli tieto Kir­jal­lisu­u­den Nobelin men­e­mis­es­tä ran­skalaiselle Annie Ernaux­ille. Hänen pää­teok­sen­sa Vuodet oli kuun­neltavis­sa Sto­ry­telis­sä, joten val­itsin sen seuraavaksi.

Todel­la hyvin kir­joitet­tu kirja.

Kir­ja koos­t­ui eri­lai­sista muis­toista ja anek­dooteista vuon­na 1940 syn­tyneen kir­jail­i­jan elämän var­relta. Ran­skalaisille luk­i­joille se tar­josi var­maankin nos­tal­gisia muis­to­ja. Min­ul­ta suo­ma­laise­na moni niistä meni ohi, kos­ka en tunne ran­skalaisia poli­itikko­ja enkä maan his­to­ri­an nyansseja.

Sen sijaan min­ulle kir­ja oli opet­tavainen kat­saus ran­skalaisu­u­teen ja sel­l­aiseen Ran­skaan, jos­ta en ole paljon tiennyt.

Kir­jas­sa Sput­nikin lento sijoit­tui vuo­teen 1955. Meil­läpäin Sput­nikia kokoon­nut­ti­in pihalle ihmettelemään lokaku­us­sa 1957. Tämä sai min­ut epäilemään muidenkin his­to­ri­ati­eto­jen täs­mäl­lisyyt­tä. Ei tämä toisaal­ta mikään tietokir­ja ole. Tosin olen saat­tanut ymmärtää tek­stin väärin. Kuun­telemises­sa on se huono puoli, ettei täl­lais­ten asioiden tark­ist­a­mi­nen on työlästä.

Ernaux kuvaa ran­skan his­to­ri­aa pien­i­t­u­loisen ja vasem­mis­to­laisu­ut­ta ihail­e­van ran­skalaisen silmin. Ran­skalaista tässä vasem­mis­to­laisu­udessa on tun­tei­den tärkeys. Pet­tymys oli suuri, kun vasem­mis­to­laiset pres­i­den­tit eivät ole pystyneet taikaiskul­la muut­ta­maan maa­ta. Täl­laiselle poli­it­tiselle prag­maatikolle moinen tuo haaveelli­nen vasem­mis­to­laisu­us on silkkaa hai­ha­tus­ta. Minus­ta vasem­mis­to­laiset pres­i­den­tit muut­ti­vat maataan merkit­tävästi, mut­ta kir­jail­i­ja noteer­aa vain ne heiken­nyk­set, joi­ta on seu­ran­nut oikeis­ton vaalivoitos­ta. Jat­ka lukemista “Annie Ernaux: Vuodet”