Sami Tissari: Krysa

Olin aivan myy­ty kuun­nel­tuani Sami Tis­sarin kir­jan Krysa. En voi kir­jas­ta paljon ker­toa spoilaa­mat­ta sitä, sil­lä kir­ja koos­t­uu pienistä eri ajanko­htia koske­vista pala­sista, jot­ka pikkuhil­jaa kuroutu­vat yhdek­si juonek­si. Näen­näis­es­ti irral­lis­ten ker­to­musten kurou­tu­mi­nen pikkuhil­jaa yhdek­si kokon­aisu­udek­si toi­mi vaikuttavasti.

On kuin kir­jail­i­ja olisi leikel­lyt kir­jan pieniksi palasik­si ja heit­tänyt ne ilmaan ja poimin­ut sat­un­naises­sa järjestyk­sessä. Tämä on nykykir­jal­lisu­udessa tut­tu tehokeino, mut­ta kir­ja olisi ollut eri­no­mainen myös per­in­teis­es­ti kro­nol­o­gis­es­ti esitettynä.

Ehkä sen voi spoilaa­mat­ta sanoa, että kir­jas­sa esitetään nykyiselle his­to­ri­allemme rin­nakkaista his­to­ri­aa. Tapah­tu­mat alka­vat 1970-luvul­ta ja kul­mi­noitu­vat vuo­den 2019 Neu­vos­toli­itossa, siis todel­lakin Neuvostoliitossa.

Kir­ja alkaa siitä, kuin­ka kaik­ki on men­nyt pieleen ja teolli­nen yhteiskun­ta on rom­ah­tanut. Kir­jan minä ker­too, miten tähän on tultu.

Kir­jas­sa on per­in­teistä, jopa kliseemäistä ker­rontaa Neu­vos­toli­iton kor­rup­toituneisu­ud­es­ta, juopoista miehistä ja tehottomuudesta.

Seikkail­laan sul­je­tus­sa soti­laal­lises­sa tutkimus­laitok­ses­sa. Neu­vos­toli­it­to pääsee johtoon tekoä­lyn kehit­tämisessä ja hal­lit­see sen avul­la itseään, kansalaisi­aan ja myös Yhdysvaltoja.

Intia on valin­nut toisen tien. Intialainen filosofia kohoaa myyt­tiseen osaan. San­skri­itinkieli­nen runo, itse asi­as­sa kak­si runoa, muokkaa­vat historiaa.

Hyvän kir­jan tun­tee siitä, että kun sen lukem­i­nen tai kuun­telem­i­nen on kesken, mieli siir­tyy kir­jan maail­maan. Näin min­ulle kävi todel­la vahvasti.

Sami Tin­nari on luonut vai­h­toe­htoisen todel­lisu­u­den. Dekkareis­sa en siedä juo­nia, jot­ka eivät voisi olla mah­dol­lisia. Tässä kir­jas­sa kaik­ki on niin mah­do­ton­ta, että se on suo­ras­taan kiehto­vaa. Vaik­ka tätä maail­maa ei voi min­un ahtaan ajat­telu­ni mukaan olla ole­mas­sa, se on logi­ikaltaan kiehtova.

Esikoiskir­jail­i­jal­ta kova suori­tus! Ja met­suril­ta. Ensiyrit­tämäl­lä Finlandia-ehdokkaaksi!

Odotan jän­nit­tyneenä illan tuloksia.

Yksi ajatus artikkelista “Sami Tissari: Krysa”

  1. Enpä uskonut koskaan sotkeu­tu­vani kir­ja-arvostelui­hin, mut­ta nyt on pakko. Ei ollut vielä tämän tyylisen kir­jan aika Fin­lan­dia-raadin mielestä. Mut­ta se tulee!

    Tuol­la keskustelus­sa turpeen ja puun polton mielekkyy­destä tukeuduin merkil­liseen kir­jaan, joka on vilahdel­lut net­tikeskusteluis­sa, mut­ta ei juuri muual­la. Kir­jaan sisälle pääsy oli hyvin hidas pro­jek­ti, kos­ka se alkoi ilmas­ton­muu­tos­ana­lyysil­lä, ja jatkui sit­ten niin kovin epäso­vin­nais­es­ti, etten osan­nut sitä oikein jäsennellä.

    Mut­ta nyt tuo Osmon ana­lyysi Fin­lan­dia- ehdokkaas­ta ”Krysa”, lok­saut­ti palikoi­ta paikalleen. Kir­jan rakenne on ident­ti­nen tuon Fin­lan­dia-ehdokkaan teok­sen kanssa. Eli ali­ta­juinen luot­ta­muk­seni siihen, että tek­i­jöil­lä on laa­ja ymmär­rys ympäröivästä todel­lisu­ud­es­ta, sai tuon Osmon arvostelun kaut­ta vahvis­tuk­sen. Ymmär­rän nyt, mik­si kir­ja on jaet­tu näen­näis­es­ti kah­teen osaan — tieteel­lisi­in fak­toi­hin ilmas­tos­ta, ja ”sat­u­un aikuisille”.
    Kir­joitin pari päivää sit­ten, tuonne puu/turve keskustelu­un miten kir­ja, joka alkaa varoituk­sel­la otta­mas­ta mitään auk­tori­teet­te­ja (ei edes tieteel­lisiä ilmas­tonielu­ja) itses­tään­selvyytenä, ja päät­tyy sit­ten lopus­sa kaikenkat­tavaan viisauteen totu­u­den ole­muk­ses­ta, oli min­ulle maail­maa avar­ta­va koke­mus. Mut­ta vas­ta nyt, luet­tuani tuon Osmon arvostelun, alan ymmärtää mik­si tuo merkilli­nen kir­ja on ole­mas­sa. Se luo uut­ta kir­jal­lista kult­tuuria, ihan niin kuin tuo ”Krysa”.
    Tuon arvostelun perus­teel­la tun­tuu kuin kir­jail­i­ja Tis­sar­il­la olisi ollut tuo tuo ”tule­vaisu­u­den lyhyt his­to­ria” (myöhem­min TLH) pöy­däl­lään, sil­lä niin saman­laista kaavaa hän nou­dat­taa. Hän on vain tehnyt ko kir­jas­ta ”kevytver­sion”, jot­ta se täyt­tää Fin­lan­dia-raadin jäsen­ten litur­giset vaatimukset.
    Tärkein noista litur­gi­sista vaa­timuk­sista on, että kir­ja vahvis­taa raadin jäsen­ten yliv­er­taisu­ut­ta ihmisenä. Sen tulee vahvis­taa raadin jäse­nen itse­tun­toa sulke­mal­la hänet pois ”huono­jen ihmis­ten joukos­ta”. Tis­sari tekee sen lois­tavasti rajaa­mal­la pahan val­takun­nan Neu­vos­toli­it­toon, ja hyvän val­takun­nan Inti­aan, ja sen kult­tuuri­in. Lois­ta­va veto!
    TLH määrit­telee pahan val­takun­nan teknolo­giausko­vais­ten maail­maan ja hyvään, luon­toon uskovien maail­maan Mut­ta kaik­ki tapah­tuu län­tisen kult­tuurin piris­sä, joten Fin­lan­dia-raati­lainen joutuu määrit­telemään itsen­sä jom­paankumpaan. Tosi kiusal­lista, kun ei voi nojatuolis­saan olla kaiken yläpuolella!
    Osmo kir­joit­taa: ” Kir­ja alkaa siitä, kuin­ka kaik­ki on men­nyt pieleen ja teolli­nen yhteiskun­ta on rom­ah­tanut. Kir­jan minä ker­too, miten tähän on tultu.”

    TLH-kir­ja minä (tieteen hyväk­si syväjäädyte­tyt aiv­ot, jot­ka elvytetään kaukana tule­vaisu­udessa) ker­to­vat kuin­ka hiilin­ielut oli­vatkin yllät­täen tehot­to­mia, ja ilmas­ton­muu­tos sul­loi ihmiset 30-lev­eyspi­irin pohjois­puolelle. Syn­tyneessä kaaok­ses­sa sit­ten län­ti­nen maail­ma jou­tui fem­i­nis­tisen fasis­min alle. Itäistä maail­maa hal­lit­si total­i­taristi­nen patri­arkaat­ti, joten ydin­so­ta­han siitä syttyi.

    Osmo kir­joit­taa: ” Intia on valin­nut toisen tien. Intialainen filosofia kohoaa myyt­tiseen osaan. San­skri­itin kieli­nen runo, itse asi­as­sa kak­si ruo­ka, muokkaa­vat historiaa.”

    TLH-kir­ja ker­too, kuin­ka toinen tie löy­tyy, kun kaivoskuilu­un paen­neet ihmiset oppi­vat olo­suhtei­den pakos­ta elämään luon­non ehdoil­la. Täy­tyy spoila­ta lukukoke­mus­ta ker­toma­l­la tässä yhtey­dessä, että tästä pop­u­laa­tios­ta evoluu­tio saa sit­ten syn­tymään hyvien ihmis­ten maail­man, sil­lä kai­vok­seen paen­nei­den ihmis­ten joukos­ta sat­tumal­ta puut­tui­v­at kokon­aan väki­val­t­ageenin omaa­vat yksilöt.
    Osmo kir­joit­taa: ” Hyvän kir­jan tun­tee siitä, että kun sen lukem­i­nen tai kuun­telem­i­nen on kesken, mieli siir­tyy kir­jan maail­maan. Näin min­ulle kävi todel­la vahvasti.”

    Min­un kohdal­lani kävi niin, että kesti kauan ennen kuin edes ymmärsin, miten tuon kaivoskuilun maail­ma val­tasi vähitellen tajun­tani. Se maail­ma oli niin pieni ja hyvin prim­i­ti­ivi­nen maail­ma. Aluk­si pidin mus­tan huumorin hel­menä mieliku­vaa, jos­sa kai­vok­sen syvyy­dessä pieni ihmi­nen lukee Dos­to­jevskia, kun koko maail­ma on ympäriltä tuhoutunut. Kesti todel­la kauan taju­ta, että kir­jas­to, joka oli kuin ihmeen kau­pal­la pelas­tunut kaivoskuilu­un, mah­dol­listi kult­tuurievoluu­tion. Van­han kult­tuurin saavu­tuk­set oli­vat poh­ja uudelle!

    En väitä, että Tis­sarin kir­ja olisi mikään pla­giaa­tio. Kyl­lä se on var­masti Fin­lan­dia-ehdokkuuten­sa ansain­nut. Näen vain sen jatku­mona uudelle tavalle kir­joit­taa. Tis­sarin kir­ja on salonkikelpoinen, kos­ka se päästää luk­i­jansa tarkkail­i­jan ase­maan. Län­si­maista kult­tuurieli­it­tiä edus­tavalle luk­i­jalle on tar­jol­la ”hyviksen” rooli. Tlh-kir­jan län­si­mainen eli­it­tiluk­i­ja ase­moituu väk­isinkin ”pahis­ten” rooli­in, joten hän tuomit­see kir­jan automaat­tis­es­ti roskak­si. Tämä selit­tänee sen, mik­si kir­jaa ei lainkaan markki­noi­da. Mut­ta net­tikir­joit­telus­ta päätellen kir­ja kiin­nos­taa, ja ainakin min­un kap­paleesta on kopi­oitu monia kap­palei­ta, kos­ka kir­jas­toista sitä ei löy­dy, ja kir­jan hin­ta pienelle ihmiselle on kovin kohtuuton.
    Näen siis tuon TLH-kir­jan erään­laise­na pro­to­tyyp­pinä uudelle kir­jal­lisen ilmaisun muodolle, jota Tis­sari ansiokkaasti jatkaa. Ei tuo TLH-kaan ole syn­tynyt ilman esiku­via, sil­lä olen löytäv­inäni sen esiku­vak­si Kurt Von­negutin kir­jaa ”Gala­pa­gos”. Siinähän evoluu­tio kehit­tää ihmis­es­tä uusis­sa olo­suhteis­sa vesieläi­men. . Ei Von­negutkaan tain­nut saa­da Nobelia, kun oli vähän turhan anark­isti­nen. Eikä siis TLH:n tek­i­jöitäkään sel­l­aisel­la palki­ta, vaik­ka mielestäni sen ansait­si­si­vatkin. Joten kyl­lä Fin­lan­dia Tis­sar­ille per­in­teen jatka­jana olisi ollu­ti­han ok.

    Lainaan tähän lopuk­si miete­lauseen Picas­sol­ta. ” When you make a thing, a thing that is new, it is so com­pli­cat­ed mak­ing it that it is bound to be ugly. But those that make it after you, they don’t have to wor­ry about mak­ing it. And they can make it pret­ty, and so every­body can like it when oth­ers make it after you”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *