Erkki Liikanen kertoo hieman häpeilleen kirjassaan Komissaari, että vastusti EEC-vapaakappasopimusta vuonna 1972. Minäkin vastustin enkä ole koskaan häpeillyt, vaikka kantani EU:hun ja moneen muuhunkin asiaan on muuttunut melkoisesti siitä, mitä ajattelin 1970- ja 1980-luvuilla. Maailma muuttui ja minä sen mukana.
Vastustin aikanaan voimakkaasti keskittävää ”kovaa” kehitystä. Halusin pitää koko maan elinvoimaisena enkä halunnut ihmisiä revittävän juuriltaan – helsinkiläisenä vastustin erityisesti Helsingin kasvua, joka näyttäytyi tuolloin masentavana betonibrutalismina ja kaiken kauniin hävittämisenä. Uskoin, että vapaakauppasopimus tulisi raaistamaan kapitalismia Suomessa, enkä ollut väärässä. Silloin kannatin pehmeitä arvoja ja ajattelin sen ajan sloganin mukaan, että pieni on kaunista.
Meitä näin ajattelevia oli tuolloin paljon ja erityisen paljon heitä oli alkuaikojen vihreissä. Heidi Hautala puhui hallitusta albanisoitumisesta (vertaa hallittu rakennemuutos), Eero Paloheimo seebramallista, jossa kansantaloudessa olisi valkoisia ja mustia raitoja kuin seebralla, Mustat raidat olisivat tehokasta kansantaloutta ja valkoiset raidat tarjosivat rennompaa ja laadukkaampaa elämistä.
Itse olin kirjoittanut vuonna 1979 Yhdessä Osmo Lampisen kanssa kirjan Suomi 1980-luvulla – pehmeän kehityksen tie ‑nimisen kirjan, jossa puhuttiin inhimillisemmän kehityksen puolesta ja varoitettiin maan jakautumisesta A- ja B‑kansalaisiin. Tämä jakoa torjumaan esitettiin kansalaispalkkaa. Ajatukseni kansalaispalkasta oli silloin aika jäsentymätön. Myöhemmin kansalaispalkkaa, negatiivista tuloveroa tai perustuloa koskevat ajatukseni ovat kehittyneet suuntaan, jossa torjutaan ihmisten välisten tuottavuuserojen tuottamaa tuskaa.
(Vaikka sen itse sanonkin, tuo mainittu kirja on yllättävän hyvä, nyt kun luin sen uudestaan.) Jatka lukemista “MM1: Pieni oli kaunista”