Päätin joukkoistaa kehitteillä olevan kirjani Talous ja kaupunki ja julkaista sen luku kerrallaan kommentoitavaksi. Sekä kriittiset että kannustavat kommentit ovat hyvin tervetulleita.
Kun hyvin sijaitsevia asuntoja on vähän, miten asukkaat niihin valitaan järkevästi ja oikeudenmukaisesti? Asiassa ei olisi ongelmaa, jos kaikkien asumispreferenssit olisivat samat. Jos vaikka asunnot arvottaisiin, toisilla olisi huonompi ja toisilla parempi arpaonni, mutta hyvinvointia ei tuhottaisi. Tosin olisi ehkä oikeudenmukaisempaa, että halutummasta asunnosta joutuisi maksamaan enemmän kuin vähemmän halutusta, jolloin arpaonnen merkitys vähän lievenisi, mutta tämä on oma kysymyksensä, jota hankaloittaa se, että toisilla on enemmän rahaa kuin toisilla. Palataan tähän myöhemmin.
Arpominen muuttuu huonoksi menetelmäksi, kun otetaan huomioon, että ihmiset haluavat eri asioita. Ristiin menevät toiveet voivat johtua työpaikan sijainnista, ystävien ja sukulaisten asuinpaikasta tai vaikka siitä, että yhdet arvostavat luonnonläheisyyttä ja toiset urbaania pöhinää. Toiset haluavat asua kerrostalossa ja toiset taas eivät. Jotkut arvostavat tietynlaisten ihmisten naapuruutta. Niinpä yhdet päätyvät asumaan punavihreään Kumpulaan ja toiset porvareiden Pakilaan. Jos henkilö arvotaan hänen kannaltaan väärään asuntoon tai väärään kaupunginosaan, syntyy hyvinvointitappio. Tappion voi arvioida rahassa sen perusteella, paljonko kaksi asunnonostajaa maksaisivat enemmän, jos saisivat ristiin toisilleen määrätyt asunnot. Esimerkiksi jos A on saanut asunnon 1 ja B asunnon 2 ja molemmat maksaisivat heille määrätyistä asunnoista 250 000. A olisi kuitenkin halunnut asunnon 2 ja B asunnon 1. He maksaisivat molemmat 300 000 euroa, jos saisivat haluamansa asunnot. Vaihdosta syntyisi 100 000 euron hyvinvointihyöty. Näin laskien preferenssien sivuuttamisesta johtuvat menetykset voivat olla huomattavan suuria.
Asuntojen jakaminen niin, ettei ihmisten erilaisia asumispreferenssejä oteta kunnolla huomioon, on hyvin turmiollista kokonaishyvinvoinnin kannalta. On kuitenkin vielä suurempia uhkia.
Jos asuinalueet olisivat keskimäärin yhtä haluttuja, vaikka toiset haluavatkin eri asioita kuin toiset, kunnallinen asunnonjako selviäsi tehtävästä jotenkuten. Jokainen saisi esittää toiveensa ja riippuen virkamiesten viitseliäisyydestä suuri osa toiveista voitaisiin toteuttaa. Hankalampi tilanne on, jos jotkut alueet ovat halutumpia kuin toiset kuitenkin niin, että joidenkin kannalta ne ovat vielä paljon halutumpia kuin toisten. Hintamekanismi selviäsi tästäkin ongelmasta, asunnonjako ei selviäisi.
Kuvitteellisessa maailmassa, jossa kaikki ovat yhtä varakkaita, ei olisi ongelmaa jakaa asunnot eniten tarjoaville. Se, jolle on muita suurempi halu suositulle alueelle, maksaisi siitä vähän enemmän kuin muut, mutta joutuisi siis luopumaan jostain muusta, koska rahat menevät asuntoon halutulla alueella. Jotkut luopuisivat eniten haluamastaan alueesta ja pääsivät vähän halvemmalla omalta kannaltaan toiseksi parhaalle alueelle. Onnenpekka olisi se, joka haluaa aivan eri asioita kuin muut. Hän pääsisi haluamalleen alueelle halvalla. Loogisesti tätä järjestelyä ei kukaan voi pitää epäoikeudenmukaisena. Jos on osaansa tyytymätön, maksaa vähän enemmän ja pääsee sinne, minne haluaa. Kaikillahan olisi yhtä paljon rahaa.
Todellisessa maailmassa kaikilla ei ole yhtä paljon rahaa. Siksi asuntojen jako sen perusteella, mitä kukin on valmis mistäkin asunnosta maksamaan, johtaa siihen, että rikkaat saavat halutuimmat asunnot ja köyhät joutuvat tyytymään siihen, mihin heillä on varaa. Mutta se johtaa myös siihen, että ihmiset pystyvät valitsemaan mieleisensä suunnilleen yhtä kalliiden alueiden joukosta, ja tälläkin on merkitystä.
Yhdysvalloissa on tutkittu asumisen hintasäännöstelyn vaikutusta työmatkan pituuteen. Demokraattien hallitsemissa kaupungeissa jonkinlainen sosiaalinen asuminen on tavallista, kun taas republikaanien hallitsemissa kaupungeissa raha ratkaisee. Republikaanikaupungeissa on kaikenlaisia ongelmia, mutta työmatkat ovat niissä lyhyempiä juuri siksi, että asukkaat voivat ilmaista preferenssinsä markkinoilla ja hakeutua lähemmäs työpaikkojaan.
Miten parhaiden asuinalueiden päätyminen rikkaille poikkeaa siitä, että rikkaimmat voi ostaa purjeveneitä ja kalliimpia autoja sekä syödä paremmissa ravintoloissa ja matkustella ympäri maailmaa? Jonkinlainen asunto on välttämättömyys ja sen tulisi kuulua perusoikeuksiin, mutta miten asunto meren rannalla poikkeaa ikkunasta näkyvistä purjeveneistä? Ei mitenkään, jos ajattelemme asiaa vain yksilöiden kannalta, mutta jos ajattelemme yhteisöjä, esille nousee viheliäinen kysymys segregaatiosta.
Asuinalueiden jakautumisesta hyvä- ja huono-osaisten alueiksi on hyvin huonoja kokemuksia. Esimerkit jo Tukholmasta ovat varoittavia, puhumattakaan Pariisin esikaupunkialueista.
Segregaatiossa on taloustieteen termein kysymys ulkoisvaikutuksista. Nämä ulkoisvaikutukset liittyvät lähinnä vain asuntojen sijaintiin, siis sekoittumiseen, ei muuhun asumistasoon. Joskus kauan sitten törmäsin ajatteluun, että koska köyhillä kaikki muu on huonommin, tarjottakoon heille ARA:n kautta laadukkaampaa asumista kuin on heitä vähän paremmin menestyvillä palkansaajilla. Tässä ei enää ole kyse ulkoisvaikutuksista, vaan avuttomasta yrityksestä lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Keino on avuton, koska se tehoton. Paljon kannattavampaa olisi antaa vain rahaa, jota asianomainen saisi käyttää siihen, mitä eniten tarvitsee – tasokkaaseen asumiseen, jos sitä haluaa, mutta myös muuhun, jos tarvitsee sitä muuta enemmän.
Segregaation ongelmat olisivat paljon pienempiä, jos köyhät ihmiset asuisivat samoissa rapuissa muiden kanssa, vaikkakin pienemmissä ja huonommin varustetuissa asunnoissa ja katselisivat huonompaa näköalaa kuin rikkaat. Silloin ei olisi eriytyneitä kouluja ja pihan lapset leikkisivät toistensa kanssa vanhempien ammattia katsomatta.
Seuraava luku tästä
Kirjan alkuun tästä
Miksi tekisin töitä vähääkään, jos pankolla makoillen saisi saman? Työnteko vie vapaa-ajan. Ja tuo kuluja tullessaan.
Jo nyt on näin- työtätekevällä pitää olla huipputulot, jotta pääsee samaan kuin tukiaisasunnoissa asuvat. Ja kun sieltä ei joudu pois ja se tukiaisasunto periytyy vielä lapsille, niin työnteko käy kannattamattomaksi, jollei ole ihan loistotuloille pääsevää luovaa luokkaa.
Niin, hyvätuloinen kun vielä maksaa oman (perheen) elantonsa lisäksi muutaman muun pienituloisen perheen koulutuksen ja terveyden. Näissä rahanjakokeskusteluissa unohtuu turhan usein se, kuinka paljon muusta elämästä ihminen on saattanut uhrata voidakseen antautua ammatilleen. Keskimäärin ihmisten kyvykkyydet tulevat muidenkin hyödyksi tulonsiirtojen lisäksi uusina keksintöinä tai työpaikkoina. Veropäivää odotellessa.
Segregaatiota vastaan voidaan tehdä paljon rakentamisvaiheessa, ja Helsingissä toki tehdäänkin, mutta vanhempien alueiden osalta tilanne on vaikea ilman lisärakentamista.
“Niin, hyvätuloinen kun vielä maksaa oman (perheen) elantonsa lisäksi muutaman muun pienituloisen perheen koulutuksen ja terveyden. Näissä rahanjakokeskusteluissa unohtuu turhan usein se, kuinka paljon muusta elämästä ihminen on saattanut uhrata voidakseen antautua ammatilleen. Keskimäärin ihmisten kyvykkyydet tulevat muidenkin hyödyksi tulonsiirtojen lisäksi uusina keksintöinä tai työpaikkoina. Veropäivää odotellessa”
Muistakaa kommentoidessanne että vaatimattomuus kaunistaa.
Ei muuta tällä kertaa.
“Segregaation ongelmat olisivat paljon pienempiä, jos köyhät ihmiset asuisivat samoissa rapuissa muiden kanssa, vaikkakin pienemissä ja huonommin varustetuissa asunnoissa ja katselisivat huonompaa näköalaa kuin rikkaat. Silloin ei olisi eriytyneitä kouluja ja pihan lapset leikkisivät toistensa kanssa vanhempien ammattia katsomatta.”
Näin oli Tampereen keskustassa 1970-luvulla. Se oli aika nastaa lapsena, kun oppi elämään kaikenlaisten ihmisten kanssa: tehtaanjohtajia, poliiseita, opettajia, metallityöläisiä, teurastajia, etc ja kaikkien lapset olivat ihan samanlaisia räkänokkia. Ja kävivät samaa koulua.
Entä jos lapsille ja nuorille olisi isonmmat keskuskoulut ja maksuton HSL lippu ja kaikille vapaus valita koulunsa ihan kuin haluaa kulkea. Toki joku sitten kulkee jos niin valtseee
Nuoriso tulee opettaa ilmaisilla lipuilla julkisten käyttöön. Ja moni isä ja äitikin olisi iloinen kun voisi vastata Etta kyytiä ei tipu ja sulla on lippu kännykässä
Ihmiset näes asuu mielellään suvun ja kaiken lähellä — ei se idâssä asuminen ole kaikille pakko
Segrekaatioon liittyy Tukholmassa, Pariisissa ja Helsingissäkin yhteinen nimittäjä, jota Osmo ei viitsi sanoa ääneen ja se tekee tästä koko keskustelusta vähän metakeskustelua. Eriytyneiden koulujen ongelmatkin johtuvat samasta syystä eikä siitä, että “1970-luvun Tampereella räkänokkien vanhemmat olivat tehtaanjohtajia, poliiseita, opettajia, metallityöläisiä, teurastajia, etc” kuten Matti K. yllä kirjoittaa.
“Segrekaatioon liittyy Tukholmassa, Pariisissa ja Helsingissäkin yhteinen nimittäjä, jota Osmo ei viitsi sanoa ääneen ja se tekee tästä koko keskustelusta vähän metakeskustelua. ”
Joo, autoilu. Onneksi sitä ollaan muualla kuin Helsingissä suitsimassa ja korvaamassa pyöräilyllä, kävelyllä ja ratikoilla. Erityisesti Pariisissa.
Minun(kin?) mielestä segregoitumuskeskustelu on huteralla pohjalla. Jos lähetän rosvojoukon Ruotsiin niin he rötöstelevät siellä riippumatta siitä segregoituuko se omaksi porukakseen vai hajautuvatko he hyväosaisten keskuuteen. Ehkä tässä on normaali suomalainen kuvio: meillä on “antisegregaatioteollisuus” (ARA, sadat järjestöt,…) joka lietsoo segregaatiopelkoa ja lobbaa julkista rahaa itselleen tämän paljolti tyhjästä loihditun ongelman korjaamiseen. Suomi olisi parempi maa kun säästettäisi nämäkin rahat ja resurssit todellisten ongelmien kuten terveysongelmien ratkaisemiseen. Onneksi olin havaitsevinani blogaugsessakin pientä kriittisyyttä tätä käsistä lähtenyttä antisegregaatiokampanjointia kohtaan.
Soininvaara kirjoitti:
“Segregaation ongelmat olisivat paljon pienempiä, jos köyhät ihmiset asuisivat samoissa rapuissa muiden kanssa, vaikkakin pienemissä ja huonommin varustetuissa asunnoissa ja katselisivat huonompaa näköalaa kuin rikkaat. Silloin ei olisi eriytyneitä kouluja ja pihan lapset leikkisivät toistensa kanssa vanhempien ammattia katsomatta.”
Valitettavasti maailma ei toimine kuin kuvitelmissa ja poikkeustapauksissa noin, että lapset leikkisivät pihoilla toistensa kanssa vanhempien ammatin mitenkään mihinkään epäsuorastikaan vaikuttamatta. Luokkaerot näkyvät valitettavasti monilla alueilla jo vaatteista sellaiselle, joka merkkejä tuntee. Ja etenkin kännyköistä, ja niissä olevista maksullisista sovelluksista. Kaveripiirit ovat tosielämässä usein varsin valikoituneita. Ne valikoituvat sekä kouluvalintojen että harrastusvalintojen yms. kautta, ja sekä kouluja että harrastuksia puolestaan valikoituu mm. vanhempien tulotason ja ammattienkin kautta. Lähinnä hiekkalaatikkoikäiset leikkivät kenen tahansa ikäisensä kanssa, kielieroista tai muustakaan välittämättä. Muista moni valikoi, tietämättään tai tietoisesti. Aikoinaan leikittiin herkästi kenen kanssa samalla pihalla.
Nyt lapset ja nuoret ovat yhteydessä toisiinsa kännyköillä, ja usein yhteydenpito suuntautuu ihan muihin kuin saman pihapiirin lapsiin. Asumisratkaisuilla pystyy kaveripiirin muodostumiseen nykyään siksi vaikuttamaan aiempaa vähemmän.
Segregaatiota voi lähestyä miettimällä myös sitä, montako äidinkieleltään ruotsinkielistä on tullut vastaan opintopoluilla, jos on suorittanut esim. suomenkieliset opinnot. Koulupolut eriytyvät jo päiväkotia myöten myös kielen mukaan. Sama tilanne pätee esimerkiksi korkeakoulutettujen länsimaisten ulkomaisten lapsiin. Ei näitä lapsia juuri lähikouluissa näy, vaan kouluksi valitaan usein joku muu.
VAIKKA köyhät ja rikkaat asuisivat samassa rapussa, niin jos alueella on mahdollisuus valita usean koulun joukosta, lasten koulupolut käytännössä usein eriytyvät. Maaseudulla, missä on vain yksi koulu kunnassa, samassa koulussa on jokseenkin koko kunnan ikäluokka, mutta siellä missä on valinnanmahdollisuus päiväkotien ja koulujen osalta, syntyy herkästi sivutuotteena eriytymisilmiötä, silloinkin vaikka asuminen ei olisi edes eriytynyt. Segregaatio-ongelmia ei käytännössä pysty siksi kuin joiltain osin ratkomaan asumisen sijaintiratkaisuin.
80-luvulla elettiin vielä niukkuuden aikaa. Silloin monesti kriteerinä oli se, kuinka suureen asuntoon oli varaa. Näkökulma ohitti ainakin jossain määrin kysymyksen asuinympäristöstä. Riittävät neliöt uudehkossa kerros- tai rivitalossa nähtiin välttämättömäksi tuolloin vielä yleisissä 2–3 lapsen perheissä. Muistan, kun puolisoni suvussa vähän kritisoitiin lapsiperhettä, joka asui noin 60 neliön asunnossa Töölössä.
Toteuttaako kukaan kuitenkaan artikkelissa kuvaamaasi valintatilannetta ja preferenssejä oikeassa elämässä. Asuminen on usein vähän sattuman kauppaa, ja arvostukset muuttuvat elämän varrella.
Onko se nyt niin paha vaatia täysin kykenevältä aikuiselta omaa panosta yhteiskunnan hyväksi vaikka se ei aina niin kivaa olekkaan usein.
Tasapäistäminen on myös vihoviimeistä huttua. Kaikille kaikkea kivaa. Se on varma tie siihen Että verorahat loppuu ja maksajat katoaa muualle veroja pakoon.
Segregaatiota siinä mielessä vaikuttaako ympäristö esim lasten ”menestykseen” elämässä on tutkittu viime vuosina.
Tuotokset eivät ole mitenkään yksiselitteisiä. Vaikutus ei ole ilmeisesti ainakaan kovin iso. Esim tässä paperissa kävi ilmi, että pienelle lapselle ”hyvälle” alueelle muuttumisella oli lievästi positiivinen vaikutus, mutta vanhemmilla lapsilla negatiivinen(!).
Toki voi ajatella, että alueiden eriytyminen itsessään on paha asia, mutta tutkimusdatan perusteella ei voi sanoa, että segregaation torjuminen vähentäisi huono-osaisuutta merkittävästi.
https://www.aeaweb.org/articles?id=10.1257/aer.20150572
Erinomainen kirjoitus taas kerran.
Miten meille voitaisiin saada radikaalisti erilaisia, omaleimaisia kaupunginosia ja alueita?
Tässäkin yksityiset toimijat voisivat olla suunnittelijaa viisaampia? Yritykset ovat oppineet asiakasymmärryksen ja segmentoinnin merkityksen paremmin kuin suunnittelijat. Hintasignaali ohjaa.
Triviaali esimerkki voisi olla autoton kaupunginosa.
Segrekaatio tapahtuu kotona. Jos lapset ei mene tarhaan oppimaan kieltä on vaikeaa se elämä koulussa ummikkona. Jos äidit kököttää kotona perhepalvelijana ei opi kieltä eikä saa työtä eikä ulkopuolisia virikkeitä niin segrekaatio on varmaa. Eli kyllä segregaatio johtuu paljon muustakin kuin lähiöstä jossa asuu.
Oikeastaan parasta siis olisi levittää nuo muuttajat pitkin Espoota ja nurmijärveä oppimaan suomalaisuutta
Eihän se kaupunkirakenne ole kuin yksi tekijä