Kun joskus vuosituhannen alussa oli peruspalveluministeri, nousi suuri kohu vanhusten hoidon tasosta. Silloin ongelmana eivät olleet yksityiset palvelut vaan kunnalliset.
Laaditutin pikavauhtia vanhusten huollon laatusuositukset. Niissä oli myös suositukset henkilöstömitoitukseksi. Minua vaadittiin julkaisemaan se asetuksena, mutta en julkaissut. Sen sijaan sanoin, että jos näitä ei aleta ottaa vakavasti, muutamme otsikon asetukseksi. Siihen aikaan ministeriön asetuksenanto-oikeus oli vähän vapaamielisempi.
Miksi en halunnut panna henkilöstömitoitusta asetukseen? Se olisi kiinnittänyt palveluntuotannon tavan. Olisimme määränneet palvelut tuotettavaksi 2000-luvun alun tavoilla hamaan iäisyyteen.
Tulen juuri Laurea ammattikorkeakoulun Tekno-hankkeen päätösseminaarista. Tekno-hankkeessa on selvitetty, millaisia ratkaisuja uusi teknologia tuo sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin. Tarkoituksena on, että teknologia tekoälyineen ja robotteineen voi vapauttaa hoitohenkilökuntaa rutiinitöistä varsinaiseen ihmisen hoitoon. Hoitorobotit eivät korvaa ihmisiä, mutta vapauttavat heitä tekemään sitä työtä, johon tarvitaan ihmistä eikä konetta. Jos näin tehdään, samaan hoidon tasoon vaadittava henkilöstömäärä tietysti vähenee. Jos vaaditaan, että kaikki tämä ulosmitataan palvelutason parannuksena, niin ihan kaunis ajatus, mutta miksi se paha ja rahanahne yritys laittaisi senttiäkään uuteen teknologiaan, jos se niin tehdessään saa itselleen vain lisää menoja?
Edelleen tuo mittari on huono sikälikin, että sitä voi manipuloida. Henkilökuntaa on kyllä tarpeeksi, mutta heidät pannaan tekemään muuta työtä. Ruoka esimerkiksi voidaan tehdä paikan päällä tai tilata muualta. Jos molemmissa tapauksissa henkilökuntaa on yhtä paljon, hoitoon käytetty aika ei ole sama. Jos taas vaaditaan, että ruuan laittoon käytetään aivan eri henkilöitä, eivätkä nämä saa osallistua vanhusten hoitoon millään muulla tavalla tai jos osallistuvat, sitä ei oteta huomioon, on tehty typerä päätös. Kokkaamisen ohella kyse voi olla siivouksesta, pyykkihuollosta, kiinteistön hoidosta ja vaikka mistä.
Hoidon laadulle pitäisi siis keksiä mittareita, jotka kertovat siitä, mitä on tehty sen sijaan, että kertoisivat, mitä on panostettu.
Ymmärrä jossain määrin ajatusta, että kitsaita kuntia pitäisi kaitsea lakiin kirjoitettavilla normeilla, mutta en sitä, että näitä normeja käytettäisiin kuntien ostopalveluihin. Eikö tämä tehtävä kuulu kunnalle, joka ostaa palvelut? Jos lehtitiedot pitävät paikkansa (mikä ei ole aina varmaa), Esperin sopimuksessa oli henkilöstömitoitus, jota ei vain noudatettu. Silloin kyse ei ollut henkilöstömitoituksen puutteesta vaan valvonnasta.
Lakia parempi paikka normittaa henkilöstömitoitusta on kunnan tekemä sopimus, koska silloin voidaan ottaa huomioon yllä mainitut tekijät – siis vaikka robotit ja se, tehdäänkö ruoka paikan päällä ja kuinka vaikeahoitoisia vanhuksia laitoksessa on ja niin edelleen. Jos tilat ovat toimimattomat, tarvitaan henkilökuntaa enemmän.
Jokin ratkaisu tähän vanhusten heitteillejättöön on keksittävä, mutta lakiin ikuisiksi ajoiksi kirjoitettu kiinteä normi on kyllä huono. Valvontaa on näköjään myös lisättävä. Työsopimuksissa pitää kieltää henkilökunnan vaitiolovelvollisuutta tarkoittavat pykälät siltä osin, kun ne koskevat hoidon laadussa olevia ongelmia. Painostustoimet henkilöstön suun tukkimiseksi on sanktioitava ankarasti.
= = =
Onko väärin käyttää esiin tulleita tapauksia aseena sote-uudistuksessa kaavailtua pakollista yksityistämistä vastaan? Ei sen enempää väärin kuin käyttää julkisen palvelun puolella ilmenneitä ongelmia sen puolesta.