Mistä veroja pitäisi kerätä

Vero­tus ei ole tämän kir­jan aiheena kuin huono­tuot­toisen työn veroki­ilan osalta, mut­ta sivuan kuitenkin vähän sitä, miten vero­ja pitäisi kerätä.

Vero­tus pitää yhteiskun­nan tas­apain­oa yllä tasaa­mal­la tulo­ja. Rikkaat mak­sa­vat vero­ja pait­si absolu­ut­tis­es­ti, myös suh­teessa tuloi­hin­sa enem­män kuin köy­hät; tai niin ainakin pitäisi olla. Täl­lä tasoite­taan hyvä- ja huono-osaisu­ut­ta. Mer­i­tokraat­tises­sa yhteiskun­nas­sa hyväo­saisu­us on joko lah­jakku­ut­ta, onnekas­ta opin­toalan val­in­taa tai perit­tyä var­al­lisu­ut­ta. Hyväo­saisu­ut­ta mitataan tuloil­la ja aiem­min myös omaisuudella.

Suuria tulo­ja verote­taan tuloverol­la ja kulu­tuk­sen määrään suh­teute­tu­il­la kulu­tusveroil­la. Tässä on se vika, että se verot­taa pait­si hyväo­saisu­ut­ta myös ahkeru­ut­ta. Ahkeru­ud­es­ta rankaisem­i­nen on pro­gres­si­iviseen vero­tuk­seen liit­tyvä virhe.[1]

Nos­te­taan ensin molem­mat jalat ilmaan ja olete­taan, että mikä tahansa olisi teknis­es­ti mah­dol­lista. Olete­taan, että käytössämme olisi laite, jol­la voisi riidat­tomasti mita­ta henkilön kyvykkyy­den ja siitä seu­raa­van hyväo­saisu­u­den. Jopa mit­ta­su­ureeseen liit­tyy han­kalia määrit­te­lykysymyk­siä, mut­ta sivu­ut­takaamme ne irrel­e­vant­teina. Jos täl­lainen laite olisi mah­dolli­nen, opti­maa­li­nen vero­tus olisi tuo­hon henkilöko­htaisi­in omi­naisuuk­si­in liit­tyvä päävero. Jolle on paljon annet­tu, siltä voidaan paljon vaa­tia ja päin­vas­toin. Jokainen jou­tu­isi mak­samaan yhteiskun­nalle kiin­teän, henkilöko­htai­sista omi­naisuuk­sista riip­pu­van jäsen­mak­sun. Ylimenevän osan tulois­taan saisi pitää kokon­aan. Tuo päävero voisi olla myös negati­ivi­nen eli yhteiskun­ta mak­saisi kiin­teän sum­man kuus­sa henkilölle, jos mit­ta­laite osoit­taisi, ettei henkilö voi kohtu­upon­nis­tuksin ansai­ta elan­toaan. Täl­lainen vero­tus tasaisi tehokkaasti eri­ar­voisu­ut­ta. Mar­gin­aaliv­ero olisi nol­la, mitään toim­intaa hait­taavaa veroki­ilaa ei olisi eikä ahkeru­ud­es­ta sakotet­taisi. Har­mi vain, ettei tätä voi käytän­nössä toteut­taa, kos­ka tuol­laista mit­ta­laitet­ta ei ole eikä tai­da tul­lakaan. Luulen tosin myös, että vaik­ka tämä tekni­nen este pois­tu­isi, henkilöko­htaista pääveroa ei saataisi aikaan, sil­lä mon­en silmis­sä se saat­taisi tasa­ta hyvä- ja huono-osaisu­ut­ta liiankin tehokkaasti. Jat­ka lukemista “Mis­tä vero­ja pitäisi kerätä”

Ansioturva ja työmarkkinatuki

Kiista ansiosi­don­naisen työt­tömyyspäivära­han ja työ­markki­nat­uen välil­lä oli SATA-komitean työn tuskallisimpia; saako perus­tur­vaa nos­taa ilman, että nos­te­taan myös ansioturvaa.

Koko sosi­aal­i­tur­vamme on kak­si­jakoinen koost­uen toisaal­ta kaikille pelkän kansalaisu­u­den perus­teel­la mak­set­tavas­ta perus­tur­vas­ta ja ansio­tur­vas­ta, joka ansaitaan työtä tekemäl­lä. Ansio­tur­va on vaku­u­tus tulo­jen mene­tys­tä vas­taan sairau­den, äitiy­den, työt­tömyy­den tai van­hu­u­den var­al­ta. Jos menet­tää isot tulot saa ison kor­vauk­sen ja jos menet­tää pienet tulot saa pienen kor­vauk­sen aivan kuten palo­vaku­u­tus on isos­ta talosta suurem­pi kuin pien­estä talosta.

Perus­tur­van ja ansio­tur­van suh­teen tekee han­kalak­si se, että työ­markki­naos­a­puo­let, ”par­tit”, ovat keksi­neet, että osa palkkaveroista, työ­nan­ta­jien ja työn­tek­i­jöi­den sosi­aali­vaku­u­tus­mak­sut, ovat näi­den omaa rahaa. Niistä päät­tämi­nen ei tämän mukaan kuu­lu eduskun­nalle ja hal­li­tuk­selle, vaan niistä tulee sopia työ­markki­na­jär­jestö­jen väli­sis­sä neu­vot­teluis­sa. Perus­tur­va rahoite­taan yleisil­lä veroil­la ja ansio­tur­va par­tien hallinnoimil­la palkkaveroil­la. Jat­ka lukemista “Ansio­tur­va ja työmarkkinatuki”

Johdanto

Olen kir­joit­ta­mas­sa kir­jaa SATA-komitean työstä. Ajat­telin kokeil­la toisen­laista työ­ta­paa: julkaisen luon­nos­tek­ste­jä blogilla toivoen niihin kom­ment­te­ja. Kom­men­tit käytän kor­vauk­set­ta hyväk­seni; parhaat kom­men­toi­jat ehkä saa­vat kus­tan­ta­jal­ta kir­jan muis­tok­si jos se joskus julka­istaan. Tässä johdantolukua.

Puhe­lin soi repun taskus­sa, kun puuskutin toukoku­un 24 päivänä 2007 kuumas­sa auringonpais­teessa polkupyöräl­lä ylös Karpaat­tien rin­net­tä Puolan ja Slo­va­kian rajal­la. Nousu oli ensim­mäi­nen vuoris­to­taipaleeni matkalla Helsingistä Niz­za­an. Hakeuduin var­joon puun alle ja vas­tasin. Puhe­liny­hteys oli surkea ja liiken­teen melu hait­tasi kuu­lu­vu­ut­ta. Sosi­aali- ja ter­veysmin­is­teri Liisa Hyssälän val­tiosi­h­teeri Tert­tu Savolainen kysyi suos­tu­mus­tani sosi­aal­i­tur­van kokon­aisu­ud­is­tus­ta valmis­tel­e­van SATA-komitean jäsenek­si ja sen ”tärkeim­män jaos­ton”, perus­tur­va­jaos­ton puheen­jo­hta­jak­si. En ollut ehdo­tuk­ses­ta järin ilah­tunut, kos­ka jätet­tyäni pari kuukaut­ta aiem­min eduskun­nan olin suun­nitel­lut aivan toisen­laista elämää. Mut­ta ei tuol­lais­es­ta voi kieltäy­tyäkään. Sanoin siis kyl­lä ja jatkoin kohti solan huip­pua. Jat­ka lukemista “Johdan­to”