Mistä veroja pitäisi kerätä

Vero­tus ei ole tämän kir­jan aihee­na kuin huo­no­tuot­toi­sen työn vero­kii­lan osal­ta, mut­ta sivuan kui­ten­kin vähän sitä, miten vero­ja pitäi­si kerätä.

Vero­tus pitää yhteis­kun­nan tasa­pai­noa yllä tasaa­mal­la tulo­ja. Rik­kaat mak­sa­vat vero­ja pait­si abso­luut­ti­ses­ti, myös suh­tees­sa tuloi­hin­sa enem­män kuin köy­hät; tai niin aina­kin pitäi­si olla. Täl­lä tasoi­te­taan hyvä- ja huo­no-osai­suut­ta. Meri­to­kraat­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa hyvä­osai­suus on joko lah­jak­kuut­ta, onne­kas­ta opin­toa­lan valin­taa tai perit­tyä varal­li­suut­ta. Hyvä­osai­suut­ta mita­taan tuloil­la ja aiem­min myös omaisuudella.

Suu­ria tulo­ja vero­te­taan tulo­ve­rol­la ja kulu­tuk­sen mää­rään suh­teu­te­tuil­la kulu­tus­ve­roil­la. Täs­sä on se vika, että se verot­taa pait­si hyvä­osai­suut­ta myös ahke­ruut­ta. Ahke­ruu­des­ta ran­kai­se­mi­nen on progres­sii­vi­seen vero­tuk­seen liit­ty­vä vir­he.[1]

Nos­te­taan ensin molem­mat jalat ilmaan ja ole­te­taan, että mikä tahan­sa oli­si tek­ni­ses­ti mah­dol­lis­ta. Ole­te­taan, että käy­tös­säm­me oli­si lai­te, jol­la voi­si rii­dat­to­mas­ti mita­ta hen­ki­lön kyvyk­kyy­den ja sii­tä seu­raa­van hyvä­osai­suu­den. Jopa mit­ta­suu­ree­seen liit­tyy han­ka­lia mää­rit­te­ly­ky­sy­myk­siä, mut­ta sivuut­ta­kaam­me ne irre­le­vant­tei­na. Jos täl­lai­nen lai­te oli­si mah­dol­li­nen, opti­maa­li­nen vero­tus oli­si tuo­hon hen­ki­lö­koh­tai­siin omi­nai­suuk­siin liit­ty­vä pää­ve­ro. Jol­le on pal­jon annet­tu, sil­tä voi­daan pal­jon vaa­tia ja päin­vas­toin. Jokai­nen jou­tui­si mak­sa­maan yhteis­kun­nal­le kiin­teän, hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta omi­nai­suuk­sis­ta riip­pu­van jäsen­mak­sun. Yli­me­ne­vän osan tulois­taan sai­si pitää koko­naan. Tuo pää­ve­ro voi­si olla myös nega­tii­vi­nen eli yhteis­kun­ta mak­sai­si kiin­teän sum­man kuus­sa hen­ki­löl­le, jos mit­ta­lai­te osoit­tai­si, ettei hen­ki­lö voi koh­tuu­pon­nis­tuk­sin ansai­ta elan­to­aan. Täl­lai­nen vero­tus tasai­si tehok­kaas­ti eriar­voi­suut­ta. Mar­gi­naa­li­ve­ro oli­si nol­la, mitään toi­min­taa hait­taa­vaa vero­kii­laa ei oli­si eikä ahke­ruu­des­ta sako­tet­tai­si. Har­mi vain, ettei tätä voi käy­tän­nös­sä toteut­taa, kos­ka tuol­lais­ta mit­ta­lai­tet­ta ei ole eikä tai­da tul­la­kaan. Luu­len tosin myös, että vaik­ka tämä tek­ni­nen este pois­tui­si, hen­ki­lö­koh­tais­ta pää­ve­roa ei saa­tai­si aikaan, sil­lä monen sil­mis­sä se saat­tai­si tasa­ta hyvä- ja huo­no-osai­suut­ta lii­an­kin tehok­kaas­ti. Jat­ka luke­mis­ta “Mis­tä vero­ja pitäi­si kerätä”

Ansioturva ja työmarkkinatuki

Kiis­ta ansio­si­don­nai­sen työt­tö­myys­päi­vä­ra­han ja työ­mark­ki­na­tuen välil­lä oli SATA-komi­tean työn tus­kal­li­sim­pia; saa­ko perus­tur­vaa nos­taa ilman, että nos­te­taan myös ansioturvaa.

Koko sosi­aa­li­tur­vam­me on kak­si­ja­koi­nen koos­tuen toi­saal­ta kai­kil­le pel­kän kan­sa­lai­suu­den perus­teel­la mak­set­ta­vas­ta perus­tur­vas­ta ja ansio­tur­vas­ta, joka ansai­taan työ­tä teke­mäl­lä. Ansio­tur­va on vakuu­tus tulo­jen mene­tys­tä vas­taan sai­rau­den, äitiy­den, työt­tö­myy­den tai van­huu­den varal­ta. Jos menet­tää isot tulot saa ison kor­vauk­sen ja jos menet­tää pie­net tulot saa pie­nen kor­vauk­sen aivan kuten palo­va­kuu­tus on isos­ta talos­ta suu­rem­pi kuin pie­nes­tä talosta.

Perus­tur­van ja ansio­tur­van suh­teen tekee han­ka­lak­si se, että työ­mark­ki­naos­a­puo­let, ”par­tit”, ovat kek­si­neet, että osa palk­ka­ve­rois­ta, työ­nan­ta­jien ja työn­te­ki­jöi­den sosi­aa­li­va­kuu­tus­mak­sut, ovat näi­den omaa rahaa. Niis­tä päät­tä­mi­nen ei tämän mukaan kuu­lu edus­kun­nal­le ja hal­li­tuk­sel­le, vaan niis­tä tulee sopia työ­mark­ki­na­jär­jes­tö­jen väli­sis­sä neu­vot­te­luis­sa. Perus­tur­va rahoi­te­taan ylei­sil­lä veroil­la ja ansio­tur­va par­tien hal­lin­noi­mil­la palk­ka­ve­roil­la. Jat­ka luke­mis­ta “Ansio­tur­va ja työmarkkinatuki”

Johdanto

Olen kir­joit­ta­mas­sa kir­jaa SATA-komi­tean työs­tä. Ajat­te­lin kokeil­la toi­sen­lais­ta työ­ta­paa: jul­kai­sen luon­nos­teks­te­jä blo­gil­la toi­voen nii­hin kom­ment­te­ja. Kom­men­tit käy­tän kor­vauk­set­ta hyväk­se­ni; par­haat kom­men­toi­jat ehkä saa­vat kus­tan­ta­jal­ta kir­jan muis­tok­si jos se jos­kus jul­kais­taan. Täs­sä johdantolukua.

Puhe­lin soi repun tas­kus­sa, kun puus­ku­tin tou­ko­kuun 24 päi­vä­nä 2007 kuu­mas­sa aurin­gon­pais­tees­sa pol­ku­pyö­räl­lä ylös Kar­paat­tien rin­net­tä Puo­lan ja Slo­va­kian rajal­la. Nousu oli ensim­mäi­nen vuo­ris­to­tai­pa­lee­ni mat­kal­la Hel­sin­gis­tä Nizzaan. Hakeu­duin var­joon puun alle ja vas­ta­sin. Puhe­li­nyh­teys oli sur­kea ja lii­ken­teen melu hait­ta­si kuu­lu­vuut­ta. Sosi­aa­li- ja ter­veys­mi­nis­te­ri Lii­sa Hys­sä­län val­tio­sih­tee­ri Tert­tu Savo­lai­nen kysyi suos­tu­mus­ta­ni sosi­aa­li­tur­van koko­nai­suu­dis­tus­ta val­mis­te­le­van SATA-komi­tean jäse­nek­si ja sen ”tär­keim­män jaos­ton”, perus­tur­va­jaos­ton puheen­joh­ta­jak­si. En ollut ehdo­tuk­ses­ta järin ilah­tu­nut, kos­ka jätet­tyä­ni pari kuu­kaut­ta aiem­min edus­kun­nan olin suun­ni­tel­lut aivan toi­sen­lais­ta elä­mää. Mut­ta ei tuol­lai­ses­ta voi kiel­täy­tyä­kään. Sanoin siis kyl­lä ja jat­koin koh­ti solan huip­pua. Jat­ka luke­mis­ta “Joh­dan­to”