Hallituksen excel-joukkue on keksinyt, että on koulutusrahojen parasta käyttöä, jos kukin opiskelee vain yhden tutkinnon. Päättely menee niin, että ensimmäinen tutkinto nostaa tuloja enemmän kuin sen päälle opiskeltu toinen tutkinto, joten kannattaa rahoittaa se toinen tutkinto mahdollisimman monelle ja toista ei kenellekään.
Yleensä hallitus ajattelee vain yritysten etua, mutta tässä se on unohdettu kokonaan. Laaja-alaisesti osaavista on hyötyä yrityksille, eivätkä meidän työmarkkinamme toimi niin, että tämä hyöty näkyisi kokonaan työntekijän palkassa. Maailma on muuttunut niin monimutkaiseksi, ettemme pärjää pelkästään putkinäköisillä yhden alan osaajilla. Juuri äsken valittiin Kelan pääjohtajaksi henkilö, jolla on sekä juristin että lääkärin tutkinto. Tuhlausta?
Minusta nappikoulutus sairaalan johtajalle olisi lääkärintutkinto ja sen päälle tuotantotalousinsinöörin tutkinto. Sellainen säästäisi tutkinnon hinnan moninkertaisesti.
Myönnän, että on olemassa ongelma. On joukko ihmisiä, jotka ovat niin ihastuneet opiskelijaelämään, että alkavat lukea heti uutta tutkintoa, kun saavat edellisen valmiiksi, mutta nyt ammutaan kärpästä tykillä.
Pyrkimys on myös vaikeuttaa opiskelualan vaihtoa. Se, minkä on 18- vuotiaana valinnut, siinä on pysyttävä, vaikka valita osoittautuisi virheeksi.
Tästä on vain puheita eikä ole hallituksen esitystä, mutta olen huomannut, että mitä kummallisimmat ajatukset voivat yllättäen muuttua hallituksen esityksiksi, joten kommentoin varmuuden vuoksi myös tätä.
Minä olen itse vaihtanut pääainetta. Meillä oli joskus valtiotieteellisessä tiedekunnassa assistenttitapaaminen. Siihen aikaan assistentin paikka oli hyvin haluttu ja niihin valittiin lähinnä opiskelijoista parhaita. Melkein kaikki olivat vaihtaneet pääainetta tai peräti tiedekuntaa ja menestyneet sen jälkeen uudella alallaan hyvin. Eri aineiden välillä haahuilu ei ole tuhlausta vaan erittäin hyödyllistä.
Virhe oppiaineen valinnassa johtaa myös hyvin epämotivoituneisiin työntekijöihin, ellei virhettä voi korjata.
Hallitus myös kaavailee, että ihmisen kuuluu opiskella työuransa alussa ja tulla sillä toimeen seuraavat 45 vuotta. Kommentoin tätä seuraavassa postauksessa.
Laaja-alaisempi osaaminen on tärkeää, mutta en ole varma onko usean kokonaisen tutkinnon suorittaminen siihen järkevä tie. Jossain sairaalan johtajan pallilla voi olla tarpeen, mutta useimmiten riittäisi juuri lopussa kuvailemasi kaltainen haahuileva paljon erilaisia sivuaineita sisältävä yksi tutkinto. Ja sillä johtajaksi haluavalla lääkärillä varmasti on riittävästi rahaa toisen tutkinnon rahoittamiseen ilman yhteiskunnan suurempaa tukea.
Eli sen sijaan, että helpotettaisiin useiden tutkintojen suorittamista, pitäisi helpottaa alan vaihtamista opintojen kesken, ja tutkintojen kursimista kasaan hyvinkin hajanaisista osista. Nykytilanne jossa kannustetaan ensikertalais- ja sijaisuuspisteillä vastavalmistuneita ylioppilaita pitämään välivuosia ja hakemaan kerta toisensa jälkeen yhteen tiettyyn tutkinto-ohjelmaan josta sitten tulee valmistua minimiajassa tehokkuusoptimoidun putken läpi, on monella tapaa mahdollisimman huono malli.
Tämä! Nykyään Helsingin yliopistossa on käytössä Sisu-niminen opintojärjestelmä, jota kautta hoidetaan kursseille ilmoittautuminen. Järjestelmä ei anna ilmoittautua kurssille, ellei se sovi tiukasti ennalta tehtyyn opistosuunnitelmaan.
Kun itse aloitin opinnot vähän päälle kaksi vuosikymmentä sitten, kaikki tiedekunnat julkaisivat lukuvuoden opinto-ohjelmansa niteinä. Humanistisen tiedekunnan painotuote oli kuusisataasivuinen järkäle. Otin tavakseni selata oppaat läpi, ja osallistua mahdollisimman monen kiinnostavalta kuulostavan kurssin alkuluennoille. Niistä sitten karsiutui moni pois huonon luennoijan tai sittenkin epäkiinnostavan aiheen takia. Koska olin päässyt yliopistoon rankan pääsykokeen kautta johon luin ahkerasti (tässä siis viittaus aiempiin Soininvaaran blogimerkintöihin), pääaineen ja parin sivuaineen perusopinnot oli helppo suorittaa ja tenttiä ensimmäisen puolen vuoden aikana alta pois. Sitten pääsi opiskelemaan ihan todella!
Tähän varmaan liittyy kohdallani aimo annos nostalgiaakin, mutta minusta tälläinen epäputkisysteemi oli erinomainen. Aika on ehkä ajanut paperille painetun opinto-oppaan ohi, mutta nykyinen, todella rajoittava ja putkeen tunkeva opintojärjestelmä on ahdistava. Itselleni kävi niin, että nuo kiinnostavuuden perusteella valikoidut opinnot ja kurssit (joista läheskään kaikki suoritetutkaan eivät päätyneet tutkinnon osaksi) ohjasivat sitten työllistymistäkin vähän näille aloille. Ylipäätään “oppiaine” on disiplinäärinen tai hallinnollinen abstraktio; todellisuus ei jakaudu oppiaineisiin tai disipliineihin.
Joku tolkku opiskeluissa pitää olla.
Itse olin kiitollinen kun sain koulutuksen uuteen ammattiin 53v
.20o9.
Pakko kommentoida tätä: ”Hallitus myös kaavailee, että ihmisen kuuluu opiskella työuransa alussa ja tule sillä toimeen seuraavat 45 vuotta.”
Tältähän se ei näytä korkeakoulusektorilta katsottaessa, vaan pikemminkin painetta on siirtää ensimmäisen tutkinnon jälkeinen koulutus yritysten ja ihmisten itsensensä maksamaksi, mikä näkyy panostuksena tapoihin tuottaa ja tarjota tutkintoa pienempiä ja helpommin lähestyttäviä kaupallisella logiikalla tuotettuja koulutuksia.
Suuntaus on siinä mielessä ihan järkevä, että globaali osaamisen kehittämisen markkina kasvaa koko ajan, ja tämän tyyppinen toiminta mahdollistaa yritysten osaamistarpeisiin vastaamisen merkittävästi perinteistä yliopisto-opetusta paremmin. Samaan aikaan voi myös syntyä osaamisen kasautumista, eli menestyneet työntekijät saavat työntekijän rahoittamaa koulutusta työuran aikana merkittävissä määrin, kun taas vähemmän menestyneet joutuvat maksamaan itse.
Tutkinnon erottaa vastaavasta opintopistemäärästä pienempiä koulutuksia lähinnä opinnäytteet, joten itse olisin taipuvainen ajattelemaan että onko tosiaan keskeistä tehdä esim useita graduja työuran aikana? Ennemminkin on ihan hyvä löhtökohta, että suoritetaan yksi tutkinto ja tämän jälkeen suoritetaan työhön enemmän tai vähemmän integroitua ja sitä tukevaa jatko-opiskelua. Alan vaihdot esim pakko tilanteissa ovat tietysti asia erikseen ja vaativat omat ratkaisunsa.
Itselläni on kaksi tutkintoa, juristin ja yhteiskuntatieteellinen ja näin työuran päätösvaiheessa pidän toista tarpeettomana — ei liene tarpeen mainita, kumpi työllisti paremmin ja antoi leipätyön ja uran.
Sen sijaan tyttäreni suoritti kielten maisterin tutkinnon Hgin yliopistossa. Hyvät arvosanat avittivat haluttuun yliopistoon Briteissä ja niinpä hän on nyt erinomaisen kielitaitoinen data scientist. Tämä jälkimmäinen tutkinto on se, jolla hän on työmarkkinoilla. Eli kahden tutkinnon suorittamisen järkevyys on tapauskohtaista.
Minulla olisi koulutuksen rahoitukseen ehdotus. Lopetetaan sen maksaminen julksista varoista kokonaan ja laitetaan kaikelle koulutukselle täysimääräisesti kustannuksia vastaava lukukausimaksu. Päiväkodista tohtoriksi. Sitten tehdään pikku jekku. Kenenkään [1] ei odoteta maksavan tuota lukukausimaksua heti. Se maksetaan jokaiselle perustettavalta koulutustililtä. Tämä tili tietysti on miinuksella reippaasti kun työura alkaa. Niin kauan kuin se on miinuksella, maksetaan ylimääräistä tuloveroprosenttia kunnes velka on maksettu pois. Tuo verovelvollisuus säilyy vaikka muuttaisi suomesta pois.
Seurauksia:
- Jokainen saisi päättää ihan rauhassa kuinka monta tutkintoa suorittaa ilman että hallitus tai kukaan muu nillittää että verovaroilla maksetaan rikkaiden lapsille monta tutkintoa
— käytännössä koko kestävyysvaje olisi ratkaistu. Koultusmenot ovat vajaat 15mrd ja veljaa valtio taitaa ottaa reilu 13 mrd.
Tässä yhteydessä olisi ehkä reilua tehdä jokin ikäluokkaperusteinen veronokorotus niille jotka ovat koulutuksensa saaneet ilmaiseksi.
[1] eu:n ulkopuoliset ehkä poikkeus.
(Saman tilimallin voisi toki inplementoida sosiaali- ja terveysturvaan)
Tarkalleen ottaen kai puhe on ollut toisen tutkinnon maksullisuudesta, ei sinäänsä kokonaan yliopistolta ulos rajaamisesta? Paraikaa hyödynnän tätä maksutonta toista tutkintoa itsekin. Ihan kiva juttu, mutta rehellisyyden nimissä en usko, että kohtuullinen lukukausi/opintopistemaksu olisi minulla opintoihin hakeutumista estellyt.
Jos maksullisuus kuitenkin jotakuta estää opiskelemasta toista tutkintoa, mistä näkökulmasta se ensisijaisesti on ongelma? Vasemmistolaisittain on toki kauhistus, jos tämä on yksilön taloudellisesta tilanteesta kiinni. Opiskelupaikkoja ei kuitenkaan riitä kaikille, eli jotenkin ne pitäisi jakaa. Miten muuten kuin perimällä maksua voi erotella heidät, joiden ihan oikeasti tosi paljon pitäisi päästä opiskelemaan toinen tutkinto heistä, jotka opiskelevat uteliaisuuttaan tai esim. saadakseen opiskelijaetuuksia?
On toki totta, että työtekijän panoksesta osa livahtaa yrityksen tulokseen. On kuitenkin myös aika vahva oletus, että sinne livahtaisi kahden tutkinnon suorittaneelta suhteessa palkkaan enemmän. Tulotaso itsessään ei kahta tutkintoa opiskelemalla näytä paranevan (ks. Etlan raportti 133). Minusta tässä on kyllä kyse osin näköharhasta, koska ei aiemman uran jatkamista ole alanvaihtajan tapauksessa järkeä ajatella vaihtoehdoksi.
Mutta jos yritykset silti jotenkin hyötyisivät useamman tutkinnon tuomasta laaja-alaisesta osaamisesta, miksi sitä on niin vaikea havaita ihan näin arkisesti? En muista nähneeni ikinä työpaikkailmoitusta, jossa eduksi nimettäisiin useampi korkeakoulututkinto.
Moniko toista tutkintoa opiskeleva lopulta päätyy tai edes pyrkii tilanteeseen, jossa molemmista tutkinnosta olisi iloa? On sinäänsä helppo keksiä hyödylliseltä kuulostavia aineyhdistelmiä, esim. mainitsemasi lääkis+tuta sairaalanjohtajalle. Voi jopa olla, että tällainen ylisuoriutuja voisi sairaalajohtajan urapolun valita kohtalaisen korkealla onnistumistodennäköisyydellä. Useimmiten urapolun valitseminen ei ole kuitenkaan kovin suoraviivaista, vaikka haaveammatti olisi sairaalajohtajaa paljon vaatimattomampi.
Toki voi ajatella, että kun tarpeeksi roiskitaan laaja-alaista osaamista työvoimaan, niin välillä tähdet kohtaavat ja tulee jättipotti. Nyt sitten vaan pitäisi tietää, onko tällainen henkisen pääoman investointi lähellekään taloudellisesti kannattavaa.
Maksullisuus pitäisi jotenkin rajata tarpeellisuuteen, ei järjestysnumeroon.
On ihan typerää, että jos eka tutkinto on alalle, joka ei työllistä, niin loppuelämän saa odotella eläkkeellepääsyä, että voi lähteä opiskelemaan jotain muuta.
Nääs kun työttömyys estää opiskelun. Siis sellaisen oikean ja vakavan.
Tämä on aina yhtä kiehtova argumentti nähdä käytettävän. Asiahan olisi selkeästi näin jos yksilöillä olisi jotakuinkin yhtäläiset mahdollisuudet maksaa se hinta. Mutta kun tulo/varallisuuserot ovat aivan aivan arkipäiväisesti tuhatkertaisia, äärimmillään tyyliin miljoonakertaisia, niin tämä argumentti laimenee aivan olemattomaksi.
Toki sitten heidän suhteen joilla on varaa maksaa se maksu ongelmitta tämä ohjausvaikutus toimii. Kun siis on karsittu ensin se massa pois joilla vain yksinkertaisesti ei ole varaa. Ja toki myöskään varallisuushaitarien yläpäässä ohjausvaikutusta ei ole; sitten kun rahaa on niin paljon että joku lukukausimaksu on taskuhiluja niin sillä ei ole lopulta kenellekään oikeasti varakkaalle mitään merkitystä maksaako se.
Eihän se olemattomaksi laimene. Sanoithan itsekin, että maksukykyisillä ohjausvaikutus toimii. Heitä voi kohtuudella olettaa olevan suurin osa. Etlan mukaan toista korkeakoulututkintoa suorittavat ovat tienanneet vuotta aikasemmin keskimäärin ihan hyvin. Jos bangladeshiläiset, nepalilaiset, vietnamilaiset jne. selviävät meidän lukukausimaksuista, luulisi suurimman osan suomalaisistakin joten kuten selviävän.
Puolestani toisen tutkinnon lukukausimaksuja varten voisi myöntää valtion lainantakauksen, jolloin luottorajoitteisuuden ongelma poistuisi. Jos toista tutkintoa opiskeleva ei taas ole valmis ottamaan lainaa, niin se kertoo oleellisesti saman asian kuin se, ettei ole valmis maksamaan lukukausimaksuja säästöistään. Muistetaan, että suomalaiset tutkinnot ovat olennaisesti halvempia kuin vaikka yhdysvaltalaiset, eikä siksi niistä mitään kovin uhkaavaa velkavuorta voi saada aikaiseksi.
Kaikenlaiset välimallit on myös mahdollisia, esim. brittiläinen opintolainamalli, jossa opintolainaa maksetaan takaisin käytännössä vain, jos siihen on varaa. Tai voidaan päättää, että lukukausimaksut saavat olla korkeintaan x€/v, eikä niillä pyritä kattamaan kuin osa koulutuksen kustannuksista.
Täydellisyyttä tärkeämpää on arvioida sitä, että olisiko tämä parannus nykyiseen, enkä tarkoita tätä nyt pelkästään toista tutkintoa suorittavan näkökulmasta. Siitä, että tuhatnääreillä on paremmat mahdollisuudet opiskella kuin pennittömillä, ei pääse mihinkään, koska opiskella voi ulkomaillakin. Johonkin kai sitä rahaa pitäisi saada myös käyttää, muuhunkin kuin verojen maksamiseen.
Hyvä ottaa huomioon, että joskin varmaankin tuntematon määrä, mutta varmaan kuitenkin aika iso osa ei-ensimmäistä tutkintoa suorittavista teki sitä ansiosidonnaisella aikuiskoulutustuella.
Suattaapi olla, että into opiskeluun perusopintotuella tyrehtyy merkittävästikin.
Eli hallitus on jo ehkä tehnyt sen merkittävimmän asian ja nyt tarvii vain odotella, niin tutkintoshoppailu vähenee.
Vois kuitenkin olla fiksua katsoa mallia vaikka tulonsiirtojen kuningasmaasta USAsta mallia siihen, miten opintolainojen takaisinmaksua voitaisiin säätää tulosidonnaisiksi.
Toisen tutkinnon suorittavia ei ole triviaalista määrää.
Kyllä niitä on jo niin paljon, että se vaikuttaa jo koulutustilastoissakin. Siis mikäli tutkintojen määrä rajattaisiin yhteen ja vapautuneet opiskelupaikat menisivät niille, joilla ei ole tutkintoa.
Jep, korkeakouluopintoja aloittaa tällä hetkellä enemmän niitä, joilla on jo tutkintu, kuin niitä, joilla ei ole.
Toivottavasti joku tutkija on hereillä ja tekee tutkimuksen koulutuksen muutoksista, kun aikuiskoulutusuki poistettiin.
2015, kun tuo tuki rampautettiin (hauskaa, että vastuussa näistä molemmista tempauksista on sama ihminen, joka ei tietenkään ole tarvinnut toista tutkintoa urallaan) koskemaan vain menestyviä shoppailijoita (ja terveydenhuoltoa), ei tainnu tulla yhtään tutkimusta sen vaikutuksista yhteiskuntamme kilpailukykyyn tai tuottavuuteen.
Niin. Ainakaan tätä asiaa ei voi järkevästi käsitellä pohtimatta tuota vaihtoehtoiskustannusta: moniko jää vaatimattoman koulutuksen varaan vain siksi, että panostimme jonkun muun toiseen tai kolmanteen tutkintoon. Vai voiko asian ratkaista niin että lisätään panostuksia koulutukseen ja koulutetaan molemmat. Tätäkin kyseenalaistetaan: koulutuspanostus saattaa jo nyt olla runsaampaa kuin optimaalinen määrä (Bryan Caplan: the case against education).
Koulutuksen optimointi on tosiaan lähes tekemätön tehtävä, jos ja kun optimointi tarkoittaa vain taloudellista optimointia.
Ongelma on tietysti polarisaatio: toisten mielestä koulutus on “turhaa luksusta, johon ei ole varaa” ja sitten toiset vaativat täydellisen vapauden, joka on vähän niinku avoin shekki koulutussektorille.
Välimaastosta löytyy hyvin vähän mitään ratkaisuja yhtään mihinkään, varsinkaan laadun suhteen.
Onko kukaan nähnyt mitään laajemmin käsiteltyjä perusteita esim. sille, että “ensikertalaisia” hakijoita suositaan?
Voisko takana olla hiljainen ajatus siitä, että kun opiskelijat tietävät, että koulutussuunnan vaihtaminen on vaikeaa ja epävarmaa, niin herkemmin hyväksytään se koulutus ja työ, jota ei niin kovasti haluisikaan tehdä?
Yks vaihtoehto tietysti olisi ensimmäisen tutkinnon jälkeen käänteisesti ansiosidonnainen opintotuki.
Käänteistä ansiosidonnaisuutta ei taida olla Suomessa oikeastaan missään muussa käytössä paitsi toimeentulotuessa?
Minusta toisen asteen ammattitutkinnot ovat turhan useasti huteja. Niiden pätevöittävä työ ei kiinnostakaan. Eikö peruskoulun jälkeen voisi kokeilla työelämää avustavissa tehtävissä, ja kun oikea ala löytyy, niin vasta sitten mennä ammattikouluun? Näinhän kansakoulun aikaan tehtiin.
Ei voi.
Ajat muuttuu. Tai siis ovat muuttuneet.
Ei nykyään ole mitään “avustavia” tehtäviä, johon palkattais kokemattomia ja osaamattomia.
Kun samalla rahalla saadaan kokemusta ja ammattitaitoa.
“Kesäduunit” on valtaosin kadonnut.
Tietyillä aloilla, kuten terveydenhoito, töitä riittää harjoittelijoille.
Ja joillain insinöörialoilla oikeastaan ainoa tapa päästä koulutuksenmukaiseen duuniin on koulun aikaisen harjoittelun kautta.