Tekijä: Osmo Soininvaara

Kak­si kuvaa köy­hyy­den kehityksestä.

Käytet­tävis­sä ole­vien kulu­tusyk­sikköä kohden las­ket­tu­jen koti­talouden reaal­i­t­u­lo­jen kasvu1990-2007 tulode­si­ileit­täin (Tämä taulukon luvut on kor­jat­tu samoin kuin koko tek­sti tältä osin) 

1	12,1 %
2	15,5 %
3	20,7 %
4	24,8 %
5	27,8 %
6	29,3 %
7	32,2%
8	36,1 %
9	40,8%
10	82,7%
Ylin 1%	214,2 %
total	40,8%

Lähde tilas­tokeskus

http://www.tilastokeskus.fi/til/tjt/2007/tjt_2007_2009-05–20_tau_004_fi.html

Huoli­mat­ta 90-luvun­la­mas­ta, suo­ma­lais­ten käytet­tävis­sä ole­vat reaal­i­t­u­lot kasvoivat peräti 40 pros­en­til­la vuodes­ta 1990 vuo­teen 2007. Tulo­jen lisäys jakau­tui hyvin epä­ta­sais­es­ti. Rikkaim­man kymmenek­sen tulot läh­es kaksinker­tais­tu­i­v­at – ja ylim­män pros­entin peräti kolminker­tais­tu­i­v­at – kun taas alim­man kymmenek­sen tulot kasvoivat vain 13 pros­ent­tia. Joku lukee tämän niin, että köy­hät syr­jäy­tyivät yhä pahem­min muus­ta väestöstä; toiset taas niin, että köy­himpi­enkin tulota­so kuitenkin nousi 12 pros­ent­tia eli köy­hät eivät köy­htyneet vaan rikas­tu­i­v­at edes vähän. Jat­ka lukemista “Tulo­ero­jen kasvu”

Sosi­aal­i­tur­va on sidot­tu jok­seenkin kokon­aisu­udessaan indek­si­in, tosin sen eri osat eri tavoin ja eri indek­sei­hin. Kan­nat­taa kat­soa, mitä nuo indek­sit ovat syöneet jot­ta ymmärtäisi, miten indek­sisidon­naisu­udet toimi­vat. Tärkeim­mät perusin­dek­sit ovat kulut­ta­jahin­tain­dek­si ja ansio­ta­soin­dek­si, joista muut indek­sit on johdet­tu. Lisäk­si jois­sakin mak­su­is­sa sovel­letaan palvelu­jen tuotan­tokus­tan­nuk­si­in vaikut­tavia kus­tan­nush­in­tain­dek­se­jä, mut­ta niihin en tässä puu­tu. Jat­ka lukemista “Indek­se­jä”

Suomen sosi­aal­i­tur­va jakau­tuu tulota­sos­ta riip­pu­vaan ansio­tur­vaan ja perus­tur­vaan, jon­ka jokainen tulo­tonkin saa hen­gen­pitimek­si. Ansiosi­don­naisen työt­tömyys­tur­van tarkoituk­se­na on vaku­ut­taa tulot van­hu­u­den, työkyvyt­tömyy­den, työt­tömyy­den tai van­hem­muu­den var­al­ta. Aivan samoin kuin palo­vaku­u­tuk­ses­sa, joka talon palaes­sa kor­vaa isos­ta talosta paljon ja pien­estä talosta vähän, iso­jen tulo­jen mene­tyk­ses­tä saa ison kor­vauk­sen ja pien­ten tulo­jen mene­tyk­ses­tä pienen kor­vauk­sen. Jos taloa ei ole koskaan ollutkaan, on pakkasöinä oikeutet­tu asun­to­la­paikkaan. Ellei pakol­lista sosi­aali­vaku­u­tus­ta olisi, tulot voisi vaku­ut­taa yksi­tyisen vaku­u­tuk­sen kaut­ta, mut­ta täl­lainen vaku­u­tus ei voisi olla sol­i­daari­nen, kos­ka vaku­u­tusy­htiö ottaisi ja jou­tu­isi otta­maan huomioon riskin suu­ru­u­den. Onhan työt­tömyy­den ris­ki esimerkik­si joil­lakin läh­es olema­ton ja toisil­la ilmeinen. Samoin vapaae­htois­es­ta sairausvakuut6uksesta ter­vey­deltään heiveröi­nen jou­tu­isi mak­samaan isom­man vaku­u­tus­mak­sun kuin peruster­ve, jos ylipään­sä saa koko vaku­u­tus­ta. Jat­ka lukemista “Tulo­jen vakuuttaminen”

Suomes­sa on käytössä kym­meniä keino­ja tukea huonos­ti työl­listyvää työvoimaa työ­markki­noil­la. Ennen kuin ryh­dyn perkaa­maan tuk­i­toimien viidakkoa, yritän määritel­lä, mil­laiset omi­naisu­udet hyvil­lä tuk­i­toimil­la tulisi olla.  Kos­ka SATA-komitea pyr­ki nos­ta­maan työl­lisyyt­tä paran­taak­seen julkisen talouden rahoi­tusase­maa, tarkaste­len toimia lähin­nä tältä kannalta.

1) Taloudellinen tehokkuus

Jos työl­listymistä tarkastel­laan taloudel­lisen tehokku­u­den kannal­ta, pain­opiste tulisi kohdis­taa niihin, joil­la työkykyä on jäl­jel­lä mah­dol­lisim­man paljon. Kansan­taloudelle työt­tömyys tuot­taa sitä suurem­mat mene­tyk­sen, mitä tuot­tavam­mas­ta työvoimas­ta poten­ti­aalis­es­ti on kyse. Käytän­nössä kuitenkin toim­i­taan usein aivan päin­vas­toin. Suurim­mat työl­listämispon­nis­te­lut kohdis­te­taan niihin, joiden työl­listymi­nen on epä­to­den­näköistä ja joiden työ­panok­sen arvo jäisi joka tapauk­ses­sa matalaksi.

Työl­listämi­nen ei ole kansan­taloudel­lis­es­ti perustel­tua, jos työ­panok­sen odotet­tavis­sa ole­va tuot­to alit­taa työl­listämis­toimien hin­nan. Täl­lainen työl­listämi­nen on investointi­na kansan­talouden ja julkisen talouden kannal­ta kan­nat­tam­a­ton­ta. Kovin myöhään aloitet­tu kuntout­ta­va työ­toim­inta näyt­tää seu­ran­tatutkimusten val­os­sa ole­van tässä mielessä investointi­na kan­nat­tam­a­ton­ta – tai on siis tähän asti ollut. Tilanne voi muut­tua, jos syr­jäy­tymiske­hi­tyk­seen ale­taan puut­tua varhaisem­mas­sa vai­heessa. Jat­ka lukemista “Päämääriä mata­latuot­toisen työvoiman työllistämistoimille”

Helsin­gin Sanomien mukaan Suomen rikkain kun­ta Espoo kohtelee hoidon tarpeessa ole­via van­huk­sia niin huonos­ti, että van­hus­palvelu­jen Johta­ja Jaakko Val­vanne erosi, kos­ka piti toim­intaa lääkärin eti­ikan vas­taise­na. Kyse on Espoon tapauk­ses­sa tietysti pri­maarista vero­tu­lo­jen alen­tu­mis­es­ta, mut­ta kiusal­lista on, että säästö­jen kohdis­t­a­mi­nen van­hus­ten­huoltoon on kun­nan kannal­ta edullista. Vika on val­tiono­su­usjär­jestelmässä, joka yllyt­tää toim­i­maan näin. Espoo ei ole ain­oa, joka on tämän huo­man­nut. Val­tion on vihel­let­tävä peli poik­ki muut­ta­mal­la val­tiono­su­uskäytän­töjään vähem­män epä­sosi­aal­isu­ut­ta suosiviksi.

Espoo on pait­si rikas, erit­täin nuorekas kun­ta. Yli 75-vuo­ti­aiden osu­us koko maas­sa on 7,8 % väestöstä, mut­ta Espoos­sa vain 4,2 %. Helsingis­sä mainit­tu osu­us on 6,7 %. Luulisi Espoon siis selviävän taakas­taan. Ikä­jakau­man muu­tos uhkaa Espootakin ja van­husväestön määrä on kään­tymässä nopeaan nousu­un. Espoo tor­juu uhkaa vähen­tämäl­lä van­hus­palvelui­hin ohjat­tavia määrära­ho­ja. Jat­ka lukemista “Val­tion on otet­ta­va suurem­pi vas­tuu van­hus­ten­hoidon menoista”

Pyrkimys pieni­in tulo­eroi­hin hyv­in­voin­tiy­hteiskun­nas­sa uhkaa muo­dos­tua esteek­si huono-osaisen työvoiman työl­listymiselle. Tässä luvus­sa tarkaste­len työn vas­taan­ot­tamisen kan­nat­tavu­ut­ta sekä kokoaikaisen työn että osa-aikaisen tai keikkatyön osalta. Pohdin mata­la­palkkaisen työn tukemiseen liit­tyviä ongelmia ja sitä, onko työvoima­pu­lan olois­sa ylipään­sä syytä tukea osa-aikaista työn­tekoa.

Kokoaikaiseen työhön työllistymisen kannattavuus

Mitä anteliaampi on sosi­aal­i­tur­va, sitä kan­nat­ta­mat­tomam­paa on mata­la­palkkaisen työn tekem­i­nen. Voisi olet­taa pien­impi­en palkko­jen kil­pailukyvyn suh­teessa perus­tur­vaan kas­va­neen, kos­ka perus­tur­va ei ole nous­sut liki kah­teenkymme­neen vuo­teen reaalis­es­ti lainkaan. Tuona aikana se on jäänyt noin 30 pros­ent­tia jäl­keen yleis­es­tä ansio­ta­sos­ta. Tähän on ehkä pyrit­tykin. Mata­la­palkkaisen työn kan­nat­tavu­us ei ole kuitenkaan paran­tunut korkei­den asumiskus­tan­nusten alueil­la, sil­lä toimeen­tu­lo­tu­ki kat­taa asumisku­lut kokon­aan, kun pieni­palkkainen joutuu yleen­sä mak­samaan vuokransa kokon­aan itse. Kak­sikym­men­tä vuot­ta sit­ten mata­la­palkkaiset sai­vat asum­is­tukea, ja vuokrasään­nöste­ly piti vuokrat matali­na niille, jot­ka vuokra-asun­non onnis­tu­i­v­at saa­maan. Asumisen tuen muut­tumi­nen tulot­tomien osalta aiem­paa höl­läkä­tisem­mäk­si ja pieni­palkkaisten osalta aiem­paa niukem­mak­si, on heiken­tänyt pieni­palkkaisen työn houkut­tele­vu­ut­ta suh­teessa sosi­aal­i­tur­vaan. Tämä kos­kee maanti­eteel­lis­es­ti vain pien­tä osaa Suomes­ta. Määräl­lis­es­ti ongel­ma on kuitenkin iso, sil­lä kasvukeskuk­sis­sa asuu puo­let suo­ma­laista ja niis­sä on val­taosa poten­ti­aal­i­sista työti­laisuuk­sista. Jat­ka lukemista “Mata­latuot­toisen työn kannattavuus”

Nor­maalis­sa suh­dan­neti­lanteessa kansan­talous pystyy työl­listämään jok­seenkin kokon­aan kasvukeskuk­sis­sa asu­vat ahk­er­at, kau­ni­it, lah­jakkaat, hyvin koulute­tut ja ter­veet. Nais­ten vai­htel­e­van työ­markki­na-ase­man ohel­la erot eri maid­en väli­sis­sä työl­listymisas­teis­sa vai­htel­e­vat sen mukaan, miten pystytään työl­listämään osaamiseltaan puut­teel­liset, huonos­ti koulute­tut, liian nuoret, liian van­hat, ter­vey­deltään tai mie­len­ter­vey­deltään hor­ju­vat tai ne, jot­ka jostain muus­ta syys­tä kuu­lu­vat mata­lan tuot­tavu­u­den työvoimaan. Rak­en­teel­lisen työt­tömyy­den ongel­mas­sa on kyse mata­lan tuot­tavu­u­den työvoiman työl­listymis­es­tä. Erot ”kuran­tin” ja ”epäku­ran­tin” työvoiman osalta koros­tu­vat työt­tömyy­den osues­sa kohdalle. Suurin osa työt­tömistä työl­listyy nopeasti uud­estaan, mut­ta mata­latuot­toinen työvoima ajau­tuu herkästi pitkäaikais- tai tois­tu­vaistyöt­tömyy­teen menetet­tyään pysyvän työ­suh­teen, jos sel­l­aisen on joskus saanut. Jat­ka lukemista “Rak­en­teelli­nen työttömyys”

Vero­tus ei ole tämän kir­jan aiheena kuin huono­tuot­toisen työn veroki­ilan osalta, mut­ta sivuan kuitenkin vähän sitä, miten vero­ja pitäisi kerätä.

Vero­tus pitää yhteiskun­nan tas­apain­oa yllä tasaa­mal­la tulo­ja. Rikkaat mak­sa­vat vero­ja pait­si absolu­ut­tis­es­ti, myös suh­teessa tuloi­hin­sa enem­män kuin köy­hät; tai niin ainakin pitäisi olla. Täl­lä tasoite­taan hyvä- ja huono-osaisu­ut­ta. Mer­i­tokraat­tises­sa yhteiskun­nas­sa hyväo­saisu­us on joko lah­jakku­ut­ta, onnekas­ta opin­toalan val­in­taa tai perit­tyä var­al­lisu­ut­ta. Hyväo­saisu­ut­ta mitataan tuloil­la ja aiem­min myös omaisuudella.

Suuria tulo­ja verote­taan tuloverol­la ja kulu­tuk­sen määrään suh­teute­tu­il­la kulu­tusveroil­la. Tässä on se vika, että se verot­taa pait­si hyväo­saisu­ut­ta myös ahkeru­ut­ta. Ahkeru­ud­es­ta rankaisem­i­nen on pro­gres­si­iviseen vero­tuk­seen liit­tyvä virhe.[1]

Nos­te­taan ensin molem­mat jalat ilmaan ja olete­taan, että mikä tahansa olisi teknis­es­ti mah­dol­lista. Olete­taan, että käytössämme olisi laite, jol­la voisi riidat­tomasti mita­ta henkilön kyvykkyy­den ja siitä seu­raa­van hyväo­saisu­u­den. Jopa mit­ta­su­ureeseen liit­tyy han­kalia määrit­te­lykysymyk­siä, mut­ta sivu­ut­takaamme ne irrel­e­vant­teina. Jos täl­lainen laite olisi mah­dolli­nen, opti­maa­li­nen vero­tus olisi tuo­hon henkilöko­htaisi­in omi­naisuuk­si­in liit­tyvä päävero. Jolle on paljon annet­tu, siltä voidaan paljon vaa­tia ja päin­vas­toin. Jokainen jou­tu­isi mak­samaan yhteiskun­nalle kiin­teän, henkilöko­htai­sista omi­naisuuk­sista riip­pu­van jäsen­mak­sun. Ylimenevän osan tulois­taan saisi pitää kokon­aan. Tuo päävero voisi olla myös negati­ivi­nen eli yhteiskun­ta mak­saisi kiin­teän sum­man kuus­sa henkilölle, jos mit­ta­laite osoit­taisi, ettei henkilö voi kohtu­upon­nis­tuksin ansai­ta elan­toaan. Täl­lainen vero­tus tasaisi tehokkaasti eri­ar­voisu­ut­ta. Mar­gin­aaliv­ero olisi nol­la, mitään toim­intaa hait­taavaa veroki­ilaa ei olisi eikä ahkeru­ud­es­ta sakotet­taisi. Har­mi vain, ettei tätä voi käytän­nössä toteut­taa, kos­ka tuol­laista mit­ta­laitet­ta ei ole eikä tai­da tul­lakaan. Luulen tosin myös, että vaik­ka tämä tekni­nen este pois­tu­isi, henkilöko­htaista pääveroa ei saataisi aikaan, sil­lä mon­en silmis­sä se saat­taisi tasa­ta hyvä- ja huono-osaisu­ut­ta liiankin tehokkaasti. Jat­ka lukemista “Mis­tä vero­ja pitäisi kerätä”