Syksyllä ilmestyi Jari Elorannan ja Roope Uusitalon toimittama kirja suomalaisista talouskriiseistä 1860-luvulta nykypäivään nimeltään Ankarat ajat. Kymmenessä artikkelissa käydään läpi talouskriisejä vuosien 1867–68 nälänhädästä 2020-luvun koronakriisiin ja Ukrainan sotaan.
Minun kannaltani mielenkiintoisin oli Aalto-yliopiston taloustieteenlaitoksella työskentelevien professorien Kristiina Huttusen ja Matti Sarvimäen artikkeli 1990-luvun laman pitkät jäljet. Näkökulmaani saattaa tietysti vaikuttaa se, että toimin vierailijana Aalto-yliopisto taloustieteen laitoksella.
Tällainen tutkimus kuuluisi oikeastaan sosiaalitieteiden alaan, mutta taloustieteissä on viime aikoina kehitetty pseudosatunnaistamiseen perustuvia menetelmiä kausaliteettien selvittämiseen.
Tässä tutkimuksessa satunnaistaminen perustui siihen, että laman aikana moni työpaikka lakkautettiin kokonaisuutena, jolloin yrityksen koko henkilökunta irtisanottiin. Ei tapahtunut mitään irtisanottavien valikoitumista.
Jos olisi tutkittu laman aikana muuten vain irtisanottujen kohtaloa, olisi varmaankin saatu tulos, että irtisanotut menestyivät myöhemmässä elämässään huonommin kuin ne, joita ei irtisanottu mutta selvittämättä olisi jäänyt, johtuiko ero irtisanomisesta itsestään vai siitä, että irtisanomiset kohdistuivat huono-osaisimpiin.
Tässä tutkimuksessa verrattiin niitä, jotka olivat töissä lakkautettavissa yrityksissä (kohderyhmä) niihin, joiden työpaikka ei mennyt alta pois (vertailuryhmä). Vertailuryhmään kuuluvatkin saattoivat joutua myöhemmin irtisanottaviksi, kuten ihmiset yleensäkin voivat joutua.
Miesten tulot laskivat pysyvästi
Työpaikkansa menettäneiden miesten keskimääräiset vuositulot pienenivät aluksi kolmanneksella — osa työllistyi jo ensimmäisen vuoden aikana – ja nousivat sen jälkeen hitaasti, mutta olivat vielä 20 vuoden kuluttua 5 % alemmat kuin vertailuryhmään kuuluvilla.
Myös työpaikkansa menettäneiden naisten tulot laskivat aluksi kolmanneksella, mutta toipuivat paremmin niin, ettei 20 vuoden kuluttua ryhmien välillä ollut eroa.
Koko tarkasteluvälillä miehet menettivät tuloistaan 14 prosenttia ja naiset yhdeksän prosenttia.
Kohderyhmän kuolleisuus lisääntyi, jos työttömäksi joutui mies
Tutkittiin myös irtisanomisten vaikutusta terveyteen, jota mitattiin yksinkertaisesti vain ylikuolleisuudella. Tämä ei ehkä ollut paras mittari terveysvaikutuksille, mutta yksikäsitteisiin. Sitä dataa on käytettävä, jota on.
Työpaikkansa menettäneiden miesten kuolleisuus nousi 12 prosenttia (ei sentään prosenttiyksikköä) niin, että kymmentä tuhatta irtisanottua kohden koitui 69 ylimääräistä kuolemaa. Myös miehen puolison kuolleisuusriski nousi prosenteissa yhtä paljon, mutta määrällisesti vähemmän, koska naisten kuolleisuusriski on pienempi.
Kun nainen joutui työttömäksi, vaikutusta kuolleisuuteen ei ollut, ei hänellä itsellään eikä hänen puolisollaan. Miehen työttömyys vaikuttaa perheen tilanteeseen ja elintapoihin siis selvästi enemmän kuin naisen työttömyys.
Jos olisi ollut mahdollista tutkia vähän lievempiä terveysvaikutuksia kuin kuolemaa, niitä olisi varmaankin ollut enemmän.
Syntyvyys laski
Naisen työttömyys taas vaikutti syntyvyyteen niin, että sataa naista kohden syntyi kolme lasta vähemmän. Tähän ei taas ollut juuri vaikutusta miehen työttömyydellä.
Pidän näitä tuloksia merkittävinä. Jotkut pitävät talouden ajamista lamaan hyvänä keinona tervehdyttää talouspolitiikkaa. Voi olla, että Siperia opettaa ja käyttäytyminen muuttuu paremmaksi, mutta kova sosiaalinen hinta sillä on.
Itselleni tuolloin nuorena juristina jäivät työttömiä enemmän mieleen takausvastuiden ja valuuttalainojen vuoksi vaikeuksiin joutuneet sekä yleisesti omaisuusarvojen romahtaminen 1980-luvun kuplan, joka oli käsittääkseni Suomessa ensimmäinen laatuaan, jälkeen. Asuntojen hinnat laskivat kymmeniä prosentteja, mutta velat jäivät. Mielestäni tässä ja näissä ihmiskohtaloissa olisi laajan yhteiskunnallisen selvityksen paikka.
Yhteiskunnan ilmapiiri oli armoton. Ihan tosissaan keskusteltiin siitä, onko pakko työttömyysetuuden menettämisen uhalla ottaa vastaan topless-tarjoilijan työ. Epätoivoiset yrittäjät eivät saaneet osakseen apua eivätkä myötätuntoa.
Nyt on menossa vähän sama tilanne asuntojen arvojen suhteen.
Erityisesti niillä pienten vuokra-asuntojen “paremmilla” alueilla Hkissä.
Anekdootillisesti vuokrasoppareiden hinnat laskussa 15–20%.
Kun jo aiempi korkojen takaisintulo teki vuokraustominnasta hyvin kannattamatonta, niin nyt on monet sijoitusasunnot reilusti pakkasen puolella kassavirran suhteen. Tuohon vaikuttaa tietysti paljon se, ettei kalliiden linjasaneerausten vaikutus siirry arvoon läheskään täysimääräisesti ja kun noita on kalliilla laitettu toteutusputkeen, niin kaikki tällä vuosikymmenellä päätetyt linjasaneeraukset laskevat asunnon myyntihintaa.
Tämä kaikki voi sitten tunkea sopulilauman jyrkänteeltä.
Eli kun riittävän moni haluaa eroon sijoitusasunnostaan, loputkin hermostuvat ja kriisi on valmis.
Ainoa mikä auttais, vois olla jonkun ulkomaisen ison pelurin ilmaantuminen markkinoille, joka sitten napsisi halvalla asunnot salkkuunsa ja odottelee 5–10 vuotta, kunnes asunotjen arvot raketoi, koska paine asuntotarpeen suhteen kasvaa koko ajan ja kukaan ei aloita uusia kohteita rakentaa, koska sijoittajat eivät enää asuntoja osta.
Kovin rajoittunut näkökulma lamaan. Eipä taida kiinnostaa moniakaan.
Toimin tuon 1990-luvun kriisin aikana vastuullisena yritysasioista Pirkanmaalla.
Minun näkemykseni mukaan pulmat alkoivat rahoitusmarkkinoiden vapautumisesta.
Osasyyllisinä olivat Mauno Koivisto, Harri Holkeri ja Erkki Liikanen.
Suurin syyllinen oli kuitenkin Säästöpankkiryhmä SKOP:n Riikosen ja Wegeliuksen johdolla.
Ei ollut toimivaa rahoitustarkastusta.
On myös muistettava tuon ajan tuomitsevuus.
Pankit pelastettiin, mutta yksityishenkilöille ei juuri helpotusta suotu paitsi jossain yksityistapauksissa.
Miten luot toimivan parisuhteen, jos luottotietosi ovat menneet iäksi?
Mistä löydät edes puolison, joka on valmis muodostamaan kanssasi perheen lapsineen?
Jk. Vastasin ohi Osmon aloituksen.
Kuitenkin, asioita on tutkittu liian vähän kunnon kattavaa aineistoa ja analyysiä.
Kyllä 90-luvun alun lamaa on tutkittu yhteiskuntatieteellisesti ehkä laajemmin kuin mitään muuta Suomen 1900-luvun historian ilmiötä. Minulle tuli erikseen haeskelematta mieleen noin 20 kirjan mittaista tutkimusta lamasta, joista noin puolet yhden tai kahden tutkijan julkaisuja ja puolet toimitettuja artikkelikokoelmia. Suomen Akatemialla oli vuosina 1998–2001 jopa kokonainen monitieteinen “1990-luvun talouskriisi” ‑tutkimusohjelma, johon kuului peräti 22 eri tutkimushanketta ja joka sai rahoitusta 25 miljoonaa markkaa (nykyrahassa noin 7 miljoonaa euroa).
Nämä uudet tulokset ovat linjassa aiemmin eri menetelmillä mm. tuossa Akatemian hankkeessa saatujen tulosten kanssa. Niiden suurin uutuus on lähinnä datan pitkässä aikajänteessä.
Säännöstelyn purkajien sijaan syyllisiksi pitää nostaa säännöstelyn rakentajat ja ylläpitäjät.
Suomen rahamarkkinoiden säännöstelyn historiasta saa eri omaisen kuvan lukemalla Suome pankin verkossa olevan historiateoksen. Valuutta- ja korkosäännöstelyyn jouduttiin oikeistolaisen Kivimäen hallituksen kaudella, kun kultakantajärjestelmä romahti. Tämän jälkeen tuli toinen maailmansota. Ihan vakavasti: luuletko, että Suomen kansatalous olisi voinut toimia sota-aikana ilman säännöstelyä? Ryti, Kivimäki ja Svinhufvud eivät uskoneet edes 1930-luvun suuresta lamasta selviämiseen ilman säännöstelytoimia.
Suomen markkinatalousjärjestelmä sopeutui 1950-luvulle tultaessa säännöstelyolosuhteisiin niin, että säännöstelyn purku oli todella vaikeaa. Nopea liberalisointi olisi johtanut shokkeihin. Pänvastoin: voisi jopa sanoa, että 1980-luvun aikainen talouden ylikuumeneminen oli seurausta liian nopeasta säännöstelyn purusta. Syynä oli pitkälti se, että pankit olivat saaneet henkisen yliotteen valvovasta Suomen Pankista, joka ei kyennyt sananaikaisesti toimimaan valontaviranomaisena, keskuspankkina ja rahapoliittisena päätöksentekijänä.
Risto Murto kirjassaan, Miksi Suomi Pysähtyi:” Pääomavirtojen vapautuminen oli johtanut valuuttaluottojen liialliseen käyttöön, joka kostautui pahasti , kun markka jouduttiin laittamaan kellumaan. Neuvostokaupan romahtaminen antoi lisäiskun taloudelle. ”
Esko Aho sai kriisin hoidettavakseen edellisen hallituksen perintönä. Sillä seurauksella, että Aho tunnetaan nyttemmin syyllisenä koko kriisiin. Osataan se historiakirjoitus Suomessakin eikä vain Venäjällä.
Ei se, että lääkäri tekee potilaan sairautta hoitaessaan hoitovirheen ja joutuu siitä vastuuseen, tarkoita sitä, että häntä syytettäisiin tuon sairauden aiheuttamisesta potilaalle.
Juhani hyvä,
90-luvun talouskatastrofi on edelleen pääosin selvittämättä!
1. Rahamarkkinoiden avautuminen
1980-luvun lopulla Suomi avasi rahamarkkinansa kansainväliselle kilpailulle. Tämä tarkoitti, että suomalaiset pankit ja yritykset pystyivät ottamaan lainaa ulkomailta helpommin kuin aiemmin. Aluksi tämä vaikutti myönteisesti, sillä se mahdollisti investoinnit ja kasvun. Kuitenkin, kun markkinat avautuivat, myös riskit kasvoivat huomattavasti.
2. Koiviston konklaavi
Koiviston konklaavi oli presidentti Mauno Koiviston järjestämä oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus, joka pidettiin 6. toukokuuta 1992. Tapahtuma järjestettiin Presidentinlinnassa, ja siihen osallistui noin 30 henkeä.
Tilaisuuteen osallistuivat muun muassa seuraavat henkilöt:
• Korkeimman oikeuden jäseniä
• Korkeimman hallinto-oikeuden hallitusneuvos Pekka Hallberg
• Itä-Suomen hovioikeuden presidentti Esko Kilpeläinen
• Vaasan hovioikeuden presidentti Erkki Rintala
• Oikeushistorian professori Heikki Ylikangas
• Noin 20 muuta henkilöä
Presidentti Koiviston konklaavin perusteella Pankit alkoivat irtisanoa lainojaan massiivisesti vastauksena kasvavaan luottotappioriskiin. Tämä tarkoitti sitä, että yrityksiltä vaadittiin nopeasti takaisinmaksuja lainoista, mikä aiheutti monien kannattavienkin yritysten konkurssin.
3. Konkurssit ja työttömyys
Kun pankit irtisanoivat lainojaan ja yritykset eivät pystyneet maksamaan velkojaan takaisin, seurauksena oli laaja-alaisia konkurssiaaltoja. Arviolta jopa 50 000 yritystä meni konkurssiin tämän prosessin aikana. Tämä puolestaan johti massatyöttömyyteen; työttömyysaste nousi yli 15 prosenttiin vuonna 1994.
4. Suomen perustuslain 15 §:ssä säädetään omaisuuden suojasta.
Tämä pykälä takaa, että jokaisella on oikeus omaisuuteensa ja että omaisuuden riistäminen tai sen käyttö ilman lainmukaista perustetta on kielletty.
90-luvun rytäkässä tämä pykälä menetti merkityksensä kun suuri joukko yrittäjiä ja lainojen takaajia menetti laittomasti koko omaisuutensa, ja joutui loputtomaan velkahelvettiin!
Tätä katastrofia ei ole kunnolla vieläkään selvitetty. Tästä syystä suomalaisilla yrittäjillä ole syytä vieläkään uskoa tämän pykälän suojaan. Näitä velkoja taitaa olla vieläkin perinnässä…
Ja tuosta oppineena Marinin hallitus ei toistanut niitä virheitä, joita Holkerin ja Ahon hallitukset tekivät 90-luvun laman iskiessä. Eli se ei jättänyt tukematta sekä yrityksiä että työntekijöitä koronakriisin ja Venäjän hyökkäyksen aiheuttaman energiakriisin yli, tietoisena niistä pitkäaikaikaisista haittavaikutuksista mitä yritysten konkurssit ja työttömyys aiheuttavat. Nyt Orpon hallitus on sen sijaan aiheuttanut uusliberalistisella talous- ja sosiaalipolitiikallaan sekä konkursseja että työttömyyttä, vaikkei noita kriisejä enää olekaan, ja se tulee vaikuttamaan vielä pitkään kuten vaikutti 90-luvun lamakin.
Koronakriisissä ei juurikaan tuettu niitä, jotka apua olis eniten tarvinneet: epäsäännöllisissä työsuhteissa olevat ja vajaatyöllistetyt.
Onneksi esim. kulttuuripuolella on totuttu siihen, ettei mitään kannata omistaa ja toimeentulotuella pitää tulla aina välillä toimeen.
Juuri noin, ja kuka olikaan Marinin hallituksen valtiovarainministeri. Ettei vaan keskustan Saarikko, joka on syyllistetty nykyisen talousahdingon aiheuttajaksi.
Venäjällä hyväksi todettu oikeuskäytäntö toimii tässäkin. Kun syyllinen tiedetään, niin kyllä sille rikos löydetään.
Suo siellä, vetelä täällä. Rahan jakamisen jälkeen meillä on kymmenen miljardin vaje valtiontaloudessa, joka pitää kattaa, ja vasemmiston kaaharit haluaisivat vain ottaa lisää velkaa. Velkaannumme nopeiten Euroopassa.
Joskus se talous korjaantuu vain uuden nousun kautta.
Säästöjen ja leikkausten kautta talouden tasapainotusta on nyt yritetty 15 vuotta, oikeastaan 90-luvun lamasta lähtien.
Jolloin vähennettiin koulutukseen panostamista ja ei koskaan palattu aiemmalle tasolle.
Joka sitten näkyy siinä, että valtaosa kilpailijamaista saa koulutetumpaa väkeä ja kumma kyllä pärjää paremmin.
Olisko näillä joku yhteys?
Valtaosa Suomen velasta taitaa olla otettu Kokoomuksen ollessa hallituksessa?
Toisaalta velalla ei ole väliä, jos se on suhteellisesti pienempi kuin suurilla pelureilla. Joiden mukaan korkopolitiikka ja kaikenlaiset “anteeksiannot” suunnitellaan. Rhamaailmassa kannattaa mennä aina vain suurten mukana. Ja unohtaa ne omat aatteet ja pelot.
“Miehen työttömyys vaikuttaa perheen tilanteeseen ja elintapoihin siis selvästi enemmän kuin naisen työttömyys.”
Lienee parempi korjata muotoon “vaikutti”, sillä lienee melko epäselvää kuinka vahvana tämä tulos soveltuu enää tämän päivän (suomalaiseen) yhteiskuntaan, jossa sukupuolittuneisuus näyttelee merkittävästi erilaista roolia kuin 35 vuotta sitten.
“Jotkut pitävät talouden ajamista lamaan hyvänä keinona tervehdyttää talouspolitiikkaa.”. Erimieltä tästä. Minä uskon, että ~kaikki pitävät lamaa ikävänä. Jakolinja on pikemminkin se, että toiset haluavat nauttia talouskasvusta tässä ja nyt ja siirtää lama tuleville versus toiset, jotka haluavat jakaa hiukan kurjuutta nyt, jotta tulevat saavat nauttia talouskasvusta (ja velkaantumisvarasta shokkien varalle).
Ensinmainitussa ryhmässä ei tiedosteta että oleellinen jakolinja on tuollainen. Ensinmainitussa ryhmässä ajatellaan, että maksimaalinen hyvinvoinnin siirto tulevaisuudesta tähän hetkeen velkaantumalla on “tulevaisuusinvestointi”, joka nostaa meidän elintasoa tässä ja nyt ja myös tulevien elintasoa.
Mikä myös pitää paikkansa. Jos nyt ei ihan Keynesiin saakka kelata aikajanaa taaksepäin, niin tässä Suomen laman kontekstissakin asiasta huomauttivat jo tuoreeltaan 90-luvulla ne taloustieteilijät, jotka vertasivat toisiinsa Suomen ja Ruotsin keskenään erilaisia lamanhoitostrategioita ja totesivat Ruotsin velkaantumiskeskeisemmän strategian toimineen olennaisesti paremmin.
90-luvun alun lamaa Suomessa eivät todellakaan kaikki pitäneet ikävänä. Tästä kertovat lähemmin mm. kokoomateos Laman julkisivut: media, kansa ja eliitit 1990-luvun talouskriisissä (2002) sekä Anu Kantolan väitöskirja Markkinakuri ja managerivalta: poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä (2002), jotka molemmat syntyivät osana yllä mainitsemaani Suomen Akatemian tutkimusohjelmaa.
Laman aikanakin sos.turva oli hyvä ja universaali joten puheet/kirjoitukset ko. lama-ajan nälkäongelmista tuntuvat kyllä oudolta.
Suomen sosiaaliturvan “halpuutus” on perinteisesti perustunut “kolmeen pointsiin”:
1) Ihmiset eivät kehtaa hakea
2) Ihmiset eivät osaa hakea (ainakaan ajallaan ja oikealla tavalla)
3) Viranomaiset eivät saa neuvoa (“laitonta tukisuunnittelua”), joten pitää ite osata lukea “pelikirjat” tai omata hyvä valmentaja
1990-luvulla tietoa mistä olisi saanut sosiaaliturvaa ei ollut ns uusköyhillä, koska ei ollut KELAlla mitään nettisivuja. Yleisesti ottaen ylivelkaantumista pidettiin nolona ja omana vikana vaikka kyse oli asuntolainasta tai yritystoiminnasta.
1990-luvun laman aikana opiskelijana sai kesäisin sossusta rahaa, kunhan a) osasi lain ja b) osasi ottaa pankkiautomaatista tiliotteen siten, että tili vaikutti tyhjältä ja tyhjä jo jonkin aikaa olleen.
Lain vaatimus oli, että pitää hakea duunia (niitä ei ollut, joten niitä ei hakemallakaan saanut) ja ettei voi opiskella kesäisin (jolloin silloin ei kursseja järjestetty).
Ja niinpä sitten tein talvet töitä (talvisin niitä oli), opiskelin ja pistin rahat piiloon, ja kesät matkustelin fillarilla.
Että silloinkin rahan saaminen vaati osaamista.
Väitän että Suomen sosiaaliturva on helpompi hakea ja helpommin saatavilla kuin juuri missään muualla. Ongelma on siinä että sosiaaliturvaa tarvitaan aivan liikaa, kun valtioriippuvuus opetetaan ja omaksutaan jo peruskoulussa.
Koko järjestelmä on rakentunut sen varaan, etteivät ihmiset juuri missään elämänsä vaiheessa saa ja joudu kustantamaan elämäänsä suoraan omasta kukkarostaan, kun niin merkittävä osa resursseja kierrätetään äiti valtion kukkaron kautta ja tähän liittyvät valintamahdollisuudet on kollektivisoitu.
Muistan elävästi omalta lukioajaltani (90-luvun alku) miten koulussa opetettiin “itsenäistymistä”, joka pääosin koostui tukien hakemisen neuvomisesta.
AV: “Väitän että Suomen sosiaaliturva on helpompi hakea ja helpommin saatavilla kuin juuri missään muualla.”
Jäämme odottamaan jännityksellä niitä perusteluita.
Todellisuus on kuitenkin se, että “väärin haettua” tukea ei saa. Tai hakematta jätettyä.
Se tietty on totta, että meillä homman, jos sen osaa ja ymmärtää tehdä, saa tehtyä varsin kätevästi netissä.
Hassua muuten, että 80-luvun lopulla ei lukiossa vielä neuvottu hakemaan tukia.
Sign of the times?
Nykyäänhän pitää olla varovainen, kun kerrotaan tukien toiminnasta, sillä julkista toimijaa, kuten vaikka opettajaa, laki kieltää antamasta “tulonsiirtoneuvontaa”.
Tuo laki tietty tuli paaaljon myöhemmin, olisko ollu finanssikriisin jälkeen?
Jos ja kun halutaan sitä “takaisinmaksua” julkisiin kuluihin, niin homma kai kannattais aloittaa korkeakolutuksen kustannuksista: jos saat koulutuksella tulot, jotka ovat yli mediaanin, niin ylimenevästä määrästä maksat sitten puolet vähitellen vaikka korottomasti koulutuksen kaupallisesta hinnasta?
Ainakin tuo voitaisiin ulottaa ekaksi “sarjakouluttautujiin”, jotka napsivat harrastuksena siinä menestyksekkään työuran ohessa uusia tutkintoja.
Tällä hetkellähän korkeakouluihin otetaan sisään enemmän niitä, joilla on jo korkeakoulututkinto, kuin niitä, joilla ei ole.
Ja kun verotuskin on saatu kaikenlaisella monimutakisuudella hyvin lähelle tasaveroa, niin ei tarvii enää kuvitella, että veroprogressio tuon jo hoitaisi.
Olen lukenut kirjoituskokoelman Kirjeitä nälästä (muistaakseni silloisen Stakesin toimittama) ja kertomukset ovat kyllä hyvin uskottavia. Eivät etuudet tulleet saumattomasti eivätkä yrittäjille tai asuntovelkaisille välttämättä ollenkaan.
Olen juristin työurani aikana ollut paljon tekemisissä sosiaaliturvan ja ‑etuuksien kanssa joten lähtökohtaisesti tiedän mistä puhun.
Itse tuon 1990-luvun irtisanomiset läpikäyneenä olisin sitä mieltä, että maailma on muuttunut ratkaisevasti. 1990-luvun alussa se, että oli saanut potkut, oli stigma sinällään ja vaikeutti uuden työpaikan saamista. Jopa se, että haki työtä, ilman että oli töissä jossain pudotti hakijan jatkosta monesti. Silloin vallinneessa elinikäisten työsuhteiden maailmassa potkut olivat saajalleen monesti henkisesti lähes kuolemaantuomion kaltainen kohtalo.
2000-luvulle tullessa asenne potkujen saajiin ja saamiseen on muuttunut täysin. Olen saanut jopa tuttaviltani viestejä: “Potkut tuli, 4 kuukautta palkallista lomaa, loistavaa!”
1990-luvun lamaa pahensi vahvan markan politiikka ja pankkituen toteutustapa, jossa pankkeja melkein kannustettiin ajamaan vähänkin epävarmoja yrityksiä nurin, koska pankki sai saatavansa pankkitukena.
Talous alkoi elpyä, kun markka päästettiin kellumaan 1992, mutta silloin oli jo paljon tuhoa ehtinyt tapahtua.