Kuuntelin Finlandia-voittajan jo jokin viikko sitten, mutta en ole osannut oikein päättää, mitä siitä kirjoittaisin.
Mielestäni paras kirja ei voittanut, mutta ehkäpä tärkein kirja kuitenkin voitti.
Kirja on autofiktio koulukiusaamisesta. Aihe on minulle hämmentävä, koska en tiedä oikein, mitä sille pitäisi tai voisi tehdä.
En lähde arvioimaan kirjaa kirjallisena työnä. Sanon vain, että se siirsi minut ja ajatukset omaan maailmaansa, mikä on aina hyvän kirjan merkki. Kovin mukavaa siinä maailmassa ei kyllä ollut.
Iida Rauma oksentaa vihansa, katkeruutensa ja tuskansa lukijan päälle valtavana tykityksenä. Häntä näyttää raivostuttavan muun muassa kaikki, esimerkiksi Turun kaupunkisuunnittelu. Helsinkiläisenä tyydyn kommentoimaan tätä vain asiaa koskevalla liikennemerkillä.
Sellaista koulukiusaamista, jota kirjoittaja kuvailee, ei minun koulussani ollut, vaikka jotkut olivatkin suositumpia kuin toiset. Itse en kuulunut luokkamme kermaan, mutta ei se minua eikä muitakaan kuulumattomia suuresti surettanut. Onko niin, että kiusaaminen on ilmiönä voimistunut viime vuosikymmeninä, vai vaiettiinko siitä vain ennen?
Lapset ja varhaisnuoret voivat olla toisiaan kohtaan äärettömän julmia. Ei pitäisi näytellä etologia, kun ei sellainen ole, mutta sanon kuitenkin:
Voisiko tämä erilaisuutta vihaava taipumus olla peräisin heimoyhteiskunnan ajoista, jolloin heimon kannatti torjua yhtenäisyytensä nimissä kaikkea vähänkin toisenlaista?
Kirja on lehtitietojen mukaan autofiktiota, eli kirjailija kertoo omista kokemuksistaan. Ilmeisesti hän kuitenkin esiintyy kirjassa kahtena eri henkilönä, jotka nekään eivät pidä toisistaan, mutta en ole varma.
Autofiktiossa on se vika, että lukija ei tiedä, mikä kirjassa on faktaa ja mikä fiktiota. Silloin voi panna todellisen henkilön synniksi asioita, joita tämä ei ole lainkaan tehnyt. Lukija ei voi tietää, onko kirjassa seikkaperäisesti kuvattu opettajan kauheus totta vai tarua.
Kirjassa hyökätään raivoisasti tutkimusta vastaan, jossa kuvataan, ettei koulukiusaaminen osu satunnaisesti kehen tahansa, vaan joillakin oppilailla on taipumus vetää kiusaamista puoleensa. Tätä ei saisi tutkia, koska syyllinen kiusaamiseen on kiusaaja eikä uhri.
Minä taas yliopistomaailmasta tulevana suhtaudun raivopäisesti ajatuksiin, ettei joitain ilmiöitä saisi lainkaan tutkia. Suomessa on kaksi sanaa syy ja syyllinen, eivätkä ne tarkoita samaa asiaa.
Tässäkin kirjassa kävi niin, että päähenkilö joutui vaihtamaan koulua kiusaamisen vuoksi, mutta kiusaaminen vain jatkoi seuraavassa koulussa. Tällaisia kertomuksia olen kuullut paljon ja vielä enemmän olen kuullut niitä työpaikkakiusaamisesta.
Olen monesti sanonut, että ei ole oikein siirtää kiusattu toiseen kouluun. Pitäisi siirtää kiusaaja. Kirjassa kiusaamiseen osallistui kuitenkin lähes koko luokka.
Politiikassa olen oppinut, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä joku itseensä kohdistuneesta epäoikeudenmukaisuudesta sanoo. Kirjaa kuunnellessa tämä varoitus oli koko ajan mielessä; erityisesti kun oli kyse opettajasta.
Mutta aivan varmasti kirjoittajalla on ollut syytä tuntea itsensä kiusatuksi ja syrjityksi.
Jos olisin vastapuolen asianajaja ja saisin tehtäväkseni etsiä kirjasta kohtia, joissa kirjoittaja kuvaa halventavasti toisten sanomisia, luonteenpiirteitä, pukeutumista tai ulkoasua, tehtävä olisi helppo.
Ilmiönä koulukiusaaminen on vakava. Jotain sille olisi tehtävä, mutta en oikein keksi sellaisia toimenpiteitä, joihin edes itse uskoisin.
Juuri siksi on hyvä, että en ryhtynyt opettajaksi. Siis hyvä oppilaiden kannalta.
Voisiko jokin anonyymi ilmiantojärjestelmä tuoda ongelmat paremmin opettajakunnan tietoon? Niitähän on menestyksellä käytetty työelämässä.
Anonyymi ilmiantojärjestelmä saattaa mahdollistaa kiusaamisen, jollei ole mahdollisuutta keskustella ilmoituksen tekijän kanssa. Muutenkin tuntuisi vaikealta alkaa selvittää kiusaamistapausta, jollei pääsisi keskustelemaan uhrin kanssa.
Oppilaiden kohtaaminen, näkeminen ja kuuleminen, on tehokasta kiusaamisen vähentämistä. Valitettavasti koulun kiire ei oikein tue pysähtymistä oppilaiden tilanteiden äärellä. Siinä mielessä kirjailija on oikeassa, että on rakenteellisia asioita, joita tulisi korjata.
Olen utelias sen suhteen, miten kirjailijan haasteeseen tullaan vastaamaan yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tässä olisi vaaliteema vailla vertaa.
Ajattelin, että “ilmiantaja” olisi jokin kolmas henkilö, joka kertoisi, että Liisa kiusaa Marjaanaa.
Usein työelässä kiusaaja käyttää tätä hyväksi ja väittää kiusatun kiusaavan
Elämä on raadollista
Minulle heräsi mieleen koulu ampumistapaukset, mitä niiden takana oikeasti on, miksi joku oppilas tulee kouluun aseen kanssa ja alkaa ampumaan. Aivan varmasti ampujalla on jotakin, joka saa hänet tekemään peruuttamattomia asioita, jotka eivät selviä tapahtuman jälkeenkää. Opettajat menevät mieluummin kiusaajien puolelle koska heitä on enemmän. Katkeruus lisääntyy kunnes kiusattu ei enää kestä sitä. Muut oppilaat eivät kantele koska pelkäävät joutuvan itse kiusatun asemaan. Välituntivaljojana pitäisi olla joku muu kuin koulun opettaja ja raportoidut kirjaukset käsittelisi ulkopuolinen joka näkee mitä oikeasti tapahtuu. Myös koulumatka kuuluu koulun vastuualueseen.
Olet ensimmäinen, joka on uskaltanut julkisesti epäillä tämän kirjailijan varmaa oikeassa olemista. Palkinto teki hänestä auktoriteetin, jota ei epäillä. Palkinnon saajan valitsi lisäksi piispa, joka antoi palkinnolle lisää pyhyyttä. En ole lukenut kirjaa, olen vain epäillyt häntä haastattelujen perusteella. Niissä hän on sanonut, että kouluja hallitsee lapsiviha, josta kiusaaminen johtuu. Ilmiö ei hänen mielestään kuulu psykologian alaan. En usko.
En minäkään usko että koulukiusaaminen kuuluu psykologian alaan, vaan evoluutiopsykologian. Se on siis mitä luonnollisin asia.
Lapsiviha on sikäli kuvaava käsite että lapset ovat jatkuvasti sotajalalla kaikkea heikkoudeksi tulkittavaa vastaan. Opettajatkin, elleivät osaa kiinnittää motiiveihinsa huomiota.
Tosin lapsiviha selittäjänä on proxy, todellisuudessa kiusattu on jatkuvassa sodassa maailmaa ja sen realiteetteja vastaan. Näin kulttuuri kehittyy. Juutalaiset ottavat tämän arkkityypin vielä enemmän tosissaan (a href=“https://fi.wikipedia.org/wiki/Jaakobin_paini”>Jaakobin paini). Kamppailu ylivoimaista vastustajaa (tässä: Jumalaa) vastaan (ja voittaminen) on juutalais-kristillisen myytin ytimessä. Se että joku (Jaakob) kerrankin voittaa on uutinen, ja julkaistaan jopa Genesiksessä, mutta lukemattomat hävinneet häipyvät historian hämärään.
Se että piispa valitsee voittajaksi juurikin tämän teeman ei hämmästytä minua lainkaan.
Olen samaa mieltä sinun kanssasi.
Aiheettomat ilmiannot on suosittu kiusaamisen apuväline. Kiusaamiseen tosiaan liittyy monenlaisia suhteita, joita joudutaan ratkomaan kokonaisuutena.
Asiallinen kirjoitus. Tämä on todellakin autofiktiivisten tarinoiden ongelma, ettei lukija tiedä mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Varsinkin tässä Rauman teoksessa opettaja sai sellaisen ryöpytyksen, etten ihmettelisi, jos käräjät vielä kutsuisivat. Entisenä kaarinalaisena oli helppo tunnistaa kirjan opettaja — ja tuskin olen ainoa. Omiin silmiin kirja vaikuttaa kostoteokselta, ja tämä nakertaa väkisinkin perustaa sen tärkeältä teemalta.
Samaa mieltä kanssasi. Järkytyin tässä kirjassa siitä, että henkilöt ovat tunnistettavissa, heitä kuvaillaan järkyttävällä tavalla. Saako näin toimia? Ko. ope on ollut myös minun opettajani, ja hän ei todellakaan ole tätä ansainnut. Yksi innostavimmista opettajista, joita minulla on ollut.
Itselle tulee mieleen, että syyllistytäänkö tässä kirjailijan taholta myös jonkin sortin kiusaamiseen?
Jos heimolla olisi jotain todellista tarvetta yhtenäisyydelle, esim. sota, kiusaaminen jäisi katkolle. Ehkä päiväkotien välillä pitäisi järjestää lumisotia ynnä muuta, johon tarvitaan kaikkien panosta. Opettajat voisivat luoda lapsille vihamielisiä haasteita, joiden ratkaisemiseen tarvitaan kaikkien yksimielistä tukea. Lisäksi jokin helppo ja vaikuttava mutta nolo tanssi loisi yhteisöllisyyttä, miten olisi vaikka tsetseenien suufilaiset rinkitanssit?
Toisaalta, katso vaikka harakoita tai naakkoja, seurallisia lintuja. Sillä, jolla höyhenpuvussa tai nokassa on jotain kehityshäiriötä, on myös aina kalju niska. Evolutiivinen peruste tälle käytökselle on varmaankin geenivirheiden poistaminen oman yhteisön perimästä, jotta omat lapset ja lapsenlapset jne. olisivat terveempiä.
Ulkoisten poikkeavuuksien lisäksi henkistä toiminnallisuutta testataan statuspeleillä ja huulenheitolla ym.
Kuten eräs viktoriaanisen Englannin suurmiehistä sanoi: “Mitä luonto tekee sokeasti, julmasti ja hitaasti, ihminen voi tehdä kaiten, lempeästi ja nopeasti. Sikäli kun se on hänen vallassaan, tulee siitä hänen velvollisuutensa.”
Aivan samaa mieltä kanssasi. Opettajakollegani työyhteisön lukupiirissä olivat hyvin vastentahtoisia tarttumaan kirjaan siitä virinneen keskustelun takia. Nyt ehdotin kirjaa porukalle luettavaksi ja odotan innolla tulevaa keskustelua. Opettajana koin A:n kommentit opettajansa ulkonäöstä ja sivistyksen puutteesta erittäin häiritsevinä. Koulussa/luokassa/ryhmässä hyvä henki vaatii kunnioitusta toista kohtaan ihan kaikilta osapuolilta. Kirjassa kuvattu avoin halveksunta opettajaa kohtaan on väkisinkin aiheuttanut jännitteitä. Opettaja on kuitenkin myös ihminen ja omanlaisensa persoona. Erehtyväinen toki myös eikä todellakaan mikään pyhimys. Kurjasti ja halveksivasti A ajatteli/puhui myös luokkatovereistaan. Kirjassa ei A:n perheestä ja suhteesta vanhempiinsa paljon puhuttu. Itse toivon, että olen opettanut omat lapseni suhtautumaan ikätovereihinsa ja opettajiin empaattisesti ja arvostaen.
Jos olet tosiaan kirjan lukenut, suosittelisin lukemaan tarkasti uudestaan vielä tuon kohdan keskustelusta koulukuraattorin ja opettajan kanssa, jossa päädytään tuohon toteamukseen “opettajakin on vain ihminen”. Minulle siitä jä päälimmäisenä käsitys, että oppilas ei ole ainakaan yhtä itsestäänselvästi ihminen kuin opettaja.
Tässä kirjassa ei ole ollenkaan keskeistä se, ovatko yksityiskohdat totta tai kenen syytä/ansiota kiusaaminen on. Kyse on siitä, että kirjassa kuvataan tilanteita, joissa lapsi, siis noin 10-vuotias, jää ulkopuolelle, häntä ei kuulla ja toistuvasti hänen kertomaansa väärinteot sivuutetaan. Koulussa toimitaan aikuisten säännöillä, mutta siellä ei pystytä suojelemaan ja tukemaan kaikkia lapsia. Ei edes koulun sääntöihin taipuvia, älykkäitä ja tiedonhaluisia lapsia, puhumattakaan niistä lapsista, joilla on ongelmia myös käyttäytymisessä tai kognitiivisissa kyvyissä.
Erittäin hyvä kommentti. Mahtaako olla niin, että opettajana on yllättävänkin vaikeaa katsoa tätä kiusatun oppilaan näkökulmasta. Tuntuu ehkä liian pahalta myöntää, että tämä voisi olla totta?
Entisenä kiusattuna (tämä identiteetti pysyy ikuisesti) ja nykyään täysin koulumaailman ulkopuolella toimivana en näe miten tämän kirjan kiusatut tytöt voisi mitenkään kääntää syyllisiksi kohteluunsa tai asenteisiinsa opettajaa / luokkatovereita kohtaan.
Se ettet itse ole kokenut kouluväkivaltaa, et todennäköisesti myöskään ole kiinnittänyt huomiota kouluväkivaltaan. Siksi et myöskään voi väittää etteikö sitä olisi tapahtunut tai sitä ei olisi. Se on vähän kuin rasismi, sillä mihin ihmisryhmään kuulut on väliä (tieteellisesti todistettu) huomaatko johonkin toiseen ihmisryhmään kuuluvan syrjinnän.
Kaikki opettajat eivät ole pahoja, mutta valta vääristää monia, opettajiakin. Saati sitten valkoisia hetero miehiä, sitä minkälaisten linssien läpi tätä maailmaa (tai tässä tapauksessa tekstiä) katsoo.
Moni valitettavasti on kokenut Iidan kuvaaman kohtelun. Hän mielestäni erittäin hyvin yhteiskunnassamme vallitsevaa lapsivihaa (ja samalla sivuaa patriarkkaarisia rakenteita ja misogyniaa). Aikuisella on aina valta puuttua, erittäin epämiellyttäväähän se on ja epämukavuusvyöhykkeelle astumista, mutta tässä kirjassa olikin kyse siitä, miten puuttua aikuisen mahdollistamaan/toteuttamaan kouluväkivaltaan. Ja kyllä, olen sitä todistanut sekä kokenut, onneksi vain kahden vuoden ajan, jonka jälkeen opettaja vaihtui ja uusi opettaja katkaisi väkivallan kierteen. Eli itse pystyn erittäin hyvin samaistumaan kirjaan ja uskomaan sen todenperäisyyteen (vaikkakin koulu sijaitsi pääkaupunkiseudulla).
Tämä kommentointi kuulostaa vähän siltä kuin haetaan raiskauksen uhrista syitä tulla raiskatuksi. Entäs jos yksilössä ei olekaan mitään vikaa vaan rakenteissa? Entäs jos koulunvaihto ei auta kouluväkivaltaa kokenutta, kun kouluilla on 1km eroa ja pahimmat väkivallan tekijät ovat samassa pienessä harrastusryhmässä ja sana leviää. Ehkei itsevarmuus väkivaltaa kokeneella ole enää samalla tasolla kuin ennen väkivallan kokemuksia.
Me ymmärrämme jo nykyisin, että lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden (aikuiset), ei ole enää helppoa lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Näissä kommenteissa ja arvosteluissa kuitenkin oletatte, että lapsi osaisi ”muuttua ja lähteä”.
En ole kirjaa ennättänyt lukea, mutta kiusaaminen on lisääntynyt kouluissa. Oma lapseni koki niin rankkaa kiusaamista yläkoulussa, että vakavasti harkitsimme koulun vaihtoa. Kiusaajaa ei saatu kuriin. Lapseni traumat tuosta ajasta vaikuttavat vieläkin nuorena aikuisena hänen elämäänsä. Kiusaajia olivat myös muutamat opettajat. Lisäksi kaikki ne, jotka antoivat tämän tapahtua. Tyttäreni on herkkä, melko hiljainen, ja juuri sopiva kohde kiusaajille. Olen kuullut, että sama meno jatkuu kyseisessä oppilaitoksessa, kiusaavat opettajat ovat jo eläköityneet. Hirvittävää, että tätä saa vieläkin tapahtua ja joku epäilee todenperäisyyttä! Itse 60 luvulla koulun käyneenä en tosiaankaan kiusaamista huomannut. Se ei kohdistunut minuun vai olinko niin sinisilmäinen siihen aikaan. Olen kuullut lasteni kautta rankkoja kuvauksia, myös heidän kavereiltaan ja vanhemmiltaan. Opettajan luulisi puolustavan oppilaitaan, mutta kiusaavan, se on käsittämätöntä!
Oma kokemukseni on päinvastainen. Omana peruskouluaikanani 1970-luvulla kiusattiin jatkuvasti eivätkä opettajat puuttuneet siihen mitenkään niin kauan, kun ketään ei tarvinnut viedä lääkäriin. Sen sijaan omien lasteni koulussa (viimeiset kokemukset alle 10 vuoden takaa) pieneenkin huuteluun on puututtu topakasti heti, eikä sen vakavampaa ole yleensä päässyt tapahtumaan.
Luulen, että enemmän tämä riippuu koulusta ja erityisesti rehtorin asenteesta kuin siitä, puhutaanko nykyajasta vai menneisyydestä.
” Suomessa on kaksi sanaa syy ja syyllinen, eivätkä ne tarkoita samaa asiaa.”
Toinen sanapari, joiden välillä pitää osata tehdä vissi ero on “syyttää” ja “syyllistää”. Jälkimmäisen käyttö on kovin tavallista nykyään. Minun korvaani syyttämisen jälkeen alkaa tapauksen tutkiminen. Syyllistettäessä oletus on että tapausta ei tutkita ja, yhtä metatasoa korkeammalla, se vihjaa jotain keskusteluosapuolten motiiveista.
Julkisessa keskustelussa on usein viisasta kokeilla voisiko syyllistää-sanan korvata syyttää-sanalla. Usein argumentaatio muuttuu tällä paljon selkeämmäksi.
En ole lukenut kirjaa, mutta tänään junassa naistenlehdestä kirjailijan haastattelun ja epäilyni vahvistuivat.
Minulla on jonkin verran kokemusta ahdistavasta tilanteesta koulussa yli 40 vuoden takaa. Vaihdoin koulua Espooseen 13-vuotiaana, muistan vieläkin piinallisen tunteen kun vähitellen kommenteista ja eleistä tajusin että vaatteeni eivät olleet muodikkaat ym. Syynä ei ollut vanhempien varattomuus, olin ylemmän keskiluokan perheestä, en vain itse ollut kiinnittänyt sellaisiin asioihin huomiota. Ratkaisuni oli sopeutua, hankin vähitellen merkkifarkut, rupesin laittamaan tukkaani, ennen pitkää sain luokassa kavereita. Asiassa auttoi se, että menestyin koulussa ja kohtalaisesti myös liikunnassa eli en luokan kovisten silmissä kuitenkaan ollut avuton. Minulla oli myös harrastuksia. Mitään traumoja ei tästä jäänyt. Onkohan aina viisasta, että lähdetään taistelemaan kiusaajia vastaan.
Vähän ihmetellen luen näitä kommentteja.
Minusta kirja oli loistava ja ajattelin jo keväällä sen luettuani että ihme on jos ei nappaa Finlandiaa (ja uudestaan sitten kun kuulin kuva voittajan valitsee). Parasta kirjassa oli kerronnan taidokkuus, se miten neljä tarinaa (kouluaika, nykyaika, koulukiusaamisen tutkimus ja Turun tuho) nivoutuvat toisiinsa saumattomasta. Luin hieman myöhemmin Rushdien Keskiyön lapset ja hämmästyin samankaltaisuutta.
En ole koskaan innostunut autofiktiosta, joten en lukenut tätäkään tarinaa totena. Se on melko absurdi ja aikamatkustuksineen mahdoton. Takasivujen dokumenttien lienee tarkoitus sitoa tarina todellisuuteen. Jätin ne lukematta osin heikon painojäljen takia.
Itse pääaihe, eli väkivalta koulussa, on mielestäni kuvattu osuvasti. Se ei varmasti kuvaa koko totuutta lama-ajan koulusta, vaan yhden monista. Kirjan opettaja on ihminen vikoineen ja valitettavasti hänen vikansa tekevät muutaman oppilaan asemasta kohtuuttoman vaikean. Päähenkilö yrittää kaikkia yllä mainittuja selviytymiskeinoja, mutta jotenkin ne vaan aina menevät pieleen. Se on tietenkin kirjailijan valita, ja mielestäni oikea. Minkäänlaista kevennystä ei tarvita, se olisi vesittänyt keskeisen sisällön.
Kaikille “en ole lukenut, mutta…” suosittelen että joko luette tai ette kommentoi.
Olen juuri lukemassa kirjaa. Ensimmäinen osa on juuri päättynyt. Koulukiusaamiseen on viitattu, mutta oletan, että vasta nyt alkaa varsinainen kiusaamiskerronta.
Olen ollut kirjasta aika innostunut, tarkoitan lähinnä kerrontaa. Pitkälle on tultu siitä vaiheesta, jossa suomalaisessa taideromaanissa edettiin kuta kuinkin pelkin päälausein. Kerronnasta kuultaa läpi, että sen takana on valtava määrä tehtyä työtä. Turkulaisena olen tosi innostunut kaupungin kuvauksesta ja siitä, että kerrankin kirjoitetaan kelvollista Turun murretta.
Kirjassa mainitaan nimeltä paha opettaja. Joku aiemmista kommentoijista kirjoitti, että kaarinalaiselle opettajan tunnistaminen on helppoa. Kirjassa puhutaan myös musiikkiluokista, ja nyt Turun seudulla sovitellaan kiusaajaopettajan viittaa myös muiden koulujen opettajien, varsinkin musiikkiluokan opettajien, harteille. Tämä on kurjaa.
Miksi kiusataan? Miten kiusataan? Onko kiusaamista ollut aina kouluissa, vai onko se jotain uutta? En ole koskaan ajatellut olleeni koulukiusattu. Viime aikoina olen kuitenkin ruvennut ajattelemaan, millaista oli omana keskikouluaikanani, 60-luvulla. Minulle “tehtiin kiusaa” siksi, että punastuin herkästi. Luokan poikia huvitti saada minut punastumaan, mihin ei todellakaan paljon tarvittu. Minua kiukutti, mutta jotenkin ymmärsin kiusantekijöitä. Onhan siinä oma hauskuutensa! Lukiossa tämä loppui. Olin kyllä hyvä koulussa, hyvinkin aktiivinen oppilas, joka viittasi jo ennen kuin opettaja oli lopettanut kysymyksensä. Punastuin aina vastatessani, mutta se oli toissijaista sen rinnalla, että pääsin näyttämään tietoni. Ei tullut mieleenkään, että olisin kertonut opettajille puhumattakaan vanhemmista. Taivas varjelkoon! Mutta olinko koulukiusattu? Olisinko 2020-luvulla, muutettavat muuttaen?
Jos jonkun pää työnnetään vessanpönttöön tai joku hakataan nurkan takana tai koulumatkalla, on koulukiusaamisen tai näissä tapauksissa kouluväkivallan tunnistaminen helpompaa tai “helpompaa” kuin hienovaraisemmissa tapauksissa, joilla tarkoitan tapauksia, joissa ei uhriin tai kiusattuun kosketa fyysisesti.
Autofiktioksi tunnustettu tai tunnistettu kirja on aina ongelmallinen niiden kannalta, jotka tulevat tahtomattaan kuvatuiksi kirjassa. Ja kun käsitteessä on sana fiktio, joudutaan oudoille vesille.
Tämä psykologin ja sosiologin yhteiskirjoitus avaa teosta erinomaosesti niin rakenteen kuin sisällön tasolla: https://sarolehti.net/lehti/tuhoisaa-toiseuttamista-luokkahuoneessa/
Kiitos tästä. Oli erittäin asiantunteva ja kiinnostava kirjoitus.
Kirjallisen lahjakkuuden määrä on ilmeisesti suoraan verrannollinen siihen, miten vakavasti ihminen itseensä kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden ottaa.
Opettajan luonnemurha kirjassa on yksi julmimmista ja raaimmista, jonka koskaan olen lukenut. Kirjailija iskee kynänsä suoraan sydämeen ja vetää sen verta tippuvana ulos.
Kirjan lopetettuani toivoin hartaasti, että tämä — ilmeisesti ihan todellinen — ihminen oli tosiaan kyseisen kirjallisen koston ansainnut.
Mielenkiintoista sinänsä että ennen aivan kommenttisi loppua ajattelin, että tarkoitit opettajan toteuttaneen ”luonnemurhan” lapselle, eli tukahduttaneen vuosien aikana lapsen luonteen ja eloisuuden täysin. Tarkoititkin toista, mutta näinkin päin ajateltuna toimi.
Molemmat tulkinnat ovat tosiaan mahdollisia, eivätkä sulje pois toisiaan. Varmasti opettajan taholta on tapahtunut aivan riittävästi mitätöintiä, että tällainen kirja syntyy.
Kirkkokin taitaa olla korkean edustajansa ratkaisusta päätellen päätynyt siihen, ettei sen ydinsanoma anteeksiannosta oikeasti toimi tosielämässä, ja hyväksynyt sen, että teoksen eetos “niin kuin mekin kostamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”, kuvaa paremmin tätä ihmisen maailmaa.
Koulukiusaajilla ja pedofiileilla on suurin piirtein saman verran ymmärtäjiä. Keskustelussa mikään rangaistus ei ole kummallekaan ryhmälle riittävä. “Koulukiusaajalle“tai “koulukiusaamiselle” ei ole olemassa edes yleisesti hyväksyttyä määritelmää joka auttaisi keskustelua.
Jos lapsi ei halua leikkiä jonkun koulukaverinsa kanssa, onko se koulukiusaamista kuten usein sanotaan? Entäs jos hän ei vaan satu pitämään toisesta, tai leikkii mielummin jonkun muun kanssa? Pitäisikö tällainen lapsi pakottaa vaihtamaan koulua papereissaan iso “KIUSAAJA”-leima? Jos tämä ei auta, pitääkö oppilaiden vaihtoa jatkaa niin kauan kunnes kiusatulle on löytynyt sopivat kaverit?
Ihmisten väliset sosiaaliset suhteet ovat vaikeita. Niihin on monesti vaikea puuttua, ja toisaalta niihin on pakko puuttua.
Kiusaamisen raja alkaa siitä kun aletaan tehdä kiusantekoja ja jäyniä toiselle, toistuvasti, ja puhua selän takana ym.
”Onko niin, että kiusaaminen on ilmiönä voimistunut viime vuosikymmeninä, vai vaiettiinko siitä vain ennen?”
Kiusaamisen välineet ovat ainakin monipuolistuneet. Jos ennenkin huudeltiin, lähetettiin kirjelappusia tai soitettiin pilapuhelu, niin nykyään käytössä ovat 24/7 kaikki somen keinot.
Pilkkavideoita, käsiteltyjä kuvia, sairaita whatsapp-viestejä yötä myöten.
Kirja todella hieroi asiansa lukijan naamaan. Taitava teksti on tukahduttavan runsasta ja jopa jankuttavaa, pitää kaikessa kaameudessaan otteessaan.
En ihan varauksetta pitänyt kirjailijan ratkaisista tyylin ja sisällön suhteen, mutta suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan äänikirjana.
Asia on tärkeä!
Minua jäi vaivaamaan, miten A:n perhe jää/jätetään asiassa kovin ulos, isän lyhyt leirikouluosuus lähes ainut, jossa perheenjäsenen kuvataan todella puuttuneen tilanteeseen.
Voi Ida, voi Hävitys! Voi A ja Ira. Voi koulukiusaaminen, patriarkaatti, aikuisten ja lasten julmuus ja tunnekylmyys. Voi itsetuho, katkeruus ja kyynisyys.
Hävitys on tuskallisen tärkeä romaani. Kaikista tärkeintä sen lukeminen on kasvattajille, hoitajille ja hoivaajille. Onneksi se voitti Finlandian, vaikka sinänsä palkinnon saaneiden kirjojen teemoilla ja viesteillä ei juuri näytä olevan vaikutusta yhteiskunnan menoon, Sikäli toivoisin kirjaa ennemmin pakolliseksi kaikkien noiden alojen ammattilaisille ja opiskelijoille.
Olen itse ollut koulukiusattu. En aivan yhtä rankasti kuin Rauma, mutta silti sen verran, että romaani nosti esille ensin suuttumusta ja torjuntaa, sitten surua, samastumista ja myötätuntoa. Hävitys kuvaa tuskallisen tarkasti prosessia, jonka kiusaaminen aiheuttaa kiusatussa: itseyden hajoamista ja katoamista, jatkuvaa varuillaanoloa ja lopulta pelkkää puolustusreaktiota – itsen rankaisemista, kyynisyyttä ja vihaa. Jos jotakin niin näitä Hävitys on tupaten täynnä. Lukeminen / kuuntelu on välillä piinallista, mutta kun antaa tekstin imeytyä, se tunkeutuu ihon alle ja herättää ja sattuu. Tämän tunteen soisin jokaiselle, siksi tervettä se on.
Hävityksen arvokkainta antia on aikuisten julmuuden kuvaus, joka itsestä ensin vaikutti ärsyttävän liiotellulta, kunnes aloin muistaa ja tajuta, että tällaisia aikuisia oli maailma pullollaan ja on edelleenkin. Kirjan hirviöopettaja on äärimmäisen tarkasti kuvattu valtaa väärinkäyttävä, omia tunteitaan lapsiin projisoiva hahmo. Samoin kaikki muut aikuishahmot – muut opettajat, terveydenhoitajat, kuraattorit, psykologit ja opettajainhuoneen kollegat — edustavat oikein hienosti monia todellisen maailman vastineitaan ja lapsen todellisuudesta käsin kuvatut tilanteet ovat riipaisevia. Kirja on parempaa koulutusmateriaalia kuin moni kasvatustieteen opus.
Hävityksessä kiedotaan yhteen Turun historia, naisten alistaminen Euroopassa, eläinten hyväksikäyttö ja koulukiusaaminen taitavasti ja osuvasti. Rauma osaa tuoda historiallisia faktoja esille tarkoituksenmukaisesti ja havainnollistaa niiden avulla suurta tarinaa patriarkaatin mekanismeista. Hävitys on enimmäkseen hyvin taitavasti ja vetävästi kirjoitettu; vain pariin lauseeseen olisin kaivannut kustannustoimittajaa. Erityismaininta nykyisin niin harvinaisesta taidosta: viittauspronominien oikeasta käytöstä. Kun A katsoo Iraa, Rauma ei kirjoita ”hän” vaan ”tämä”. Ihanaa. Toinen erityismaininta kirjan loppulauseelle, joka sitoo tarinan kehyskertomukseen niin, että kudelma sulkeutuu maagiseen luuppiin.
Kuitenkin Hävitystä häiritsee suuri keskeneräisyys. Tekstin ja tarinan yllä lepää painava ja musta kyynisyyden peitto. Se saa kirjan sanomassa sekoittumaan toisiinsa epäloogisella tavalla syyllistämisen, joka kohdistuu milloin toisiin lapsiin, milloin aikuisiin, milloin yhteiskuntaan ja kulttuuriin, koululaitokseen ja patriarkaattiin. Toki nämä ovat kytköksissä toisiinsa, mutta tekstin sakeuden, tunnelatauksen ja epäselvän analyyttisyyden alta lukija joutuu itse arvailemaan, mitä kirjalla lopulta tahdotaan sanoa – sillä sanoa Rauma toki tahtoo, kovasti ja paljon. Haastatteluissaan hän on tuonut esille samoja asioita niin, että hänen repliikkinsä ja tarinansa väkisinkin sekoittuu Hävityksen tarinaan, ja kirjan Irassa on korostetun paljon Rauman omia piirteitä – joskin kerronnallinen ratkaisu sekä kuvata Iraa toisen henkilöhahmon suulla että antaa myös tämän itsensä puhua on nerokas, etenkin kun Irasta on tehty irvokkaan läheisriippuvainen, mielenvikainen, läpikotaisin kyyninen ja myrkyttynyt, kun taas A edes minimaalisen verran haluaa kurkottaa kohti itsenäisyyttä, terveyttä ja elämää.
Hävityksen vihonviimeiset metrit tuovat aavistuksen siitä valosta, että avain parantumiseen olisi rehellinen tilinteko oman menneisyyden kanssa yhteydessä toisiin, parantaviin ihmisiin. Sitä ennen kirjan jokainen rivi ja rivinväli tirskuu myrkkyä ja erillisyyttä. Jokainen pahuutta edustava asia – mukaan lukien ihmisten ulkonäkö, puhetapa, musiikki, rakennukset, maisemat, värit ja hajut – heitetään samaan keitokseen, vaikka ne olisivat neutraaleja tai jopa hyvään pyrkiviä. Filosofiat, ideat ja ehdotukset latistetaan ja näverretään pilkallisesti mutkalle aivan samoin kuin kirjan aikuiset tekevät A:lle, jos niistä ei ole ollut tälle (tai Raumalle) apua. Kun Ira alkaa valittaa, ettei voi edes tappaa itseään, kun sekin tuomitaan synniksi ja väärällä tavalla jumalaa uhmaavaksi teoksi, alan mielessäni huutaa, että jos kerran haluat tappaa itsesi, tee se sitten äläkä keksi tekosyitä; jos elämässäsi et ota valtaa itsellesi, ota se sitten edes kuolemassa.
Tämä Hävityksessä häiritsee – oman sisäisen ja ulkoisen maailman yhdistäminen tavalla, joka ei paranna ketään eikä mitään. Valtavalla ponnistelulla tapahtunut kieltäytyminen elämästä ja rakkaudesta oman itsen sisällä siitä huolimatta, millainen maailma on; siitä huolimatta, saako oikeutta. Sillä elämän energia on rakkaus, ja anteeksianto on rakkauden teko, kun taas oikeudenmukaisuus on syyllistämisen vaatimus ja syyllistäminen on aggression teko. Kyynisyys on myrkkyä niin kantajalleen kuin muillekin, sillä se on rakkauden torjumista pahimmalla mahdollisella tavalla – sen myrkyttämistä tunnistamattomaksi; hyvyyden ilmaisun näkemistä pahuutena.
Älkää käsittäkö väärin. Maailmassa tapahtuu hirveyksiä ja niihin täytyy puuttua. Pahojen tekojen uhriksi joutunutta parantaa suuresti se, että oikeus tapahtuu ja syylliset joutuvat kärsimään rangaistuksen (mikä itse asiassa parantaa vähintään yhtä paljon syyllisiä, ja siten koko maailmaa). Traumakokemukset muuttavat ihmistä (ja muita eläimiä) perustavanlaatuisesti ja lopputulos on usein juuri Hävityksen henkilöiden mukainen – todellisuuspakoinen, itsetuhoinen ja kyyninen, eikä tällainen ihminen kykene itse olemaan vahva eikä parantamaan itseään. Epäonnistuneet parannusyritykset ja tyhjään hiipunut toivo vain voimistavat epäluuloa ja torjuntaa, kunnes ihminen väistää kaikkea hyvyyttä ja rakkautta.
Tässä Hävityksen arvo astuu esille: Kasvattajien ja hoivaajien täytyy tunnistaa nämä tilanteet ja tehdä itse sisällään ja keskuudessaan psyykkistä työtä, jotta kykenisivät olemaan herkkiä ja laskeutumaan tilanteen tasalle parantavasti, ihmisinä, vailla torjuntaa ja rooleja. Kaiken ydin on halu rakastaa itseä. Toistan: Halu rakastaa itseä. Todellinen halu rakastaa itseä niin, että tietoisesti harjoittelee ja työskentelee sen eteen jatkuvasti, eri tavoin. Vain sen avulla pystyy rakastamaan muita ja olemaan vaikeissa tilanteissa avoin ja toimimaan tarkoituksenmukaisesti.
Tunteet ovat kehollista energiaa. Nykyinen neurotiede on jo tunnustanut, ettei puhuminen suinkaan paranna kaikkea – puhumisen lisäksi tarvitaan liikettä, hengitystä, ääntä ja kosketusta. Tarvitaan ehdottoman lempeä, hyväksyvä ja turvallinen toinen ihminen, joka haluaa ja jaksaa kulkea rauhassa pitkänkin matkan. Tarvitaan tapoja purkaa vihaa pelottomasti, sillä viha ja aggressio ovat hyvää energiaa, jos eivät pääse patoutumaan sisälle eivätkä myöskään tuhoamaan mitään, mitä ei pidä tuhota. Puhtaan vihan ilmaiseminen kehollisesti ja äänellä on todella vapauttavaa ja selkeyttävää. Siitä selkeydestä voi ammentaa vaikkapa rakentavaan aggressioon, joka murtaa ja sulattaa patriarkaattia.Tarvitaan keholle oikeanlaista biokemiaa ja toimintaa – kaurapuuroa, luonnossa liikkumista, happea ja lämpöä. Ja tarvitaan halu kohdata totuus, vaikka se olisi todella tuskallista. Sillä kaikki tunteet, joiden tuntemiseen ihminen antautuu, lientyvät lopulta. Kaikki.
Älkää luulko, etten tietäisi, mistä puhun. Tiedän. Enkä ole yksin. Tunnen ihmisiä, joilla on takanaan niin rankkoja kokemuksia ja suuria suruja, ettei niistä kannata edes lähteä kilpasille, ja näen, kuinka he kykenevät nauramaan, nauttimaan ja rakastamaan. Kaltoinkohdeltu, pahoinpidelty tai kiusattu ei voi koskaan kasvaa olennoksi, jota ei olisi häpäisty, mutta hän voi kasvaa vahvaksi ja rakastavaksi ihmiseksi, jolla on traumaattinen menneisyys. Minuuden hajoamisen kokemuksen hetkellä aivoissa luodaan uusia hermoyhteyksiä. Minuus ei hajokaan, ihminen ei kuole tuntemukseen, vaan syntyy uudelleen. Kokemus on todella pelottava ja tuskallinen ja voi väärässä yhteydessä ja ympäristössä johtaa sairauteen, mutta turvallisessa tilanteessa se on parantava.
Rakkaudesta itseen lähtee myös anteeksianto – termi, joka käsitetään väärin niin monella tavalla, että siitä voisi takoa useampi- kuin kaksiteräisen miekan. Mielestäni anteeksiantoa tai anteeksipyyntöä ei pitäisi patistaa eikä kiirehtiä ja siitä puhumisen voisi unohtaa täysin, kunnes ihminen kenties joskus on siihen valmis. Anteeksianto on aikuisten ohjaaman, lasten näyttelemän näytelmän kuuluisimpia kohtauksia ja kaksinaismoralismin ja teennäisyyden huipentuma. Se on myös ase, jolla uhria niin usein lyödään, ja jolla tämä itsekin itseään selkään huitoo. Parantava anteeksianto ei ole pakotettu eikä siihen tarvitse kiirehtiä. Se on ymmärrystä siitä, että ihmiset ovat heikkoja ja epätäydellisiä eivätkä kenties koskaan muutu. Että jokaisessa meissä on, paitsi häväisty, myös häpäisijä. Ja että itse on itselleen niin tärkeä ihminen, ettei valtaa omasta, ainoasta elämästä kannata luovuttaa jonkun toisen käsiin odottamalla anteeksipyyntöä ja oikeutta, mitä kenties ei koskaan saa.
Kannet suljettuinakin Ida Rauman Hävitys tihkuu vihaa ja katkeruutta. Siksi se kaipaa mielestäni jatkoa. Jos (kun) tarkoitus on muuttaa yhteiskuntaa, jäsentymätön viha ei ole käyttökelpoinen työkalu. Tällaisena kirja kyllä havahduttaa ja koskettaa, muttei anna eväitä matkalle kohti parempaa. Jos Raumalla sellaiset on, hän ei niitä paljasta. Jollei ole, toivoisin hänen löytävän ne. Maailma kaipaa muutosta.
Inkku, kirjoitat viisaasti ja rakentavasti, kypsää ja harkitsevaa pohdintaa. Tai no, ainakin jaan näkemyksesi 🙂
En ole lukenut kirjaa. Kävin samaa koulua kirjailijan kanssa. Olen kirjailijaa vuoden vanhempi, joten en ollut samalla vuosikurssilla. Voin kuitenkin varmuudella kertoa, että koulussa puututtiin mahdollisiis kiusaamistilanteisiin vakavasti. Kaikki koulun opettajat toimivat asiallisesti ja puolueettomasti. Rauhallinen 90-luvun koulu, jossa toimittiin reilusti ja häiriötilanteisiin puututtiin tiukalla kädellä ja puolueettomasti.
Muistan sekä kirjailijan että hänen luokkansa hyvin. Aivan tavallisia, astetta lahjakkaampia oppilaita ainakin musiikillisesti (musiikkiluokka kyseessä). Kirjailija vaikutti hieman erikoiselta sekä ulkonäöltään, pukeutumiseltaan ja käyttäymiseltään. On varsin todennäköistä, että hän oli hieman syrjäytynyt eikä ollut suosittu ja vilkkaan mielikuvituksensa (tätä ei käy lahjakkaan kirjailijan kohdalla varmasti kiistäminen) avulla hän on luonut rinnakkaistodellisuuden, jota käyttää nyt surutta aseenaan. Tämä on kuitenkin vain oma arvioni tilanteesta siksi sitä ei pitäisi käyttää faktana aivan kuten ei myöskään tämän kirjan fiktiivisiä tapahtumia.
Saken tapa luonnehtia Raumaa lapsena on juuri se, jolla kiusaavissa yhteisöissä puhutaan uhreista. Se, että kiusattu on ”erikoinen” ja keksii itse kaltoinkohtelunsa on niin tyypillistä kiusaajien puhetta, että Saken kommentti kääntyy ikävästi itseään vastaan. Hyvässä koulussa joku oppilas tuskin olisi ”hieman syrjäytynyt” ja ”epäsuosittu”. On myös aikamoista, että aikuinen ihminen yhä muistelee arvostelevasti jonkun lapsen ulkonäköä ja pukeutumista.
Merkille pantavaa, miten Sakke jaksaa vuosikymmenien jälkeen puolustaa entistä kouluaan ja sen erinomaisia käytäntöjä. Tai miten hän tietää joka ikisen kaarinalaisen koululaisen puolesta, kuinka siellä on kiusaamistilanteet hoidettu. Tavallisesti tällainen on opettajien heiniä. Mutta Sakke onkin oppilas.
Minusta hävitys osuu aikuisten hymistelyyn, teennäisyyteen ja vastuun pakoiluun kuin myös ihan raakaan osallisuuteen ja suoraan syyllisyyteen hätkähdyttävällä tarkkuudella. Minusta ne jotka spekuloivat tyylilajin ja kuvauksen todenmukaisuuden kannalta, vaikuttavat olevan ihmisiä, joilta puuttuu se kokemus, jonka uskon tekijän kanssa jakavani. Tai heiltä muista syistä puuttuu halu ottaa teoksen totuus vastaan.
Ps terveisiä teille:
Cygnaeuksen ala-asteen musikkiluokka
Jyväskylässä 80 luvulla. Yksi kiusatummista kuoli auto-onnettomuudessa. Hyvää matkaa Risto.
Maija ja Terhi, te ette kiusanneet. Kaikki muut, opettajat ja oppilaat…
Kari Alapölläselle erityisesti: Hauskoja lukuhetkiä.