Ilman kohtuuhintaisia asuntoja pienipalkkaiset eivät pystyisi asumaan Helsingin seudulla. Kaupanmyyjiä ja perushoitajia kuitenkin tarvitaan, joten heille pitäisi maksaa paremmin. Kohtuuhintaiset asunnot ovatkin ainoa sosiaalituen muoto, jota Eteläranta vaatii lisää.
Markkinaehtoinen asuntopolitiikkaa ei siis poistaisi pienipalkkaisia Helsingin seudulta, mutta häätäisi heidät radanvarsilähiöihin kuten Pariisissa on tapahtunutkin.
Ruotsin esimerkki osoittaa, kuinka kalliiksi käy eristää köyhät ja maahanmuuttajat omiin lähiöihinsä. Segregaation torjunta on kallista, mutta kannattaa silti.
ARA-asukkaan saama etu on Jätkäsaaressa noin 500 €/kk suurempi kuin syrjemmällä. Entä, jos hän ottaisi mieluummin tuon 500 €/kk rahana ja tyytyisi asuntoon halvemmassa kaupunginosassa? Vain häntä ajatellen se olisi järkevää, mutta segregaatiota ajatellen ei.
Ekonomistit suosivat asumistukea ARA-politiikan sijaan. Tulojen noustessa asumistuki loppuu, mutta ARA-asuntoon saa jäädä. Asumistuki kohdistuu paljon paremmin, mutta heikentää juuri siksi työnteon kannustimia.
Hyvillä paikoilla sijaitsevat ARA-asunnot siirtyvät hiljakseen hyvätuloisille. Tulojen noustua muutetaan pois huonosta ARA-asunnosta, hyviltä paikoilta ei muuteta. Huoneenvuokralaista löytyneen porsaanreiän turvin asunnon voi siirtää myös lapsilleen.
Lukitusvaikutus kuuluu ARA-politiikan huonoihin puoliin. Asunnosta kannattaa pitää kiinni, vaikka se olisi väärän kokoinen ja vaikka olisi siirtynyt töihin toiselle puolelle kaupunkia.
Eikö asumistuki nosta vuokria? Tehdään tilaa pienituloisille asuntokannassa miten tahansa, muiden kilpailtavaksi jää asuntoja vähemmän ja vuokrat nousevat. Myös ARA-politiikka nostaa markkinavuokria.
Segregaation torjunta puhuu ARA-politiikan puolesta. Asumistuki hyvittää vuokrasta euromääräisesti yhtä paljon missä päin kaupunkia hyvänsä. Jos vuokra on Jätkäsaaressa 500 euroa korkeampi kuin syrjemmällä, asuminen Jätkäsaaressa tulee asumistukea saavalle 500 euroa kuussa kalliimmaksi. ARA-vuokrissa tätä eroa ei ole.
Rakentamalla ARA-asuntoja myös kalliille alueille torjutaan sosiaalista eriytymistä. VATT:n tutkimuksen mukaan ARA-politiikka kuitenkin edistää segregaatiota. ARA-asunnossa asuva köyhä asuu todennäköisemmin pienituloisten asuinalueella kuin yksityisessä vuokra-asunnossa asumistuen turvin asuva köyhä. Tämä johtuu vanhoista synneistä – kaupungin vuokra-asunnot keskitettiin aikanaan tiettyihin kaupunginosiin – mutta myös siitä, että kalliilla asuinalueilla olevilla ARA-asunnoilla on taipumus päätyä hyvätuloisille asukkaille.
Markkinavuokrat ovat Jätkäsaaressa yli kymmenen euroa korkeammat kuin ARA-vuokrat. Näin laskien Jätkäsaaren ARA-asukkaiden saama etu lähenee sataa miljoonaa euroa vuodessa alueen valmistuttua.
Ero kaupungin saamissa tontinvuokrissa on kuitenkin vain murto-osa tästä. On hyvä kysymys, mihin taskuun erotus menee ja miksi kaupunki saa kovan rahan vuokra-asuntojen tonteista niin vähän vuokratuloja. Tätä vasten ARA-politiikka näyttääkin julkisen talouden kannalta kustannustehokkaalta tavalta tukea pienituloisten asumista.
Asumistuki olisi segregaatiota lukuun ottamatta kaikilla tavoin rationaalisempi kuin kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen.
Asumistuen hyväksymät enimmäisvuokrat ovat Helsingissä korkeammat kuin muualla. Eivätkö ne voisi erota myös kaupunginosittain? Näin edistettäisiin sosiaalista sekoittumista myös vanhassa vapaarahoitteisessa asuntokannassa, vältyttäisiin lukitusvaikutukselta ja kunnioitetaan pienituloisten oikeutta päättää itse siitä, missä asuu. Rikkaat ja köyhät voisivat elää sekaisin samoissa rapuissa.
= = = = =
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Talouselämä-lehdessä