Koulukirjat ovat hyvä esimerkki lähes kertakustannustuotteesta. Yhden kirjan painaminen maksaa noin euron, mutta kirjan hinta on jotain aivan muuta. Mitään loistobisnestä oppikirjojen tekeminen ei kuitenkaan ole, sillä siihen kuluu kirjoittajalta helposti työaikaa vuosi tai enemmänkin. Tekijä saa korvauksensa kirjan hinnassa.
Kirjan hinnan pitäisi olla sen marginaalihinta — siis noin euro — ja kiinteät kustannukset pitäisi peittää jotenkin muuten. Kiinteiden kustannusten perimisestä kirjan hinnassa koituu monen moista harmia.
Koulut säästävät menoissaan kierrättämällä kirjoja tai antamalla oppimateriaalin käyttöön vain digitaalisena luettavaksi kännykällä tai tietokoneella. Tämä heikentää oppimistuloksia. Vaikka käytettäisiin paperista kirjaa, se on kierrätetty ja siinä on edellisen käyttäjän alleviivauksia ja muita merkintöjä tai jopa sivuja puuttuu.
Keväällä oppikirjat kerätään pois annettavaksi seuraavalle. Kuitenkin kirjahyllyssä on todella arvokas oppikirja, jonka on kerran lukenut, koska siitä voi aina tarkistaa asioita – juuri siksi, että on kirjan aikanaan lukenut. Minulla on kirjahyllyssäni 1970-luvun kansantaloustieteen oppikirjoja.
Kansantaloudellisesti kirjojen kierrättämisessä ei ole mitään järkeä. Yhden kirjan painaminen maksaa suunnilleen yhtä paljon kuin yhden iltapäivälehden painaminen, eikä niitäkään kierrätetä.
Koulut ja kirjojen tekijät käyvät keskenään peliä siitä, kuka maksaa kirjojen tekemiseen liittyvät kiinteät kulut ja paljonko siitä maksetaan. Kustantamojen vastaus oppikirjojen kierrättämiseen on muuttaa niiden sisältöä joka vuosi vähän ja painaa kirjaan tehtäviä, joiden vastauksen oppilaan pitäisi kirjoittaa kirjaan.
Tere Sammallahti jopa esitti, että kirjoja ei käytettäisi lainkaan, vaan opettajat tekisivät oman työnsä ohessa oppimateriaalit itse.
Säännöt oppikirjojen kiinteiden kustannusten peittämisestä ovat kerrassaan hölmöjä. Oppikirjan tekijät ovat oikeutettuja korvaukseen, mutta korvaus pitäisi maksaa sen perusteella, minkä kirjan mukaan koulussa opetetaan eikä painettujen kirjojen hinnoissa. Jokaisen koulun olisi ilmoitettava käytettävä oppikirja, josta maksettaisiin henkilöluvun mukaan. Koulu olisi tämän jälkeen oikeutettu ostamaan painettuja kirjoja oppilailleen sillä noin yhden euron hinnalla tai vaikka ilmaiseksi. Oppimateriaalien tekijät saisivat korvauksen työstään ja koululaisilla olisi kirjat.
Koulukirjojen kohdalla kertakustannustuotteen ongelma on kansantalouden tasolla pieni, mutta sen merkitys oppimiseen on suuri.
Kirjan painaminen maksaa enemmän kuin euron. Tavanomaisen parin sadan sivun oppikirjan painokulu Euroopassa normaalien ympäristönormien mukaisesti tehtynä kansineen ja sitomisineen lienee lähempänä 5 euroa kuin 1 euroa. Lisäksi logistiikka maksaa, eli se että on juuri oikeaan aikaan oikea määrä juuri oikeita kirjoja juuri oikeassa paikassa. Eikä yhtään ylimääräistä, koska fyysisen tavaran varastointikin maksaa yllättävän paljon.
Muuten olen samaa mieltä. Tosin pidän kirjojen kierrätystä ympäristösyistä ihan hyvänä asiana. Säästyy vähän metsiäkin.
Olen tarkistanut tämän hinnan muuta vuosi sitten. Ei niitä tietysti Suomessa tuolla hinnalla paineta, mutta Baltion maissa. Ja huom! Tuo euron hinta on siis rajahinta isomman ja pienemmän painoksen välillä. Miksi kirjan pitäisi olla sidottu?
Sana sidonta oli ehkä väärä, mutta tarkoitin sellaista reunastaan liimattua kirjan näköistä kirjaa. Jossa on värikuvat, kannet ja sivuissa laadukas valkoinen ohut paperi.
Mustavalkoisia kirjoja huonolle paperille saa tehtyä selvästi halvemmalla, etenkin jos tyytyy niiteillä nidottuun, vihkon näköiseen lopputulokseen. Mutta ei nykyiset koululaiset tai opiskelijat mustavalkoista kirjaa toivo, vaan haluavat laadukkaat värit, mukavan tuntuisen, mutta ohuen repeämättömän paperin (jottei vie paljoa tilaa) ja tarkkojen värien terävän painotyön, jos on fyysinen kirja.
Laadukkaits oppikirjoja ei Euroopassa teetetä eurolla per parinsadan sivun oppikirja, vaikka sisällön saisi tekijänoikeuksien osalta kirjan tekijä ilmaiseksi. Pokkareita kyllä painaa siihen hintaan, mutta niissä on pieni sivukoko, halpa paperi ja mustavalkoinen paino. Ne ovat eri tuote. Joskus menneisyydessä tehtiin harjoitustyökirjoja mustavalkoisina halvalle paperille säästösyistä, mutta varsinaiset oppikirjat tehdään yleensä laadukkaammin.
Varmaan pitää olla sidottu, jotta kestää käyttää monella oppilaalla.
Jos koulun pitää valita nidotusta 25 euron kirjasta ja sidotusta 29 euron kirjasta niin toki valitsee sidotun, jos kokemus on että nidottu kestää yhden-kahden oppilaan ja sidottu 5–10 oppilaan käytön.
Jos vaihtoehoisesti maksettaisiin kiinteät ja painokulut erikseen, niin eiköhän kaikki koulut päätyisi helposti 1€/kpl niteeseen jokaiselle omaksi vs 5€/kpl sidottuun joka kierrätetään sijaan.
Itse pidän kierrätyksestä, mutta oppikirjojen kierrätys vain siksi, että oppilaiden pitää sitten jäljentää tehtävät vihkoonsa kirjan sijaan ei kyllä ihan hirveästi paperia säästä.
Miksi tätä asiaa ei ole saatu ratkaistua järkevästi, vaikka järkevä ratkaisu on olemassa eikä vaikuta kovin monimutkaiseltakaan? Eli mitä ovat ne prosessit tai mekanismit, jotka saavat menemään tällaiset asiat pieleen? Kuinka niitä saisi parannettua?
Ei ole olemassa tahoa, joka maksaisi ja teettäisi kirjojen laatimisen. Paitsi kustantajat, joiden liiketoimintamallina on saada kirjoittamiseen kulutetut rahat takaisin myymällä kirjoja.
Noin se pitäisi hoitaa. Tuohan on klassinen ”two-part tariff” suoraan taloustieteen oppikirjasta. Eivätkö kunnat voi kilpailuttaa tuollaisilla ehdoilla?
Joitain vuosia sittenhän oli Vapaa matikka ‑kirjasarjaprojekti. jossa joukko vapaaehtoisia kirjoitti lukion matematiikkaan sopivan kirjasarjan vapaasti jaettavaksi (http://avoimetoppimateriaalit.fi/vapaa-matikka/). Projekti kai kuoli sitten vapaaehtoisten innostuksen lopahtamiseen. Tiedä sitten miten pienellä rahalla tuossa projektissa olisi saatu pidettyä liekki yllä — tuskin kovinkaan paljoa olisi tarvittu.
Idea oli hyvä, ja trittskin on ollut hyvä, mutta pitäisi olla ammattitaittaja ja kuvittaja myös mukana, jotta olisi saavuttanut laajemman yleisön. Kirja, jossa ei ole esimerkiksi yhtään kuvituskuvaa, sopii joillekkin neuroepätyypillisille, mutta ei saavuta helposti laajemman yleisön suosiota. Sisältö oli ihan asiaa, mutta ulkoasu ei ollut kilpailukykyinen. Sivujen vaihtojakin oli pedagogisesti epätarkoituksenmukaisissa kohdissa (esim. otsikko oli jossain edellisellä sivulla ja teksti seuraavalla, sen sijaan että olisi taitettu kokonaisuudet samalle sivulle tai samalle aukeamalle).
Värityksen vähyyteen saattoi vaikuttaa se, että kirjoista oli koitettu mahdollisimman halvalla mustavalkoisena painettavissa olevia, mutta kuvituskuvien puute on aika iso puute toisen asteen oppikirjojen joukossa.
Avoinen kirjojen käyttöönoton laajuutta voi olla vaikeuttanut myös jatkuvuus. Eli se, että ei ole kaikkien kurssien materiaaleja kuitenkaan, jolloin osa kursseista joka tapauksessa pitäisi toteuttaa muilla kirjoilla.
Opetusmateriaalin voisi hyvin jakaa ilmaiseksi, etenkin jos se olisi sähköisessä muodossa. Entä jos palkattaisiin muutama opettaja nimenomaan tuottamaan opetusmateriaalia, joka olisi kaikkien vapaasti käytettävissä? Myös oppikirjojen sisältö voisi olla siellä. Kunta voisi tarvittaessa tilata edullisesta kirjapainosta X tuhatta painettua kirjaa.
Jos materiaali olisi vapaasti muokattavissa ja jaettavissa, avoimen lähdekoodin ohjelmistojen tapaan, opetusmateriaalin tekemistä voisi joukkoistaa. Nykyiseen suomalaiseen opettajan eetokseen tuntuu kuitenkin kuuluvan se, että jokainen väkertää omat materiaalinsa, joita ei jaeta muille.
Kannatan tätä ajastusta. Joskus aloin toteuttamaankin sellaista palvelua, että koulujen oppimateriaali olisi wiki tyylisessä vapaasti käytettävässä muodossa josta voisi tehdä eri versioita halutessaan ja korjata kaikille hyödyksi. Materiaali olisi tietysti siinä muodossa, että siitä voisi painaa kirjoja.
Joillekin opettajille voisi sitten välillä antaa vaikka välivuoden jotta päivittävät oman kirjansa tai kirjoittavat uudet versiot suureksi osaksi uudestaan. Tämä voisi tehdä vaikka jokunen koulu yhdessä, voisivat sitten yhdessä myös tilata painetut tuotteet ja hyödyn saisivat kaikki.
Tähän ongelmaan on yksinkertainen ratkaisu: valtiollinen, kouluhallituksen alaisuudessa toimiva oppikirjakustantamo.
Luettaisiin siis yhä Väisälän algebraa.
Pieni kilpailu oppikirjamateriaaleissa pitäisi sen virkeämpänä.
Onkohan jokin syy, miksi Helsinki ei olisi riittävän iso toimija kilpailuttamaan haluamallaan tavalla tämän hankinnan?
Mikä pakko on uusia joka vuosi kaikki koulukirjat? Meillä oli ala-asteella yli kymmenen vuotta vanhat musiikinkirjat, ja ne palvelivat ihan hyvin.
Nimimerkki Milleniaalille kommenttina että musiikin oppikirjojen uusiminen vuosittain on monessa mielessä haaskausta koska sisältö ei ole muuttunut paljonkaan.. Haaste on historian ja yhteiskuntaopin kirjoissa ja joissain määrin myös maantiedon kirjoissa kun tieto vanhenee hyvin nopeasti. Muistan että omassa peruskoulun ala-asteella oli 1990-luvulla maantiedon kirjat jossa luki Neuvostoliitto, Tšekkoslovakia ja Jugoslavia . Yläasteella oli taas uusi valtio syntynyt jonka nimi oli Serbia ja Montenegro sekä Kosovo. Itse en osta yhtään maantieteen kirjaa jossa on tietoja eri maailman maista koska ne vanhenevat 10 vuodessa. Olen siirtynyt tässä kohtaa Wikipediaan . Muuta tietokirjallisuutta luen perinteisesti.
Näin on maantieteen ja historian osalta, mutta myös biologiassa ja fysiikassa keksitään uutta jota vanhoissa kirjoissa ei lue.
Tämän luulisi olevan aika helposti hoidettu. Riittävä määrä kuntia tekee yhteisen tarjouspyynnön tuollaisilla ehdoilla, muutaman kierroksen jälkeen todennäköisesti ollaan ko. mallissa kun markkinat heräävät ja vaikkapa tuollaiset Vapaa matikka tyyliset projektit heräävät osallistumaan omilla tarjouksillaan.
Pahin ryöstö ovat sähköiset oppikirjat, joista otetaan vuosittainen lisenssimaksu, päivittyi materiaali tai ei. Ei maksua, kirjaa ei enää voi käyttää. Avoin oppikirjallisuus nyt!
Oppikirjojen ansiosta on mm siinä, että sisältö ja teksti rajattu, valittu ja yksinkertaistettukin oppilaan ikätason mukaisesti. Siksi en oikein usko “vapaaehtoistoiminnan” kantavan kovin pitkälle. Oppikirjankin tekeminen on ammattityötä.
Valtion tms. kustantamo voisi olla ratkaisu osittain ja sellainenhan meillä olikin — Kunnallispaino — joka ajettiin alas 80-luvulla.
90-luvulla Valtion painatuskeskus muuttui Editaksi, joka kustansi lukion ja ammatillisen koulutuksen materiaaleja. Ja 2023 perustettiin Edita Oppiminen joka kustansi myös alakoulun oppikirjoja. Ja sitten koko valtiollinen oppikirjakustannus lopetettiin 2025 ja myytiin kaupallisille toimijoille.
Halukkuutta oppikirjojen kustantamiseen valtion toimesta ei ole ollut johtuen käsittääkseni suurimmaksi osaksi ideologisista syistä. (Varsinkin yhtäkkinen lopetus!)
Ajatus, että koulu maksaisi käyttöoikeudesta vuosittain ja saisi sitten myös painetun materiaalin mitättömillä kustannuksilla voisi toimia. Halpenisiko vuoden käyttöoikeus verrattuna nykyiseen oppikirjan hintaan, luultavasti. Käyttöoikeuden voisi toki hinnoitella vaikka kolmeksi vuodeksi, jolloin kustantajan riski pienenisi ja hinta putoaisi. Koulut eivät kuitenkaan saa ostaa materiaaleja kuin yhden budjettivuoden rahalla, mutta se olisi kunnan sisäisin käytännön hoidettavissa: sidotaanhan nytkin seuraavien vuosien budjettivaroja mm. tietokoneiden leasing-sopimuksilla.
Kustantajat joutuvat jo nyt hinnoittemaan kirjojen hintaan sen, että niitä kierrätetään. Käyttöoikeushinnoitelu poistaisi hinnoitelun kiinnittämisen painettuun kirjaan. Koulu voisi halutessaan kierrättää tai uusia vuosittain halvan kirjan.
Entä käyttöoikeuden valvonta? Kai sekin olisi järjestettävissä, onhan koulun toiminta hyvinkin avointa ja kontrolloituakin tarvittaessa.
Nehän oppimäärät ovat jo suurissa globaaleissa pilvessä olevissa tekoälyissä. Suuret tekoälyt osaavat kaiken sen mitä tarvitaan. Siksi koulukirjat ovat lähinnä jäänne jossa vielä jonkin aikaa roikutaan.
Kyllä siitä tiedosta on hyötyä myös omassa päässä eikä jonnekin pilveen sullottuna. Muutenhan riittäisi vanhassa järjestelmässäkin, että on oppikirjat, ei niitä lukea tarvitse, koska jos jotain tarvitsee, niin sieltähän sen voi katsoa.
Ilman tiedon sisäistämistä ei osaa kysyä oikeita asioita.