Kiertely kuukauden verran Eurooppaa fillarilla ja junalla osoitti konkreettisesti Euroopan jakautuneisuuden. Ei tarvitse katsoa talouslukuja. Sen näkee jopa fillarin satulasta. Pohjoisessa, germaanisia kieliä puhuvalla alueella kaikki toimi, oli kurinalaista ja kunnossa.
Fillarilla sen näki siinä, että pyöräteitä oli pohjoisessa lähes kaikkialla ja niitä oli autoilijoilta saadun palautteen perusteella myös syytä käyttää. Turvallisuus meni ajomukavuuden edelle. Pyöräteiden pinnoite oli suunniteltu vauhtia hidastavaksi ja risteyksistä ei voinut ajaa vauhdilla läpi. Pyöräily oli hidasta, koska sitä hidastettiin tarkoituksella.
Pohjoisessa kaupunkien sisäinen liikenne oli voimakkaasti jäsennelty. Oli autojen ehdoilla rakennetut alueet, joissa kaistoja oli paljon, ja risteykset sujuvia ja jalankulkijoiden ehdoilla rakennetut, joissa autolla pääsi, mutta tiet olivat pussinperiä ja jalankulku helppoa. Lopputulos oli rationaalinen, mutta steriili ja kylmä.
Etelässä liikenne oli hallittua kaaosta. Pyörätietä oli siellä täällä pätkittäin, välillä pyöräteitä, kohta taas kaistoja. Autoliikenne tuntui kaoottiselta ja liikenne kulki hitaasti. Pyörällä ajettiin, mistä parhaiten päästiin ja se sopi kaikille. Kukaan ei protestoinut, vaikka pyöräilijä ei käyttänyt kelvotonta pyörätietä.
Pohjoisessa jalkakäytävillä käveltiin nopeasti, etelässä hitaasti. Etelässä kaupat olivat kiinni pari kolme tuntia keskellä päivää, koska kahden tunnin ruokatunti kuului kaikille. Kaduilla oli elämää ja kaikilla tuntui olevan joutilasta aikaa.
Näiden kahden maailman raja oli yllättävän jyrkkä. Belgiassa se kulki siinä, missä katukilvissä ”ruet” muuttuivat ”straateiksi”. Raivostuttavat pakolliset ja huonosti toimivat pyörätiet alkoivat heti.
Lomailijan vaikutelmaksi tuli, että etelässä on paljon mukavampaa. Ymmärrän suuresti ranskalaisia, jotka haluavat säilyttää perinteisen elämänmuotonsa eivätkä halua kopioida saksalaista tehokkuutta. Turistikin menee mieluummin epärationaaliseen ja leppoisaan etelään kun rationaaliseen Saksaan.
Tiedämme, että Etelä-Euroopan leppoisa elämäntyyli on taloudellisessa kriisissä, joka ei vielä ole saavuttanut Ranskaa, mutta saavuttaa pian. Tehokas, steriili ja kylmän rationaalinen maailma voittaa leppoisan kaoottisen ja mukavan. Se on hyvin surullista.
En näe mitään syytä, miksi latinalaisia kieliä puhuva Eurooppa ei voisi säilyttää mukavaa elämäntyyliään. On vain hyväksyttävä, että jos tinkii tehokkuudesta ja tuottavuudesta muiden elämänarvojen hyväksi, on tingittävä myös materiaalisesta kulutustasosta. Se on valinta, mutta voisi olla hyvinkin rationaalinen valinta.
Onko Euro pakottanut Euroopan harmonisoitumaan tehokkuuden ehdoilla? Ehkä, osittain. Euron mukana on niin helppo harmonisoida esimerkiksi palkkatasoja – tai ainakin vaikeampi pitää yllä erilaisia palkkatasoja rinnakkain. Mutta ei sen näin tarvitsisi olla. Jos ranskalaiset haluavat pitää kiinni perinteisestä elämänmuodostaan, heidän on vain hyväksyttävä siihen elämänmuotoon ja sen tarkoittamaan tuottavuuteen kuuluva palkkataso.
Eteläeurooppalaiseen tehottomuuteen sisältyy toki asioita, joita on vaikea puolustaa. Korruptiota, luvanvaraisia elinkeinoja, turhia julkisen hallinnon virkoja ja niin edelleen. Niistä voi luopua, mutta se ei pakota kävelemään vauhdikkaasti kaduilla eikä pakota luopumaan pitkästä ruokatunnista.
Erittäin mielenkiintoinen teksti, kiitos.
Asiaa hipaisten: Keväämmällä luin tekstejä, joissa vakuutettiin, että kriisimaiden syyttely “laiskoiksi” on perusteetonta, koska siellä itse asiassa tehdään enemmän työtunteja kuin pohjoisempana.
Miten sen kanssa nyt siis on?
Työpäivät ovat pitkia ja työtunteja tulee paljon, mutta tehokkuus on vähän hakusessa.
Onko “epärationaalinen leppoisuus” sitten kaikista lopulta niin mukavaa vallitsevana jokapäiväisenä elämäntyylinä myös lomakauden jälkeen?
Monissa Italian kaupungeissa jätehuollosta huolehtii mafia. En halua ajatellakaan miten se huolehtii ongelmajätteen hävitysmenetelmien ja kaatopaikkojen ympäristöystävällisyydestä.
Itselleni oli helpotus, kun aikoineen ajelin muutaman kerran Saksasta Ranskan puolelle. Pingottuneisuus vaihtui rentouteen.
Tuo jako on monella tapaa mielenkiintoinen. Se noudattelee jossakin määrin jopa uskonnollisten valtasuuntausten rajoja, vaikka eteläinen Saksa mm. onkin katolista aluetta.
Olen joskus miettinyt, että tuon jaon taustalla on luonnonólosuhteet ja hengissä selvitymisen strategiat. Etelässä maanviljelys oli helppoa ja talvet eivät olleet tappavia. Siksi rennompi elämäntyyli oli mahdollinen. Pohjoisessa karut olosuhteet muokkasivat toimintatavat. Oli pakko olla ahkera, kurinalainen, suunnitelmallinen ja luotettava tai et selvinnyt talven yli.
Nuo olosuhteet muokkasivat kulttuuria ja uskonnotkin mukautuivat olosuhteiden vaatimiksi. Niin kauan kuin elettiin maatalaousyhteiskunnassa, luonnonolot sallivat eteläisemmille maille tuon ylellisyyden. Mutta kun nykyään tuotanto tulee muualta kuin maataloudesta, pohjoisen kurinalainen ja suunnitelmallinen tyyli jyrää välimeren rennon kulttuurin. Olisiko tuossa yksi tausta euroopan jaolle?
“Työpäivät ovat pitkia ja työtunteja tulee paljon, mutta tehokkuus on vähän hakusessa”.
Jaa. Meillä työpäivät ovat melko lyhyitä ja työtunteja tulee vähänlaisesti, mutta tehokkuus on meilläkin hakusessa, eri syistä toisin. Tehokkuuden puute on meillä pitkälti tökerön, toimettoman keskijohdon ansiota.
Ei siis mikään Pohjolan taloustiikeri, Suomi nimittäin, sanoisin. Mutta mukavintahan on aina parjata muita maita.
Acemoglu, Robinson: Why Nations Fail tarjoaa toisenlaista selitystä. Tässä keskustelussa eteläksi kutsutut maat ovat Euroopan vanhoja vauraita ydinalueita, joissa sivistyksellä on pitkä historia. Pohjoiseksi kutsutut maat taas ovat vanhastaan olleet köyhiä rajamaita, joihin sivistys on tullut paljon myöhemmin.
Historiallisesti järjestäytynyt yhteiskunta on tarkoittanut yleensä rakenteita, jotka ovat olemassa vaurastuttaakseen pientä eliittiä kansaa riistämällä. Kun valta tuollaisessa yhteiskunnassa vaihtuu, toteaa uusi eliitti järjestelyn hyväksi ja jatkaa aika pitkälti vanhaan malliin. Jos taas sivistystä ei vanhastaan ole, joutuu uusi eliitti riistämisen sijasta työskentelemään itse enemmän vaurastuakseen. Tämä taas saattaa vahingossa luoda rakenteita, joiden puitteissa eliitin ulkopuolisetkin saattavat menestyä.
Tuo siis aika paljon kärjistäen. Erot pohjoisen ja etelän välillä eivät ole Euroopassa niin suuria kuin vaikkapa Amerikoissa, mutta ilmiö on sama. Vauraat ja toimivat maat ovat niitä, joilla ei ole liian pitkää historiaa, vaan joihin järjestäytynyt yhteiskunta on tullut vasta sopivassa kehitysvaiheessa. Vanhoissa sivistysmaissa rakenteet ja kulttuuri ovat jämähtäneet vanhempiin malleihin, joiden pohjalle ei voi samalla tavalla luoda vaurautta.
Yhteiskuntansa optimodakseen suomalaisten tulisi kai poimia parhaat puolet molemmista malleista. Täällä pohjoisessa kai rationaalisuutta piisaa, joten tuohon elämänmyönteisyyteen pitäisi panostaa enemmän. Poliitikkojen on syytä panostaa myös rationaalisuuteen, niin saadan nykyistä vahemmän sekavia säädöksiä.
“Germaaninen tehokkuus..” Hmm..Asuin ‑90 luvulla Kölnin eteläpuolella ja mistään tehokkuudesta tai täsmällisyydestä ei näkynyt jälkeäkään,itseasiassa Köln muistutti reuna-alueiltaan lähinnä rapistunutta slummia tai kaatopaikkaa..
Samantasoiset tiet kuin Uhtualla jne.ja maatalon poikana tietysti kiinnitin huomiota maatalouskoneisiin jne.aika vanhaa ja tehotonta,talot talvella kylmiä eikä uutta omakotitaloa erottanut navetasta muusta kuin siitä että harvemmin navetan ikkunoihin ripustetaan verhoja.
Traktorit yms.alitehoisia piikkilangankiristäjiä ja vanhoja-metsätyöt Germaani hoiteli hevosella ja vaijerikoneilla joita pohjoismaissa ei ole aktiivisesti käytetty sitten ‑70 luvun alkupuolen!
Germaanin alaleuka tipahti kun Suomalainen motoketju alkoi työnsä Douglasin parissa,eivät koskaan olleet mitään yhtä tehokasta toimintaa nähneet kuulemma,nythän niillä Germaaneilla alkaa olla jo Suomesta ja Ruotsista hankittuja vanhoja kalustoketjuja siellä.
Emme voi tietää, että mikä osa nykyisestä talouskriisistä johtuu eurosta ja mikä globalisaatiosta yms. Euron piikkiin on älyllisesti laiskan ainakin helppoa pistää yhtä ja toista. Toki osa on varmasti aiheellistakin.
Kävin hiljan Saksassa ja Itävallassa ja matkalla pisti miettimään, että onko saksankielisissä maissa menossa palkkadevalvaatio, josta vastuussa ovat pitkälti siirtolaiset? Eli tuottavuuskasvu on siellä pitkälti saatu aikaan palkkoja reaalisesti laskemalla? Jos oletetaan, että saksankielinen väestö ei juuri kasva, mutta työteliäiden ja pienipalkkaisten siirtolaisten määrä kasvaa niin tällöin huoltosuhde paranee palkkadevalvaation lisäksi, mikä näkyy vahvempana kansantaloutena.
En ole nähnyt yhdenkään ekonomistin pohtivan historiallisen korkeiden raaka-aineiden ja hyödykkeiden hintojen vaikutusta nykyiseen talouskriisiin. 1970-luvulla nämä tekijät aikeuttivat stagflaation. Miksi tämä ei herätä taloustietelijöiden kiinnostusta? Finanssitalouden koko on kasvanut huimasti viime vuosikymmeninä ja koska varsinainen reaalitalous ei kasva samaa tahtia, niin koemme jatkuvana sarjana finanssikuplia? Vuosituhannen vaihteen Internet-kupla ja tuorein asuntokupla Yhdysvalloissa ovat esimerkkejä tästä. Tällä hetkellä New Yorkin pörssi-indeksit huitelevat ennätyksissään vaikka reaalitalous on hitaassa kasvussa Yhdysvalloissa. Seuraava kupla onkin jo hyvää vauhtia paisumassa siellä?
Minua huolestuttaa se, että nykyisin EU-maissa harjoitettavan talouspolitiikan takana on taloustiede, joka ei tiedosta resurssien niukkenemisen (pitoisuus alenee) vaikutuksia talouskasvuun.
Öljyn, talouskasvun kannalta kaikkein tärkeimmän energiankantajan, nettoenergia pienenee koko ajan, joten kysyntä ja tarjonta ‑malli ei välttämättä riitä ratkaisemaan kohtaanto-ongelmaa. Jos maanviljelijä saa jokaista kylvämäänsä siementä kohti 0,8 siementä satoa, niin ääretönkään hinta ei tuo siementä markkinoille tältä viljelijältä, koska nettoenergia on liian pieni. Valtavirtataloustieteelle nettoenergiakäsite on valitettavasti täysin tuntematon, koska teknologia kehittyi pitkään nopeammin kuin raaka-ainevarat heikkenivät ja talouden koko suhteessa rajalliseen maailmaan oli pienempi.
Öljyn nettoenergia pienenee koko ajan. Vuonna 1930 jokaista öljyn “tuotantoon” kulutettua öljytynnyriä kohti saatiin yli 100 tynnyriä öljyä (Pensylvaniassa ja Teksasissa öljy tuli omalla paineellaan maanpintaan ja kaskun mukaan sateenvarjolla sai puhkaistua maahan öljylähteen). Vuonna 1970 tuo suhde oli pudonnut arvoon 30. Vuonna 2005 ko. suhde oli enää 8–11 (esim. Kanadan tervahiekalla ja osalla epäkonventionaalista öljyä tuo suhde on alhainen, luultavasti alle viisi). Kun öljyesiintymien laatu heikkenee niin, että tuo suhde on lähellä arvoa viisi niin emme välttämättä pysty ylläpitämään nykyisenkaltaista fossiiliseen energiaan perustuvaa yltäkylläistä elintapaamme. Öljyn korvaaminen on erittäin haastavaa jos ei kynsin hampain pidä kiinni “kaiken kattavasta” kysyntä-tarjonta ‑mallista. Maanviljelijä-esimerkkiä hyväksikäyttäen tarvitaan viisi siementä satoa jokaista kylvettyä siementä kohti, että voidaan valmistaa ja ylläpitää työkalut ja viljelyn “infra” jne. Muinaisessa Mesopotamiassa tuo maanviljelyksen energian takaisinmaksukerroin oli 80–100 ja nykyisen Englannin alueella noin 4. Ei siis ole sattumaa, että ensimmäinen kukoistuskultturi ei syntynyt Englannissa vaan tuolla hedelmällisen puolikuun alueella. Kivihiiltä puolestaan hyödynnettiin ensiksi juuri Englannissa, joten ei ole sattuma että teollinen vallankumous alkoi siellä. Ei ole myöskään sattumaa, että Britti-Imperiumi siirtyi aikanaan Yhdysvaltoihin, kun kivihiili alkoi Englannissa ehtyä, koska Yhdysvalloista löytyi kosolti halpaa ja hyvälaatuista öljyä, joka antoi yli 100-kertaisesti energiapanoksensa takaisin. Tuolla öljyllä oli ratkaiseva osuus myös toisessa maailmansodassa.
Lähteenä noille energiantakaisinmaksukertoimille käytin Charles Hallin kirjaa Energy and the Wealth of Nations, jota suosittelen lämpimästi luettavaksi. Nuo lukuarvot ovat jonkin verran kiistanalaisia, mutta trendi on ainakin selvä. Kirjan kantavana ajatuksena on integroida luonnontieteellinen metodi taloustieteeseen. Tuo kirja on kunnioitettavin näkemäni yritys. Vaikka kirja on oppikirjamainen niin se on suhteellisen helposti luettava. Olen blogissani kirjoittanut kirjan aiheita sivuten useita kirjoituksia, joista voi tutustua aiheeseen suomeksi.
Osmosta poiketen uskon, että elämäntavan kriisi ei lopu Etelä-Eurooppaan vaan lähinnä alkaa sieltä ja on tulossa vinhaa vauhtia tännekin eikä se kierrä lopulta Saksaakaan. Kehitys- ja teknologiauskomme on niin syvässä, että emme voi uskoa helposti mitään siitä poikkeavaa vaikka kaikki merkit olisivat näkyvissä? Mitä pikemmin aloittaisimme rationaalisen sopeutumisen tulevaan, sitä pienemmin vaurioin selviäisimme tuosta haasteesta.
Niinpä. Työn verotus ja yleissitovuus pois. Pingottajat tienatkoon niin paljon kuin joku haluaa heille maksaa. Mutta miten työn orja käyttää rahansa ei ole yksin hänen asiansa. Siksi progressiivinen ympäristöverotus. Eikös se olisi jo teknisesti mahdollista, kun ainakin jotkut amer. firmat tietävät meistä kaiken?
Omat kokemukseni ovat vähän toisenlaisia. Ranskassa on paljon byrokraattisempaa kuin Ranskassa. Ihmiset ystävällisempiä kuin pariisilaiset keskimäärin.
Olin viime viikolla sekä Ruotsissa että Saksassa (Rugenin saarella). Ero oli kyllä aika selvä. Ruotsi paljon järjestyneempi, tylsempi ja turvallisempi. Saksassa leppoisat ihmiset söivät raskasta perinneruokaa jne. Tupakointia vielä ravintoloissa, vaikka lieneekin kiellettyä virallisesti.
Liikenne Rugenin saaren kapeilla teillä melko vaarallista vaarallista, mutta onneksi pyöräteitä oli paljon. Tiet isojen puiden reunustamia ja autoja valtavasti. Tien reunalla varoituskyltti, jossa luki “Tämä ei ole oikea paikka kuolla”. Juuri kukaan pyöräilijä ei kyllä käyttänyt kypärää.
Osmo: “Onko Euro pakottanut Euroopan harmonisoitumaan tehokkuuden ehdoilla? Ehkä, osittain.”
Ehkä, mutta ei se ole ketään pakottanut ylenmäärin velkaa ottamaan.
Eihän tämä mikään eurokriisi ole, vaan velkakriisi, joka kärjistyi siksi ja vain siksi, että järkevät rahoittajat eivät enää antaneet lisää euroja (no, siltä osin eurokriisi).
Paljon myöhemmin, joo… mutta kuitenkin pari tuhatta vuotta sitten. Vaikea uskoa, että sillä olisi enää mitään konkreettisia vaikutuksia.
Saksako köyhä rajamaa — vaikea uskoa.
Aki Suokon kommentti täyttä asiaa. — Osmo perustelee tuossa huomaamattaan hajautettua, pienten ja paikallisuudestaan ammentavien kuntien Suomea. Vähemmän tehokas ja enemmän ihmisläheinen.
Hieno matkapäiväkirja sinulta taas!
Olisiko vielä mahdollista saada koko matkaa kartalla, jos mahdollisesti sen tallensit kännykällä?
Omat pyörämatkailut on vielä pysyneet Suomen rajojen sisällä ja pysyy varmaan ensi kesänkin, mutta sen jälkeen mahdollisesti Eurooppaan. Siksi mielenkiinnolla näkisin reittisi kartalla ja kommentteja siitä. Miksi muuten suuntasit Pariisista takaisin pohjoista kohti, etkä etelää, kun kuitenkin lentokoneella tulit takaisin Suomeen?
Johtyueb Sports trackerin ja windows 8 järjestelmän huonosta yhteensopivuudesta, matkasta on tallessa noin puolet.
Cambridgessa, jossa on Englannille epätyypillisesti suuret pyöräilijämäärät, pyöräinfra on aika olematonta, mutta parkkipaikkaongelmia lukuunottamatta homma toimii — nimenomaan jonkinlaisena kontrolloituna kaaoksena — parhaiten kaikista paikoista joissa olen asunut. Surkeidenkin pyöräkaistojen jälkeen, siellä missä niitä yleensäkään on, eli isommilla teillä, ei ole paluuta kevyen liikenteen väylille, varsinkaan suomalaistyylisine pyöräilynestoristyeksineen (suoraan ei valoista pääse, vaan on hidastettava kääntyäkseen mutkan takana olevalle suojatielle.)
Toki brittilässä myöskään suojatien ylittäminen punaisella ei ole (jalankulkijalle) kiellettyä, joten vähän eri asenteella ollaan liikkeellä täällä.
Minusta kahden tunnin ruokatauko ei olisi mukavaa, aikaa pitäisi tappaa niin maan perusteellisesti ja sitten pääsisi vasta puolitoista tuntia myöhemmin kotiin.
Olikohan hieman mustavalkoista. Elämä täällä Baijerissa on varsin leppoisaa. Pysähtyköön turisti joskus tolkuttoman pyöräilyn sijaan viikoksi vaikkapa Frankonian Sveitsiin haistelemaan ajan pysähtymistä.
Saksa on ollut suurimman osan historiastaan rajaseutua, kuten myös Britannia, Pohjoismaat ja Hollanti. Niiden kaikkien nousu on tapahtunut vasta suhteellisen myöhään ja osunut sellaiseen aikaan, että nopea tekninen kehitys on mahdollistanut ennennäkemättömän vaurauden luomisen kaupankäynnin varaan. Ranska, Espanja ja Italia taas ovat vanhoja sivistysmaita, jotka ovat olleet suurvaltoja muodossa tai toisessa huomattavan osan historiastaan. Sellainen jättää jälkensä kulttuuriin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin tavalla, joka kestää vuosisatojen ajan.
Kaivoin esille tilastotietoja (tosin voi olla että lukemat eivät anna elintasosta täysin oikeaa kuvaa).
Tässä mittarina on GDP/asukas verrattuna länsi-euroopan keskimääräiseen arvoon.
Vuosi — - — ‑1500 — 1700 — 1870 — 1913
Saksa — – — 0.89 — 0.91 — 0.94 — 1.06
Ranska — - — 0.94 — 0.91 — 0.96 — 1.01
Britannia — - 0.93 — 1.25 — 1.63 — 1.42
Italia — - — - 1.43 — 1.10 — 0.76 — 0.74
Espanja — – 0.86 — 0.85 — 0.62 — 0.59
Suomi — - — 0.59 — 0.64 — 0.58 — 0.61
Eli, ei Saksan ja Ranskan välillä ole ollut mitään olennaista eroa ainakaan viimeisen 500 vuoden aikana. Nyt (2012) näyttäisi Saksan etu olevan n. +10% sekä Ranskaan että Britanniaan ja +25% Espanjaan.
Ilman DDR:n vaikutusta ero voisi nyt toki olla isompi.
Jos hieman rennompi elämänasenne vaikuttaa vain 10–20% elintasoon, niin kyllä sitä kannattaisi hyvinkin harkita.
Sitäpaitsi elinajan odotteen mukaan yllämainitut maat ovat järjestyksessä:
1. Italia (82 vuotta)
2. Espanja (82)
3. Ranska (82)
4. Suomi (81)
5. Saksa (81)
6. UK (80)
Järjestys kuvannee lähinnä ruokailutottumuksia, mutta silti…
Ainakin Rivieran suunnalla ranskalaisten leppoisa aikataulu näytti siltä että aamulla autolla töihin, puoliltapäivin autolla kotiin syömään, iltapäivällä autolla töihin, illalla autolla kotiin. Osmon mielestä “lepppoisaa” mutta minusta ianakin aika stressavaa kuluttaa puoli päivää autossa istumiseen. Ihan yks ja hailee onko pyöräteitä tai ‑kaistoja, ei siellä pyörällä kukaan työmatkojaan aja, eikä muutenkaan paitsi muutama maantieharrastaja ja kisakuski.
Niin että Iso-Britanniahan se köyhä rajamaa onkin ollut 😉
Saksa yhdistyi 1871, mutta onhan siellä toki elämää ollut aikaisemminkin.
Sama koskee Italiaakin, sen yhdistyminen tosin oli monimutkaisempi prosessi — niin että mitähän ‘rakenteita’ katsotaan olleen ‘vuosisatojen ajan’.
Se oli köyhä rajamaa sen verran pitkään, että myöhästyi Amerikan valloituksesta. Siinä missä Euroopan vauraat suurvallat jakoivat keskenään Amerikan hyvät alueet, joilla oli rikkauksia ja helposti orjuutettavia kansoja, joutui Britannia tyytymään pohjoisen jämämaihin, joilta ei löytynyt kultaa eikä hopeaa eivätkä alkuperäisasukkaatkaan suostuneet tekemään töitä siirtokuntalaisten puolesta.
Britannian nousu suurvallaksi poikkesikin sitten kaikista aikaisemmista suurvalloista sikäli, että se käynnisti teollisen vallankumouksen, mikä muutti maailmaa pysyvästi. Asioiden mittakaava kasvoi, eikä vahva keskushallinto enää ollutkaan samanlainen tae korruptiosta ja riistoa ylläpitävistä rakenteista kuin aikaisemmin.
Elämää toki, mutta ei paria poikkeusta lukuun ottamatta suuria hallitsijoita, valtavia rikkauksia, vahvaa keskushallintoa tai muitakaan sellaisia tekijöitä, joita yleisesti pidetään pitkän ja kunniakkaan historian merkkeinä. Kunniakkaan historian, tai toisesta näkökulmasta riiston ja korruption.
Rakenteiden voi ajatella olevan se osa yhteiskuntaa ja kulttuuria, joka ei yleensä muutu merkittävästi ihmisiän aikana. Jos nyt Italia otetaan esimerkiksi, niin sielläkin erot etelän ja pohjoisen välillä ovat huomattavia ja palautuvat suurelta osin siihen, miten maan eri osia hallittiin keskiajalla.
Ranska oli suurvalta n 800‑1860 eli aika kauan, Italia ‑300-+300 eli vähän vähemmän aikaa, mutta Espanja vain 1400–1600 ja silloinkin oikeastaan Itävallan siirtomaana. Ellei sitten melko lyhytaikaisia maurivaltioita lasketa.
Aivan, siis Rooman perintöä ei havaittavissa.
Kun otetaan jokin todellinen esimerkki, huomataan, että alkuperäisestä hienosta teoriasta ei jää mitään jäljelle.
Jotkin Pohjois-Italian kaupunkivaltiot, kuten Venetsia, olivat myös oman aikansa suurvaltoja. Lisäksi Paavin läsnäolo teki Roomasta tosiasiallisen vallan keskuksen vuosisadasta toiseen. Espanjassa taas vaikutti jokin suurvalta jaksoittain noin 700-luvun puolivälistä 1600-luvun loppupuolelle, vaikka väliin mahtuu myös huomattavasti hajaannusta ja sisällissotia. Espanja taas ei ollut suurvalta-aikoinaan mikään Itävallan siirtomaa, vaan sitä hallitsi osan suurvalta-ajasta (Kaarle V:tä lukuun ottamatta) eri Habsburgien sukuhaara kuin Itävaltaa.
“Onko Euro pakottanut Euroopan harmonisoitumaan tehokkuuden ehdoilla? ”
Onhan se niinkin, että euro myös jakaa. Suomi ei enää ole yhtä pohjoismainen kuin ennen, kun muut Pohjoismaat eivät kuulu euroon.
Saksa vahvalla taloudellaan tekee sen, että Suomella on edessään sopeutuminen saksalaiseen yhteiskuntamalliin.
Italia on Suomen ohella Euroopan kahtiajakautunein maa geneettisesti, tämäkin on varmasti iso osatekijä pohjoisen ja etelän muuttumattomissa eroissa.
Euroopan kulttuurihistoriaan liittyen: Craig James Willy on tehnyt englanninkielisen referaatin/kommentaarin Emmanuel Toddin kirjasta L’invention de l’Europe, http://www.craigwilly.info/2013/07/07/emmanuel-todds-linvention-de-leurope-a-critical-summary/ .
Osmo Soininvaara: Johtyueb Sports trackerin ja windows 8 järjestelmän huonosta yhteensopivuudesta, matkasta on tallessa noin puolet.
Windows 8 on täysin epäonnistunut lelu. Sain tuta sen, kun asensin sen vahingossa koneelleni. Huomasin, ett SoMe on täynnään WIN 8 kiroajia.
Sen kun kerran asentaa, siitä ei pääse eroon. Piti ThinkPadiin tilata recovery-levykkeet Lenovolta Jenkeistä. Onneksi olivat ilmaiset.
Minä en käsitä, miten Nokia vieläkään ei tajua tai myönnä, että Windows on sen tuho! Onko Microsoftin mies Elopilla niin vahva asema Nokiassa? Mitä virkaa on hallituksen puheenjohtaja Siilasmaalla? Hän ei ole tehtäviensä tasalla.
/o\ (Pyhä) Saksalais-Roomalainen keisarikunta oli olemassa noin 800 vuotta ja kattoi sen alueen, joka on nykyisin Saksa ja ajoittain myös isot osat nykyistä Italiaa.
Vanhan sanonnan mukaan “Ce corps qui s’appelait et qui s’appelle encore le saint empire romain n’était en aucune manière ni saint, ni romain, ni empire.” Vaikka keisarikunta oli muodollisesti olemassa lähemmäs tuhat vuotta, ei sillä suurimman osan ajasta ollut tosiasiallista valtaa suurimpaan osaan alueistaan.
Eihän se niin vanha sanonta ole, Voltairelta peräisin.
Mutta teorian mukaan siis oli kyseessä vain eräs köyhä rajamaa.
Omien matkailukokemusteni perusteella Ranska tuntui varsin toimivalta yhteiskunnalta verrattuna varsinaiseen Etelä-Eurooppaan. Rautatiet olivat esimerkiksi sieltä parhaasta päästä. Junan ylittäessä Ranskan ja Italian rajan alkoi Italian puolella junassa heti kova älämölö, junat myöhästelivät, asemilla oli sekaannusta siitä miltä laiturilta junat lähtivät, jos lähtivät. Jos Ranska pitäisi sijoittaa rationaliseen pohjoiseen tai kaottiseen etelään, tekisi mieli valita ennemmin se ensimmäinen vaihtoehto.
Tehokkuudessa on myös ongelmansa, se tappaa luovuuden ja uusien ideoiden kehittelyn.
Kun vielä 70–80-90-luvuilla voitiin alimmilakin portailla kehitellä muutoksia tuotteisiin ja toimintatapoihin niin nyt sellainen ei ole mahdollista , ei ainakaan pörssiyhtiöissä.
Päätöksenteko on nostettu varsin korkealle tasolle ja pienenkin hankkeen läpivienti vaatii projektin perustamisen ohjausryhmineen ja monivaiheisine päätöksentekoineen.
Useimmiten ihmiset luopuvat kuin alkavat muiden töiden ohella puurtamaan päin harmaata kalliota.
Etenkin kun asia ehtii vanhentua byrokratiassa,
Vielä pieni lisähuomio: se mikä näytti vauraudelta aikanaan (vaikkapa Ranskassa tai Espanjassa) oli yläluokan vaurautta, joka ei merkinnyt tavallisen kansan varakkuutta. Jos tilastoihin on uskominen, niin vuonna 1700 Suomen GDP/asukas oli 70% Ranskan vastaavasta. Tämä on mahdollista vain jos oletetaan että suurella enemmistöllä keskimääräinen tulotaso oli suunnilleen sama Suomessa ja Ranskassa (siis todella surkea). Ylijäävä 30% meni Ranskassa pienen yläluokan käyttöön. Tuloksena oli helposti havaittavaa vaurautta, joka ei merkinnyt tavalliselle kansalle juuri mitään (paitsi parempia sirkuspalveluja, joihin myös senaikaiset kirkko, tiede ja taide voitaneen pääosin laskea mukaan).
Sivuhuomiona: antiikin Kreikassa tämä oli erityisen selkeää, vapaat miehet elivät suhteellisen hyvin, mutta tietysti orjien kustannuksella. Me nautimme toki eräistä sen hedelmistä edelleen.
Germaaneja sielläkin asialla..
No satuinpa kirjakaupassa näkemään ko. opuksen — ja mitä kummaa: rajamaaksi tarjotaan USAn ja Meksikon rajaa ja USAn puolta menestykseksi.
No joo, tällä hetkellä, mutta kuinka kauan tuo jatkuvaan velkaantumiseen perustuva menestys jatkuu?
Ensinnäkään velka ei enää kasva ja toisekseen se on ihan toimiva resepti niin kauan, kun oma valuutta on maailman reservivaluutta ja on globaalissa mittakaavassa isot kotimarkkinat: Tällöinhän muilla ei ole varaa tehdä asialle mitään, elleivät asiat karkaa tyystin lapasesta. Eri asia on tietysti sikäläinen keskiluokan kurjistaminen joka syö kotimarkkinat.
“Onko Euro pakottanut Euroopan harmonisoitumaan tehokkuuden ehdoilla? ”
Suomeakin tasapäistetään jonnekin Saksa-Kreikka–keskiarvoon.
Jos ei ole itsenäisyyttä, ei voi olla parempi kuin ympäristö. Uusliberalistit ovat vapauttaneet meille ongelmia, esim. kiinalaiset oman pesän likaajat on laitettu samalle viivalle polkemaan työehtoja ja pilaamaan ympäristöä, tottakai ne silloin tekevät kaiken 90% halvemmalla! Sitten uusliberalistit yrittävät tasapäistää Suomenkin kiinalais-intialaiseksi oman pesän likaajaksi.
Miksei työvoiman hinnan polkemista voi laittaa WTO:hon, miksi sitä saa polkea, miksi sitä ei kukaan riitauta WTO:ssa?! Miksi ympäristöä saa polkea kanssa?
Oho, ymmärsin ensin että puhutaan Suomen velkakriisistä. Vanhasen toisen hallituksen aloittaessa oli laskeva valtionvelka, ei ollut kauaa, piti tehdä tyhmiä veronalennuksia Vanhanen ja Katainen, aivan järjetöntä touhua.
Nyt on 50 miljardia enemmän velkaa, on saatu rahoitusmarkkinat komentamaan Suomea, kuten oli tarkoituskin. Suomi yksityistettiin kokonaisena ja alistettiin Maailman rahoitusmarkkinoiden käskytettäväksi, ovathan Maailman rahoitusmarkkinoiden vaatimukset ja arvot liiketaloudellisesti perusteltavissa, kuten on Kataisen arvomaailma liiketaloudellisella perustuksella.
Tämä minullekin tuli ensimmäisenä mieleen. Vastaus kysymykseen taitaa voittopuolisesti olla, että ei.
Ei välttämättä.
Ja preferenssi saattaa kääntyä jossain vaiheessa toiseen suuntaan.
Vaikuttava tekijä voi olla ikä ja/tai elämän kokemus tai pitempiaikainen kokemus ulkomailla asumisesta. Tai joskus niinkin yksinkertainen asia kuin vain ikävät sattumukset jotka vaan jostain kosmisesta syystä vaikuttavat osuvan kohdalle tilastollisesti hämmentävän usein juurikin etelän suunnalla.
Esimerkiksi omasta puolesta on tullut todettua useamman kuin kerran, että etelästä on ollut myös hemmetin mukava peruuttaa pohjoiseen päin jossa kaikki oletusarvoisesti nyt vaan toimii (ja jos ei toimi niin joku laittaa sen toimimaan eikä vain levittele käsiään tai lupaile jotain tapahtuvan ehkä jo huomenna — ja tätä ad infinitum).
Ja tämä siis vain logistisena huomiona sillä löytyyhän pohjoisesta muitakin positiivisia tasoja. Näitä puolia aika moni meistä huomaakin arvostavansa viimeistään silloin jos ja kun se arkinen kanssakäyminen eteläisten ystäviemme kanssa ei sujukaan ihan yhtä kitkattomasti kuin Strömsössä.
Huuman haihduttua olisi hyvä palauttaa mieleen, että ihan kaikessa on hyviä ja huonoja puolia. Joskus kun virittää omaa suhtautusmistapaansa vähän avoimemmaksi ja analyyttisemmaksi niin huomaa että asioita voi sittenkin perustella monista eri vinkkelistä — myös perustellusti.
Ainoa seikka minkä kaikki voivat jakaa on se, että asiat voisivat aina olla nykyistä paremmin. Toiselle se tarkoittaa parempaa mahdollisuutta käyttää omaa autoa kantakaupungissa kun toinen näkisi mielummin autojen määrän laskevan siellä.
Ja se eteläinen leppoisuuskin on vähän niin ja näin: kun Luigi ja hänen innoittamana pian koko laajennettu sukukööri alkaa puhua eloisasti kielillä tai sinnikkäästi vain elekielellä niin siitä on yleensä rauhallisuus ja rentous aika kaukana.
Näyttelijäpotentiaali on toki mieltä ilahduttavaa, mutta normituristi on aika helpottunut jos show ei sentään jatku ihan koko iltaa.
Ulkona ruokaillessa ehtii päivä lipsahtaa helposti yön puolelle kun turistipoloinen, joka ei puhu eikä edes suostu puhdasta barbaarisuuttaan ymmärtämään maailman uljainta kieltä, yrittää epätoivoisesti saada katsekontaktin tarjoilijaan hoitaakseen illallislaskun.
Ei tarvitse edes olla suuri kapitalismin ystävä pitääkseen aika vakuuttavana konseptina sitä, että esimerkiksi ravintolalla menee taloudellisesti luultavimmin sitä paremmin mitä vauhdikkaammin naamat vaihtuvat pöydissä ja raha omistajaa.
Tavallaan on toki huojentavaa huomata, että raha ei sittenkään ole aivan kaikkialla aivan kaiken keskiössä.
Silti se syö miestä, että joutuu astelemaan lopulta baariin neuvonpitoon, ja silloinkin pow-wow saattaa tarjota henkilökunnalle vasta ensimmäisen enemmän tai vähemmän vakavasti otettavan signaalin siitä, että alkuasukkaalla on jokin hätänä. “Kunpa vain osaisimme jotenkin tulkita tuota jaloa villiä!”
Käsitys eteläisestä ystävällisyydestäkin nojannee enemmän pinttyneisiin mielikuviin kuin reaalimaailman arkisiin kokemuksiin. Liian usein nimittäin käy selväksi, että turisti (tai muuten vaan vieraan näköinen) on vain välttämätön paha — jos sitäkään — johon ei päde normaalit käytössäännöt.
Ystävällinen kohtelu on varattu paikallisia varten (joka kapeimmin tulkittuna tarkoittaa ihmisiä jotka asuvat korttelin tai parin sisällä), asiallinen palvelu ehkä muita maanmiehiä kohtaan (ainakin sillä oletuksella, että ovat ihonväriltään totutunlaisia), ja ulukomaan pellejä palvellaan jos muilta asiakkailta ehditään ja silloinkin nuivasti ellei sitten avoimen vihamielisesti.
Pohjoisen ja etelän mentaalipuolen maiseman eron voisikin tiivistää vaikka siten, että ensin mainitussa arjen rasismi onnistutaan suht sivistyneesti piilottamaan, mutta jälkimmäisessä vain vaivoin — jos siihen ylipäätään koetaan minkäänlaista tarvetta.
Lienee pitkälti makuasia kumpaa lähestymistapaa pitää moraalisesti, kulttuurillisesti tai jollakin muulla mittarilla parempana.
Itse preferoinkin nykyisin matkustelua lähinnä Helsingin mamujen pyörittämien raflojen avulla sillä hipsterit tuntuvat valloittaneet koko maailman joka tapauksessa ja muuttaneen käänteisen Midaan lailla lähes kaiken mihin koskevat penseäksi, sieluttomaksi ja historiattomaksi.
Olen itse niin yliherkistynyt hipstereille, että pelkkä hipstereiden läsnäolo voi riittää pilaamaan hetken.
Kun käy pari kertaa vuodessa vetämässä borschit ja pelmenit Harjun Pelmeneissä, sitä tulee samalla piipahtaneeksi mukavasti 70-lukulaisessa Ukrainassa (tai ylipäätään on helppo kuvitella olevan jossain anonyymissa entisessä itäblokin maassa joka on hyvällä tavalla jämähtänyt paikalleen).
Ei tarvitse saastuttaa kuin syömänsä ruoan verran, ei pääse kyllästymään (eikä toisaalta yltiöpäisesti ihastumaankaan kun aika ei ihan vielä ihan riitä siihen, että ehtisi riittävän tukevasti asetella nenän päälle ne tunnetusti vaaleanpunaiset lasit) ja koko reissusta selviää ilman jetlägiä.
Priceless.
Kun kävin hiljan koeajamassa Helsingin uusimman panimoravintolan, Bryggerin, tunsin jälleen voimatonta tuskaa siitä miten niin upealla sijainnilla ja tilapotentiaalilla varustettu rafla oli onnistuttu jälleen kerran mokaamaan. Ei siinä näkyville sijoitetut olutpannut paljon mieltä lämmittäneet.
Olin näet elätellyt toiveita, että vihdoinkin saataisiin sellainen iso hämyinen, rehellinen bierstube pitkine pöytineen ja penkkeineen kellarikerrokseen ja konstailematon wein/biergarten sisäpihalle kesäisin tuoppipantteineen. Siis sellainen mesta johon kehtaisi ampaista vaikka suoraan raksatyömaalta haalareissa.
Paskan marjat. Hipsteri oli taas päivätyönsä tehnyt: jälki oli sen mukaista, että varsinainen kohderyhmä joko opettelee elämään kalsean atmosfäärin kanssa tai kiertää ao. establishmentin jo kaukaa. Ilahduttavaa oli, että juotavaa sai ostaa vaikka desin kerrallaan. Tämän suuntauksen soisi laajenevan muuallekin.
Verrataan hieman mitä muualla Suomessa tapahtuu (tai pikemminkin ei tapahdu). Vietin keväällä pari kuukautta vanhassa opiskelukaupungissani, Nykäskylässä. Toiseen vanhaan asuinkaupunkiini, Tambereelle, olemme niin ikään tehneet lyhyen ajan sisään muutamia täsmäiskuja.
Olin sanoinkuvaamattoman ilostunut painaessani merkille, että paikalliset luottojuottolat olivat molemmissa kaupungeissa säilyneet pitkälti samoissa tutuissa kuoseissaan ja konsepteissaan. Tarjoilijoita kenties lukuunottamatta jotkut eivät olleet muuttuneet muistikuvieni mukaan yhtään.
Olenkin surkutellut sitä, että varsinkin Helsingissä mentaliteetti tuntuu olevan se, että uusi on jotenkin lähtökohtaisesti parempaa kuin vanha. Mutta kuten yleensäkin kaukaa viisaat amerikkalaiset jo aikoinaan totesivat: if it ain’t broke, don’t fix it!
Sille on ihan selkeä syy miksi tyyppi Y preferoi viettää aikaansa paikassa X.
Aivan kuten sillekin on selitys miksi paikka X, joka pimpataan toisenlaiseksi, muuttuu näiden toimenpiteiden seurauksena tyyppi Y:lle paikaksi jonne hän ei enää tunne luonnostaan vetoa.
Samasta syystä jengi pääsääntöisesti inhoaa rakkaiden levyjen uudelleenmasterointia. Se on sama kuin silpoisi rakkaan lapsen jotta hän näyttäisi, kuulostaisi sekä tuntuisi vieläkin paremmalta.
Nämä väkivallantekijät ovat ymmärtäneet rakkauden luonteen ylipäätään väärin: ei ihmisiä (ja asioita) rakasteta koska he ovat X, Y ja Z vaan heitä rakastetaan siitäkin huolimatta, että he ovat Q, R ja S — ja todennäköisesti T, U ja vielä V:kin.
Palataan vielä lopuksi varsinaiseen teemaan ottamalla arjen esimerkiksi viime sunnuntainen musiikkituokio Koffin puiston kahvilassa.
Musiikkia enemmän itselleni jäi mieleen ao. raflan pyörittäjä(?) jonka tulkitsin välimerelliseksi. Ainakin hän oli näitä temperamentiltaan pieniä lapsia muistuttavia mutta aikuisiksi kasvaneita Duracell-pupuja jotka ovat pieninä annoksina erinomaisen viihdyttävää ja riemastuttavaakin seurattavaa.
Mutta oli sanomattakin selvää, että varsinaisen esityksen jälkeen on syytä poistua salamana paikalta. Pitemmän päälle nimittäin patologisilta vaikuttavat ADHD-tapaukset alkavat yllättävän voimallisesti tökkiä — varsinkin jos on itse väsynyt ja/tai muuten huonolla päällä.
Väsynyt olinkin ja esityksen mittaan myös snadisti ärtynyt siitä, että a cappella esityksenä mainostettu musiikillinen tuokio oli pitkälti kaikkea muuta. Tavallaan minulle illan esityksestä vastasikin paremmin tämä eloisa tarjoilija-omistaja(?).
Hän fanitti nuoria muusikoita sekä heidän soittamiaan pop-kappaleita, että se vaikutti positiivisesti minunkin viihtymiseeni.
Ihmisethän ovat lopultakin aikalailla tunteidensa vietävinä.
Ja itsessänikin on vielä ripaus karjalaisuutta jäljellä eli tuota laimennettua Suomi-versiota välimerellisestä eloisuudesta, joten en osaa senkään tähden aikuisiänkään ADHD:yyttä kovin suurena syntinä pitää.
Samalla luonnollisesti ymmärrän, että moni (todennäköisesti pohjoisen asukki) paheksuu hiljaa tai äänekkäästi sitä kun joku (varsinkin jos hän sattuu olemaan luonnonlapsimainen etelän hedelmä) kehtaa nauttia elämästä, ja mikä pahinta tekee sen muillekin näkyväksi.
Summa summarum: monissa lomakohteissa on kiva piipahtaa, mutta harvemman kohdalla sitä aidosti kumminkaan funtsii, että täällä olisi varmaan myös eri kiva tehdä duunia, luoda uraa ja elää sitä jokapäiväistä arkea johon yllättäen ei kauhean usein sitten kuulukaan se museoissa ja taidegallerioissa pyöriminen, konserteissa käyminen ja harvemmin kai myöskään ulkona syöminen — ainakaan kiireettömästi.
Turisti on turisti ja duunari on duunari paikasta riippumatta. Molemmat suorittavat omalla tavallaan eikä näiden kahden entiteetin välitön kokemusmaailma useimmiten vastaakaan juuri miltään osin toisiaan.
Suomi ja varsinkin Helsinki on jo nykyiselläänkin sittenkin aika hyvä paketti. Tai näin ainakin väitän.
Ei se tietenkään sitä tarkoita etteikö vielä voitaisi tehdä paljonkin yleisen viihtyvyyden eteen. Voitaisiin vaikka aloittaa siitä, että annettaisiin kaupunginosien (ja miksei eri kaupunkienkin) kehittyä nykyistä paljon yksilöllisemmin ja itsenäisemmin omanlaisikseen.
Nykyistä monipuolisemmasta paletista voisi jokainen sitten poimia mieleisensä sävyt ja yrittää eloa siellä missä olonsa kotoisimmaksi kulloinkin tuntee.
Sitten nämä mestat pitäisi enää linkittää toisiinsa suurnopeus MagLev ‑junilla. 😉 Molempi parempi.
Sama maailmanselitysmalli on itsellenikin kelvannut.
Tosin katolisuushan alkoi menettää hohdokkuuttaan viimeistään siinä vaiheessa kun kirkko lähti anekauppojen tielle sekä levittämään ilosanomaa miekalla.
Niillä joilla ei ollut ihan yhtä kivuttomasti joustava moraalikäsitys eivät varmaankaan koskaan mainittavammin lämmenneet ajatukselle, että periaatteessa kaiken sai aina anteeksi kunhan vain muisti epäsäännöllisen säännöllisesti käydä lukemassa Ave Mariat katumuspöntössä (vaikka sitten sormet ristissä selän takana).
Protestanttisuus pitää ymmärtää eräänlaisena roti-liikkeenä: itse on kannettava vastuu omista valinnoista — tänään ja huomenna eikä vasta tuonpuoleisessa.
Minusta onkin suuri väärinkäsitys, että pohjoisen ihmisiä pidetään auktoriteettiuskoisina: hehän ovat nimenomaan itsehillintäuskoisia, jotka olettavat ja odottavat, että jengi kykenee itse kontrolloimaan omaa käytöstään aina ja kaikkialla.
Protestanttisuuteen liittyi — ja liittyy edelleenkin — keskeisesti auktoriteettivastaisuus: piruako se hyödyttää puoliseniiliä roomalaista ukkoa jumalasta seuraavana palvoa, tavallista kuolevaista miestä, joka ja jonka hovi tiedetään jo historiankirjoitustenkin perusteella korruptoituneemmaksi ja ahneemmaksi kuin pahinkaan käärmeöljynmyyjä.
Hittojako tuollaiselle ukolle ja hänen kirkolleen kymmenyksiä maksamaan vain jotta voivat sitten rakentaa toinen toistaan hulppeampia kirkkoja köyhien ja tietämättömien taivasteltavaksi?
Kenties juuri tämän tyyppisistä aprikoinneista seurasi lopulta ymmärrys siitä, että se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa, ja että useimpiin juttuihin joita markkinoidaan varmoina nakkeina ei kannata lähteä mukaan ollenkaan.
Protestanttisuus oli askel — tai pikemminkin hyppäys — rationaalisemman toiminnan suuntaan.
Puhtaissa maatalousyhteiskunnissahan oma toimeentulo riippui täysin luonnosta eli elintaso oli enemmän tai vähemmän tuuripeliä. Uhkapelistäkin voitaisiin aivan yhtä hyvin puhua sillä aina oli sekin mahdollisuus, että ei saa satoa lainkaan.
Joten pohjoisessa jossa on vain yksi satokausi, on itsestäänselvää, että koko elantoa ei mitenkään voi jättää vain yhden kortin varaan vaan on yksinkertaisesti opeteltava tekemään jotain muutakin kuin vain kääntämään multaa ja laittamalla kädet ristiin.
Toisin kuin katolisuudessa jossa siis haetaan anteeksiantoa ja ymmärrystä myös kymmeniltä ellei sadoilta eri pyhimyksiltä, protestanttisuus suhtautui tällaiseen leväperäisyyteen jyrkän kielteisesti: vastuussa oltiin vain yhdelle jumalalle (mikä käytännössä vastasi omaatuntoa). Katolisuudessa omatunto voitiin helposti ulkoistaa.
Tässä valossa katolisuus näyttäytyykin tavallaan vain upgreidattu versiona animismista jota on lisäksi pimpattu bling-blingillä. Joten tyypille jolla oli esiprotestanttisia itsensäkieltämistaipumuksia moinen näyttäytyi lähinnä jonkinlaisena esihippiytenä ja esijuppiutena siis kalliina turhakkeena.
Normiprotskullehan koreus on kirous ja siksi pohjoisen mentaliteetin omaksuneet vieläkin käyttävät esimerkiksi vähemmän rahaa vaatteisiin verrattuna eteläisiin ystäviimme.
Vihamielisessä ilmastossa piheys ei ole hyve vaan välttämättömyys. Piheys on meillä geeneissä. Yhä niukempien resurssien maailmassa piheysgeeni palaa myös niiden eteläisten ystäviemme geeniperimään joilta se on lämpimien tuulten ansiosta poistunut tarpeettomana.
Luonto opettaa, niin se aina on tehnyt.
Mä kyllä kelpuuttaisin parin tunnin vapailun talvisaikaan silloin kun on valoisaa (suhteellisesti siis). Pimeällä ei tee pahemmin mieli ulkoilla/liikkua…
Kesäisin taas preferoisin maanantain vapaaksi eli painaisin mielummin pitempään tiistaista perjantaihin.
Mutta toki mulle riittäisi mainiosti neljä päivää viikossa läpi vuoden sikäli mikäli sopisi työnantajalle.