Iida Rauma: Hävitys

Kuun­telin Fin­lan­dia-voit­ta­jan jo jokin viikko sit­ten, mut­ta en ole osan­nut oikein päät­tää, mitä siitä kirjoittaisin.

Mielestäni paras kir­ja ei voit­tanut, mut­ta ehkäpä tärkein kir­ja kuitenkin voitti.

Kir­ja on aut­ofik­tio kouluk­iusaamis­es­ta. Aihe on min­ulle häm­men­tävä, kos­ka en tiedä oikein, mitä sille pitäisi tai voisi tehdä.

En lähde arvioimaan kir­jaa kir­jal­lise­na työnä. Sanon vain, että se siir­si min­ut ja ajatuk­set omaan maail­maansa, mikä on aina hyvän kir­jan merk­ki. Kovin mukavaa siinä maail­mas­sa ei kyl­lä ollut.

Iida Rau­ma oksen­taa vihansa, katkeruuten­sa ja tuskansa luk­i­jan päälle val­ta­vana tyk­i­tyk­senä. Hän­tä näyt­tää raivos­tut­ta­van muun muas­sa kaik­ki, esimerkik­si Turun kaupunkisu­un­nit­telu. Helsinkiläisenä tyy­dyn kom­men­toimaan tätä vain asi­aa koske­val­la liikennemerkillä.

Sel­l­aista kouluk­iusaamista, jota kir­joit­ta­ja kuvailee, ei min­un koulus­sani ollut, vaik­ka jotkut oli­vatkin suosi­tumpia kuin toiset. Itse en kuu­lunut luokkamme ker­maan, mut­ta ei se min­ua eikä muitakaan kuu­lumat­to­mia suuresti suret­tanut. Onko niin, että kiusaami­nen on ilmiönä voimis­tunut viime vuosikym­meninä, vai vai­et­ti­inko siitä vain ennen?

Lapset ja varhais­nuoret voivat olla toisi­aan kohtaan ääret­tömän jul­mia. Ei pitäisi näytel­lä etolo­gia, kun ei sel­l­ainen ole, mut­ta sanon kuitenkin:

Voisiko tämä eri­laisu­ut­ta vihaa­va taipumus olla peräisin heimoy­hteiskun­nan ajoista, jol­loin hei­mon kan­nat­ti tor­jua yht­enäisyyten­sä nimis­sä kaikkea vähänkin toisenlaista?

Kir­ja on lehti­ti­eto­jen mukaan aut­ofik­tio­ta, eli kir­jail­i­ja ker­too omista koke­muk­sis­taan. Ilmeis­es­ti hän kuitenkin esi­in­tyy kir­jas­sa kaht­e­na eri henkilönä, jot­ka nekään eivät pidä toi­sis­taan, mut­ta en ole varma.

Aut­ofik­tios­sa on se vika, että luk­i­ja ei tiedä, mikä kir­jas­sa on fak­taa ja mikä fik­tio­ta. Sil­loin voi pan­na todel­lisen henkilön syn­niksi asioi­ta, joi­ta tämä ei ole lainkaan tehnyt. Luk­i­ja ei voi tietää, onko kir­jas­sa seikkaperäis­es­ti kuvat­tu opet­ta­jan kauheus tot­ta vai tarua.

Kir­jas­sa hyökätään raivoisas­ti tutkimus­ta vas­taan, jos­sa kuvataan, ettei kouluk­iusaami­nen osu sat­un­nais­es­ti kehen tahansa, vaan joil­lakin oppi­lail­la on taipumus vetää kiusaamista puoleen­sa. Tätä ei saisi tutkia, kos­ka syylli­nen kiusaamiseen on kiusaa­ja eikä uhri.

Minä taas yliopis­tom­aail­mas­ta tule­vana suh­taudun raivopäis­es­ti ajatuk­si­in, ettei joitain ilmiöitä saisi lainkaan tutkia. Suomes­sa on kak­si sanaa syy ja syylli­nen, eivätkä ne tarkoi­ta samaa asiaa.

Tässäkin kir­jas­sa kävi niin, että päähenkilö jou­tui vai­h­ta­maan koulua kiusaamisen vuok­si, mut­ta kiusaami­nen vain jatkoi seu­raavas­sa koulus­sa. Täl­laisia ker­to­muk­sia olen kuul­lut paljon ja vielä enem­män olen kuul­lut niitä työpaikkakiusaamisesta.

Olen mon­esti sanonut, että ei ole oikein siirtää kiusat­tu toiseen koulu­un. Pitäisi siirtää kiusaa­ja. Kir­jas­sa kiusaamiseen osal­lis­tui kuitenkin läh­es koko luokka.

Poli­ti­ikas­sa olen oppin­ut, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä joku itseen­sä kohdis­tuneesta epäoikeu­den­mukaisu­ud­es­ta sanoo.  Kir­jaa kuun­nel­lessa tämä varoi­tus oli koko ajan mielessä; eri­tyis­es­ti kun oli kyse opettajasta.

Mut­ta aivan var­masti kir­joit­ta­jal­la on ollut syytä tun­tea itsen­sä kiusatuk­si ja syrjityksi.

Jos olisin vastapuolen asiana­ja­ja ja saisin tehtäväk­seni etsiä kir­jas­ta kohtia, jois­sa kir­joit­ta­ja kuvaa hal­ven­tavasti tois­t­en sanomisia, luon­teen­pi­irteitä, pukeu­tu­mista tai ulkoa­sua, tehtävä olisi helppo.

Ilmiönä kouluk­iusaami­nen on vaka­va. Jotain sille olisi tehtävä, mut­ta en oikein kek­si sel­l­aisia toimen­piteitä, joi­hin edes itse uskoisin.

Juuri sik­si on hyvä, että en ryhtynyt opet­ta­jak­si. Siis hyvä oppi­laiden kannalta.

Voisiko jokin anonyy­mi ilmianto­jär­jestelmä tuo­da ongel­mat parem­min opet­ta­jakun­nan tietoon? Niitähän on men­estyk­sel­lä käytet­ty työelämässä.

31 vastausta artikkeliin “Iida Rauma: Hävitys”

  1. Anonyy­mi ilmianto­jär­jestelmä saat­taa mah­dol­lis­taa kiusaamisen, jollei ole mah­dol­lisu­ut­ta keskustel­la ilmoituk­sen tek­i­jän kanssa. Muutenkin tun­tu­isi vaikeal­ta alkaa selvit­tää kiusaamistapaus­ta, jollei pää­sisi keskustele­maan uhrin kanssa.

    Oppi­laiden kohtaami­nen, näkem­i­nen ja kuulem­i­nen, on tehokas­ta kiusaamisen vähen­tämistä. Valitet­tavasti koulun kiire ei oikein tue pysähtymistä oppi­laiden tilantei­den äärel­lä. Siinä mielessä kir­jail­i­ja on oike­as­sa, että on rak­en­teel­lisia asioi­ta, joi­ta tulisi korjata. 

    Olen utelias sen suh­teen, miten kir­jail­i­jan haas­teeseen tul­laan vas­taa­maan yhteiskun­nal­lises­sa keskustelus­sa. Tässä olisi vaali­teema vail­la vertaa.

      1. Usein työelässä kiusaa­ja käyt­tää tätä hyväk­si ja väit­tää kiusat­un kiusaavan 

        Elämä on raadollista

    1. Min­ulle heräsi mieleen koulu ampumistapauk­set, mitä niiden takana oikeasti on, mik­si joku oppi­las tulee koulu­un aseen kanssa ja alkaa ampumaan. Aivan var­masti ampu­jal­la on jotakin, joka saa hänet tekemään peru­ut­ta­mat­to­mia asioi­ta, jot­ka eivät selviä tapah­tu­man jäl­keenkää. Opet­ta­jat menevät mielu­um­min kiusaa­jien puolelle kos­ka heitä on enem­män. Katkeru­us lisään­tyy kunnes kiusat­tu ei enää kestä sitä. Muut oppi­laat eivät kan­tele kos­ka pelkäävät joutu­van itse kiusat­un ase­maan. Väl­i­tun­ti­valjo­jana pitäisi olla joku muu kuin koulun opet­ta­ja ja rapor­toidut kir­jauk­set käsit­telisi ulkop­uo­li­nen joka näkee mitä oikeasti tapah­tuu. Myös koulumat­ka kuu­luu koulun vastuualueseen.

  2. Olet ensim­mäi­nen, joka on uskaltanut julkises­ti epäil­lä tämän kir­jail­i­jan var­maa oike­as­sa olemista. Palk­in­to teki hänestä auk­tori­teetin, jota ei epäil­lä. Palkin­non saa­jan val­it­si lisäk­si piis­pa, joka antoi palkin­nolle lisää pyhyyt­tä. En ole lukenut kir­jaa, olen vain epäil­lyt hän­tä haas­tat­telu­jen perus­teel­la. Niis­sä hän on sanonut, että koulu­ja hal­lit­see lap­sivi­ha, jos­ta kiusaami­nen johtuu. Ilmiö ei hänen mielestään kuu­lu psykolo­gian alaan. En usko.

    1. En minäkään usko että kouluk­iusaami­nen kuu­luu psykolo­gian alaan, vaan evoluu­tiop­sykolo­gian. Se on siis mitä luon­nol­lisin asia.

      Lap­sivi­ha on sikäli kuvaa­va käsite että lapset ovat jatku­vasti sota­jalal­la kaikkea heikkoudek­si tulkit­tavaa vas­taan. Opet­ta­jatkin, elleivät osaa kiin­nit­tää moti­ivei­hin­sa huomiota.

      Tosin lap­sivi­ha selit­täjänä on proxy, todel­lisu­udessa kiusat­tu on jatku­vas­sa sodas­sa maail­maa ja sen reali­teet­te­ja vas­taan. Näin kult­tuuri kehit­tyy. Juu­ta­laiset otta­vat tämän arkki­tyypin vielä enem­män tosis­saan (a href=“https://fi.wikipedia.org/wiki/Jaakobin_paini”>Jaakobin pai­ni). Kamp­pailu ylivoimaista vas­tus­ta­jaa (tässä: Jumalaa) vas­taan (ja voit­ta­mi­nen) on juu­ta­lais-kris­til­lisen myytin ytimessä. Se että joku (Jaakob) ker­rankin voit­taa on uuti­nen, ja julka­istaan jopa Gen­e­sik­sessä, mut­ta luke­mat­tomat hävin­neet häipyvät his­to­ri­an hämärään.

      Se että piis­pa val­it­see voit­ta­jak­si juurikin tämän tee­man ei häm­mästytä min­ua lainkaan.

  3. Aiheet­tomat ilmi­an­not on suosit­tu kiusaamisen apu­vä­line. Kiusaamiseen tosi­aan liit­tyy mon­en­laisia suhtei­ta, joi­ta joudu­taan ratko­maan kokonaisuutena.

  4. Asialli­nen kir­joi­tus. Tämä on todel­lakin aut­ofik­ti­ivis­ten tari­noiden ongel­ma, ettei luk­i­ja tiedä mikä on fak­taa ja mikä fik­tio­ta. Varsinkin tässä Rau­man teok­ses­sa opet­ta­ja sai sel­l­aisen ryöpy­tyk­sen, etten ihmettelisi, jos käräjät vielä kut­su­isi­vat. Entisenä kaari­nalaise­na oli help­po tun­nistaa kir­jan opet­ta­ja — ja tuskin olen ain­oa. Omi­in silmi­in kir­ja vaikut­taa kos­to­teok­selta, ja tämä naker­taa väk­isinkin perus­taa sen tärkeältä teemalta.

    1. Samaa mieltä kanssasi. Järky­tyin tässä kir­jas­sa siitä, että henkilöt ovat tun­nis­tet­tavis­sa, heitä kuvail­laan järkyt­täväl­lä taval­la. Saako näin toimia? Ko. ope on ollut myös min­un opet­ta­jani, ja hän ei todel­lakaan ole tätä ansain­nut. Yksi innos­tavim­mista opet­ta­jista, joi­ta min­ul­la on ollut.
      Itselle tulee mieleen, että syyl­listytäänkö tässä kir­jail­i­jan tahol­ta myös jonkin sortin kiusaamiseen?

  5. Voisiko tämä eri­laisu­ut­ta vihaa­va taipumus olla peräisin heimoy­hteiskun­nan ajoista, jol­loin hei­mon kan­nat­ti tor­jua yht­enäisyyten­sä nimis­sä kaikkea vähänkin toisenlaista.

    Jos heimol­la olisi jotain todel­lista tarvet­ta yht­enäisyy­delle, esim. sota, kiusaami­nen jäisi katkolle. Ehkä päiväko­tien välil­lä pitäisi jär­jestää lumiso­tia ynnä muu­ta, johon tarvi­taan kaikkien panos­ta. Opet­ta­jat voisi­vat luo­da lap­sille vihamielisiä haastei­ta, joiden ratkaisemiseen tarvi­taan kaikkien yksimielistä tukea. Lisäk­si jokin help­po ja vaikut­ta­va mut­ta nolo tanssi loisi yhteisöl­lisyyt­tä, miten olisi vaik­ka tset­see­nien suu­fi­laiset rinkitanssit?

    Toisaal­ta, kat­so vaik­ka harakoi­ta tai naakko­ja, seu­ral­lisia lin­tu­ja. Sil­lä, jol­la höy­hen­pu­vus­sa tai nokas­sa on jotain kehi­tyshäir­iötä, on myös aina kalju niska. Evo­lu­ti­ivi­nen peruste tälle käytök­selle on var­maankin geenivirhei­den pois­t­a­mi­nen oman yhteisön per­imästä, jot­ta omat lapset ja lapsen­lapset jne. oli­si­vat terveempiä.

    Ulkois­t­en poikkeavuuk­sien lisäk­si henkistä toimin­nal­lisu­ut­ta tes­tataan sta­tus­peleil­lä ja huu­len­heitol­la ym.

    Kuten eräs vik­to­ri­aanisen Englan­nin suur­miehistä sanoi: “Mitä luon­to tekee sokeasti, jul­masti ja hitaasti, ihmi­nen voi tehdä kait­en, lem­peästi ja nopeasti. Sikäli kun se on hänen val­las­saan, tulee siitä hänen velvollisuutensa.”

  6. Aivan samaa mieltä kanssasi. Opet­ta­jakol­le­gani työy­hteisön lukupi­iris­sä oli­vat hyvin vas­ten­tah­toisia tart­tumaan kir­jaan siitä virin­neen keskustelun takia. Nyt ehdotin kir­jaa porukalle luet­tavak­si ja odotan innol­la tule­vaa keskustelua. Opet­ta­jana koin A:n kom­men­tit opet­ta­jansa ulkonäöstä ja sivistyk­sen puut­teesta erit­täin häir­it­sev­inä. Koulussa/luokassa/ryhmässä hyvä hen­ki vaatii kun­nioi­tus­ta toista kohtaan ihan kaik­il­ta osa­puo­lil­ta. Kir­jas­sa kuvat­tu avoin halvek­sun­ta opet­ta­jaa kohtaan on väk­isinkin aiheut­tanut jän­nit­teitä. Opet­ta­ja on kuitenkin myös ihmi­nen ja oman­laisen­sa per­soona. Ere­htyväi­nen toki myös eikä todel­lakaan mikään pyhimys. Kur­jasti ja halvek­si­vasti A ajatteli/puhui myös luokka­tovereis­taan. Kir­jas­sa ei A:n per­heestä ja suh­teesta van­hempi­in­sa paljon puhut­tu. Itse toivon, että olen opet­tanut omat lapseni suh­tau­tu­maan ikä­toverei­hin­sa ja opet­ta­ji­in empaat­tis­es­ti ja arvostaen.

    1. Jos olet tosi­aan kir­jan lukenut, suosit­telisin luke­maan tarkasti uud­estaan vielä tuon kohdan keskustelus­ta kouluku­raat­torin ja opet­ta­jan kanssa, jos­sa päädytään tuo­hon totea­muk­seen “opet­ta­jakin on vain ihmi­nen”. Min­ulle siitä jä päälim­mäisenä käsi­tys, että oppi­las ei ole ainakaan yhtä itses­tään­selvästi ihmi­nen kuin opettaja.

      Tässä kir­jas­sa ei ole ollenkaan keskeistä se, ovatko yksi­tyisko­h­dat tot­ta tai kenen syytä/ansiota kiusaami­nen on. Kyse on siitä, että kir­jas­sa kuvataan tilantei­ta, jois­sa lap­si, siis noin 10-vuo­tias, jää ulkop­uolelle, hän­tä ei kuul­la ja tois­tu­vasti hänen ker­tomaansa väärin­teot sivu­ute­taan. Koulus­sa toim­i­taan aikuis­ten sään­nöil­lä, mut­ta siel­lä ei pystytä suo­jele­maan ja tuke­maan kaikkia lap­sia. Ei edes koulun sään­töi­hin taipu­via, älykkäitä ja tiedonhaluisia lap­sia, puhu­mat­takaan niistä lap­sista, joil­la on ongelmia myös käyt­täy­tymisessä tai kog­ni­ti­ivi­sis­sa kyvyissä.

      1. Erit­täin hyvä kom­ment­ti. Mah­taako olla niin, että opet­ta­jana on yllät­tävänkin vaikeaa kat­soa tätä kiusat­un oppi­laan näkökul­mas­ta. Tun­tuu ehkä liian pahal­ta myön­tää, että tämä voisi olla totta?

        Entisenä kiusat­tuna (tämä iden­ti­teet­ti pysyy ikuis­es­ti) ja nykyään täysin koulumaail­man ulkop­uolel­la toimi­vana en näe miten tämän kir­jan kiusat­ut tytöt voisi mitenkään kään­tää syyl­lisik­si kohtelu­un­sa tai asen­teisi­in­sa opet­ta­jaa / luokka­tovere­i­ta kohtaan.

  7. Se ettet itse ole kokenut koulu­väki­val­taa, et toden­näköis­es­ti myöskään ole kiin­nit­tänyt huomio­ta koulu­väki­val­taan. Sik­si et myöskään voi väit­tää etteikö sitä olisi tapah­tunut tai sitä ei olisi. Se on vähän kuin rasis­mi, sil­lä mihin ihmis­ryh­mään kuu­lut on väliä (tieteel­lis­es­ti todis­tet­tu) huo­maatko johonkin toiseen ihmis­ryh­mään kuu­lu­van syrjinnän. 

    Kaik­ki opet­ta­jat eivät ole paho­ja, mut­ta val­ta vääristää monia, opet­ta­ji­akin. Saati sit­ten valkoisia het­ero miehiä, sitä minkälais­ten linssien läpi tätä maail­maa (tai tässä tapauk­ses­sa tek­stiä) katsoo. 

    Moni valitet­tavasti on kokenut Iidan kuvaa­man kohtelun. Hän mielestäni erit­täin hyvin yhteiskun­nas­samme val­lit­se­vaa lap­sivi­haa (ja samal­la sivuaa patri­arkkaarisia rak­en­tei­ta ja misog­y­ni­aa). Aikuisel­la on aina val­ta puut­tua, erit­täin epämiel­lyt­täväähän se on ja epä­mukavu­usvyöhyk­keelle astu­mista, mut­ta tässä kir­jas­sa olikin kyse siitä, miten puut­tua aikuisen mahdollistamaan/toteuttamaan koulu­väki­val­taan. Ja kyl­lä, olen sitä todis­tanut sekä kokenut, onnek­si vain kah­den vuo­den ajan, jon­ka jäl­keen opet­ta­ja vai­h­tui ja uusi opet­ta­ja katkaisi väki­val­lan kier­teen. Eli itse pystyn erit­täin hyvin samais­tu­maan kir­jaan ja usko­maan sen toden­peräisyy­teen (vaikkakin koulu sijait­si pääkaupunkiseudulla).

    Tämä kom­men­toin­ti kuu­lostaa vähän siltä kuin haetaan raiskauk­sen uhrista syitä tul­la raiskatuk­si. Entäs jos yksilössä ei olekaan mitään vikaa vaan rak­en­teis­sa? Entäs jos koulun­vai­h­to ei auta koulu­väki­val­taa kokenut­ta, kun kouluil­la on 1km eroa ja pahim­mat väki­val­lan tek­i­jät ovat samas­sa pienessä har­ras­tus­ryh­mässä ja sana lev­iää. Ehkei itse­var­muus väki­val­taa koke­neel­la ole enää samal­la tasol­la kuin ennen väki­val­lan kokemuksia. 

    Me ymmär­rämme jo nyky­isin, että lähisuhde­väki­val­taa kokenei­den (aikuiset), ei ole enää help­poa lähteä väki­val­tais­es­ta suh­teesta. Näis­sä kom­menteis­sa ja arvosteluis­sa kuitenkin ole­tat­te, että lap­si osaisi ”muut­tua ja lähteä”.

  8. En ole kir­jaa ennät­tänyt lukea, mut­ta kiusaami­nen on lisään­tynyt kouluis­sa. Oma lapseni koki niin rankkaa kiusaamista yläk­oulus­sa, että vakavasti hark­it­simme koulun vai­h­toa. Kiusaa­jaa ei saatu kuri­in. Lapseni trau­mat tuos­ta ajas­ta vaikut­ta­vat vieläkin nuore­na aikuise­na hänen elämään­sä. Kiusaa­jia oli­vat myös muu­ta­mat opet­ta­jat. Lisäk­si kaik­ki ne, jot­ka antoi­vat tämän tapah­tua. Tyt­täreni on herkkä, melko hil­jainen, ja juuri sopi­va kohde kiusaa­jille. Olen kuul­lut, että sama meno jatkuu kyseisessä oppi­laitok­ses­sa, kiusaa­vat opet­ta­jat ovat jo eläköi­tyneet. Hirvit­tävää, että tätä saa vieläkin tapah­tua ja joku epäilee toden­peräisyyt­tä! Itse 60 luvul­la koulun käyneenä en tosi­aankaan kiusaamista huo­man­nut. Se ei kohdis­tunut min­u­un vai olinko niin sin­isilmäi­nen siihen aikaan. Olen kuul­lut las­teni kaut­ta rankko­ja kuvauk­sia, myös hei­dän kavereil­taan ja van­hem­mil­taan. Opet­ta­jan luulisi puo­lus­ta­van oppi­laitaan, mut­ta kiusaa­van, se on käsittämätöntä!

    1. Oma koke­muk­seni on päin­vas­tainen. Omana perusk­oulu­aikanani 1970-luvul­la kiusat­ti­in jatku­vasti eivätkä opet­ta­jat puut­tuneet siihen mitenkään niin kauan, kun ketään ei tarvin­nut viedä lääkäri­in. Sen sijaan omien las­teni koulus­sa (viimeiset koke­muk­set alle 10 vuo­den takaa) pie­neenkin huutelu­un on puu­tut­tu topakasti heti, eikä sen vakavam­paa ole yleen­sä päässyt tapahtumaan.

      Luulen, että enem­män tämä riip­puu koulus­ta ja eri­tyis­es­ti rehtorin asen­teesta kuin siitä, puhutaanko nykya­jas­ta vai menneisyydestä.

  9. ” Suomes­sa on kak­si sanaa syy ja syylli­nen, eivätkä ne tarkoi­ta samaa asiaa.”

    Toinen sana­pari, joiden välil­lä pitää osa­ta tehdä vis­si ero on “syyt­tää” ja “syyl­listää”. Jälkim­mäisen käyt­tö on kovin taval­lista nykyään. Min­un kor­vaani syyt­tämisen jäl­keen alkaa tapauk­sen tutkimi­nen. Syyl­lis­tet­täessä ole­tus on että tapaus­ta ei tutki­ta ja, yhtä metata­soa korkeam­mal­la, se vih­jaa jotain keskustelu­os­a­puolten motiiveista.

    Julkises­sa keskustelus­sa on usein viisas­ta kokeil­la voisiko syyl­listää-sanan kor­va­ta syyt­tää-sanal­la. Usein argu­men­taa­tio muut­tuu täl­lä paljon selkeämmäksi.

  10. En ole lukenut kir­jaa, mut­ta tänään junas­sa nais­ten­le­hdestä kir­jail­i­jan haas­tat­telun ja epäi­lyni vahvistuivat.
    Min­ul­la on jonkin ver­ran koke­mus­ta ahdis­tavas­ta tilanteesta koulus­sa yli 40 vuo­den takaa. Vai­h­doin koulua Espooseen 13-vuo­ti­aana, muis­tan vieläkin piinal­lisen tun­teen kun vähitellen kom­menteista ja eleistä tajusin että vaat­teeni eivät olleet muodikkaat ym. Syynä ei ollut van­hempi­en varat­to­muus, olin ylem­män keskilu­okan per­heestä, en vain itse ollut kiin­nit­tänyt sel­l­aisi­in asioi­hin huomio­ta. Ratkaisuni oli sopeu­tua, han­kin vähitellen merkki­farkut, rupesin lait­ta­maan tukkaani, ennen pitkää sain luokas­sa kavere­i­ta. Asi­as­sa aut­toi se, että men­estyin koulus­sa ja kohta­lais­es­ti myös liikun­nas­sa eli en luokan kovis­ten silmis­sä kuitenkaan ollut avu­ton. Min­ul­la oli myös har­ras­tuk­sia. Mitään trau­mo­ja ei tästä jäänyt. Onko­han aina viisas­ta, että lähde­tään tais­tele­maan kiusaa­jia vastaan.

  11. Vähän ihme­tellen luen näitä kommentteja. 

    Minus­ta kir­ja oli lois­ta­va ja ajat­telin jo kevääl­lä sen luet­tuani että ihme on jos ei nap­paa Fin­lan­di­aa (ja uud­estaan sit­ten kun kuulin kuva voit­ta­jan val­it­see). Paras­ta kir­jas­sa oli ker­ronnan taidokku­us, se miten neljä tari­naa (koulu­ai­ka, nykyai­ka, kouluk­iusaamisen tutkimus ja Turun tuho) nivoutu­vat toisi­in­sa saumat­tomas­ta. Luin hie­man myöhem­min Rush­di­en Keskiyön lapset ja häm­mästyin samankaltaisuutta.

    En ole koskaan innos­tunut aut­ofik­tios­ta, joten en lukenut tätäkään tari­naa tote­na. Se on melko absur­di ja aika­matkus­tuksi­neen mah­do­ton. Taka­sivu­jen doku­ment­tien lie­nee tarkoi­tus sitoa tari­na todel­lisu­u­teen. Jätin ne luke­mat­ta osin heikon pain­o­jäl­jen takia. 

    Itse pääai­he, eli väki­val­ta koulus­sa, on mielestäni kuvat­tu osu­vasti. Se ei var­masti kuvaa koko totu­ut­ta lama-ajan koulus­ta, vaan yhden monista. Kir­jan opet­ta­ja on ihmi­nen vikoi­neen ja valitet­tavasti hänen vikansa tekevät muu­ta­man oppi­laan ase­mas­ta kohtu­ut­toman vaikean. Päähenkilö yrit­tää kaikkia yllä mainit­tu­ja selviy­tymiskeino­ja, mut­ta jotenkin ne vaan aina menevät pieleen. Se on tietenkin kir­jail­i­jan vali­ta, ja mielestäni oikea. Minkään­laista keven­nys­tä ei tarvi­ta, se olisi vesit­tänyt keskeisen sisällön.

    Kaikille “en ole lukenut, mut­ta…” suosit­te­len että joko luette tai ette kommentoi.

  12. Olen juuri luke­mas­sa kir­jaa. Ensim­mäi­nen osa on juuri päät­tynyt. Kouluk­iusaamiseen on viitat­tu, mut­ta ole­tan, että vas­ta nyt alkaa varsi­nainen kiusaamiskerronta.
    Olen ollut kir­jas­ta aika innos­tunut, tarkoi­tan lähin­nä ker­rontaa. Pitkälle on tul­tu siitä vai­heesta, jos­sa suo­ma­laises­sa taidero­maanis­sa edet­ti­in kuta kuinkin pelkin päälau­sein. Ker­ronnas­ta kuul­taa läpi, että sen takana on val­ta­va määrä tehtyä työtä. Turku­laise­na olen tosi innos­tunut kaupun­gin kuvauk­ses­ta ja siitä, että ker­rankin kir­joite­taan kelvol­lista Turun murretta.
    Kir­jas­sa maini­taan nimeltä paha opet­ta­ja. Joku aiem­mista kom­men­toi­jista kir­joit­ti, että kaari­nalaiselle opet­ta­jan tun­nist­a­mi­nen on help­poa. Kir­jas­sa puhutaan myös musi­ikkilu­ok­ista, ja nyt Turun seudul­la sovitel­laan kiusaa­jaopet­ta­jan viit­taa myös muiden koulu­jen opet­ta­jien, varsinkin musi­ikkilu­okan opet­ta­jien, harteille. Tämä on kurjaa.
    Mik­si kiusa­taan? Miten kiusa­taan? Onko kiusaamista ollut aina kouluis­sa, vai onko se jotain uut­ta? En ole koskaan ajatel­lut olleeni kouluk­iusat­tu. Viime aikoina olen kuitenkin ruven­nut ajat­tele­maan, mil­laista oli omana keskik­oulu­aikanani, 60-luvul­la. Min­ulle “tehti­in kiusaa” sik­si, että punas­tu­in herkästi. Luokan poikia huvit­ti saa­da min­ut punas­tu­maan, mihin ei todel­lakaan paljon tarvit­tu. Min­ua kiukut­ti, mut­ta jotenkin ymmärsin kiu­san­tek­i­jöitä. Onhan siinä oma hauskuuten­sa! Lukios­sa tämä lop­pui. Olin kyl­lä hyvä koulus­sa, hyvinkin akti­ivi­nen oppi­las, joka viit­tasi jo ennen kuin opet­ta­ja oli lopet­tanut kysymyk­sen­sä. Punas­tu­in aina vas­tates­sani, mut­ta se oli tois­si­jaista sen rin­nal­la, että pääsin näyt­tämään tietoni. Ei tul­lut mieleenkään, että olisin ker­tonut opet­ta­jille puhu­mat­takaan van­hem­mista. Taivas var­jelkoon! Mut­ta olinko kouluk­iusat­tu? Olisinko 2020-luvul­la, muutet­ta­vat muuttaen?
    Jos jonkun pää työn­netään ves­san­pönt­töön tai joku hakataan nurkan takana tai koulumatkalla, on kouluk­iusaamisen tai näis­sä tapauk­sis­sa koulu­väki­val­lan tun­nist­a­mi­nen helpom­paa tai “helpom­paa” kuin hien­o­varaisem­mis­sa tapauk­sis­sa, joil­la tarkoi­tan tapauk­sia, jois­sa ei uhri­in tai kiusat­tuun kos­ke­ta fyysisesti.
    Aut­ofik­tiok­si tun­nustet­tu tai tun­nis­tet­tu kir­ja on aina ongel­malli­nen niiden kannal­ta, jot­ka tule­vat tah­tomat­taan kuva­tuik­si kir­jas­sa. Ja kun käsit­teessä on sana fik­tio, joudu­taan oudoille vesille.

    1. Kiitos tästä. Oli erit­täin asiantun­te­va ja kiin­nos­ta­va kirjoitus.

  13. Kir­jal­lisen lah­jakku­u­den määrä on ilmeis­es­ti suo­raan ver­ran­nolli­nen siihen, miten vakavasti ihmi­nen itseen­sä kohdis­tu­van epäoikeu­den­mukaisu­u­den ottaa. 

    Opet­ta­jan luon­nemurha kir­jas­sa on yksi jul­mim­mista ja raaim­mista, jon­ka koskaan olen lukenut. Kir­jail­i­ja iskee kynän­sä suo­raan sydämeen ja vetää sen ver­ta tip­pu­vana ulos.

    Kir­jan lopetet­tuani toivoin har­taasti, että tämä — ilmeis­es­ti ihan todel­li­nen — ihmi­nen oli tosi­aan kyseisen kir­jal­lisen kos­ton ansainnut.

    1. Mie­lenki­in­toista sinän­sä että ennen aivan kom­ment­tisi lop­pua ajat­telin, että tarkoitit opet­ta­jan toteut­ta­neen ”luon­nemurhan” lapselle, eli tukah­dut­ta­neen vuosien aikana lapsen luon­teen ja eloisu­u­den täysin. Tarkoititkin toista, mut­ta näinkin päin ajatel­tuna toimi.

      1. Molem­mat tulkin­nat ovat tosi­aan mah­dol­lisia, eivätkä sul­je pois toisi­aan. Var­masti opet­ta­jan tahol­ta on tapah­tunut aivan riit­tävästi mitätöin­tiä, että täl­lainen kir­ja syntyy.

        Kirkkokin taitaa olla korkean edus­ta­jansa ratkais­us­ta päätellen pää­tynyt siihen, ettei sen ydin­sanoma anteek­sian­nos­ta oikeasti toi­mi tosielämässä, ja hyväksynyt sen, että teok­sen eetos “niin kuin mekin kostamme niille, jot­ka ovat meitä vas­taan rikkoneet”, kuvaa parem­min tätä ihmisen maailmaa.

  14. Kouluk­iusaa­jil­la ja ped­ofi­ileil­la on suurin piirtein saman ver­ran ymmärtäjiä. Keskustelus­sa mikään ran­gais­tus ei ole kum­mallekaan ryh­mälle riit­tävä. “Koulukiusaajalle“tai “kouluk­iusaamiselle” ei ole ole­mas­sa edes yleis­es­ti hyväksyt­tyä määritelmää joka aut­taisi keskustelua. 

    Jos lap­si ei halua leikkiä jonkun koulukaverin­sa kanssa, onko se kouluk­iusaamista kuten usein san­o­taan? Entäs jos hän ei vaan satu pitämään tois­es­ta, tai leikkii mielum­min jonkun muun kanssa? Pitäisikö täl­lainen lap­si pakot­taa vai­h­ta­maan koulua papereis­saan iso “KIUSAAJA”-leima? Jos tämä ei auta, pitääkö oppi­laiden vai­h­toa jatkaa niin kauan kunnes kiusat­ulle on löy­tynyt sopi­vat kaverit? 

    Ihmis­ten väliset sosi­aaliset suh­teet ovat vaikei­ta. Niihin on mon­esti vaikea puut­tua, ja toisaal­ta niihin on pakko puuttua.

    1. Kiusaamisen raja alkaa siitä kun ale­taan tehdä kiu­san­teko­ja ja jäyniä toiselle, tois­tu­vasti, ja puhua selän takana ym.

  15. ”Onko niin, että kiusaami­nen on ilmiönä voimis­tunut viime vuosikym­meninä, vai vai­et­ti­inko siitä vain ennen?”

    Kiusaamisen väli­neet ovat ainakin monipuolis­tuneet. Jos ennenkin huudelti­in, lähetet­ti­in kir­je­lap­pu­sia tai soitet­ti­in pila­puhelu, niin nykyään käytössä ovat 24/7 kaik­ki somen keinot.
    Pilkkavideoita, käsitel­tyjä kuvia, sairai­ta what­sapp-vieste­jä yötä myöten.

    Kir­ja todel­la hieroi asiansa luk­i­jan naa­maan. Taita­va tek­sti on tukah­dut­ta­van run­sas­ta ja jopa jankut­tavaa, pitää kaikessa kaameudessaan otteessaan.
    En ihan varauk­set­ta pitänyt kir­jail­i­jan ratkai­sista tyylin ja sisäl­lön suh­teen, mut­ta suosit­te­len luke­maan tai kuun­tele­maan äänikirjana.
    Asia on tärkeä!

    Min­ua jäi vaivaa­maan, miten A:n per­he jää/jätetään asi­as­sa kovin ulos, isän lyhyt leirik­oulu­o­su­us läh­es ain­ut, jos­sa per­heen­jäse­nen kuvataan todel­la puut­tuneen tilanteeseen.

  16. Voi Ida, voi Hävi­tys! Voi A ja Ira. Voi kouluk­iusaami­nen, patri­arkaat­ti, aikuis­ten ja las­ten jul­muus ja tun­nekylmyys. Voi itse­tuho, katkeru­us ja kyynisyys. 

    Hävi­tys on tuskallisen tärkeä romaani. Kaik­ista tärkein­tä sen lukem­i­nen on kas­vat­ta­jille, hoita­jille ja hoivaa­jille. Onnek­si se voit­ti Fin­lan­di­an, vaik­ka sinän­sä palkin­non saanei­den kir­jo­jen teemoil­la ja viesteil­lä ei juuri näytä ole­van vaiku­tus­ta yhteiskun­nan menoon, Sikäli toivoisin kir­jaa ennem­min pakol­lisek­si kaikkien noiden alo­jen ammat­ti­laisille ja opiskelijoille. 

    Olen itse ollut kouluk­iusat­tu. En aivan yhtä rankasti kuin Rau­ma, mut­ta silti sen ver­ran, että romaani nos­ti esille ensin suut­tumus­ta ja tor­jun­taa, sit­ten surua, samas­tu­mista ja myötä­tun­toa. Hävi­tys kuvaa tuskallisen tarkasti pros­es­sia, jon­ka kiusaami­nen aiheut­taa kiusa­t­us­sa: itsey­den hajoamista ja katoamista, jatku­vaa varuil­laanoloa ja lop­ul­ta pelkkää puo­lus­tus­reak­tio­ta – itsen rankaisemista, kyynisyyt­tä ja vihaa. Jos jotakin niin näitä Hävi­tys on tupat­en täyn­nä. Lukem­i­nen / kuun­telu on välil­lä piinal­lista, mut­ta kun antaa tek­stin imey­tyä, se tunkeu­tuu ihon alle ja herät­tää ja sat­tuu. Tämän tun­teen soisin jokaiselle, sik­si ter­vet­tä se on. 

    Hävi­tyk­sen arvokkain­ta antia on aikuis­ten jul­muu­den kuvaus, joka itses­tä ensin vaikut­ti ärsyt­tävän liiotel­lul­ta, kunnes aloin muis­taa ja taju­ta, että täl­laisia aikuisia oli maail­ma pul­lol­laan ja on edelleenkin. Kir­jan hirviöopet­ta­ja on äärim­mäisen tarkasti kuvat­tu val­taa väärinkäyt­tävä, omia tun­teitaan lap­si­in pro­jisoi­va hah­mo. Samoin kaik­ki muut aikuishah­mot – muut opet­ta­jat, ter­vey­den­hoita­jat, kuraat­torit, psykolog­it ja opet­ta­jain­huoneen kol­le­gat — edus­ta­vat oikein hienos­ti monia todel­lisen maail­man vastineitaan ja lapsen todel­lisu­ud­es­ta käsin kuvatut tilanteet ovat riipai­se­via. Kir­ja on parem­paa koulu­tus­ma­te­ri­aalia kuin moni kas­va­tusti­eteen opus. 

    Hävi­tyk­sessä kiedo­taan yhteen Turun his­to­ria, nais­ten alis­t­a­mi­nen Euroopas­sa, eläin­ten hyväk­sikäyt­tö ja kouluk­iusaami­nen taitavasti ja osu­vasti. Rau­ma osaa tuo­da his­to­ri­al­lisia fak­to­ja esille tarkoituk­sen­mukaises­ti ja havain­nol­lis­taa niiden avul­la suur­ta tari­naa patri­arkaatin mekanis­meista. Hävi­tys on enim­mäk­seen hyvin taitavasti ja vetävästi kir­joitet­tu; vain pari­in lauseeseen olisin kaivan­nut kus­tan­nus­toimit­ta­jaa. Eri­ty­is­main­in­ta nyky­isin niin harv­inais­es­ta tai­dos­ta: viit­taus­prono­minien oikeas­ta käytöstä. Kun A kat­soo Iraa, Rau­ma ei kir­joi­ta ”hän” vaan ”tämä”. Ihanaa. Toinen eri­ty­is­main­in­ta kir­jan lop­pu­lauseelle, joka sitoo tari­nan kehysker­to­muk­seen niin, että kudel­ma sulkeu­tuu maagiseen luuppiin. 

    Kuitenkin Hävi­tys­tä häir­it­see suuri kesken­eräisyys. Tek­stin ja tari­nan yllä lep­ää paina­va ja mus­ta kyynisyy­den peit­to. Se saa kir­jan sanomas­sa sekoit­tumaan toisi­in­sa epälo­ogisel­la taval­la syyl­listämisen, joka kohdis­tuu mil­loin toisi­in lap­si­in, mil­loin aikuisi­in, mil­loin yhteiskun­taan ja kult­tuuri­in, koul­u­laitok­seen ja patri­arkaat­ti­in. Toki nämä ovat kytkök­sis­sä toisi­in­sa, mut­ta tek­stin sakeu­den, tun­nelatauk­sen ja epä­selvän ana­lyyt­tisyy­den alta luk­i­ja joutuu itse arvaile­maan, mitä kir­jal­la lop­ul­ta tah­do­taan sanoa – sil­lä sanoa Rau­ma toki tah­too, kovasti ja paljon. Haas­tat­teluis­saan hän on tuonut esille samo­ja asioi­ta niin, että hänen repli­ikkin­sä ja tari­nansa väk­isinkin sekoit­tuu Hävi­tyk­sen tari­naan, ja kir­jan Iras­sa on koroste­tun paljon Rau­man omia piirteitä – joskin ker­ronnalli­nen ratkaisu sekä kuva­ta Iraa toisen henkilöhah­mon suul­la että antaa myös tämän itsen­sä puhua on nerokas, etenkin kun Iras­ta on tehty irvokkaan läheis­ri­ip­pu­vainen, mie­len­vikainen, läpiko­taisin kyyni­nen ja myrkyt­tynyt, kun taas A edes min­i­maalisen ver­ran halu­aa kurkot­taa kohti itsenäisyyt­tä, ter­veyt­tä ja elämää. 

    Hävi­tyk­sen vihon­vi­imeiset metrit tuo­vat aav­is­tuk­sen siitä val­osta, että avain paran­tu­miseen olisi rehelli­nen tilin­teko oman men­neisyy­den kanssa yhtey­dessä toisi­in, paran­tavi­in ihmisi­in. Sitä ennen kir­jan jokainen rivi ja riv­in­väli tirskuu myrkkyä ja eril­lisyyt­tä. Jokainen pahu­ut­ta edus­ta­va asia – mukaan lukien ihmis­ten ulkonäkö, puheta­pa, musi­ik­ki, raken­nuk­set, maise­mat, värit ja hajut – heit­etään samaan keitok­seen, vaik­ka ne oli­si­vat neu­traale­ja tai jopa hyvään pyrkiviä. Filosofi­at, ideat ja ehdo­tuk­set latis­te­taan ja näver­retään pil­ka­llis­es­ti mutkalle aivan samoin kuin kir­jan aikuiset tekevät A:lle, jos niistä ei ole ollut tälle (tai Rau­malle) apua. Kun Ira alkaa valit­taa, ettei voi edes tap­paa itseään, kun sekin tuomi­taan syn­niksi ja vääräl­lä taval­la jumalaa uhmaavak­si teok­si, alan mielessäni huu­taa, että jos ker­ran halu­at tap­paa itsesi, tee se sit­ten äläkä kek­si tekosy­itä; jos elämässäsi et ota val­taa itselle­si, ota se sit­ten edes kuolemassa. 

    Tämä Hävi­tyk­sessä häir­it­see – oman sisäisen ja ulkoisen maail­man yhdis­tämi­nen taval­la, joka ei paran­na ketään eikä mitään. Val­taval­la pon­nis­telul­la tapah­tunut kieltäy­tymi­nen elämästä ja rakkaud­es­ta oman itsen sisäl­lä siitä huoli­mat­ta, mil­lainen maail­ma on; siitä huoli­mat­ta, saako oikeut­ta. Sil­lä elämän ener­gia on rakkaus, ja anteek­sianto on rakkau­den teko, kun taas oikeu­den­mukaisu­us on syyl­listämisen vaa­timus ja syyl­listämi­nen on aggres­sion teko. Kyynisyys on myrkkyä niin kan­ta­jalleen kuin muillekin, sil­lä se on rakkau­den tor­ju­mista pahim­mal­la mah­dol­lisel­la taval­la – sen myrkyt­tämistä tun­nista­mat­tomak­si; hyvyy­den ilmaisun näkemistä pahuutena.
    Älkää käsit­täkö väärin. Maail­mas­sa tapah­tuu hir­veyk­siä ja niihin täy­tyy puut­tua. Paho­jen teko­jen uhrik­si joutunut­ta paran­taa suuresti se, että oikeus tapah­tuu ja syyl­liset joutu­vat kär­simään ran­gais­tuk­sen (mikä itse asi­as­sa paran­taa vähin­tään yhtä paljon syyl­lisiä, ja siten koko maail­maa). Trau­makoke­muk­set muut­ta­vat ihmistä (ja mui­ta eläim­iä) perus­ta­van­laa­tuis­es­ti ja lop­putu­los on usein juuri Hävi­tyk­sen henkilöi­den mukainen – todel­lisu­us­pakoinen, itse­tuhoinen ja kyyni­nen, eikä täl­lainen ihmi­nen kykene itse ole­maan vah­va eikä paran­ta­maan itseään. Epäon­nis­tuneet paran­nusyri­tyk­set ja tyhjään hiipunut toi­vo vain voimis­ta­vat epälu­u­loa ja tor­jun­taa, kunnes ihmi­nen väistää kaikkea hyvyyt­tä ja rakkautta. 

    Tässä Hävi­tyk­sen arvo astuu esille: Kas­vat­ta­jien ja hoivaa­jien täy­tyy tun­nistaa nämä tilanteet ja tehdä itse sisäl­lään ja kesku­udessaan psyykkistä työtä, jot­ta kykeni­sivät ole­maan herkkiä ja laskeu­tu­maan tilanteen tasalle paran­tavasti, ihmis­inä, vail­la tor­jun­taa ja roole­ja. Kaiken ydin on halu rakas­taa itseä. Tois­tan: Halu rakas­taa itseä. Todel­li­nen halu rakas­taa itseä niin, että tietois­es­ti har­joit­telee ja työsken­telee sen eteen jatku­vasti, eri tavoin. Vain sen avul­la pystyy rakas­ta­maan mui­ta ja ole­maan vaikeis­sa tilanteis­sa avoin ja toim­i­maan tarkoituksenmukaisesti.
    Tun­teet ovat kehol­lista ener­giaa. Nykyi­nen neu­rotiede on jo tun­nus­tanut, ettei puhumi­nen suinkaan paran­na kaikkea – puhu­misen lisäk­si tarvi­taan liiket­tä, hen­gi­tys­tä, ään­tä ja kos­ke­tus­ta. Tarvi­taan ehdot­toman lem­peä, hyväksyvä ja tur­valli­nen toinen ihmi­nen, joka halu­aa ja jak­saa kulkea rauhas­sa pitkänkin matkan. Tarvi­taan tapo­ja purkaa vihaa pelot­tomasti, sil­lä viha ja aggres­sio ovat hyvää ener­giaa, jos eivät pääse patou­tu­maan sisälle eivätkä myöskään tuhoa­maan mitään, mitä ei pidä tuho­ta. Puh­taan vihan ilmaisem­i­nen kehol­lis­es­ti ja äänel­lä on todel­la vapaut­tavaa ja selkeyt­tävää. Siitä selkey­destä voi ammen­taa vaikka­pa rak­en­tavaan aggres­sioon, joka mur­taa ja sulat­taa patriarkaattia.Tarvitaan keholle oikean­laista biokemi­aa ja toim­intaa – kau­ra­pu­uroa, luon­nos­sa liikku­mista, hap­pea ja läm­pöä. Ja tarvi­taan halu koh­da­ta totu­us, vaik­ka se olisi todel­la tuskallista. Sil­lä kaik­ki tun­teet, joiden tun­temiseen ihmi­nen antau­tuu, lien­tyvät lop­ul­ta. Kaikki. 

    Älkää luulko, etten tietäisi, mis­tä puhun. Tiedän. Enkä ole yksin. Tun­nen ihmisiä, joil­la on takanaan niin rankko­ja koke­muk­sia ja suuria suru­ja, ettei niistä kan­na­ta edes lähteä kil­pasille, ja näen, kuin­ka he kykenevät nau­ra­maan, naut­ti­maan ja rakas­ta­maan. Kaltoinko­hdel­tu, pahoin­pidel­ty tai kiusat­tu ei voi koskaan kas­vaa olen­nok­si, jota ei olisi häpäisty, mut­ta hän voi kas­vaa vah­vak­si ja rakas­tavak­si ihmisek­si, jol­la on trau­maat­ti­nen men­neisyys. Min­u­u­den hajoamisen koke­muk­sen het­kel­lä aivois­sa luo­daan uusia her­moy­hteyk­siä. Min­u­us ei hajokaan, ihmi­nen ei kuole tun­te­muk­seen, vaan syn­tyy uudelleen. Koke­mus on todel­la pelot­ta­va ja tuskalli­nen ja voi väärässä yhtey­dessä ja ympäristössä johtaa sairauteen, mut­ta tur­val­lises­sa tilanteessa se on parantava. 

    Rakkaud­es­ta itseen läh­tee myös anteek­sianto – ter­mi, joka käsitetään väärin niin monel­la taval­la, että siitä voisi takoa use­ampi- kuin kak­siteräisen miekan. Mielestäni anteek­siantoa tai anteek­sipyyn­töä ei pitäisi patis­taa eikä kiire­htiä ja siitä puhu­misen voisi uno­htaa täysin, kunnes ihmi­nen ken­ties joskus on siihen valmis. Anteek­sianto on aikuis­ten ohjaa­man, las­ten näyt­telemän näytelmän kuu­luisimpia kohtauk­sia ja kaksi­nais­moral­is­min ja teen­näisyy­den huipen­tu­ma. Se on myös ase, jol­la uhria niin usein lyödään, ja jol­la tämä itsekin itseään selkään huitoo. Paran­ta­va anteek­sianto ei ole pakotet­tu eikä siihen tarvitse kiire­htiä. Se on ymmär­rystä siitä, että ihmiset ovat heikko­ja ja epätäy­del­lisiä eivätkä ken­ties koskaan muu­tu. Että jokaises­sa meis­sä on, pait­si häväisty, myös häpäisi­jä. Ja että itse on itselleen niin tärkeä ihmi­nen, ettei val­taa omas­ta, ain­oas­ta elämästä kan­na­ta luovut­taa jonkun toisen käsi­in odot­ta­mal­la anteek­sipyyn­töä ja oikeut­ta, mitä ken­ties ei koskaan saa. 

    Kan­net sul­jet­tuinakin Ida Rau­man Hävi­tys tihkuu vihaa ja katkeru­ut­ta. Sik­si se kaipaa mielestäni jatkoa. Jos (kun) tarkoi­tus on muut­taa yhteiskun­taa, jäsen­tymätön viha ei ole käyt­tökelpoinen työkalu. Täl­laise­na kir­ja kyl­lä havah­dut­taa ja kos­ket­taa, mut­tei anna eväitä matkalle kohti parem­paa. Jos Rau­mal­la sel­l­aiset on, hän ei niitä pal­jas­ta. Jollei ole, toivoisin hänen löytävän ne. Maail­ma kaipaa muutosta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *