Olin täysin otettu tästä kirjasta. Polveileva, moniulotteinen ja yllättävä juoni tempaisi mukaansa. Elin viikon kahdessa todellisuudessa, omassani ja kirjan. Joskus ne jopa pyrkivät sekoittumaan. Tämä on minulle hyvän kirjan merkki.
En tarkoita hyvää kirjaa siinä mielessä, että se tavoittelisi suuria kirjapalkintoja. Sellaisille kirjoille on toisenlaiset vaatimukset.
Kirjan synty on itsessään tuhkimotarina. Nuori kirjailijaksi haluava Mlissa julkaisi sen omakustanteena. Oikea kustantaja löysi sen, ja nyt sitä on myyty 600 000 kappaletta.
Kertoakseni kirjailijasta enemmän, etsin häntä englanninkielisestä Wikipediasta, mutta en löytänyt. Kummallista. Ranskalaisilta sivustoilta varmaan löytyisi.
Kirjan lähtee alkuasetelmasta, jossa 26-vuotias Emile on saanut diagnoosin harvinaisesta nuoruuden Alzheimerista ja hänelle on annettu pari vuotta elinaikaa. Hän ei halua viettää loppuelämäänsä sairaalassa – sairaala haluaa sitä tutkimussyistä ja hänen vanhempansa toivoen sairaalalta ihmettä – joten hän ostaa asuntoauton ja lähtee elämänsä matkalle. Hän etsii matkaseuraa netti-ilmoituksella, ja yllättäen siihen vastaa 29-vuotias Joanne.
Nämä kaksi toisilleen tuntematonta seikkailevat vuoden pitkin Pyreneitä ja Etelä-Ranskaa. Jatka lukemista ”Mélissa Da Costa: Kaikki taivaan sini”
Kaupungissa on laaja kävelykeskusta, mutta se ei ole erikoista, koska jokseenkin kaikissa keskieurooppalaisissa kaupungeissa on sellainen. Kaupungin erikoisuus on paljon tätä paljon laajempi pyöräilykeskusta. Kadut ovat kapeita, jalkakäytävät leveitä ja kadut autoille yksisuuntaisia, pyörille kaksisuuntaisia. Liikennemerkkiä ”pyöräilykatu” ei käytetä. Ehkä sitä ei ole Belgian liikennemerkkiarsenaalissa tai se tulkitaan liian rajoittavaksi. Saksassa pyöräkadulla auto ei saa ohittaa pyörää. Suomessa määräys on väljempi. Joku juridinen sanoma oheisella liikennemerkillä varmaankin on. Nopeusrajoitus 30 km/h.