Kategoria: Kirja-arviot

Kuinka rakennetaan vihreä kaupunki (kirja-arvostelu)

Moni on sanonut, etteivät kun­nal­lis­vaalit ole niin tärkeitä, kos­ka val­tu­us­tot eivät päätä juuri mis­tään. Kun sote on alue­val­tu­us­toil­la, kun­nal­lis­vaalit ovat lähin­nä koulu­vaalit. Näin voi olla muut­to­tap­pioalueil­la, mut­ta pääkaupunkiseudul­la ja suuris­sa kaupungeis­sa kun­nal­lis­vaalit ovat ennen kaikkea kaupunkisu­un­nit­telu­vaalit. Tähän on kak­si syytä.

Koulu on tietysti tärkeä, mut­ta koulu­jen osalta kun­nat lähin­nä toteut­ta­vat val­tio­val­lan päätök­siä. Kaupunkisu­un­nit­telus­sa on val­ta­van paljon enem­män harkintavaltaa.

Lisäk­si kaupunkisu­un­nit­telus­sa tehtävät päätök­set vaikut­ta­vat paljon kauem­min. Sain aikanaan perus­palve­lu­min­is­ter­inä omas­ta mielestäni aikaan todel­la paljon, mut­ta ei niistä päätök­sistä ole jäl­jel­lä enää juuri mitään. Olen ollut pitkään myös kaupunkisu­un­nit­telus­ta vas­taavis­sa lau­takun­nista. Kaupungilla kävel­lessäni voin osoitel­la, että tuon sain aikaan ja tuonkin. Raken­nuk­set kestävät noin sata vuot­ta, mut­ta yhdyskun­tarakenne sato­ja vuosia – riip­puen tietysti vähän siitä, kuin­ka nopeasti meren­pin­ta nousee.

Hyvä kaupunkisu­un­nit­telu ratkaisee myös Suomen taloudel­lisen tule­vaisu­u­den, sil­lä nyky­isin taloudelli­nen kasvu tapah­tuu kokon­aan suuris­sa kaupungeis­sa. Muual­lakin tapah­tuu, mut­ta se muu menee valitet­tavasti paljolti otsikon Euroopan Kon­go alle.

Otso Kivekäs on kir­joit­tanut per­hanan hyvän vaa­likir­jan. Rohke­nen kut­sua sitä vaa­likir­jak­si, kos­ka vaalei­hin on nyt on alle kak­si viikkoa. Toise­na ajanko­htana julka­istu­na se olisi jotain aivan muu­ta kuin vaa­likir­ja. Jat­ka lukemista “Kuin­ka raken­netaan vihreä kaupun­ki (kir­ja-arvostelu)”

Hararin Nexus (3): riidankylväjäalgoritmit

Sar­jaku­vakir­jas­sa Aster­ix ja riidankylväjä Julius Ceasar päät­tää kokeil­la voit­ta­mat­toman gal­lialaiskylän nujer­tamista lähet­tämäl­lä sinne riidankylväjän heiken­tämään kyläläis­ten yhteishenkeä. Sama ase on tehokas myös todel­lises­sa maailmassa.

Harari ker­too kir­jas­saan Nexus rohin­go­jen vain­os­ta Myan­maris­sa. Hänen mukaansa uusin vain­oaal­to vuon­na 2016 sai alkun­sa Face­bookin vihan­li­et­son­ta-algo­rit­mista. Toisin kuin Julius Ceasar­il­la Face­bookin per­im­mäisenä tarkoituk­se­na ei ollut vihamielisyyk­sien liet­son­ta, vaan vain lisätä alus­tan koukut­tavu­ut­ta käyt­täjäluku­jen nostamiseksi.

Hararin mukaan tekoä­ly oli oppin­ut suosi­maan vihaa syn­nyt­täviä postauk­sia, kos­ka viha on tun­teista koulut­tavin. Siis tekoä­ly, ei kukaan ihminen.

Lop­putu­lok­se­na oli paljon kuollei­ta ja maas­ta paen­nei­ta. Luin wikipedi­as­ta artikke­lin asi­as­ta. Rohin­go­ja on maas­sa vain­ot­tu jo sil­loin, kun maa­ta kut­sut­ti­in vielä Bur­mak­si eli siis kauan ennen Face­bookia, eikä uusimpi­en vain­o­jenkaan kohdal­la puhut­tu mitään Face­book­ista. Täysin tuules­ta tem­mat­tu ei silti tarvitse olla väit­teen, että tätä viimeis­in­tä vain­oaal­toa kiihdyt­ti Face­bookin har­joit­ta­ma vihan­li­et­son­ta. Mut­ta tässä siis pieni varaus kir­jan luotet­tavu­u­teen tältä osin. Jat­ka lukemista “Hararin Nexus (3): riidankylväjäalgoritmit”

Harari 2: Totuuden jälkeinen aika

Harari ei ker­tonut some-julk­isu­ud­es­ta oikeas­t­aan mitään, jota en olisi tien­nyt jo aiem­min, mut­ta esit­ti sen niin selkeästi, että omatkin ajatuk­seni selkenivät.

Ihmi­nen ajat­telee ja muis­taa asioi­ta pääasi­as­sa tari­noiden kaut­ta. Pitkänkin tari­nan pystyy paina­maan mieleen­sä, mut­ta puhe­lin­luet­te­loa on toiv­o­ton­ta oppia ulkoa.

Tar­i­nat ovat siis tärkeämpiä kuin yksit­täiset fak­tat. Tar­i­nat kulke­vat tehokkaasti myös huhuina ja salaliittoteorioina.

Aiem­mas­sa tiedo­tus­maail­mas­sa uutisen julka­isu oli kiin­ni pää­toimit­ta­jas­ta. Tämän oli kun­nia-asia tark­istaa, että julka­istu tieto piti paikkansa. Jos pää­toimit­ta­ja ei tehnyt tätä huolel­la, Suomes­sa oli aina viime kädessä Julkisen sanan neu­vos­to. Jat­ka lukemista “Harari 2: Totu­u­den jälkeinen aika”

Harari: Nexus (1): Erehtymättömyyden riesa

Kuun­telin Yuval Noah Hararin kir­jan Nexus, tietoverko­jen lyhyt his­to­ria. Kir­jan tarkoi­tus oli varoit­taa hallinnas­ta pää­sevän tekoä­lyn vaaroista ihmiskun­nalle. Varoi­tus voi olla paikallaan, mut­ta juuri tämä koh­ta kir­jas­ta oli vähem­män vaku­ut­tavaa kuin muut osat.

Luk­i­jaystäväl­lisyyt­tä ajatellen pilkon kir­jan kom­men­toin­nin osi­in. Niin paljon mie­lenki­in­toista tässä oli.

Harari on his­to­ri­oit­si­ja. Parhaim­mil­laan hän onkin ker­toes­saan eri­lai­sista his­to­ri­an anek­dooteista. Niitä kir­jas­sa riit­tää ja ne ovat mielenkiintoisia.

Tek­stin perus­teel­la Harari ei ole usko­vainen, mut­ta suh­tau­tuu uskon­toon vähän niin kuin minäkin: uskon­to tekee yhteisöstä vahvem­man anta­mal­la sille yht­enäisen eet­tisen kood­in. Usko­vaiset ovat tun­netusti onnel­lisem­pia kuin muut. Jat­ka lukemista “Harari: Nexus (1): Ere­htymät­tömyy­den riesa”

Kristillinen äärioikeisto ja Trump (kirja-arvostelu)

Atte Korholan kir­ja Kris­till­i­nen ääri­oikeis­to ja Trump on muut­tanut käsi­tys­täni maail­man nykyti­las­ta enem­män kuin mikään viime aikoina luke­mani. En ole seu­ran­nut uskon­nol­lisen ääri­a­jat­telun nousua Yhdys­val­lis­sa. Olen suh­tau­tunut asi­aan olanko­hau­tuk­sel­la; mah­tu­uhan isoon maa­han hul­lu­ja. Näin on tain­nut asi­aan suh­tau­tua moni muukin min­un taval­lani ajatteleva.

Edelleenkään en tiedä, vas­taako Atte Korholan kir­ja todel­lisu­ut­ta vai onko se räikeästi liioitel­tu. Toivon, että asi­at eivät ole aivan noin huonos­ti, mut­ta vaik­ka vain puo­let olisi tot­ta, ennuste Yhdys­val­to­jen tule­vaisu­ud­es­ta on synkkä.

Kir­jan sanoma lyhyesti min­un tulkitsemanani:

Yhdys­val­lois­sa val­tionkirkko on kiel­let­ty perus­tus­lais­sa. Tämä on luonut tilaa vapaille uskon­nol­lisille liikkeille. Kir­jan kannal­ta merkit­täv­in­tä niistä on 1900-luvun alus­sa nous­sut karis­maat­ti­nen hel­lun­tailaisu­us ja siihen liit­tyvä evanke­likaal­isu­us, molem­mat min­ulle melko aika out­o­ja asioi­ta. Jat­ka lukemista “Kris­till­i­nen ääri­oikeis­to ja Trump (kir­ja-arvostelu)”

Mika Maliranta katsoo pinnan alle

Mika Mali­ran­nan kir­ja Pin­nan alla on syksyn merkit­tävin talous­poli­it­ti­nen kir­ja, lähin­nä kos­ka se sanoo aivan muu­ta kuin muut sanovat. Kun muut kil­pail­e­vat siitä, kuka voiv­ot­telee parhait­en, Mali­ran­ta sanoo, että pin­nan alla tapah­tuu paljon, jota ei näe makroti­las­toista, ja edessämme on vah­van talouskasvun aika.

Tun­nus­tan, että Mali­ran­ta on suosikki­talousti­eteil­i­jäni, joten tätä tek­stiä kan­nat­taa lukea sitä taus­taa vas­ten. Mali­ran­nal­la näyt­tää ole­van aika saman­lainen maku talousti­eteil­i­jöi­den suh­teen kuin min­ul­la. Lop­un kiitok­sis­sa ovat mukana jok­seenkin kaik­ki suosikki­talousti­eteil­i­jäni. En nyt puhu aka­teemi­sista talousti­eteil­i­jöistä vaan niistä, jot­ka otta­vat akti­ivis­es­ti kan­taa talous­poli­it­tiseen keskustelu­un. Aal­to-yliopis­tos­ta tun­nen paljon hyviä ja arvostami­ani taloustieteilijöitä.

Kir­jan alku on voi tun­tua häm­men­tävältä. Suomen kasvunäkymät näyt­tävät hyvältä, kos­ka olemme viime vuosi­na jääneet niin paljon teknolo­gias­sa jäl­keen kil­pail­i­jois­tamme.  Mikä vahvu­us se jäl­keen jäämi­nen nyt oikein on? Jat­ka lukemista “Mika Mali­ran­ta kat­soo pin­nan alle”

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

Kuun­telin Han­na-Riik­ka Kuis­man Fin­lan­dia-ehdokkaan Kor­vaushoito, kos­ka joskus kauan sit­ten olin myötä­vaikut­ta­mas­sa kor­vaushoidon sal­limiseen Suomessa.

Kir­ja alkoi niin kuvot­taval­la huumeri­ip­pu­vu­u­den kuvauk­sel­la, että meinasin jät­tää kesken. Onnek­si en jät­tänyt, sil­lä kir­ja oli todel­la hyvä. Ei turhaan Fin­lan­dia-ehdokkaana, mut­ta ei herkkäluontoisille.

Ihmettelin, mik­si min­ul­la oli kra­pu­lainen olo, vaik­ka en ollut luonut lasil­lis­takaan. Tajusin, että kir­ja sug­geroi min­ua. Toisaal­ta joskus nuore­na osasin hyp­no­ti­soi­da kavere­i­tani kän­ni­in pelkän veden voimal­la. Vaiku­tus oli niin tehokas­ta, että aamul­la herä­sivät kra­pu­laisi­na ja silmät punaisina.

En pal­jas­ta juon­ta, mut­ta kir­jan luet­tuani en katunut sitä, että perus­palve­lu­min­is­ter­inä toin kor­vaushoidon Suomeen. Olisi se tietysti tul­lut ilman min­u­akin, mut­ta vähän myöhem­min. Kun­nia kuu­luu ennen kaikkea Pent­ti Karvoselle.

 

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Luin ja kuun­telin Anu Tör­mäle­hdon romaanin He ovat suo­laa ja val­oa, kir­jan jos­ta Helsin­gin Sanomat kir­joit­ti, että se saat­taa nous­ta syksyn merkit­tävim­mäk­si suomalaisromaaniksi.

Kak­si suo­ma­laista, uskos­sa ole­vaa sion­is­tista kris­tit­tyä lentää Israeli­in, lääkäri Susan­na työsken­nel­läk­seen rai­vat­taval­la maati­lal­la ja sak­sankie­len opet­ta­ja Anu muuten vain ihaile­maansa maahan.

Susan­nan moti­iv­ina on, että pro­fee­tat ovat sanoneet, että Jeesuk­sen toinen tulem­i­nen koit­taa, kun juu­ta­laiset ovat palan­nee Israeli­in. Sik­si hän rahoit­taa juu­ta­lais­ten palu­u­len­to­ja Afrikas­ta Israeli­in. Jat­ka lukemista “Ter­hi Tör­mäle­hto: He ovat suo­laa ja valoa”

Hanna Nohynek, Peloton (kirja-arvostelu)

Tar­tu­in mie­lenki­in­nol­la Ter­hi Hau­tamäen kir­joit­ta­maan THL:n ylilääkäri Han­na Nohynekin elämänkertaan.

Olin tutus­tunut Nohyneki­in THL:n koron­aepi­demi­an tor­jun­nan strate­gis­sa asiantun­ti­jaryh­mässä kok­sas­sa, jon­ka jäs­en­inä oli toinen tois­taan pätevämpiä ihmisiä ja näi­den lisäk­si siis minä. Tässä joukos­sa Han­na oli yksi vakuuttavimmista.

Han­na on myös jump­pa­maikkani Pent­ti Pupi Nohynekin tytär. Pupin ankaru­us ja vaa­tivu­us koros­tu­vat kir­jas­sa mon­een kertaan.
Tiemme ovat näköjään kohdan­neet Han­nan kanssa myös vuon­na 1982 Forssas­sa Koi­järvi-oikeu­denkäyn­nistä, jos­sa Han­na sai 20 päiväsakkoa ja minä 40.

Kir­ja vaikut­ti min­u­un suuresti, kos­ka Han­na on elänyt sel­l­aisen tiedemieselämän, jos­ta minä haaveilin ennen kuin poli­ti­ik­ka vei mukanaan. Jat­ka lukemista “Han­na Nohynek, Pelo­ton (kir­ja-arvostelu)”

Mélissa Da Costa: Kaikki taivaan sini

Olin täysin otet­tu tästä kir­jas­ta. Polveil­e­va, moni­u­lot­teinen ja yllät­tävä juoni tem­paisi mukaansa. Elin viikon kahdessa todel­lisu­udessa, omas­sani ja kir­jan. Joskus ne jopa pyrkivät sekoit­tumaan. Tämä on min­ulle hyvän kir­jan merkki.

En tarkoi­ta hyvää kir­jaa siinä mielessä, että se tavoit­telisi suuria kir­japalk­in­to­ja. Sel­l­aisille kir­joille on toisen­laiset vaatimukset.

Kir­jan syn­ty on itsessään tuhki­mo­ta­ri­na. Nuori kir­jail­i­jak­si halu­a­va Mélis­sa julka­isi sen omakus­tan­teena. Oikea kus­tan­ta­ja löysi sen, ja nyt sitä on myy­ty 600 000 kappaletta.

Ker­toak­seni kir­jail­i­jas­ta enem­män, etsin hän­tä englan­ninkielis­es­tä Wikipedi­as­ta, mut­ta en löytänyt. Kum­mallista. Ran­skalaisil­ta sivus­toil­ta var­maan löytyisi.

Kir­jan läh­tee alkuasetel­mas­ta, jos­sa 26-vuo­tias Emile on saanut diag­noosin harv­inais­es­ta nuoru­u­den Alzheimerista ja hänelle on annet­tu pari vuot­ta eli­naikaa. Hän ei halua viet­tää lop­puelämään­sä sairaalas­sa – sairaala halu­aa sitä tutkimussy­istä ja hänen van­hempansa toivoen sairaalal­ta ihmettä – joten hän ostaa asun­toau­ton ja läh­tee elämän­sä matkalle. Hän etsii matkaseu­raa net­ti-ilmoituk­sel­la, ja yllät­täen siihen vas­taa 29-vuo­tias Joanne.

Nämä kak­si toisilleen tun­tem­aton­ta seikkail­e­vat vuo­den pitkin Pyreneitä ja Etelä-Ran­skaa. Jat­ka lukemista “Mélis­sa Da Cos­ta: Kaik­ki taivaan sini”