Päätin joukkoistaa kehitteillä olevan kirjani Talous ja kaupunki ja julkaista sen luku kerrallaan kommentoitavaksi. Sekä kriittiset että kannustavat kommentit ovat hyvin tervetulleita.
===
Edellä sanottiin, että autoilun haittojen suitsiminen joukkoliikennettä subventoimalla on tosiasiassa tehoton second best ‑ratkaisu. Välttämätön, jos muutakaan ei voida tehdä, mutta se häviää autoilun ulkoisten kustannusten hinnoittelulle.
On sanottu, että joukkoliikenteen saattaminen ilmaiseksi ratkaisisi kaupunkien liikenneongelmat. Joukkoliikenteen suosio on kyllä kiinni enemmän palvelutasosta kuin hinnasta. Ilmainen joukkoliikenne maksaisi veronmaksajille pääkaupunkiseudulla noin 200 miljoonaa euroa. Jos käytössä olisi 200 miljoonaa euroa joukkoliikenteen hyväksi, se kannattaisi käyttää palvelutason parantamiseen.
Noin joka toisella helsinkiläisellä aikuisella on HSL:n näyttölippu. Lipun voimassaoloaikana matkat heille ovat ilmaisia. Eivät hekään silti pelkkään joukkoliikenteeseen tyydy, vaikka joukko on valikoitunutta – ovathan he näyttölipun ostaneet. Siitä puolikkaasta, joka ei ole ostanut näyttölippua, tuskin monikaan luopuisi auton käytöstä, vaikka matkat olisivat ilmaisia. Onhan kuukausilipun hinta keskimäärin noin 1/6 auton kustannuksista, joten sen viimeisen kuudenneksen poistaminen ei muuttaisi dramaattisesti asiaa – ainakin rationaalisesti ajatellen, psykologinen ajattelu saattaa olla eri asia.
Kiinteiden kustannusten kattaminen
Vaikka autoliikenteen rajoittaminen subventoidulla joukkoliikenteellä on huono ajatus, siitä on kaksi merkittävää poikkeusta, raskas raideliikenne ja hiljaisen ajan vuorot.
Koska kyse on taloudellisesti merkittävästä asiasta, ratkaisun pitää olla mahdollisimman lähellä optimia, vaikka se tuottaakin vähän päänvaivaa.
Raskaassa raideliikenteessä, paikallisjunissa ja metrossa, pääosa kustannuksista muodostuu raideyhteyden rakentamisesta. Ei olisi järkevää rakentaa ensin kallista raidetta ja sitten hinnoitella junat tyhjiksi. Muuttuvista kustannuksista on perusteltua periä maksu, mutta ei kiinteistä kustannuksista, ellei lähestytä kapasiteetin ylärajaa.
Tämä sama koskee myös junayhteyttä vaikkapa Lieksasta Nurmekseen. Jos junayhteys päätetään ajaa, sitä ei ole järkevää hinnoitella tyhjäksi, vaan ajaa juna vaikka ilmaisena, jos vain siten se saadaan täyteen.
Kirjassaan Public Economics norjalainen taloustieteilijä Leif Johansen osoittaa, ettei ole järkevää rahoittaa vuonon yli menevää siltaa siltamaksuilla, koska se saisi osan autoilijoista kiertämään vuonon pohjan kautta, missä ei olisi mitään järkeä. Samasta syystä ei olisi ollut järkevää rahoittaa Helsinkiin kaavailtua keskustatunnelia tunnelimaksulla, koska se olisi saanut monet ajamaan tunnelin sijaan maanpäällisessä katuverkossa. Näissä asioissa on kyse aivan samasta asiasta kuin metron kiinteiden kulujen rahastamisesta metron käyttäjiltä.
Taloustieteen perusteiden mukaan markkinamekanismin pitäisi johtaa siihen, että hyödykkeen hinta vastaa sen tuottamisen marginaalikustannusta. Opintojen edetessä vähän pidemmälle tästä oletuksesta luovutaan, sillä täytyyhän kiinteät kustannuksetkin kattaa jotenkin. Teoriassa ne pitäisi maksaa verorahoista, mutta käytännössä tähän ei voida mennä, koska melkein kaikissa hyödykkeissä keskimääräiset kustannukset ylittävät muuttuvat kustannukset. Raskaan raideliikenteen kohdalla kiinteiden kustannusten osuus on kuitenkin niin suuri, että on perusteltua olla perimättä niitä ainakaan kokonaan – varsinkin kun kiinteille kustannuksille on tarjolla luonteva maksaja.
Bussien ja perinteisten ratikoiden kohdalla kiinteiden kustannusten osuus ei ole yhtä dominoiva. Pikaratikat asettuvat johonkin näiden välille. Kiinteiden kustannusten osuus on myös uusilla pikaratikoilla suuri, mutta ei niin suuri kuin metrossa.
Jos kukin joukkoliikennemuoto kattaisi lipputuloilla vain omat muuttuvat kustannuksensa ja kunta maksaisi kiinteät, bussit ja ratikat olisivat kalliita ja metro- ja junamatkat halpoja. Kuntalaiset joutuisivat keskenään eriarvoiseen asemaan riippuen asuinpaikasta. Ratkaisu on periä metron kiinteät kulut tavalla tai toisella metron vaikutuspiirissä olevilta.
Uusilla asuinalueilla näin tapahtuukin pikaratikoiden osalta. Alueen arvo nousee, kun uudelle asuinalueelle rakennetaan pikaratikka. Helsingin tapauksessa tämä tarkoittaa, että kaupunki pystyy rahoittamaan pikaratikan huomattavalta osin, ellei jopa kokonaan kohonneilla tontinluovutustuloilla. Uudet asukkaat maksavat siis pikaratikasta asumisen hinnassa. Vanhoilla alueilla tämä ei toimi, koska tontit on jo luovutettu. Niillä hyöty pikaratikasta lahjoitetaan alueen asuntojen sen hetkisille omistajille. He myös pitävät tämän lahjoituksen itsellään, vaikka muuttaisivat pois. Jos he myyvät asuntonsa, uusi asukas joutuu maksamaan pikaratikan tuottamasta hyödystä asunnon hinnassa käyttää sitä tai ei, eli hyöty jää vanhalle omistajalle.
Kaupunki saa omansa pois rakentaessaan raideyhteyden uudelle alueelle, mutta ei rakentaessaan sellaisen vanhalle alueelle. Tämä on yksi syy siihen, etteivät nämä investoinnit juuri kohdistu vanhoihin alueisiin. Asia olisi toisin, jos kaupunki voisi ulosmitata tuottamansa hyödyn korkeampana kiinteistöverona.
Jos näin meneteltäisiin, joku saattaisi sanoa, ettei hän käytä pikaratikka. Miksi hänen siis pitäisi maksaa siitä kiinteistöverossaan? Ei se poikkea siitä, että sokeakin joutuu maksamaan enemmän asunnosta, jossa on hyvä merinäköala.
Joka muuttaa alueelle myöhemmin, joutuu joka tapauksessa maksamaan ratikkayhteyden olemassaolosta asunnon hinnassa, käytti hän sitä tai ei.
Toinen ongelma on hiljaisen liikenteen hinnoittelu.
Seuraava luku tästä.
Kirjan alkuun tästä.
Ei se pikaratikka tai metro aina nosta alueen tai varsinkaan asuntojen arvoa. Kävin katsomassa yhtä asuntoa Kurkijoentiellä ja hyvä, että menin silloin, kun se pikaratikka meni siitä ohi. Päätös oli nopea, ei muuteta tähän koska siitä syntyvä melu oli meluaidasta huolimatta niin kova, että omalla terassilla tai parvekkeella ei viihtyisi sen vuoksi. Asunnon arvo siis ainakin omissa silmissä laski niin paljon, että se päätyi kokonaan pois harkinnasta.
Veikkaisin, että maanpäällisen metropysäkin vieressä ei viihtyisi myöskään. Eikä toki myöskään ison autotien. Enemmän tässä kuitenkin halusin argumentoida sitä vastaan, että nämä liikenne investoinnit aina korottaisi alueen tai asuntojen arvostusta.
Tätä on tutkittu, tietysti. Metron kohdalla se menee suunnilleen niin, että ihan siinä metroaseman naapurissa asuntojen arvo ei nouse, koska asema koetaan epäviihtyisäksi ja sen käyttäjät, tai ainakin asemalla hengailijat, epäviihtyisyystekijäksi. Hitusen kauempana se arvo sitten kyllä nousee, ja laskee taas kun aletaan olla jo niin kaukana metrosta, ettei sinne viitsi huonolla säällä kävellä.
Tarkoitat ilmeisesti Espoon Laajalahtea. Vaikka Raide-Jokeri itsessään helpottaa matkustamista, niin vaarana on että alueen koillisnurkkaan suunniteltu raitiovaunuvarikko, jos se joskus toteutetaan, pilaa ympäristön. Me katsoimme aikoinaan taloja ympäri Espoota 7 vuotta sitten ja Laajalahti jouduttiin unohtamaan osittain Kehä I:n ja Turunväylän melun takia mutta myös siksi että Raide-Jokerin varikkokysymys oli silloin vielä avoin. Lopultahan se rakennettiin metrovarikon viereen Roihupellolle, mutta varaus lisävarikolle on vielä Laajalahdessa.
“Ei se pikaratikka tai metro aina nosta alueen tai varsinkaan asuntojen arvoa. Kävin katsomassa yhtä asuntoa Kurkijoentiellä ja hyvä, että menin silloin, kun se pikaratikka meni siitä ohi. Päätös oli nopea, ei muuteta tähän koska siitä syntyvä melu oli meluaidasta huolimatta niin kova, että omalla terassilla tai parvekkeella ei viihtyisi sen vuoksi. Asunnon arvo siis ainakin omissa silmissä laski niin paljon, että se päätyi kokonaan pois harkinnasta.”
Tämähän se tyrmää tuon kuvitelman siitä että kaupunki voisi rahastaa asuntojen arvonnousua. Jos kerran arvonnousua rahastetaan, niin sitten kun kaupungin kuuluu maksaa kun se aiheuttaa arvon laskua. Jo pelkästään kitisevän pikaratikan varrelta kertyy mukava määrä miljardeja korvattavaksi.
Hyvä huomio. Toinen vaikutus on “liian halvan” yhteyden tuoma: Erityisesti länsimetron varrella ovat lähiöt hätää kärsimässä, kun palvelut ovat metron myötä kadonneet R‑kioskeja myöten: ne on helpompi keskittää, kun metrolla on niin helppoa kulkea. Soukka, Kivenlahti, Kaitaa ovat nyt hyvin hiljaisia ostareita. Tässä on kyllä syypää myös Espoon kaupunki.
Kiinteiden kustannusten kattaminen verorahoista johtanee vääristymiin, vrt. aiemmin mainitsemasi hyvinvointialueet, joiden kannattaa tehdä asiat mahdollisimman kalliilla koska näin saadaan työpaikkoja ja verotuloja alueelle — samansuuntaisia ongelmia lienee isoissa rakennusurakoissa jos piikki on auki.
Jos kaupunki haluaa rohmuta kaiken arvonnousun kaikilta uusilta alueilta, missä on insentiivi muuttaa kyseiselle alueelle? Ja jos sen pikaratikkayhteyden tuleminen viivästyykin esim. 20 vuodella alunperin luvatusta, maksaako kaupunki rebattia alkuperäisille “uudisraivaajille” joiden asunnot maksoivat rakennusoikeusrahastuksen takia enemmän kuin pikaratikattomilla alueilla? Noin yleisesti ottaen lisäriskistä pitäisi saada vastineeksi parempi tuotto-odotus.
Näin on. Noiden suurten infrahankkeiden rakentaminenkin kestää niin kauan että moni on ehtinyt muuttaa pois jo ennenkuin valmistuvat. Vanhalle alueelle rakennettava suuri infrahanke taas, jos se rahoitettaisiin korotetulla kiinteistöverolla, pistäisi vanhat asukkaat maksamaan jo kerran maksetun asuntonsa uudestaan. Se ei ole sama asia kuin “sokea jolla on merinäköala”. Kaupunginosat joilla on merinäköala ovat suurimmalti osin 100 vuotta vanhoja ja silloin ei merinäköalasta maksettu mitään erikseen.
Ihan vain monipuolistamaan kuvaa: minulla ja puolisollani on koko ajan voimassa olevat AB-vyöhykkeen liput, säästölippu, joka veloitetaan tililtä kuukausittain, hinta tällä hetkellä hieman alle 60 e kk per nuppi. Käymme työssä Ruoholahdessa ja Salmisaaressa. Lisäksi liisaamme täyssähköautoa, mikä maksaa kuukaudessa noin 650 euroa. Autoa tarvitsemme mökillä Savonlinnassa käyntiin, muuhun liikkumiseen esimerkiksi hiihtämään ja asiointiin ja ennen kaikkea Tuusulassa olevan lapsenlapsen tapaamiseen, autossa on myös turvaistuin. Tällaistakin elämää vietetään kantakaupungissa, Krunikassa. Kävelemme paljon, ja tänäänkin hyppäämme ratikkaan, emme lähde autolla liikkeelle.
Jos ajatellaan joukkoliikennettä yksityisenä yritystoimintana niin optimaalinen hinnoitteluhan silloin on se, jolla se kykenee maksimoimaan voittonsa vaikka yhteiskunnan kannalta se olisikin aivan järjetöntä. Eli periaatteessa ei edes olisi mitään julkista liikennettä, vaan liiketoimintaa joka toimisi kokonaan yksityisellä rahalla voittoa tavoitellen. Näkymätön käsi ohjailisi ja kaikki sujuisi kuin Strömsössä kun annettaisiin vaan homo economicuksen toimia vapaiden markkinoiden oppien mukaisesti. Mutta miten kävisikään silloin homo sapiensille.
Jos ajatellaan joukkoliikennettä yhteisen hyvän tuottajana , niin silloin optimihinnoittelun pitää tietysti tukea yleistä etua ja niitä tavoitteita joihin joukkoliikenteellä pyritään. Jos se tarkoittaa sitä että halutaan ihmiset joukkoliikenteen käyttäjiksi, niin silloin hinnoittelun ja tarjonnan pitää tukea tietenkin sitä ja samalla pitää tehdä muut vaihtoehdot vähemmän houkutteleviksi, ei osaoptimoiden vaan nimenomaan kokonaisuutta optimoiden.
Niin toki joo jos mietitään vain niitä autoilijoita joille 70–60 euroa per kk ei ole mitään. Mutta ajatteletteko suunnitelussa köyhempiä? Lapsiperheelle 4 kertaa 70 euroa voi olla kuukauden ruuat lähes. Entä muut minimillä eläjät?
Lisäksi nuoriso ei opi joukkoliikenteeseen kun aina kuskataan ovelta ovelle. Halvemmasta joukkoliikenteestä — ei ilmaisesta — voi olla yllättäviä hyvinvointietuja
Kuudesosa kustannuksista osuu kyllä aika hyvin omalla kohdallani, autoilijana.
Mutta kun täällä on laskettu tunneille hintoja, mm. Laajasalon sillan hinnasta käydyssä keskustelussa, mikä olisi Osmo joukkoliikenteessä käytetyn “ylimääräisen” ajan tuntihinta?
Vertailun vuoksi taas vanha mutta relevantti argumenttini :
1. Minulla yhdessä kuukaudessa menisi joukkoliikenteessä pelkkiin työmatkoihin HSL-alueella, kehien sisällä vieläpä, aikaa noin 35 tuntia (20 työpäivänä), plus sitten vapaa-ajan matkat, reilusti alakanttiin laskettuna noin 10 tuntia, yhteensä 45 tuntia.
2. Autolla työmatkat vastaavassa ajassa 15 tuntia, ja muut matkat 3 tuntia, yhteensä 18 tuntia.
Erotus: 27 tuntia. Mikä hinta pitää tälle laskea?
Looginen laskenta olisi minusta kertoa tuota 27 tuntia omalla nettopalkallasi.
9 euroo per päivä, eli sun tapauksessa jalomielisesti 10 euroa
Se hinta mitä menetät ansioitasi tuona takia. Tai joudut ostamaan palveluita siitä johtuen. Toisaalta voit vähentää niistä ne autoilun kustannukset jotka ylittävät noista matkoista koituvat joukkoliikenteestä maksamasi kustannukset.
Omalle vapaa-ajalle ei yleensä lasketa rahallista hintaa, ainakaan silloin jos se ei syö ansaitsemismahdollisuuksia. Istumisen joukkoliikennevälineessä voit rinnastaa lepotaukoon, mutta siitä voi olla se hinta että sen takia joudut jättämään jotain muuta harrasteita väliin, mutta sille ei voi oikein laskea rahallista hintaa. Sillä on vaikutusta lähinnä elämän laatuun. Ja se riippuu ihan siitä kuka arvostaa mitäkin.
” Istumisen joukkoliikennevälineessä voit rinnastaa lepotaukoon…”
Valitettavasti levosta yleensä täydessä ja jatkuvasti kiihdyttävässä ja jarruttavassa ja pysähtelevässä bussissa ei ole kyse, ei ainakaan seisomapaikalla. Kesäkaudella lämpöä voi olla sellaiset +35 astetta. Bussi ei välttämättä edes aina tule, vaan vuoroja puuttuu välistä. Sitten seisot kehän laidalla 15–20 minuuttia odottaen tuleeko seuraava.
Lepo toteutuu omassa autossa tähän verrattuna täydellisesti. En ole autofanaatikko, voisin elää hyvin ilman sitä, mutta suurin piirtein tämä em. kuvattu tilanne sai siirtämään työmatkat omalla autolla ajatettavaksi plus vuositasolla noin 10 vuorokautta (27 tuntia kuukaudessa-laskelma) enemmän todellista vapaa-aikaa. Kun minulla ei ole esim. liukuvaa työaikaa tai etätyö-mahdollisuutta ovat nuo vuorokaudet kullan arvoisia.
Mulla auton total cost of ownership (TCO) 480€/kk, ajokilometrejä 20000km/vuosi. Asun Pohjois-Stadissa. Julkisia käytän noin kerran kuussa keskustan suuntaan, muuten diesel laulaa. 20000km jakautuu 7000 kaupungissa ja 13000 maatiellä. Pääoman korkona käytän peruskorkoa. Auton arvoa kuoleentuu 10% vuodessa.
Oleellista on ymmärtää, että omakotitalo, mökki, hiihto/laskettelu jne. perheen kanssa vaatii oman auton pitämistä ihan peräkärryn kanssa. Autoilun kustannuksista vain 1/3 on käyttöä, muu kiinteää.
Verrattuna usein toistuviin lentomatkoihin autoilu ei ole ilmasto-ongelma.
Ajaminen bensa-autolla Rovaniemelle rasittaa ilmastoa enemmän kuin yhden hengen lentomatka, paljon vähemmän jos tuo lentomatka tehdään potkurikoneella.
Vaikka harrastaa laskettelua ja omistaa mökin ja asuu omakotitalossa niin voi aina harkita voisiko töihin mennä julkisilla. Auton ei silloin tarvitse olla uusinta premium-mallia jolloin kiinteiden ja muuttuvien kustannusten suhde vaihtaa paikkaa.
Mun auto on jo 8v. Muuttuvien ja kiinteiden kulujen suhde ei juurikaan enää muutu, koska vanhakin auto on pidettävä kunnossa, vakuutettuna jne.
Asuntojen, ja erityisesti liikekiinteistöjen, ARVO NOUSEE MYÖS RADAN TOISESSA PÄÄSSÄ. Siellä minne kyseinen asema syöttää maksavia ostajia ja osaavia työntekijöitä. Eikö juuri näiden kiinteistöjen pitäisi osallistua [metroaseman] kustannuksiin. Ovathan nuo työpaikat enemmän syyllisiä lähiön infrakustannuksiin (ja ylipäätään koko lähiön rakentamiseen) kuin sen asukkaat, jotka yksinkertaisesti muuttaisivat pois, jos ei noita noita työpaikkoja olisi.
Jatkoa edelliseen kommenttiin…
Taisinpa joskus nähdä kartankin Helsingin alueesta piirrettynä siten, että etäisyydet on kilometrien sijaan mitattu saavutettavuuden minuuteilla (nopeimman vaihtoehdon mukaan). — Voisiko tuollaisia minuuttietäisyyksiä käyttää jotenkin alueellisesti vaihtuvan kiinteistöveron pohjana.
Kallein veroalue on Ydinkeskus ja “harpilla” mitaten alue, joka on saavutettavissa viidessä minuutissa, seuraava vyöhyke on 10 minuutissa saavutettava alue, jne. — Mitä tehdään silloin, kun korkeaan veroluokkaan kuuluva alue sattuukin naapurikunnan puolelle?
Ideaalisti kiinteistöveron pitäisi määräytyä tontin markkina-arvon mukaan. Siihen tulisi periaatteessa silloin mukaan sekä tuo mainitsemasi ajallinen etäisyys että muutkin asuinalueesta houkkutelevan tekevät seikat.
”Siitä puolikkaasta, joka ei ole ostanut näyttölippua tuskin monikaan luopuisi auton käytöstä, vaikka matkat olisivat ilmaisia. Onhan kuukausilipun hinta keskimäärin noin 1/6 auton kustannuksista, joten sen viimeisen kuudenneksen poistaminen ei muuttaisi dramaattisesti asiaa – ainakin rationaalisesti ajatellen, psykologinen ajattelu saattaa olla eri asia.”
Tämä kuulostaa melko yksinkertaistetulta laskelmalta. Vertailu ei tapahdu (ainakaan minun kohdallani) auton kaikki kulut vs joukkoliikenne vaan yksittäisen matkan kulut auto vs joukkoliikenne.
En pidä autosta aiheutuvia kuluja merkittävinä suhteessa siihen hyötyyn mikä siitä on esimerkiksi Helsingin ulkopuolelle suuntautuvissa matkoissa sekä yleisessä arjen joustavuudessa. Nämä ovat siis kiinteitäkuluja, jotka toteutuvat riippumatta siitä, miten yksittäinen matka toteutuu.
Noin puolet ajokilometreistäni tulee työmatkoista keskustaan ja Otaniemeen. Ilmainen joukkoliikenne saisi minut lopettamaan nämä heti ja epäilen, että sama voisi toteutua monilla muillakin. Kun auto on olemassa joka tapauksessa, joukkoliikenne on kallis ja epäkäytännöllinen. Päästötkään eivät vaikuta kun ajaa tuulivoimalla ladatulla sähköllä.
Ehkä olen kuriositeetti, mutta ilman tarkempaa analyysiä en suoraan tätä ohittaisi.
Riippuu miten kalliilla autolla ajaa niin miten kalliiksi ajaminen tulee. Sähköauto maksaa n 40.000 jos haluaa kunnollisen. Kunnollisen bensa-auton saa 10.000 eurollla. Jos on pistänyt autoon 40.000 niin silloin jostain syystä ei ole varaaa kulkea julkisilla, mutta kumma kyllä jos on pistänyt vain 10.000 niin silloin on.
Sama täällä. Kyllä yksityisautoilijakin ajattelee kunkin matkan marginaalikustannusta. Se ei toki omalla autolla ole nolla, mutta usein kuitenkin vähemmän kuin edestakaiset matkat julkisilla, kertalipuilla. Tällä hetkellä perillä olon pysäköintikustannus aika pitkälti ratkaisee, menenkö omalla autolla vai julkisilla. Itselläni ei ole niin paljon liikkumistarvetta, että hankkisin kuukausilipun.
Näin kehyskunnissa asuvana sanoisin, että edes ilmainen joukkoliikenne ei saisi minua luopumaan täysin oman auton käytöstä, kun käyn Helsingin keskustassa pari kertaa kuussa. Pelkät autoilun marginaalikustannukset + pysäköinti keskustassa ovat selvästi kalliimmat kuin edestakaisen junalipun hinta. Matka-aikakaan ei pitene, vaikka lasken muutaman minuutin junan odotteluaikaa. Edes kävelymatka ei pitene, jos ajan autolla lähtöasemalla. Rautatieasema on hieman lähempänä tavanomaisia käyntikohteitani kuin Forumin parkki.
Miksi sitten ajan autolla? Olen tunnistanut neljä syytä. Ensimmäinen on vapauden kokemus; en ole sidottu aikatauluihin tai lukittu junan sisälle. Toinen on turvallisuus; jos käyntikohteita on useita, voin jättää yhdessä tarvittavat tavarat autoon muissa käynnin ajaksi. Kolmas on matkojen yhdistäminen eli voin yhdistää keskustassa käynnin Vallilassa käyntiin ja jossain Tammiston rautakaupassa tms. käyntiin. Tosin teen tätä yhdistämistä varmaan lähinnä rauhoittaakseni omatuntoani. Neljäs on sitten hedonistinen: autolla ajaminen on itse asiassa kivaa, kun sitä ei tarvitse tehdä päivittäin.
Olen tehnyt myös mielenkiintoisen havainnon: kun minulla on käynti keskustan lisäksi Otaniemessä, kuljen junalla ja metrolla. Aalto-yliopiston on onnistunut sotkemaan pysäköintijärjestelynsä ja varsinkin opastuksensa niin tehokkaasti, että ainakaan minä en mielelläni pysäköi siellä. Onko tässä jokin vihje muuallekin?
Miksi luulette Että niillä joilla ei ole näyttölippua on auto. Onko tâstä näyttöä?
Suomi vanhenee ja ei kohta kykene käyttämään julkisia kun ne kulkee heittelehtien. Ja pysäkillekin on matkaa. Ja näkökin alkaa olla huono.
Ei vanhempani enää pärjää julkisten kanssa ja autoa tarvitaan jotta voin viedä heitä lääkäriin ja asioille. Käytännössä huonojalkaiset js näkönsä menettäneet tarvitsee ovelta ovelle kuljetusta ja taksiin ei voi luottaa. Joten lapset ovat se taksi. Autoilu on joskus pakollista vaihtoehtojen puuttuessa . Ja entäjos muisti ei toimi — jatkuvasti haetaan kadonneita vanhuksia täällä
Ensimmäinen asia pitäisi olla edes etäisesti yhdenvertainen hinnoittelu, erityisesti, kun tariffilla tehdään voittoa (esim. spåramatkan kustannukset).
Ei voi olla niin (tai ei pitäisi), että toinen matkustaa hinnalla 0,30€/matka ja vieressä toinen maksaa täysin samasta matkasta 3,00€.
Eli subventio pois yhdeltä lippulajilta!
Käsittämätöntä miten poliittiset päättäjät voivat tältä sulkea silmänsä ja korvansa vuosikausia ja ilmeisesti.
Ehdotukseni hyötyperustaisesta lipputariffista:
Hintaan vaikuttavia tekijöitä:
1) matkan pituus
2) matkan nopeus
3) aikataulussa pysyminen
4) vaihtojen määrä ja odottelu
5) käveltävän matkan määrä (myös suhteessa kokonaismatkaan)
6) ruuhkaisuus liikennevälineen ulko- ja sisäpuolella
Äppi siis kertoo sinulle hinnan ennakkoarviona ja sitten matkan jälkeen toteutuneen, vähän niinkuin verokarhukin.
Tämän rinnalla sitten tarjotaan sitä anonyymiä 4,90€-100min kaikkialla HSL-alueella ‑lippua niille, jotka mielellään maksavat yksinkertaisuudesta hieman ekstraa.
Vaihtoehto voisi olla “yksinkertaistettu” paljousalennus. Olisi vain kertalippuja ja jokaisesta edellisen 30 päivän aikana ostetusta lipusta saisi ‑1% uuden lipun hinnasta.
Tämä ei sinänsä poistaisi eri pituisten matkojen välistä hinnoitteluongelmaa tai auttaisi ruuhkahuippujen tasaamisessa.