(Julkaistu kolumnina Lääkärilehdessä)
Terveydenhuoltojärjestelmämme jaettiin alun perin logistisista syistä lähellä oleviin yleislääkärin palveluihin ja matkan takana oleviin sairaala- ja erikoislääkäripalveluihin. Tavallisiin tilanteisiin riittivät yleislääkärin neuvot. Kauemmaksi kannatti lähteä vasta kun vaiva oli hankalampi. Näin säästettiin potilaan matkakustannuksia, mutta suojeltiin myös erikoissairaanhoitoa potilastulvalta. Kansanterveyslakia valmisteltaessa suomalaisten enemmistö asui maalla ja hevosia oli enemmän kuin autoja.
Nyt väestön enemmistö asuu suurissa kaupungissa samalla kun maaseudulla asutus on yhä harvempaa. Kaupungeissa ei ole syytä sijoittaa perusterveydenhoitoa fyysisesti erilleen erikoissairaanhoidosta. Siitä vain tuli tapa, jota lainsäädännön kahtiajako vahvistaa. Se, ettei terveyskeskuksissa juuri ole erikoislääkäreitä, johtaa jopa liialliseen erikoissairaanhoidon käyttöön. Yksityisillä terveysasemilla erikoislääkärit ja yleislääkärit toimivat saman katon alla. Rajaa erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhoidon välillä pitäisi siirtää niin, että erikoislääkäreitä toimisi terveyskeskuksissa, koska lääketieteellisen tiedon lisääntyessä yleislääkäriltä vaaditaan vähän liikaa. Missä se vain on mahdollista, terveyskeskuksen tulisi toimia samoissa tiloissa erikoissairaanhoidon kanssa.
Monipuolinen terveyskeskus tarvitsee ison väestöpohjan, edes lainsäädännön nyt edellyttämä 20 000 asukasta ei oikein riitä. Tuo raja on kompromissi, johon vaikutti maamme harva asutus. Haja-asutusalueilla joudutaan valitsemaan, tingitäänkö terveyskeskuksen monipuolisuudesta vai pidennetäänkö matkoja. Lääkäriä harvakseltaan tarvitsevan täysin toimintakykyisen henkilön kannalta matkat eivät ole ongelma. Harvoin terveyskeskus on sen kauempana kuin Alko, mutta ei pitkä matka Alkoon ole estänyt sen palvelujen käyttöä. Terveydenhuollon tarvitsijoista kuitenkin monet ovat vanhuksia tai henkilöitä, joiden on muuten hankala matkustaa palvelujen äärelle.
Yksi mahdollisuus olisi, että varsinainen terveyskeskus olisi iso ja monipuolinen. Syrjäkylissä lähipalveluina olisi terveydenhoitajan vastaanotto; kenties samassa tilassa olisi myös sosiaalihoitaja, koska lähipalveluita tarvitsevilla lääketieteellisen ongelman yhteydessä on usein myös toimintakykyyn ja toimeentuloon liittyviä ongelmia, jotka eivät oikein terveydenhuollolle kuulu. Terveydenhoitaja vastaisi myös laboratoriokokeiden näytteenotosta. Näytteiden kuljettaminen laboratorioon analysoitavaksi vaatii oman järjestelynsä, mutta jokaiselta paikkakunnalta on säännöllistä liikennettä keskuksiin.
Kun terveydenhoitajan osaaminen tai valtuudet loppuisivat, hän voisi ottaa videoyhteyden lääkäriin; ei vain yleislääkäriin vaan myös erikoislääkäriin. Mahdollisuus erikoislääkärin konsultaatioon lähipalvelupisteissä olisi parannus jopa terveyskeskusvastaanottoon nähden. Kerran viikossa lääkäri voisi myös pistäytyä paikanpäällä.
Erikoislääkärin konsultaatio kaapelin varassa on mahdollista jo nyt, mutta sitä käytetään vähän, koska erikoissairaanhoito on eri organisaatiossa; tekniikan suoma mahdollisuus tyrehtyy maksamisen ongelmiin. Jos koko terveydenhuolto olisi samassa organisaatiossa, telemaattisen konsultaation edellytykset paranisivat huomattavasti.
Kätevää olisi, jos terveydenhoitajalta voisi noutaa myös lääkkeensä, mutta tämä vaatii apteekkitoimintaa koskevan lainsäädännön muuttamista tai luovuutta sen tulkinnassa. Alkoholilain puolella luovuutta on ollut: Alkon monopolista huolimatta haja-asutusalueilla alkoholijuomansa saa noutaa paikallisesta ruokakaupasta. Tästä voisi ottaa oppia lääkehuollossa.
Erikoislääkärin konsultaatio kaapelin kautta kuulostaa hienolta — mutta kehitys, mihin se liittyy, ei tunnu pelkästään hyvältä. Lähimenneisyydessä terveyskeskuslääkärillä oli enemmän vastuuta ja valtaa; tk-lääkärin ammatti oli arvostettu eikä rekrytointiongelmia ollut. Nykyisin tuntuu, että tk-lääkäri voi lähinnä käskeä kotiin syömään tulehduskipulääkettä tai lähettää erikoislääkärille. Ja hallinnollisen ohjeen mukaan erikoislääkärille ei saa turhaan lähettää, koska se maksaa liikaa.
“Kätevää olisi, jos terveydenhoitajalta voisi noutaa myös lääkkeensä, mutta tämä vaatii apteekkitoimintaa koskevan lainsäädännön muuttamista tai luovuutta sen tulkinnassa.”
Käytännössä apteekkien monopolia on rikottu pitkään — esim. tk-lääkärit ovat antaneet lääkkeet mukaan lääkenäytteistä tai terveyskeskuksen lääkekaapista, kun lähimpään avoimeen apteekkiin on ollut pitkä matka tai esim. viikonloppu edessä ja paikallinen apteekki sen ajan kiinni. Terveyskeskukset palvelisivat lääkkeiden jakelijoina apteekkeja paremmin, ongelma on vain siinä, että ne ovat kunnille kustannus, kun taas apteekkarit maksavat hyvät kunallisverot;)
Meillä Suomessa on erittäin kattava apteekkiverkko, kattavampi kuin terveyskeskusverkko. Aina kun terveydenhuollon ongelmista puhutaan, esitetään jotain apteekkien ja terveydenhoitajien roolien muuotsta, vaikka ongelmat ovat muualla. Eli
- tutkitaan onko terveydenhuollon koulutusjärjestelmä sisäänottomääriltään ja ohjelmiltaan rationaalinen (ei pelkästään alan ihmisten toimesta),
— aika takaisin ja virkojen määrä hallinoidaan keskitetysti,
— verotus kaikessa suhteessa tasapuoliseen kuntoon (on osin tulossa),
— yksityisten toimijoiden tuote lähemmäksi julkista (esim. päivystys) — jos ei kiinnosta, ei tukia,
— selvä erottelu yksityisen ja julkisen välille, lääkäritoimi lähemmäksi aitoa yrittäjyyttä,
— sukupuolijakauma lähemmäksi 50/50 ammattihenkilöstössä,
— yksityisellä puolella tehdyt mokat laskutetaan markkinahinnon, kun potilas ohjautuu julkiselle,
jne. jne.
Toimet vaativat rohkeutta, koska mikään ei ole niin pelottava kuin se valkotakkinen hemmo.
Toinen vaihtoehto on ajaa koko terveyskeskusjärjestelmä alas. Monin paikoin samat palvelut tuotetaan halvemmalla yksityislääkäreillä. Onko terveyskeskuksille todellista tarvetta?
Ajatusleikkiä voi jatkaa. Sairaaloitakin on Suomessa aika paljon. Olisiko mahdollista keskittää yksiköitä tehostamalla sairaankuljetusta ja sirtymällä ainakin osin lentokuljetuksiin. Periaatteessa pari sairaalaa, sijoitettuna esimerkiksi Tampereelle ja Ouluun, kykenisi palvelemaan koko maata. 😉
Joku luova ratkaisu, jossa ei kannata paljoa nykyisiä rakenteita kunnioittaa, on pakko tehdä lähivuosina. Käytämme tolkuttomasti rahaa sosiaali- ja terveysmenoihin. Vain niissä saaduilla säästöillä on jotain merkitystä kokonaisuuden kannalta.
Itse olettaisin ratkaisun olevan esimerkiksi:
— terveyskeskusjärjestemän alasajo nykymuodossa ja
— tehtävien jakaminen aluesairaaloiden sekä
— puolenkymmenen yliopistollisen keskussairaalan kesken.
HUS:n kaltaisten järjetömän isojen ja tehottomien yksiköiden aika on joka tapauksessa ohi. Se on nyt kokeiltu ja kalliiksi havaittu. Ei siis kannata mennä kahden tai komen suuren sairaalan järjestelmään, vaikka se teknisesti olisi mahdollista. 😀
Ihmettelen kommentointia. Suomessa on erittäin tehokas ja aliresursoitu terveydenhuolto. Käytämme selvästi pienemmän prosenttiosuuden bruttokansantuotteestamme terveydenhuoltoon kuin vertailuryhmämme. Yhdysvaltain terveydenhuollon sanotaan olevan markkinavetoista mutta sielläkin pelkästään JULKINEN sektori käyttää yhtä suuren prosenttiosuuden Bkt:sta terveydenhuoltoon kuin Suomessa käytetään yhteensä.
Halpa järjestelmämme on perustunut henkilökunnan uhrautuvaisuuteen ja lääkkeiden korkeisiin omavastuisiin.
Suomessa on perinteisesti tehty korkealaatuista lääketieteellistä tutkimusta talkootyönä ja kokeneet erikoislääkärit ovat päivystäneet kotona korvauksella joka lähentelee hyväntekeväisyyttä. Kuinka moni uskoisi, että kokenut erikoislääkäri päivystää kotonaan välittömässä lähtövalmiudessa kuuden tai seitsemän euron tuntikorvauksella. Nuori polvi ei ole enää yhtä uhrautuvainen.
Tuohon Osmon asiaan: Tuntuu, että ihmiset enenevässä määrin haluavat päästä heti erikoislääkärille, mikä ei ole kustannuksien kannalta tai hoidollisesti järkevää. Yleislääkärillä on paras näkemys potilaasta kokonaisuutena. Suomeen tarvittaisiin GP/family medicine-tyyppinen kunnollinen yleislääkäriprofessio tämän nykyisen järjestelmän tilalle, jossa jokainen kandikin on heti yleislääkäri ja yleislääketieteeseen erikoistutaan jos jaksetaan.
Luultavasti silti tiedon sirpaloituminen vaan jatkuu.
Tuossa olisi voinut ottaa esille myös muuttoliikkeen erikoisammattilaisten (kuten lääkärit) kannalta.
Katsotaanpa stereotyyppistä lääkärikunnan edustajaa 40-luvulla, 70-luvulla ja nyt:
Ennen vanhaan 40-luvulla kunnanlääkäri oli mies, joka teki töitä periaatteessa 24/7. Vaimo hoiti palvelijoiden kanssa perheen ja talouden.
Sitten 70-luvulla lääkäri oli mies, joka päivysti pitkät ajat ja vaimo hoiti lapset päiväkotiin, meni töihin, haki lapset päiväkodista, teki ruoan perheelle ja niin edelleen.
Nyt lääkäri on nainen, jonka mies on myös erikoisammattilainen ja usein pitkien työpäivien (ja työmatkojen) ammatissa. Lääkärin pitäisi ehtiä ennen töihin menoa tai töistä tultuaan viedä tai hakea lapset päiväkodista ja usein tehdä illallinenkin. Tästä on vaikea repiä aikaa päivystämiseen.
Tarjoaako julkinen sektori kunnissa lääkärille mahdollisuuden tehdä töitä vain arkisin klo 8–16 ilman päivystyksiä?
Tämän kommentin ei ollut tarkoitus syyllistää menneitä tai nykyisiä äitejä eikä isiä, olivat he sitten lääkäreitä tahi eivät.
Tuohon voisi vielä lisätä, että 40-luvun lääkärin perhe muutti lääkärin mukana minne työ vei. Nyt lääkärin miehellä on usein erikoisammatti, joka ei siirry helposti, ja varsinkaan pienelle paikkakunnalle.
Hieno avaus! Perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon yhdistämisen hyödyt ovat aivan ilmeiset.
Organisaatioiden sulauttaminen on kuitenkin aina vaikeaa. Yleensä yhdistämistä vastaan taistellaan raivokkaasti yhtenä miehenä, vaikka lopulta kyse on vain muutamasta johtajan virasta muiden työtehtävien säilyessä pääpiirteissään entisellään. Yleensä se onnistuu vasta pakon edessä.
Luovuutta ja tieto(liikenne)tekniikkaa käyttäen on varmasti mahdollista saavuttaa parempaa palvelua edulliseen hintaan.
Tautien oirekuvauksia pitäisi jo nyt määrätietoisesti ryhtyä muuttamaan tietoliikennekelpoisempaan muotoon, jotta etädiagnoosien luotettavuus joskus yltäisi riittävän lähelle henkilökohtaisen tapaamisen tasoa. Tämä edellyttää varmaankin mm. laboratoriotestien lisäämistä ja niiden kehittämistä yksinkertaiseen pikatesti muotoon. Sydän- ja hengitysäänien ja esim. silmien tai ihon punoitustason tallennusmenetelmiä.
Saavutettu etu matkustamisen ja vastaanoton järjestämisen vähenemisenä korvannee testien aiheuttamat kustannukset. Lisäksi kertyvä oiretietokanta mahdollistaa lääketieteen kehittymisen aivan uudelta suunnalta.
Lääkejakelun intimiteetti- ja henkilön tunnistusongelmat pystytään ratkaisemaan lukittavilla lääkelähetysrasioilla ja etukäteen vastaanottajalle lähetetyllä avaimella. Avain voisi hienosti perustua vaikka kännykän tunnistussysteemiin täydennettynä avaintunnuksella.
Mahdollisuuksia on paljon. Vain vanhat käytännöt haraavat vastaan.
Kerrankin järkevää tekstiä.
Tähän kun lisätään liikkuvat lääkärit, muualla maailmassa lääkärin sa kotiin ja hänellä on pieni lääkkeiden käsivarasto, josta saa apua tavanomaisin tauteihin.
En oikein ymmärrä suomalaista ajattelua, kipeänä pitää raahautua telkkariin jonottamaan tunneiksi ja sen jälkeen etsimään avoinna olevaa apteekkia.
Muualla lääkäri tulee kipeän kotiin eikä maksa terkkarikäynti enempää.
Kun terkkari verkosto harvenee niin terveydenhoitajat kyllä kykenevät hoitamaan perustoimintoja ja kun panostetaan helikopteri ym kuljet uksiin niin kriittiset asiat voidaan hoitaa kaukaa.
Telelääketiede on jo vanhaa, teimme ensimmäiset röntgenkuvan siirto kokeilut Rovaniemen ja Oulun välillä jo 80-luvulla. Sillä pelastettiin yksi henkikin välittömästi:Ylläksellä puuhun törmännyt potilas ei olisi enää kestänyt /ehtinyt Ouluun kuljetusta ja niinpä Oulun tuella päähän saatiin reiät oikeille paikoille ja turvotus hallintaan.
Kysymys on enemmänkin asenteista, eivät ne lääkäritkin mitään tietotekniikan edelläkävijöitä ole. Tähänkin kokeiluun piti ensin odottaa röntgenlääkärin eläköitymistä
Perusterveydenhuollosta lähetetään erikoissairaanhoitoon porukkaa liikaa, koska perusterveydenhuollon yleislääketieteellinen palvelu ei toimi, ei siksi, että yleislääkäreitä on liikaa. Ei peruspotilasaines niin paljon ole muuttunut, että erikoislääkäreitä tarvitsee tuoda terveyskeskuksiin paikalle. Yleislääkärin tehtävänä on nimenomaan karsia potilaat erikoisairaanhoitoon. Eivät erikoislääkäritkään halua olla tarjomassa joka kerta apua, elleivät sitten pääse asiakasta laskuttamaan.
Liian vanha: “Muualla lääkäri tulee kipeän kotiin eikä maksa terkkarikäynti enempää.”
Joissain Euroopan maissa lääkärit tekevät jonkin verran kotikäyntejä huonokuntoisten potilaiden luo. Näissä maissa terveydenhuoltoon käytetään enemmän rahaa.
Useimmissa maailman maissa lääkärin saa kotiinsa vaikka imemään varpaitaan ympärivuorokautisesti mutta ilman rahaa ei saa yhtään mitään.
Osmo: “Erikoislääkärin konsultaatio kaapelin varassa on mahdollista jo nyt, mutta sitä käytetään vähän, koska erikoissairaanhoito on eri organisaatiossa; tekniikan suoma mahdollisuus tyrehtyy maksamisen ongelmiin.”
Juuri näin. Esimerkiksi puhelin ja sähköposti ovat tähän tarkoitukseen hyvin soveltuvia keksintöjä. Puuttuu vain maksaja.
Erikoislääkärikollegan puhelinkonsultaatio on yleislääkärille arkipäivää. Videoyhteys tuo jonkin verran lisäarvoa, esimerkkinä HUS:n telestroke-toiminta. Mitään ihmeratkaisuja nämä eivät ole. Perusongelma on se, että niillä konsultoitavilla lääkäreillä on jo potilaita ihan omasta takaa.