Avainsana: saattohoito

Soten rahoituk­ses­sa ongel­mana ei ole vain rahoi­tus­malli vaan se, että köy­htyvän Suomen rahat eivät riitä ter­vey­den­huol­lon implisi­it­tiseen palvelulu­pauk­seen – implisi­it­tiseen, sil­lä eksplisi­it­tistä palvelulu­paus­ta ei ole.

Kun rahat lop­pu­vat, on joko tehtävä niin kuin nyt on tehty eli heiken­net­tävä hoidon tasoa kaut­ta lin­jan ja piden­net­tävä jono­ja tai on uskallet­ta­va pri­or­isoi­da ja keskit­tää rahoi­tus vaikut­tavampi­in hoitoi­hin sekä kar­sia hyödyt­tömiä tai vähem­män vaikut­tavia hoitoja.

Pri­or­isoin­ti kan­nat­taa. Sen ansios­ta samal­la rahal­la saa enem­män ter­veyt­tä ver­rat­tuna siihen, että hoitoa heiken­netään kar­si­mal­la juus­to­höyläl­lä tasais­es­ti kaikesta. Saman asian voi ilmaista niin, että on tähdät­tävä kustannustehokkuuteen.

Yleis­es­ti hyväksyt­ty kri­teeri hoidon kus­tan­nuste­hokku­udelle on, kuin­ka paljon euroa kohden saadaan lisää ter­veitä elin­vu­osia. Useimpi­en hoito­jen osalta laskel­maa ei tarvitse tehdä lainkaan.  Jos käsi katkeaa tap­atur­mais­es­ti, on selvää, että se kan­nat­taa hoitaa kun­toon.  Se on joka tapauk­ses­sa hyvin kus­tan­nuste­hokas­ta: hal­pa hin­ta ja suuri vaikutus.

Sääste­tyt ter­veet elin­vuodet sisältävät joidenkin mielestä ikära­sis­mia, kos­ka min­un ikäiseni kohdal­la elin­vu­osia ylipään­sä on säästet­tävis­sä vähem­män kuin vaikka­pa lapsen­lapseni kohdalla.

Miet­tikää asi­aa itsenne kohdal­la ja kuvitelkaa itsenne nuorek­si. Jos saat jostain jumalal­lise­na ilmoituk­se­na tiedon, että sin­ua kohtaa sairaus 20-vuo­ti­aana ja 80-vuo­ti­aana, joka hoita­mat­tomana tap­paa sin­ut 10 pros­entin toden­näköisyy­del­lä. Saat vali­ta vain yhden hoitok­er­ran. Kum­man otat? Hoidon 20-vuo­ti­aana vai hoidon 80-vuo­ti­aana? Olisiko vaikea päät­tää, kum­man val­it­sisit? Jos elät muuten 90-vuo­ti­aak­si, ensim­mäisel­lä ker­ral­la hoito tuot­taa sin­ulle odotusar­vom­ielessä seit­semän lisävuot­ta ja jälkim­mäisessä tapauk­ses­sa yhden lisävuo­den, eikä tässä tarvin­nut edes arvot­taa elämän arvoa eri ikäisenä.

Han­kalampi asia on säästet­ty­jen elin­vu­osien pain­ot­ta­mi­nen ter­vey­del­lä, mut­ta jos näin ei tehtäisi, vam­mo­ja ei kan­nat­taisi hoitaa lainkaan, elleivät ne olisi tap­pavia. Se katken­nut käsikin jäisi hoitamatta.

Min­ul­la ei ole riit­tävää lääketi­eteel­listä tietoa siitä, mitkä hoidot ovat enem­män ja mitkä vähem­män vaikut­tavia. Hoidon vaikut­tavu­ut­ta kan­nat­taa tutkia isol­la rahal­la, jot­ta järkevälle pri­or­isoin­nille olisi tiedol­lista pohjaa.

Esitän kuitenkin yhden mata­lal­la roikku­van hedelmän: meil­lä käytetään yhä huo­mat­ta­van paljon rahaa kuole­man pitkit­tämiseen. Tilanne ei ole niin huono kuin ennen, jol­loin käytet­ti­in jär­jet­tömiä raha­sum­mia elämän aivan lop­pu­vai­heen hoitoi­hin. Erään tut­ta­vani isältä vai­hdet­ti­in veri kolme ker­taa hänen viimeisen elin­vi­ikkon­sa aikana. Sitä sen­tään tuskin enää tapah­tu­isi. On hyvä, että tilanne on nyt parem­pi, mut­ta olisi parem­pi, jos se olisi hyvä.

Nyky­ih­mi­nen ei ole ain­oa, jol­la on vaikeuk­sia hyväksyä sitä, että ihmisen eli­nai­ka on rajalli­nen. Ajatelkaa vain pyra­mide­ja, jot­ka raken­net­ti­in faaraoiden kuole­man jälkeistä elämään varten.

Kun on niin vaikea päät­tää rahan siirtämis­es­tä kuole­man venyt­tämis­es­tä elämän paran­tamiseen akti­ivisi­na elin­vu­osi­na, kuvitelka­amme, että asian voisi siirtää ihmis­ten itsen­sä ratkaistavak­si. Jokainen saisi 20-vuo­ti­aana vali­ta kah­den palvelulu­pauk­sen väliltä, joista toiseen sisäl­ty­isi vähän vaa­ti­mat­tomampi hoitolu­paus akti­ivi­aikana mut­ta vas­taavasti lupaus kuole­man pitkit­tämis­es­tä mak­soi mitä tahansa ja toiseen parem­pi hoito akti­ivivu­osi­na, mut­ta vääjäämät­tömän kuole­man läh­estyessä vain oireen mukainen pal­li­ati­ivi­nen hoito. Uskon, että useim­mat val­it­si­si­vat jälkimäisen vai­h­toe­hdon ja niin tek­isin minäkin. Moni val­it­sisi tämän vai­h­toe­hdon, vaik­ka toises­sa vaakakupis­sa ei edes olisi lupaus­ta parem­mas­ta hoi­dos­ta akti­ivi­aikana. Emmekö siis voisi vali­ta tätä myös kollektiivisesti?

Sinän­sä pidän hyvää kuole­maa ihmisoikeutena. Kuol­e­van tuskia on lievitet­tävä kan­ta­mat­ta huol­ta siitä, että se saat­taa tehdä hänestä narko­maanin tai että se voisi jopa lyhen­tää hänen elämäänsä.

Olen myös kan­nat­tanut eutanasi­aa ainakin tapauk­sis­sa, jois­sa kuole­man tuskaisu­ut­ta ei voi vält­tää, esimerkik­si kun kuole­ma tulee tapah­tu­maan  hitaasti tukehtumalla.

Tähän tuskallisen kuole­man uhkaan vas­tataan hyvässä hoi­dos­sa nukut­ta­mal­la poti­las. En ymmär­rä, miten tämä eroaa eutanasi­as­ta, sil­lä päätetään­hän siinä ihmisen tietoinen elämä, vaik­ka sydän yhä lyökin.