Kategoria: Kirja-arviot

Kristillinen äärioikeisto ja Trump (kirja-arvostelu)

Atte Korholan kir­ja Kris­till­i­nen ääri­oikeis­to ja Trump on muut­tanut käsi­tys­täni maail­man nykyti­las­ta enem­män kuin mikään viime aikoina luke­mani. En ole seu­ran­nut uskon­nol­lisen ääri­a­jat­telun nousua Yhdys­val­lis­sa. Olen suh­tau­tunut asi­aan olanko­hau­tuk­sel­la; mah­tu­uhan isoon maa­han hul­lu­ja. Näin on tain­nut asi­aan suh­tau­tua moni muukin min­un taval­lani ajatteleva.

Edelleenkään en tiedä, vas­taako Atte Korholan kir­ja todel­lisu­ut­ta vai onko se räikeästi liioitel­tu. Toivon, että asi­at eivät ole aivan noin huonos­ti, mut­ta vaik­ka vain puo­let olisi tot­ta, ennuste Yhdys­val­to­jen tule­vaisu­ud­es­ta on synkkä.

Kir­jan sanoma lyhyesti min­un tulkitsemanani:

Yhdys­val­lois­sa val­tionkirkko on kiel­let­ty perus­tus­lais­sa. Tämä on luonut tilaa vapaille uskon­nol­lisille liikkeille. Kir­jan kannal­ta merkit­täv­in­tä niistä on 1900-luvun alus­sa nous­sut karis­maat­ti­nen hel­lun­tailaisu­us ja siihen liit­tyvä evanke­likaal­isu­us, molem­mat min­ulle melko aika out­o­ja asioi­ta. Jat­ka lukemista “Kris­till­i­nen ääri­oikeis­to ja Trump (kir­ja-arvostelu)”

Mika Maliranta katsoo pinnan alle

Mika Mali­ran­nan kir­ja Pin­nan alla on syksyn merkit­tävin talous­poli­it­ti­nen kir­ja, lähin­nä kos­ka se sanoo aivan muu­ta kuin muut sanovat. Kun muut kil­pail­e­vat siitä, kuka voiv­ot­telee parhait­en, Mali­ran­ta sanoo, että pin­nan alla tapah­tuu paljon, jota ei näe makroti­las­toista, ja edessämme on vah­van talouskasvun aika.

Tun­nus­tan, että Mali­ran­ta on suosikki­talousti­eteil­i­jäni, joten tätä tek­stiä kan­nat­taa lukea sitä taus­taa vas­ten. Mali­ran­nal­la näyt­tää ole­van aika saman­lainen maku talousti­eteil­i­jöi­den suh­teen kuin min­ul­la. Lop­un kiitok­sis­sa ovat mukana jok­seenkin kaik­ki suosikki­talousti­eteil­i­jäni. En nyt puhu aka­teemi­sista talousti­eteil­i­jöistä vaan niistä, jot­ka otta­vat akti­ivis­es­ti kan­taa talous­poli­it­tiseen keskustelu­un. Aal­to-yliopis­tos­ta tun­nen paljon hyviä ja arvostami­ani taloustieteilijöitä.

Kir­jan alku on voi tun­tua häm­men­tävältä. Suomen kasvunäkymät näyt­tävät hyvältä, kos­ka olemme viime vuosi­na jääneet niin paljon teknolo­gias­sa jäl­keen kil­pail­i­jois­tamme.  Mikä vahvu­us se jäl­keen jäämi­nen nyt oikein on? Jat­ka lukemista “Mika Mali­ran­ta kat­soo pin­nan alle”

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

Kuun­telin Han­na-Riik­ka Kuis­man Fin­lan­dia-ehdokkaan Kor­vaushoito, kos­ka joskus kauan sit­ten olin myötä­vaikut­ta­mas­sa kor­vaushoidon sal­limiseen Suomessa.

Kir­ja alkoi niin kuvot­taval­la huumeri­ip­pu­vu­u­den kuvauk­sel­la, että meinasin jät­tää kesken. Onnek­si en jät­tänyt, sil­lä kir­ja oli todel­la hyvä. Ei turhaan Fin­lan­dia-ehdokkaana, mut­ta ei herkkäluontoisille.

Ihmettelin, mik­si min­ul­la oli kra­pu­lainen olo, vaik­ka en ollut luonut lasil­lis­takaan. Tajusin, että kir­ja sug­geroi min­ua. Toisaal­ta joskus nuore­na osasin hyp­no­ti­soi­da kavere­i­tani kän­ni­in pelkän veden voimal­la. Vaiku­tus oli niin tehokas­ta, että aamul­la herä­sivät kra­pu­laisi­na ja silmät punaisina.

En pal­jas­ta juon­ta, mut­ta kir­jan luet­tuani en katunut sitä, että perus­palve­lu­min­is­ter­inä toin kor­vaushoidon Suomeen. Olisi se tietysti tul­lut ilman min­u­akin, mut­ta vähän myöhem­min. Kun­nia kuu­luu ennen kaikkea Pent­ti Karvoselle.

 

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Luin ja kuun­telin Anu Tör­mäle­hdon romaanin He ovat suo­laa ja val­oa, kir­jan jos­ta Helsin­gin Sanomat kir­joit­ti, että se saat­taa nous­ta syksyn merkit­tävim­mäk­si suomalaisromaaniksi.

Kak­si suo­ma­laista, uskos­sa ole­vaa sion­is­tista kris­tit­tyä lentää Israeli­in, lääkäri Susan­na työsken­nel­läk­seen rai­vat­taval­la maati­lal­la ja sak­sankie­len opet­ta­ja Anu muuten vain ihaile­maansa maahan.

Susan­nan moti­iv­ina on, että pro­fee­tat ovat sanoneet, että Jeesuk­sen toinen tulem­i­nen koit­taa, kun juu­ta­laiset ovat palan­nee Israeli­in. Sik­si hän rahoit­taa juu­ta­lais­ten palu­u­len­to­ja Afrikas­ta Israeli­in. Jat­ka lukemista “Ter­hi Tör­mäle­hto: He ovat suo­laa ja valoa”

Hanna Nohynek, Peloton (kirja-arvostelu)

Tar­tu­in mie­lenki­in­nol­la Ter­hi Hau­tamäen kir­joit­ta­maan THL:n ylilääkäri Han­na Nohynekin elämänkertaan.

Olin tutus­tunut Nohyneki­in THL:n koron­aepi­demi­an tor­jun­nan strate­gis­sa asiantun­ti­jaryh­mässä kok­sas­sa, jon­ka jäs­en­inä oli toinen tois­taan pätevämpiä ihmisiä ja näi­den lisäk­si siis minä. Tässä joukos­sa Han­na oli yksi vakuuttavimmista.

Han­na on myös jump­pa­maikkani Pent­ti Pupi Nohynekin tytär. Pupin ankaru­us ja vaa­tivu­us koros­tu­vat kir­jas­sa mon­een kertaan.
Tiemme ovat näköjään kohdan­neet Han­nan kanssa myös vuon­na 1982 Forssas­sa Koi­järvi-oikeu­denkäyn­nistä, jos­sa Han­na sai 20 päiväsakkoa ja minä 40.

Kir­ja vaikut­ti min­u­un suuresti, kos­ka Han­na on elänyt sel­l­aisen tiedemieselämän, jos­ta minä haaveilin ennen kuin poli­ti­ik­ka vei mukanaan. Jat­ka lukemista “Han­na Nohynek, Pelo­ton (kir­ja-arvostelu)”

Mélissa Da Costa: Kaikki taivaan sini

Olin täysin otet­tu tästä kir­jas­ta. Polveil­e­va, moni­u­lot­teinen ja yllät­tävä juoni tem­paisi mukaansa. Elin viikon kahdessa todel­lisu­udessa, omas­sani ja kir­jan. Joskus ne jopa pyrkivät sekoit­tumaan. Tämä on min­ulle hyvän kir­jan merkki.

En tarkoi­ta hyvää kir­jaa siinä mielessä, että se tavoit­telisi suuria kir­japalk­in­to­ja. Sel­l­aisille kir­joille on toisen­laiset vaatimukset.

Kir­jan syn­ty on itsessään tuhki­mo­ta­ri­na. Nuori kir­jail­i­jak­si halu­a­va Mélis­sa julka­isi sen omakus­tan­teena. Oikea kus­tan­ta­ja löysi sen, ja nyt sitä on myy­ty 600 000 kappaletta.

Ker­toak­seni kir­jail­i­jas­ta enem­män, etsin hän­tä englan­ninkielis­es­tä Wikipedi­as­ta, mut­ta en löytänyt. Kum­mallista. Ran­skalaisil­ta sivus­toil­ta var­maan löytyisi.

Kir­jan läh­tee alkuasetel­mas­ta, jos­sa 26-vuo­tias Emile on saanut diag­noosin harv­inais­es­ta nuoru­u­den Alzheimerista ja hänelle on annet­tu pari vuot­ta eli­naikaa. Hän ei halua viet­tää lop­puelämään­sä sairaalas­sa – sairaala halu­aa sitä tutkimussy­istä ja hänen van­hempansa toivoen sairaalal­ta ihmettä – joten hän ostaa asun­toau­ton ja läh­tee elämän­sä matkalle. Hän etsii matkaseu­raa net­ti-ilmoituk­sel­la, ja yllät­täen siihen vas­taa 29-vuo­tias Joanne.

Nämä kak­si toisilleen tun­tem­aton­ta seikkail­e­vat vuo­den pitkin Pyreneitä ja Etelä-Ran­skaa. Jat­ka lukemista “Mélis­sa Da Cos­ta: Kaik­ki taivaan sini”

Max Weber ja Mika Waltari saivat pohtimaan uskonnon roolia

Six­ten Kork­manin ylly­tyk­ses­tä luin Max Weberin klas­sikko­teok­sen Protes­tant­ti­nen eti­ik­ka ja kap­i­tal­is­min hen­ki. Se on ollut lukulistal­la pitkään.

En kuitenkaan lukenut kir­jaa lop­pu­un, mikä on min­ul­ta hyvin harv­inaista. Muu­ta­makym­men­tä sivua on yhä luke­mat­ta, enkä usko, että tar­tun kir­jaan enää. Kir­jan anti on sen alus­sa, jos­sa Weber pohtii uskon­non vaiku­tus­ta kan­so­jen taloudel­liseen men­estyk­seen. Lopus­sa hän sotkeu­tuu teol­o­giseen keskustelu­un eri protes­tant­tis­ten uskon­tokun­tien eroista ja sivuaa vain sat­un­nais­es­ti niiden vaiku­tus­ta kap­i­tal­is­min nousu­un. Se ei imenyt lukemaan.

Weberin ana­lyysi on merkit­tävä, mut­ta perus­sanoma oli min­ulle jo on tut­tu, kos­ka siitä on tul­lut yleis­es­ti hyväksyt­ty. Protes­tant­ti­nen usko tai vapau­tu­mi­nen katolisen kirkon hol­houk­ses­ta oli voimakkaasti myötä­vaikut­ta­mas­sa kap­i­tal­is­min nousun ja teol­lis­tu­miseen sekä siihen, että talouden pain­opiste siir­tyi Etelä-Euroopas­ta Kes­ki- ja Pohjois-Euroop­paan ja Yhdys­val­toi­hin. Jat­ka lukemista “Max Weber ja Mika Wal­tari sai­vat pohti­maan uskon­non roolia”

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – sopimaton

Ajat­telin jät­tää väli­in Hei­ni Junkkaalan kir­joit­ta­man Pirkko Sai­sion elämänker­ran. Ajat­telin, ettei ana­lyysi usko­vaisen stal­lar­in elämästä kiin­nos­ta. Kun kir­jaa kuitenkin kehut­ti­in maas­ta taivaaseen, päätin käyt­tää melkein 30 tun­tia sen kuun­telu­un, enkä kadu.

Se oli sukel­lus maail­maan, joka oli min­ulle tyystin vieras. Ennen kaikkea kir­ja oli todel­la hyvin kir­joitet­tu. Olen juuri saanut valmi­ik­si omat  muis­tel­mani. Kir­joitin ne itse, mut­ta taidan hävitä surkeasti Junkkaalalle.

Esipuheessa Junkkaala ker­toi, että kir­joit­ti kir­jan sinä-muo­dos­sa. Ratkaisu tun­tui oudol­ta, mut­ta toi­mi todel­la hyvin.

Eniten pidin kir­jan alus­ta, jos­sa käsitelti­in Sai­sion lap­su­ut­ta Kallios­sa. Jat­ka lukemista “Hei­ni Junkkaala: Pirkko Saisio – sopimaton”

García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Min­un oli tarkoi­tus kir­joit­taa kuun­telemis­tani kir­joista, mut­ta muis­telmieni tekem­i­nen kaap­pasi sen ajan. Nyt muis­tel­mat ovat valmi­it, joten kir­joi­tan jois­takin kuun­telemis­tani, en kaik­ista niis­sä kym­menistä, joi­ta olen kuunnellut.

Sadan vuo­den yksinäisyys kuu­luu klas­sikoin, joka min­ul­ta on vain jostain syys­tä jäänyt luke­mat­ta. Sain sen kuun­nel­tua pari viikkoa sitten.

Ensin varoi­tus: kir­jaa ei kan­na­ta kuun­nel­la vaan lukea, ainakin jos on niin huono nim­imuisti kuin min­ul­la. Kir­jan henkilö­gal­le­ria on jok­seenkin run­sas ja henkilöt ovat hyvin saman nimisiä, kos­ka nimet kulke­vat suvussa.

Hyvän kir­jan tun­tee siitä, että ajas­tus­maail­ma siir­tyy kir­jan kir­jan virit­tämään todel­lisu­u­teen. Näin min­ulle kävi, vaik­ka kir­ja itsessään on täysin epäre­al­isti­nen. En tiedä, mik­si tätä tyylisu­un­taan pitäisi kut­sua, kyse on täysin mieliku­vi­tuk­sel­lis­es­ta ker­ronnas­ta, jos­sa ei ole real­is­mista häivääkään. Taval­laan se on greisiä huumo­ria, mut­ta kuitenkin juoneltaan varsin traagi­nen. Ja hyvin koukut­ta­va. Jat­ka lukemista “Gar­cía Márquez: Sadan vuo­den yksinäisyys”

Anne Applebaum: demokratian iltahämärä

Joku Panun Torikahveil­la kehot­ti min­ua tutus­tu­maan Anna Apple­bau­min kir­jaan Demokra­t­ian iltahämärä, jot­ta ymmärtäisin parem­min län­si­mais­sa nou­se­vaa anti-intellek­tuel­lia oikeis­toa. Kuun­telin kir­jan, ja se oli hyvä. Ei se kuitenkaan ääri­oikeis­ton nousua juuri selit­tänyt, vaan tar­josi ryöpyn fak­to­ja ja tapah­tu­mia, joil­ta lib­er­aali­in demokra­ti­aan usko­va voi taivastel­la maail­man menoa.

Yhden seli­tyk­sen tapah­tuneille Apple­baum esit­tää. Hänen mukaansa kol­ma­sosa ihmi­sistä on luon­teeltaan auk­tori­teet­tikaipuisia. He kaipaa­vat vah­vaa johta­jaa ja ennen kaikkea inhoa­vat maail­man mon­imutkaisu­ut­ta. Tämä ei tarkoi­ta, että he oli­si­vat liian tyh­miä käsit­telemään mon­imutkaisia asioi­ta, vaan he eivät vain pidä siitä, että ei voi uskoa yksinker­taisi­in totuuk­si­in. He usko­vat esimerkik­si, että on vain kak­si selvära­jaista sukupuol­ta, kos­ka he halu­a­vat niin olevan.

Olisiko niin, että lehdis­tön val­lan kor­vau­tu­mi­nen some-maail­mal­la on saanut nämä ihmiset löytämään toisen­sa ja saa­maan vahvis­tus­ta uskolleen? Jat­ka lukemista “Anne Apple­baum: demokra­t­ian iltahämärä”