Roope Uusitalo kommentoi kirjoitustani, jossa sanoin korkeiden palkankorotusten edistävän työn tuottavuuden nousua, koska ne edistävät luovaa tuhoa. Hän huomautti, että enkö ole kirjassani Täystyöllisyyteen ilman köyhyyttä esittänyt pienten palkkojen subventointia ja eikö tämä ole ristiriidassa nyt esittämäni kanssa.
Uusitalon kommentti tuli kuin tilauksesta, koska olin harkinnut tuon ristiriidan käsittelemistä itsekin, mutta laiskuuttani lykännyt sitä aina vain.
Itse asiassa olen esittänyt matalapalkkatukea jokseenkin kaikissa kirjoissani vuoden 1986 jälkeen, erityisen painokkaasti kirjassa Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi, josta sain Pro Oeconomia ‑palkinnon. Se on myös perusteenani kannattaa pientä perustuloa.
Solidaarinen palkkapolitiikka todellakin edistää tuottavuuden kasvua. Tästä saimme hyvää näyttöä 1980-luvulla, jolloin palkankorotukset ajoivat Suomesta pois tekstiiliteollisuuden tehden näin tilaa tuottavammille työpaikoille.
Tämä oli edullista kansantaloudelle, mutta ei kaikille työpaikansa menettäneille. Moni joutui luopumaan omakotitalostaan ja muuttamaan Vantaalle vuokrakaksioon. Parempi palkka ei riittänyt kustantamaan erotusta. Mutta kansantalous kiitti ja valtio verotulojen saajana.
Siihen aikaan solidaarinen palkkapolitiikka se ei nostanut työttömyyttä. Palkkaerot olivat pieniä ja tuloerot historiallisen alhaalla, mutta tämä ei hinnoitellut ihmisiä työmarkkinoiden ulkopuolelle. Vuonna 1989, viimeisenä vuonna ennen 1990-luvun lamaa, työttömyysaste oli runsaat kolme prosenttia, kun se nyt on runsaat yhdeksän prosenttia. Se oli hyvä saavutus maalta, jossa alueellinen tasapano oli pahasti vinksallaan.
Jos tuolloin työvoima olisi huutokaupattu ilman mitään työehtosopimuksia, palkkaerot olisivat jääneet kohtuullisen pieniksi, koska kaikkien työpanosta tarvittiin.
Sen jälkeen taloudessa tapahtui muutos, joka lisäsi eriarvoisuutta työmarkkinoille. Automaatio ja alkava digitalisaatio karsi suorittavaa työtä, niin sanottua perustyötä, joka ei edellyttänyt huikeaa osaamista. Pelkän peruskoulun varassa olevien työllisyys romahti ja on nyt kantasuomalaisilla jotain vain noin 41 %, maahanmuuttajilla vähän parempi. Muutos jäi meillä pahasti laman alle ja siksi sitä ei oikein havaittu. Sama muutos tapahtui muualla ilman lamaa.

Jos 2000-luvun alussa työvoima olisi huutokaupattu, tuloksena olisi ollut paljon suuremmat palkkaerot kuin ennen lamaa. Nyt erot olisivat varmaan vielä suuremmat.
Osa työvoimasta on hinnoiteltu ulos työmarkkinoilta ja se näkyy tasapainotyöttömyyden liki kolminkertaistumisena 1980-luvun lopulta.
Huomattakoon, että kun palkat ovat reaalitasoltaan puolitoistakertaistuneet – myös alimmat palkat ovat–työn taloudellisen tuottavuuden minimitaso on myös noussut puolitoistakertaiseksi. Sitä tuottamattomampaan työhön ei ketään kannata palkata. Se näkyy työttömyytenä.
Tällaiseen tilanteeseen voi suhtautua kolmella tavalla.
- Pyritään pitämään palkkaerot pieninä solidaarisella palkkapolitiikalla. Tämän hintana on kasvava työttömyys.
- Hyväksytään kasvavat palkkaerot, jotta ketään ei hinnoiteltaisi ulos työmarkkinoilta. Tämän hintana on työssä käyvien köyhien määrän kasvu.
- Hyväksytään palkkaerojen kasvu työnantajan silmissä, mutta tuetaan matalapalkkatyötä joko tukemalla sitä teettäviä työnantajia (palkkatuki) tai suoraan työntekijöitä (täydentävät tulonsiirrot)
Kannatan tuota kolmatta vaihtoehtoa, koska se johtaa parhaaseen työllisyysasteeseen, mutta sen hintana todellakin on tuottavuuden kasvun hidastuminen niistä samoista syistä kuin kirjoitin palkansaajajärjestöjen vaatimien korkeiden palkankorotusten hyvänä puolena olevan, että ne nostavat tuottavuutta luovan tuhon kautta.
Lyhyellä aikavälillä vaihtoehto 3 johtanee korkeampaan kokonaistuotantoon korkeamman työllisyyden kautta, mutta pitkällä aikavälillä tuottavuuden kasvun hidastuminen dominoi kehitystä. Tuottavuus voi nousta eksponentiaalisesti, mutta työllisyysaste ei voi.
Vaikka matalapalkkatuki nostaisi työllisyysastetta, sen vaikutus kokonaistuotantoon ei olisi kummoinenkaan, koska näin syntyvät työpaikat olisivat alhaisen tuottavuuden työpaikkoja. Jos työllisyys olisi kolme prosenttia parempi, mutta syntyvien työpakkojen tuottavuus kolmannes keskiarvosta, kokonaistuotantoon se vaikuttaisi vain yhden prosentin. Tämä varmaankin on se syy, miksi Suomessa on hyväksytty työttömyyden nousu toisin kuin ennen. Runnoihan Kekkonen Suomeen oikein hätätilahallituksen, kun työttömien määrä nousu sataantuhanteen. Nyt oltaisiin tyytyväisiä, jos se laskisi alle 300 000:een.
Miksi sitten kannatan matalapalkkatukea? Siksi, että en pidä talouskasvua kaiken muun ylittävänä tavoitteena. Sosiaalisesti ehjä yhteiskunta on minulle tätä tärkeämpi tavoite. Siksi haluan pitää kaikki mukana, vaikka se vähän maksaisikin menetettynä tehokkuutena.
Piti kirjoittamani siitä, miksi ihmiset eivät siirry tuottavampiin työpaikkoihin ilman luovaa tuhoa, mutta siitä toisella kertaa.
Kiitos vastauksesta,
En varsinaisesti ole eri mieltä ja kirjasikin taitaa olla hyllyssä. Pari huomautusta kuitenkin:
Tulkintasi perustuu aika vahvasti sille että tuottavuuserot on voimakkaasti kasvaneet. Tämä voi pitää paikkaansa, mutta ei siitä niin hirveästi näyttöä ole (Suomessa). Esim koulutuksen vaikutus palkkaan on ollut aika vakio yli 30 vuotta, työttömyysaste-erot toki kasvaneet ainakin absoluuttisesti, ehkä suhteellisestikin. Kehitys ei välttämättä jatku, tekoäly saattaa korvata erilaisia työpaikkoja kuin teollisuusrobotit aikanaan.
Saksan kokemukset minimipalkan nostosta on jokseenkin yllättäviä mutta jotenkin linjassa edellisen kolumnisi kanssa ainakin jos uskotaan Dustmann et co tutkimukseen https://academic.oup.com/qje/article/137/1/267/6355463. Palkkatason nousu tuhosi työpaikkoja, mutta yllättäen ei kasvattanut työttömyyttä.
Mainostamaani Rehn-Meidner malliin liittyy oleellisena osana työttömäksiä jääneiden kouluttaminen uusiin työpaikkoihin. Ruotsissa aktiivinen työvoimapolitiikka taisikin olla maailman aktiivisinta kunnes usko siihen hiukan hiipui joskus vuoden 2000-paikkeilla. Mutta tämä oli siis vanha ruotsalaisratkaisu, jolla ylläpidettiin samaan aikaan pieniä palkkaeroja ja alhaista työttömyyttä.
ja hiukan aiheen vierestä:
Minusta hiukan vaarallista arvioida työmarkkinoiden ilmiöitä lähtökohtana kilpailulliset markkinat. Realistisempi lähtökohta on monopoli vs. monopsonimarkkina jossa on kaikenlaisia jäykkyyksiä. Itselleni tätä opetin viimeksi kiky-sopimuksen jälkeen kun sen vaikutukset palkkoihin ja työvoimakustannuksiin oli ihan jotain muuta kuin mitä silloin talouspolitiikan arviointineuvoston raportissa ennakoimme.
Veikkaisin, että Suomessa jatkossa koulutustason merkitys palkkatasoon laskee. Syyksi näen sen, että yhteiskunnan ja kuluttajien käyttämien tuotteiden muuttuessa älykkäämiksi ja monimutkaisemmaksi tekniikaltaan tarve niiden ylläpitoon kasvaa. Käytännössä tarvitaan siis ihmisiä, jotka eivät pelkää näppiensä rasvaantumista, mutta ymmärtävät myös uusia tekniikoita. Koulutusjärjestelmämme, näkyvimpänä esimerkkinä AMK-insinöörikoulutus, opettaa korkeamman koulutustason tarkoittavan sitä, että saa tehdä siistejä sisätöitä.
Pari konkreettista ensi käden esimerkkiä. Rakennutin pari vuotta sitten uuden kesämökin. Nykyään erilaisten rakennusmateriaalien kirjo on valtava ja etenkin LVIS-tekniikka on muuttunut älykkäämmäksi. Sain monta kummastelevaa kommenttia, kun palkkasin mittakirvesmiehen (ammattikoulututkinto 30 vuoden takaa) 50 €/tehdyltä tunnilta eli noin kolme kertaa se, mitä alan työehtosopimus kertoo palkaksi. Perustelin tämän sillä, että kaveri tekee kerralla valmista, kun tumpelo tekee ensin, purkaa sitten ja tekee uudestaan sekä tuhoaa ensiyrityksen materiaalit. Erilaisten materiaalien oikea käyttö vaatii kokemusta ja myöskin ymmärrystä. Hauskin tapaus oli, kun kirvesmies opetti kädestä pitäen sähkömiehelleni (AMK-insinööri), kuinka johdot vedetään lattiaan upotettuihin pistorasioihin.
Toinen esimerkki on autohuolto. En ole löytänyt syytä vaihtaa kahdeksan vuotta vanhaa premium-plugariani. Se on jo täynnä kaikenlaista älykästä laitetta. Autoon alkoi pari kuukautta sitten ilmaantua vaihtelevia vikailmoituksia. Merkkihuollon marmoritiskin takana sijaitseva huoltamo kuvitteli korjanneensa lähes kahden viikon tutkiskelun jälkeen vian, mutta se ilmeni uudelleen. Vein sitten vironvenäläisten pajalle ihmeteltäväksi, ja pienen tutkiskelun jälkeen löysivät melko tavanomaisen vian: tuon ikäisissä autoissa maadotusjohtimien kiinnitykset tahtovat syöpyä. Olisi vaatinut merkkihuollossa hieman järjen käyttöä sen lisäksi, että lukevat valmistajan vikakoodien korjausohjeita.
Tällaisten käytännön osaajien tarve kasvaa jatkuvasti. Mistä heitä sitten saadaan, kun koulutusjärjestelmämme ohjaa kaikki lahjakkaat herran hommiin? Silmämääräisen havaintoni perusteella lähteitä on kolme: 1) teini-iässä erilaisten päihteiden käytön vuoksi väärille urille ajautuneet, jotka aikuistuttuaan siirtyvät käytännön hommiin, 2) mamut, nykyään ammattitaitoisen autokorjaajan tunnistaa joko virolaisesta korostuksesta puheessa tai Lähi-Idästä muuttaneen ulkomuodosta ja 3) tietty joukko insinöörejä (sekä D- että AMK), jotka ovat hakeutuneet opettelemaan sitä tekniikan alaa, josta ovat lapsesta saakka olleet kiinnostuneita eivätkä pelkää käsiensä likaantumista. Isommassa kuvassa näiden ammattilaisten kouluttaminen on nykyisen koulutusjärjestelmämme suurin haaste.
Nyt pitää päivittää nämä rahakeskustelut vuoteen 2025. Tämä ”Minkälainen palkankorotus minulle sopisi?” ‑tyyppinen keskusteluretoriikka tässä Suonen tilanteessa on täysin absurdi. Maan tuottavuuskehitys on pysähtynyt täysin jo aikaa sitten kun Nokia lakkasi olemasta. Velkaa otetaan ihan hirveästi ja elellään yhteiskunnan tukemana kuin jossain lankapuhelinten maailmassa. Eläkkeitä ei ole kovin montaa maksamassa eikä uusia lapsia enää tehdä. Ja kaiken kukkuraksi, metsät kaadetaan ja ilo revitään jostain puhelinkuoriin liimattavasta muovisälästä.
Mitään muuta konstia ei tässä pienessä maassa ole nousta, kuin saada vienti kuntoon. Pitää tehdä kaikki sen eteen, että Suomessa keksitään, investoidaan ja uskalletaan omistaa. Voi olla että tämä kaikki vaatii isoja muutoksia verotukseen ja tukihimmeleihin. Kuka uskaltaisi ajatella ääneen ja toimia?
Saattaapa olla, ettei verotus ja tukihimmelit ole innovatiivisuuden isoimpia esteitä.
Voinee olla , että se on luovan ja osaavan työvoiman poissaolo.
Voisko koulutuksella ja siitä 30 kuristetulla laadulla olla jotain tekemistä asian kanssa?
Kuvitteellinen alikersantti Antti Rokka opetti, että älä sinä lähde pakenemaan, sillä sillä tiellä ei ole loppua ennen kuin Pohjanlahden ranta on saavutettu. Palkkakilpailullakaan ei ole loppua ennen kuin olemme 3–4 euron päiväpalkkatasolla.
Rakenteellista työttömyyttä on jatkunut yli 30 vuotta eikä siihen ole ilmeisesti ratkaisua. Hommaa on hoidettu tilastokikkailulla.
Roope Uusitalon asiantuntevan kommentin jälkeen kirjoitan ehkä asian vierestä, mutta näin mummina olen iloinnut muutaman Suomessa lastenvaatteita valmistavan yrityksen olemassa olosta ja surrut varkautelaisen pienen valmistajan (sai parina vuonna tuotteensa Kelan äitiyspakkaukseen) surullista kohtaloa. Näen näissä yrityksissä aika paljon innovaatiota ja syvempääkin merkitystä.
Osmo: “Solidaarinen palkkapolitiikka todellakin edistää tuottavuuden kasvua. Tästä saimme hyvää näyttöä 1980-luvulla, jolloin palkankorotukset ajoivat Suomesta pois tekstiiliteollisuuden tehden näin tilaa tuottavammille työpaikoille.”
Onko näyttöä, että tuo vaati palkkapolitiikkaa? Eikö tekstiiliteollisuus ole joka tapauksessa hävinnyt kaikista rikkaista maista riippumatta politiikasta?
Ei loppunut 1980-luvulla.
Osmo: “Ei loppunut 1980-luvulla.”
Entä sitten? Olisiko sillä ollut suurta merkitystä tuottavuuden kasvulle, jos tekstiiliteollisuus olisi paennut vasta vaikka 10 vuotta myöhemmin? Ei vaikuta suurelta viiveeltä. Se lopputulos oli joka tapauksessa väistämätön.
Ossi Saresojalle kommenttina että tekstiiliteollisuus siirtyi Suomeen 1970-luvun lopulla Ruotsista. Ruotsin tekstiiliteollisuus perusti Suomeen alihankintaa. 1980-luvun loppuun mennessä tekstiiliteollisuus oli siirtynyt maihin kuten Portugaliin josta se siirtyi taas Kiinaan josta se on siirtynyt maihin kuten Vietnamiin ja eräisiin Afrikan maihin. Myös Bangladesh on kasvattanut taloutta huomattavasti tekstiiliteollisuudella.
Kyllä Suomessa oli pitkät perinteet omalle kankaanvalmistukselle, valmisvaate- ja kenkäteollisuudelle. Ne kaatuivat idänkaupan loppumiseen.
JH,
Perinteet eivät taida auttaa siihen, onko teollisuus kannnattavaa vai ei?
Miten höyrykoneen perinteet auttavat kannattavuuteen?
Kommenttini oli siihen, että Suomen tekstiiliteollisuus olisi ollut alihankintaa ruotsalaisille tehtaille. Pitkä perinne on sanonta, ei liity kannattavuuteen sellaisenaan.