Iida Rauma: Hävitys

Kuun­telin Fin­lan­dia-voit­ta­jan jo jokin viikko sit­ten, mut­ta en ole osan­nut oikein päät­tää, mitä siitä kirjoittaisin.

Mielestäni paras kir­ja ei voit­tanut, mut­ta ehkäpä tärkein kir­ja kuitenkin voitti.

Kir­ja on aut­ofik­tio kouluk­iusaamis­es­ta. Aihe on min­ulle häm­men­tävä, kos­ka en tiedä oikein, mitä sille pitäisi tai voisi tehdä.

En lähde arvioimaan kir­jaa kir­jal­lise­na työnä. Sanon vain, että se siir­si min­ut ja ajatuk­set omaan maail­maansa, mikä on aina hyvän kir­jan merk­ki. Kovin mukavaa siinä maail­mas­sa ei kyl­lä ollut.

Iida Rau­ma oksen­taa vihansa, katkeruuten­sa ja tuskansa luk­i­jan päälle val­ta­vana tyk­i­tyk­senä. Hän­tä näyt­tää raivos­tut­ta­van muun muas­sa kaik­ki, esimerkik­si Turun kaupunkisu­un­nit­telu. Helsinkiläisenä tyy­dyn kom­men­toimaan tätä vain asi­aa koske­val­la liikennemerkillä.

Jat­ka lukemista “Iida Rau­ma: Hävitys”

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Jos ei tietäisi, ei kuvit­telisi kir­joil­la Stalk­er-vuodet ja Taivaan­pal­lo ole­van sama kir­joit­ta­ja. Niin eri­laisia kir­jat ovat. Jos yhteistä alkaa etsiä, se löy­tyy ehkä kyvys­tä päästä todel­la hyvin päähenkilön pään sisälle.  Yhteistä oli myös, että molem­mat oli­vat todel­la hyviä.

Kir­jan minä on syn­tynyt vuon­na 1954. Hän opiske­li yhteiskun­tati­eteitä Tam­pereel­la. Siel­lä hänet pes­tat­ti­in yhteiskun­nal­liseen kohort­ti­tutkimuk­seen, jos­sa oli määrä seu­ra­ta vuon­na 1954 syn­tynei­den elämää. Hänet palkat­ti­in seu­raa­maan lähin­nä omia entisiä luokkatovereitaan.

Pikkuhil­jaa pal­jas­tui, ettei kyse ollut mitään tieteel­lis­es­tä tutkimuk­ses­ta, vaan DDR:stä ohja­tus­ta urkinnasta.

Teos on ankkuroitu Suo­ma­laiseen yhteiskun­taan ja siinä esi­in­tyy run­saasti oikei­ta ihmisiä, kuten Eero Taival­saari ja Per Sten­bäck. Pääjuoni on silti täysin fik­ti­ivi­nen. Tais­to­laiset tekivät vaik­ka mitä,  mut­ta tuo­hon heille ei sen­tään ollut resursse­ja. Jat­ka lukemista “Olli Jalo­nen: Stalker-vuodet”

Sami Tissari: Krysa

Olin aivan myy­ty kuun­nel­tuani Sami Tis­sarin kir­jan Krysa. En voi kir­jas­ta paljon ker­toa spoilaa­mat­ta sitä, sil­lä kir­ja koos­t­uu pienistä eri ajanko­htia koske­vista pala­sista, jot­ka pikkuhil­jaa kuroutu­vat yhdek­si juonek­si. Näen­näis­es­ti irral­lis­ten ker­to­musten kurou­tu­mi­nen pikkuhil­jaa yhdek­si kokon­aisu­udek­si toi­mi vaikuttavasti.

On kuin kir­jail­i­ja olisi leikel­lyt kir­jan pieniksi palasik­si ja heit­tänyt ne ilmaan ja poimin­ut sat­un­naises­sa järjestyk­sessä. Tämä on nykykir­jal­lisu­udessa tut­tu tehokeino, mut­ta kir­ja olisi ollut eri­no­mainen myös per­in­teis­es­ti kro­nol­o­gis­es­ti esitettynä.

Ehkä sen voi spoilaa­mat­ta sanoa, että kir­jas­sa esitetään nykyiselle his­to­ri­allemme rin­nakkaista his­to­ri­aa. Tapah­tu­mat alka­vat 1970-luvul­ta ja kul­mi­noitu­vat vuo­den 2019 Neu­vos­toli­itossa, siis todel­lakin Neu­vos­toli­itossa. Jat­ka lukemista “Sami Tis­sari: Krysa”

Risto Murto: Puuttuvat puoli miljoonaa

Eläkey­htiö Var­man toim­i­tusjo­hta­ja Ris­to Mur­to on kir­joit­tanut vaikut­ta­van ana­lyysin Suomen ja maail­man väestökysymyk­sistä. Täl­laista entistä tilas­toti­eteil­i­jää kir­jan ote ilah­dut­ti. Tiukkaa asi­aa ymmär­ret­tävässä muodossa.

Kir­jan päävi­este­jä on, että talouskasvu edel­lyt­täisi kas­vavaa väestöä. Kun Ruot­si väk­iluku kas­vaa ja Suomen tulee pienen­tymään, Suomen taloudelli­nen tule­vaisu­us on huo­mat­tavasti Ruot­sia heikompi.

Eläkey­htiön toim­i­tusjo­hta­jal­ta on ymmär­ret­tävää mure­htia pieniä syn­tyviä ikälu­okkia. Työikäiset mak­sa­vat eläkeikäis­ten eläk­keet. Tästä tulee mak­sajille raskas­ta, jos ikälu­okat pienenevät. Jat­ka lukemista “Ris­to Mur­to: Puut­tuvat puoli miljoonaa”

Markku Mäkijärvi: Koronapeli

HUS:n johta­jaylilääkäri Markku Mäk­i­järvi on julkaissut kir­jana korona-ajan päiväkir­jansa. Min­ulle kir­jan aihe oli vielä kiin­nos­tavampi kuin monille muille, sil­lä olin­han seu­ran­nut Suomen koron­apoli­ti­ikkaa erään­laiselta näköala­paikalta THL:n Koron­aepi­demi­an tor­jun­nan strate­gises­sa asiantun­ti­jaryh­mässä, Kotsa-ryhmässä.

Joskus suun­nit­telin myös omaa kir­jaa Suomen koron­apoli­ti­ikas­ta, lähin­nä kuitenkin siltä kannal­ta, miten käsi­tys asi­as­ta muut­tui mon­een ker­taan. Tiedon karttues­sa ja muuttues­sa järkevät ihmiset muut­ta­vat tietysti myös näke­myk­siään. Ne toiset sit­ten arvostel­e­vat takinkään­täjäk­si. Tässä tapah­tui aika mon­ta kään­net­tä. Se kir­ja olisi kuitenkin min­ulle turhan työläs, joten var­maankin se jää kirjoittamatta.

Mäk­i­jär­ven kir­jas­ta välit­tyi lähin­nä jatku­va kaaos. Sairaalalaitok­sen epi­demia aset­ti aika kohtu­ut­tomaan tilanteeseen, mut­ta hienos­ti siitä selvittiin.

Min­un huomiotani kiin­nit­ti tieto siitä, kuin­ka usein min­is­teri Kiu­ru soit­ti Mäk­i­järvelle ja yrit­ti vaikut­taa ja taisi siinä men­estyäkin, hänen asiantun­ti­jalausun­toi­hin­sa. Minus­ta min­is­teri ei saa noin menetel­lä. Jat­ka lukemista “Markku Mäk­i­järvi: Koronapeli”

René Nyberg: Ruotsin ja Venäjän välissä

Tämäkin kir­ja kuu­lui niihin, jot­ka päätin kuun­nel­la velvol­lisu­u­den tun­nos­ta tut­tua kir­jail­i­jaa kohtaan. Mut­ta kyl­lä kannatti!

Olen ennenkin sanonut, että koulun his­to­ri­anope­tus oli min­un aikanani aika heikkoa, vaik­ka oma his­to­ri­an opet­ta­jani oli sinän­sä hyvin pätevä. Koko Bri­tann­ian mullis­tanut ja teol­lisen val­lanku­mouk­sen kär­jistänyt Mainio val­lanku­mous selostet­ti­in his­to­ri­ankir­jas­sa hal­lit­si­ja­su­vun per­heri­itana eikä Suomen his­to­ri­as­sa kat­sot­tu edes aiheel­lisek­si maini­ta sitä, että 1600-luvun lop­un nälän­hätä, rut­to ja iso­vi­ha pudot­ti­vat Suomen asukaslu­vun kolmannekseen.

Käsi­tyk­seni sekä Venäjän että Ruotsin his­to­ri­as­ta mullis­tui Renén kir­jan ansioista. Koulus­sa sain sen käsi­tyk­sen, että Ruot­si ja Venäjä oli­vat tois­t­en­sa päävi­hol­lisia ja että nämä vihol­lisu­udet kohdis­tu­i­v­at Suomen itärajaan.

Kir­jan mukaan Venäjän päähuomio oli etelässä ja että tataarien (koulus­sa puhut­ti­in mon­goleista) vaiku­tus Venäjän his­to­ri­as­sa ja vielä nykyisessä hallintoma­llis­sa oli merkit­tävä. Vaik­ka Venäjä oli itsenäistynyt tataarien val­lan alta, maa mak­soi vero tataareille, Kul­taiselle ordalle pitkään. Jat­ka lukemista “René Nyberg: Ruotsin ja Venäjän välissä”

Kari Häkämies ja Rosa Meriläinen: epäpyhä liitto

Aika ennakkolu­u­loise­na aloin kuun­nelle Rosa Mer­iläisen ja Kari Häkämiehen tuoret­ta dekkaria Epäpy­hä liit­to. Oli vaikea yhdis­tää Rosaa dekkarei­hin ja vielä vaikeam­paa oli kuvitel­la, miten kak­si niin eri­laista henkilöä saisi­vat aikaan yhteisen kir­jan, joka olisi sisäis­es­ti edes aut­tavasti johdon­mukainen. Väki­val­ta kuu­luu dekkarei­hin, mut­ta täl­lä ker­taa ajat­telin suurim­man väki­val­lan uhan kohdis­tu­van kir­joit­ta­jien keskinäisi­in väleihin.

Yleen­sä kuitenkin kahlaan läpi tut­tu­jen kir­joit­ta­mat kir­jat, joten päätin uhra­ta aikaa tähänkin.

Kir­ja yli yllät­tävän hyvä. Henkilöhah­mot oli­vat dekkarikir­jak­si ihan ehjiä, juoni oli mie­lenki­in­toinen, lop­pu­ratkaisu siedet­tävässä määrin mah­dolli­nen ja aihe ajanko­htainen. Kir­ja oli aika-ajoin suo­ras­taan koukuttava.

Kir­jas­sa liikut­ti­in val­tioen­em­mistöisen ener­giay­htiön val­tatais­telus­sa, ympäristöak­tivis­mis­sa, venäläisessä agent­ti­maail­mas­sa, min­is­te­rien seikkailuis­sa, isän ja tyt­tären vaikeis­sa väleis­sä ja tietysti poli­isin arkimaailmassa.

Täl­lä ker­taa kliseemäi­nen poli­isin johdon kor­rup­toituneisu­us sekä epäpätevät ja juopot esimiehet puut­tui­v­at. Juo­pon rooli oli lehtimiehel­lä. Sankaripoli­isi oli pyörä­tuo­lia käyt­tävä nainen.

Ilmeis­es­ti jatkoa on tulos­sa. Kir­james­suil­la Häkämies sanoi min­ulle ole­vansa menos­sa tapaa­maan Rosaa kir­japro­jek­tin puitteissa.

Kir­ja sopi hyvin kuunneltavaksi.

 

Kuunneltua: Sixten Korkman, Talous ja humanismi.

Kuun­telin mie­lenki­in­nol­la Six­ten Kork­manin kir­jan Talous ja human­is­mi, vaik­ka oletin, että kovin paljon uut­ta en oppisi, sil­lä tun­nen Six­tenin ajat­telua hyvin ja talousti­eteetkin sil­lä tasol­la, jota oletin yleis­ta­juisen kir­jan tar­joa­van. Mut­ta Six­te­nil­lä on lois­ta­va taito kiteyt­tää ja yhdis­tel­lä asioi­ta. Tästä kiinnostukseni.

Olin aivan väärässä. Kir­ja opet­ti min­ulle todel­la paljon uut­ta– ei niinkään talousti­eteestä luku­un otta­mat­ta joidenkin pahis­ten – kaiken sort­tis­ten lib­er­taarien – ylilyön­te­jä, joi­hin en ollut vaivau­tunut tutustumaan.

Kir­jas­sa on varsin kat­ta­va aate­his­to­ri­alli­nen osa, joka pain­ot­tuu pitkälti uskon­toi­hin. Siinä sivus­sa Six­ten ratkaisi puoli­huoli­mat­tomasti muu­ta­mal­la riv­ille monia askar­rut­ta­neen kysymyk­sen Jumalan olemassaolosta.

Aate­his­to­ri­aa tun­nen sen ver­ran huonos­ti, että en pysty sanomaan, onko Six­tenin yhteen­ve­to pätevä vai vaikut­taako se vain siltä.

Kir­jas­sa käsitel­lään paljon uskon­to­jen vaiku­tus­ta talouteen ja talouskasvu­un. Onko katolis­ten maid­en jäl­keen­jääneisyys seu­raus­ta kato­lilaisu­ud­es­ta ja protes­tant­tis­ten maid­en men­estys protes­tantismista? En ole koskaan tutus­tunut kalvin­is­mi­in. Six­ten esit­teli sen taloudel­lisen men­estyk­sen uskon­nok­si, jos­sa men­estyvät pää­sevät parati­isi­in vielä kuole­mansa jäl­keenkin. Six­ten pani täl­lä ker­taa Kalvinin suuhun alun perin apos­toli Paavalin lauseen “joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”. Minä olen usei­ta ker­to­ja kuul­lut väitet­tävän, että lause oli Lutherin kynästä. Se on peräisin Raa­ma­tus­ta Paavalin kir­jeistä ja oli suun­nat­tu alkuseu­rakun­tien erään­lais­ten kib­but­sien kysymyk­seen siitä, onko oikein, että ne keräävät pöy­tien­sä ääreen pait­si vam­maisia, myös työtä vieroksu­via. Jat­ka lukemista “Kuun­nel­tua: Six­ten Kork­man, Talous ja humanismi.”

Ruusun nimi (kirja-arvostelu)

Min­un piti kuun­nel­la seu­raavak­si Six­ten Kork­manin kir­ja Talous ja human­is­mi, mut­ta kun se ei ollut vielä kuun­nelta­vana, päädyin kuun­tele­maan Umber­to Econ 42 vuot­ta van­han kir­jan Ruusun nimi. Ensin ajat­telin, että mik­si kuun­nel­la kir­ja, jon­ka olen jo lukenut. Tajusin, etten muista kir­jas­ta muu­ta kuin että se oli tavat­toman hyvä, siihen liit­tyvän teol­o­gisen juonit­telun, tytön ja myrky­tyk­set, joten päätin kuun­nel­la sen, enkä kadu.

Kir­jan sisäl­löstä ainakin puo­let on teol­o­gista argu­men­toin­tia, ettenkö sanoisi saivartelua. Min­un oli vaikea päätel­lä, suh­tau­tuiko kir­joit­ta­ja väit­te­lyyn vakavasti vai iro­nis­es­ti. Kir­ja antoi perustei­ta molem­mille tulkin­noille. Jos­sain vai­heessa käsitelti­in luostarin pyhäin­jään­nök­siä. Se meni vah­vasti komi­ikan puolelle, eikä tästä aiheutunut vaikutel­mani kir­jail­i­jas­ta ollut väärä. Googlen mukaan ei ollut uskossa.

Tässä vai­heessa pitää tehdä henkilöko­htainen uskon­tun­nus­tus, tai uskon­not­to­muu­den tun­nus­tus, miten sen vain ottaa. Jat­ka lukemista “Ruusun nimi (kir­ja-arvostelu)”

Uusi Keisari Xi Jinping

Jos kuu­lut niihin, jot­ka eivät näh­neet, mihin Putin pyr­ki, sin­un on läh­es velvol­lisu­us lukea sak­salais­ten jour­nal­istin Ste­fan Austin ja Adri­an Geor­gesin kir­ja Xi Jin­pingistä,  jot­tet jou­tu­isi sanomaan samaa uudestaan.

Kak­sikym­men­tä vuot­ta sit­ten olin hyvin opti­misti­nen Kiinan kehi­tyk­ses­tä. Mah­ta­van talouskasvun oli määrä johtaa olo­jen lib­er­al­isoi­tu­miseen, kos­ka autoritäärisen maat eivät voi men­estyä. Näin tun­nut­ti­in usko­van myös Kiinas­sa.  Maas­ta tuli muun muas­sa Suomeen del­e­gaa­tioi­ta tutus­tu­maan oikeusval­tion periaatteisiin.

Sen jäl­keen lib­er­aalien demokra­tioiden men­estys on ollut heikkoa ja Kiina on kään­tynyt aiem­paa autoritäärisem­pään suun­taan. Trumpin, Brex­itin ja keltali­ivien maista ei ole mitään opittavaa.

Kir­jan anta­mat tiedot Kiinas­ta ovat todel­la huolestut­tavia. Silti kir­ja ei ole mus­tavalkoinen vaan panee pohti­maan, ovatko kiinalaiset sit­tenkin veikkaa­mas­sa oikeaa hevos­ta. Jat­ka lukemista “Uusi Keis­ari Xi Jinping”