Kertakustannustuotteet tai tuotteet, joiden kustannuksista pääosa on kiinteitä, haastavat markkinamekanismin, sillä optimaalista ratkaisua niiden hinnoitteluun ei ole. Oikea hintahan olisi nolla, mutta sillä niitä ei taas kannattaisi myydä mitään, paitsi yhteiskunnan maksamana ja mainosrahoitteisena.
Periaatteessa yritys voi myydä kertakustannustuotteita joko vähän kalliilla tai paljon halvalla. Missä on voitonmaksimointipiste, riippuu kysyntä käyrän oletetusta muodosta. Oletetusta – sillä yritys ei yleensä voi ennalta tietää käyrän muotoa. Yleisen edun kannalta olisi parempi, jos yritys valitsisi myydä paljon halvalla. Valinta myydä vähän kalliilla tuottaisi suuren hyvinvointitappion.
Oheisessa kuvassa on esimerkkihyödykkeen kysyntäkäyrä. Jos hinta on korkea, myynti on pientä ja jos hinta on matala, myynti on suurta. Kuvaan piirretyn suorakulmion pinta-ala (hinta x määrä) kuvaa yrityksen saamaa kokonaistuloa. Voittoa maksimoivan yrityksen pitäisi asettaa hinta tasolle, joka maksimoi suorakulmion koon. Ellei tuotetta ole suojattu patentilla, aivan vapaasti se ei voi hintaa asettaa, koska kovin korkea hinta houkuttelisi apajalle muita yrityksiä.
Jos hinta on korkea, potentiaalista kysyntää rajautuu paljon pois. Suorakulmion oikealle puolelle rajautuva pinta-ala vastaan hyvinvointitappiota, joka syntyy, että kysyntä jää tyydyttämättä, vaikka tuotannon rajakustannus on nolla. Toisaalta osa kuluttajista olisi valmis maksamaan enemmänkin. Suorakulmiomme yläpuolelle rajautuva alue vastaa heidän saamaansa kuluttajan ylijäämää. Jos hinta olisi nolla, kokonaishyöty maksimoituisi, mutta yritykselle se olisi mahdoton tilanne.
Luettelen seuraavassa erilaisia tapoja vastata ongelmaan.
Yleisradio.
Radio- ja tv-ohjelmat ovat esimerkki kertakustannustuotteesta, sillä mitään kuluja ohjelman tuottajalle ei koidu siitä, että joku kuuntelee tai katselee lähetystä. Yksi vaihtoehto on, että valtio rahoittaa koko toiminnan eikä ohjelmien seuraamisesta peritä maksua. Tämä on yleisradiotoiminnan idea. Tosin maksua perittiin aikanaan radion omistamisesta. Television katsomiseen tarvittiin televisiolupa ja sen tueksi tarvittiin lupatarkastajia, mutta maksu ei silloinkaan perustunut siihen, montako tuntia ohjelmia seurattiin. Television omistajan ei kannattanut edes yrittää väittää, että hän katsoo vain maikkarin ohjelmia.
Yleisradiotoimintaan oli myös muita syitä. Aikanaan ennen ULA-taajuuksia radiotaajuuksia oli niin vähän, ettei niitä voitu jakaa kaikille halukkaille.
Haluttiin myös kontrolloida radioon ja televisioon liittyvää valtaa. Tämän takia MTV3:n oikeutta lähettää uutisia vastustettiin pitkään. Tämä ei vieläkään ole mikään tuulesta temmattu argumentti. Entä jos Venäjä rahoittaisi Suomeen TV-kanavan uutisineen? Se ei ehkä ole niinkään iso riski kuin amerikkalaisten digijättien tiedotusvalta.
Majakka
Oma lukunsa ovat majakan kaltaiset Julkishyödykkeet, jotka ovat kustannusrakenteeltaan kertakustannushyödykkeitä mutta joiden hyväksi käyttöä ei voi myöskään estää. Se, että minä otan suunnan majakasta ei estä ketään muuta sitä tekemästä, mutta eipä majakan omistaja voi myöskään estää minua näkemästä majakkaa. Nämä julkishyödykkeet jäävät väkisin veronmaksajien kustannettaviksi – mahdollisesti käyttäjille kohdennetulla verolla kuten väylämaksuilla.
Niputtaminen
Televisio-ohjelmia, kirjoja ja musiikkia kannattaa myydä niputtamalla suuri määrä niitä yhteen sen sijaan, että myisi niistä vain yhtä kerrallaan. Kanavapaketin ei kannata myydä vain Formulakisoja, vaikka osa katsojista maksaisikin niistä paljon. Jos kaupan päälle saa hiihtoa ja lätkää, maksaa vähän enemmän.
Otetaan esimerkki: Suunnilleen samankokoiset ryhmät A B ja C arvostavat Formulakisoja, lätkää ja hiihtoa niin että maksaisivat niistä tässä järjestyksessä
A 30,5, ja 5 rahaa
B 5,30 ja 5 rahaa
C 5,5 ja 30 rahaa.
Asettamalla kunkin paketin hinnaksi 30 rahaa saa myydyksi kutakin ohjelmaa vain yhdelle ryhmälle . Saadakseen myydyksi kaikille kolmelle ryhmälle pitäisi kunkin ohjelman hinta laskea 5 rahaan. Kannattaisi siis myydä kutakin ohjelmaa vain yhdelle ryhmälle. Niputtamalla ohjelmat yhdeksi paketiksi, voi paketin myydä 40 rahalla.
Tästä syystä kaupalliset televisioyhtiöt siirtyivätkin nopeasti myymään laajoja ohjelmapaketteja yksittäisten ohjelmien sijasta.
Niputtamisesta on kyse myös siinä, että Spotify myy laajaa pääsyä kaikkeen musiikkiin ja Storytel ja Bookbeat äänikirjoja käytännössä rajattomasti. Samalla nämä yhtiöt ovat hankkineet tahollaan määräävän markkina-aseman ja voivat hinnoitella musiikin ja kirjat tekijöille haluamallaan tavalla eli halvoiksi. Musiikintekijät ja kirjailijat ovat käärmeissään. En sinänsä ole varma, että kirjailijat tai musiikintuottajat kokonaisuutena kärsivät näistä sovelluksista, mutta tulot jakautuvat kirjailijoiden ja musiikintekijöiden kesken aiempaa epätasaisemmin. Yhdestä teoksesta maksetaan selvästi vähemmän kuin ennen, mutta musiikin ja äänikirjojen kuuntelu on lisääntynyt valtavasti.
Hintadifferointi
Paremmin yritys pystyy muuttamaan tuotteesta koituvan hyödyn rahaksi myymällä sitä eri hinnalla eri kuluttajille. Tämä voidaan tehdä myymällä tuotetta eri brändeillä tai tekemällä tuotteesta tahallaan heikennetty malli, jota myydään halvemmalla. Tämä jälkimmäinen on hyvin tavallista kameroissa, kännyköissä ja tietokoneissa. Sama läppäri vähän isommalla muistilla maksaa paljon enemmän, vaikka se lisämuisti ei maksa juuri mitään.
Se että kameran ohjelmasta hyvän version lisäksi huono versio, tuottaa lisää tosiasiassa kuluja, sillä ohjelmista monistaminen ei maksa mitään.
Mainosrahoitteisuus
Hyvin tavallista on rahoittaa koko tuote mainoksilla. Näin toimii moni kaupallinen televisio mutta myös esimerkiksi google. Koska mainoksista maksetaan sitä enemmän mitä suurempi on yleisö, tuotteen marginaalikustannus muodostuukin negatiiviseksi. Se taas tuottaa paineen yrityskoon kasvamiseen yhä suuremmaksi, kunnes yritys on monopoliasemassa. Siitä tulee taas uusi ongelma.
On filosofinen kysymys, onko kuluttajan pakottamien katsomaan mainoksia hinta. Spotify näyttää tarjoavan kuuntelua ilmaiseksi jos hyväksyy mainokset ja maksullisena, jos ei hyväksy.
Näppäriä keksintöjä, mutta yksi puuttuu
Kertakustannustuotteet haastavat käsityksen markkinamekanismin optimaalisuudesta. Näppärät yritykset keksivät lukuisia tapoja päästä lähemmäs optimia sekä itsensä että kuluttajien kannalta. Luetteloa voisi jatkaa pidempäänkin. Nämä eivät poista hyvinvointitappioita, mutta pienentävät niitä niin paljon, että järjestelmän legitimiteetti säilyy.
Aina tämä ei kuitenkaan onnistu. Pahin esimerkki ovat koulukirjat, joista kirjoita seuraavan postauksen. Se ei ole taloudellisesti suuren suuri, mutta sen vaikutus oppimiseen on iso.
Loppuhuomautuksena toteaisin kuitenkin, että teoria tasapainosta marginaalikustannusten mukaisilla hinnoilla sinänsä pätee. Jos ei tulisi jatkuvasti uusia tuotteita eikä olisi immateriaalioikeuksia, kilpailu veisi kohti marginaalikustannusten mukaisia hintoja ja kaikki voitot katoaisivat. Pätee siis sanonta kehity tai kuole.
Käppyrässä on “Hinta” molempien akselien nimenä, oletan että alemman tulisi olla “Määrä”.
Aiheen vierestä, kun välillä ihmetellään miksi tuottavuuden kasvu ei näy palkoissa ja syytetään ilkeää kapitalistia, kannattaisi ymmärtää markkinamekanismia sen verran, että tuottavuuden kasvu päätyy toimivilla markkinoilla yleensä asiakkaalle. Lyhytaikaisesti patentit yms. voivat rajoittaa tätä.
Kertakustannustuotteisiin sitten liittyy myös verkostoeffekti ja luonnolliset monopolit, mutta ne lienevät eri tarina. Olennaistahan on tuo, että yhden lisäasiakkaan kustannus on liki nolla. Pelit ovat tässä yksi esimerkkialue, jos pelaaja pelaa omalla koneellansa, pelaamisen kustannus on latauksen tiedonsiirron verran ja sitten pitää keksiä saadaanko tuottoa mainoksilla, lisäominaisuuksilla vai myymällä rahvaanomaisesti itse peli. E‑kirja jäljittelee vielä perinteistä kirjaa, mutta saatamme jatkossa nähdä kirjoissakin mainoksia (kuten paperikirjoissakin on välillä ollut) tai tuotesijoittelua, muun printtimedia tapaan.
Kuvaajassa kummankin akselin nimenä on hinta. X‑akselin nimen pitäisi ilmeisesti olla myynti.
Kanavapakettihinnoittelun taustaan voi liittyä hiukan tuokin, mutta kyse on ennenkaikkea elinkaaritulon optimoinnista. Halutaan saada asiakkaat jäämään vuosiksi maksamaan palvelusta. Se käy helpommin paketilla, kun kynnys sen irtisanomiseen on korkeampi kuin vaikka pelkän formulatarjonnan.
Asiaan on kuitenkin toinenkin olennainen syy. Jos pankit eivät perisi niin korkeita maksuja tilisiirroista, voisi ohjelmia myydä vaikka 20 sentillä per kerta niin, että maksu veloitetaan aina erikseen. Mutta jos pankki perii joka tilisiirrosta 10–40 senttiä, se on taloudellisesti kannattamatonta, kun ohjelman katselutulot menisivät silloin pankkimaksuihin. Paketoimalla kertamaksu nousee ja pankkien provision osuus jää suhteessa selvästi pienemmäksi.
Transaktiokulut on joskus tosi isoja. Traficom nosti vuoden 2026 alusta auton väliaikaisen liikennekäytöstä poiston netissö tehtävän ilmoituksen maksun 7 euroon. Kuulemma kyse on omakustannushinnasta. Se kulu muodostuu erityisesti nettipankkiin kirjautumisista, eli vahvasta tunnistautumisesta. Muilta osin kyse on vain rasti ruutuun ‑ilmoituksesta. Traficomilla täytyy olla todella tehoton sisäinen toiminta ja todella huonohintaiset sopimukset pankkien kanssa, jos sellaisen yksinkertaisen ilmoituksen vastaanotto ja tiedon säilöntä maksaa oikeasti omakustannuksena 7 euroa per ilmoitus.
Hintadifferointi, kuten hienosti ilmaiset, on se juttu. Esimerkkikaaviostasikin näkee, että kokonaistulon pinta-alan saa helposti kaksinkertaiseksi, jos osaa toimia monenlaisten hintojen kanssa.
Hinnoittelu voi olla sikäli negatiivistakin, että Google tarjoaa palvelunsa ilmaiseksi, ja vaikka ilman mainoksia, mutta myy sitten käyttäjän tietoja vastaavasti eteenpäin, tai hyödyntää suurta dataansa toisaalla, kuten tiedämme. Näkyvä hinta on nykyään todella vain yksi osa markkinakuviota.
Kertakustannus hyödykkeestä, jonka marginaalihinta todellakin on optimaalinen (nolla tai negatiivinen) löytyy markkinoilta. Tuuli- ja aurinkosähkö tuodaan sähköpörssiin tosiaan nollahinnalla markkinoille, kuten raaka-ainepörsseissä on tapana hinta asettuu korkeimman läpi menneen hinnan mukaan.
“teoria tasapainosta marginaalikustannusten mukaisilla hinnoilla sinänsä pätee”
Teoria pätee erityisen hyvin esim Helsingin keskustan vuokramarkkinoilla, senkun valikoi haluamansa vuokra-asunnon yhtiövastikkeen hinnalla…
Siis teoria saataa päteä joissain tapauksissa mutta aika rohkea yleistys.
Suurimmassa osassa Suomea (pinta-alalla mitattuna) voit saada vuokra-asunnon suunnilleen yhtiövastikkeen hinnalla. Ei päde keskusta-asumiseen, koska sen tarjonta on rajallista.
Kertakustannustuotteiden (tai oikeastaan, hieman kapeammin, julkishyödykkeiden) rahoitukseen on taloustieteessä kehitetty erilaisia mekanismeja, joita toistaiseksi ei tietääkseni ole laajassa mittakaavassa kokeiltu. Päällimäisenä mieleen tulevia esimerkkejä on Tabarrokin “Dominant assurance contract” (vapaasti luettava versio: https://mason.gmu.edu/~atabarro/PrivateProvision.pdf) ja Buterin & Weylin mekanismi (https://arxiv.org/pdf/1809.06421). Molemmat ovat tavallaan joukkorahoitusmekanismeja, joiden säännöt on laadittu niin, että peliteorian perusteella hyödyke tulee aina tuotetuksi, mikäli kuluttajat katsovat sen tarpeeksi arvokkaaksi.
Suosittelen jokaista kertakustannustuotteiden (tai julkishyödykkeiden) rahoituksesta kiinnostunutta perehtymään näihin ja laajemminkin koko tutkimusalaan. Varoituksena tosin molemmat artikkelit ovat matemaattisesti jonkin verran raskaita, mutta ideasta varmaan pääsee kiinni lukemalla vain ei-matemaattisen johdannon.
Näiden asioiden tutkiminen vaikuttaisi jostain syystä olevan taloustieteissä vähän niche-asiaa, minkä voi päätellä vaikka molempien linkkaamieni artikkelien melko pienestä viittausmäärästä. Molemmat artikkelit ovat kuitenkin alan tunnettujen nimien kirjoittamia, joten mistään höyrypäiden jutuista ei ole kysymys.
Minun ymmärtääkseni julkishyödyke on majakan kaltainen hyödyke, jonka käytöstä ei voi laskuttaa. Kertakustannushyödykkeitä ovat vaikkapa musiikkitaltioinnit, joiden jakaminen ei maksaisi mitään (rajakustannus nolla) mutta jonka käytöstä voi laskuttaa.
Rajanveto on häilyvä. Musiikkitaltioinnista voidaan laskuttaa vain, koska on varta vasten luotu järjestelmä, jolla taltioinnin vapaa levitys on estetty, eli tekijänoikeuslait ja eri levitysalustojen tekniset estot. Olet ehkä oikeassa, että musiikkitaltiointi ei (enää) ole täysin julkishyödyke, mutta vain koska asia on päätetty niin. Jos ilmainen levitys olisi edelleen täysin sallittua, ei kukaan maksaisi Spotifysta — ainakaan kovin paljoa. Tilanne olisi analoginen sen kanssa, että majakan hyödyntäjille lähetettäisiin radiolla viestiä, jossa pyydettäisiin maksamaan palvelusta, mutta käytännössä maksamattomuuteen ei voisi puuttua mitenkään.
Pari-kolmekymmentä vuotta sitten, kun nopeat nettiyhteydet ja tiedostojenjakaminen tuli uutena ilmiönä, tiedostojen jakamista rajoittavia lakeja ei ollut ja esimerkiksi musiikkitiedostojen levittäminen ilmaiseksi oli nuorison keskuudessa arkipäiväistä. Sitten tätä alettiin rajoittamaan lainsäädännön toimesta. Vastareaktiona rajoituksille syntyi piraattiliike ja eri piraattipuolueet, jotka eivät koskaan oikein saaneet kantaansa suureen suosioon (ehkä ihan syystäkin), ja jotka ovat nyt jo jääneet vähän historiaan. Ne olivat kuitenkin minun nähdäkseni jossain määrin saman asian äärellä kuin sinä nyt.
Spotifystä voidaan maksaa myös käyttömukavuuden vuoksi.
Ja toisaalta seikka, että jokin ei nauti tekijänoikeussuojaa, ei tarkoita, että se vain maagisesti ilmestyy jonnekin verkkoon. Kaikki maailmassa ennen vuotta 1963 julkaistut äänitteet, joihin sisältyvän musiikin säveltäjät ja mahdolliset sanoittajat ovat kuolleet ennen vuotta 1956, ovat EU-maissa (ja suuressa osassa muuta maailmaa, Yhdysvaltoja lukuun ottamatta) tällä hetkellä vapaita. Silti niistä on verkossa vain pieni vähemmistö. Toisaalta osa niistä on suoratoistopalveluissa, koska kuka tahansa voi panna ne sinne ja ohjata tulovirran itselleen. Niiden sinne panemisellakin on kuitenkin vaihtoehtoiskustannus, joten ne eivät ilmesty sinne itsestään, ellei joku arvioi niiden sinne panemisen tuottavan tätä vaihtoehtoiskustannusta enemmän.
Kyllä kärsivät. Suomessa tuskin kukaan muusikko pystyy elättämään itsensä suoratoistokorvauksilla. Aivan suurimmat hititkin tuottavat tyyliin muutamia tuhansia euroja.
En tiedä muusikoista, mutta kirjailijoiden osalta asia on monimutkaisempi. Nämä äänikirjojen levityskanavat ainakin väittävät, että kustantamoille koituvat tulot ovat nousseet heidän ansiostaan. Pitävätkä kustantamot rahat itselllään vai saavatko kirjailijaykin jotain riippuu kustannussopimuksista. Syystä jota en tiedä, äänikirjamarkkinat näyttävät suosivan niitä kirjailijoita, jotka muutenkin myyvät eniten, eli kirjailijoiden väliset tuloerot kasvavat.
Minä kuuntelen vuosittain kirjoja kymmenen kertaa enemmän kuin aikanaan luin kaupasta ostettuja kirjoja, joten vaikka korvaus olisi kirjaa kohden pudonnut viidesosaan, maksan kuitenkin kaksi kertaa enemmän.
Ongelmana on, että äänikirjayhtiöitä on vain kaksi mutta kustantamoja Suomessakin kymmninä, joten neuvottelu on vähän epätasapuolista. Kannattaisin kustantamojen kartellia neuvottelutilanteen tasapuolistamiseksi.
Sillehän ei kai voi mitään, että suositut kirjailijat ovat suosittuja — kirjan formaatista riippumatta. Mutta mutu-vaikutelmani on, että miesten kirjoittamat romaanit ovat printattuna suositumpia ja menestyvien naiskirjailijoiden kaikkineen eli ääni- ja e‑kirjat mukaanlukien. Joten sukupuoleten välinen tasa-arvo on parantunut. (Tämä ei kuitenkaan ole tutkittua tietoa.)
Juttelin viime keväänä erään noin 25 vuotta julkaisseen kirjailijan kanssa. Hän on yksi niistä harvoista, jotka tulevat toimeen kirjailijana ilman muita ammatteja.
Hän sanoi, että ne kirjailijat joilla on laaja katalogi, hyötyvät ääni- ja e‑kirjoista, koska vanhempiakin kirjoja myydään yhä. Myydään koska ne ovat saatavilla. Printattuina vanhemmista kirjoista ei Suomessa juurikaan oteta uusia painoksia, toisin kuin anglosaksisessa maailmassa. Joten äänikirjat ja e‑kirjat sentään pitävät vanhempaakin kirjallisuutta hengissä (ja tietysti kirjastot).
Uransa alussa olevalla kirjailijalla ei ole aikaisemmin ilmestyneiden kirjojen katalogia edes sähköisessä muodossa, joten hänen kannaltaan ääni- ja e‑kirjat saattavat olla huonompi juttu.
Bisnesmiehet väittävät kaikenlaista. Kirjailijat itse sanovat että heidän tulonsa ovat pienentyneet, ja varmaan he ovat parhaiten kärryillä siitä, paljonko tilille kolahtaa rahaa?
Äänikirjalevittäjät ovat puolustautuneet sillä että _pitkässä juoksussa_ äänikirjan tuotto saa painetun kirjan kiinni, mutta samaa väitti Spotify myös musiikin suhteen, eikä se osoittautunut kovin paikkansa pitäväksi.
“Tämän takia MTV3:n oikeutta lähettää uutisia vastustettiin pitkään. Tämä ei vieläkään ole mikään tuulesta temmattu argumentti. Entä jos Venäjä rahoittaisi Suomeen TV-kanavan uutisineen? ”
Ja Ano Turtiainen lukisi siellä uutisia 🙂
No sellainen kanava ei saisi toimilupaa. Kaapelissa ei toimilupaa tarvita, mutta sopimus kaapelioperaattorin kanssa pitää olla, eikä yksikään operaattori tuollaista kanavaa ottaisi — varsinkin kun EU on blokannut jopa venäläiset satelliittikanavat.
Aikoinaan MTV:n uutisia vastustivat eniten itänaapurin ihannoijat. Nykyään niitä pidetään niin tärkeinä että MTV sai jopa uutistukea. Ilmeisesti ei saa enää.
Niitä vastustivat sanomalehdet aivan poliittisen kentän laidasta laitaan. Sellaisesta banaalin epäpoliittisesta syystä, että ne pelkäsivät omien mainostulojensa menetystä MTV:lle.
Koska tämän muistamista ei ole mahdollista käyttää identiteettipoliittisena lyömäaseena, harvoilla vain on motivaatio muistaa se.
Asiasta eivät päättäneet sanomalehdet vaan Ylen poliittisesti valittu hallintoneuvosto. Siellä vasemmisto vastusti, porvarit kannattivat MTV:n uutisia, paitsi RKP:n Jutta Zilliacus joka vasemmiston kanssa pitkään esti asian etenemisen. Satavuotishaastattelusssaan Zilliacus sanoo kannattaneensa MTV:n uutisia, mutta kyllä hän alunperin vastusti niitä.
Uutiset eivät olleet MTV:lle niinkään taloudellisesti kannattavia, vaan pikemminkin olemassaolon kysymys. Vielä 70-luvulla SDP vaati koko MTV:n lopettamista ja uutisilla MTV pyrki vakiinnuttamaan asemansa.
Alustatalous on murtamassa musiikki, elokuva ja kirjallisuus teollisuuden aloja ennen kaikkea laadun näkökulmasta. Ajattelisin, että laatu ja monimuotoisuus syntyy perinteisesti markkinoilla. Alustatalous tuntuisi tekevän eniten muutosta digitalisoitavissa olevan sisällön markkinoissa. Kyydit, majoitus ja ravintolat eivät kärsi vaan monipuolistuvat, kun sisältömarkkinassa käy päinvastoin.
> Pahin esimerkki ovat koulukirjat
Ongelma on järjestelmässä, joka jakaa valtion tuen firmoille, kun se pitäisi antaa loppukäyttäjälle, joka sitten käyttää rahan. Jos loppukäyttäjä onnistuu hankkimaan tuotteen jostain halvemmalla, hänelle syntyy siitä rahallista voittoa, mutta valtiolle ei siitä synny tappiota. Kirjoihin käytettävä rahamäärä vain jakaantuu eri tavalla markkinoille, eli loppupelissä tuotannon työntekijöille.
Pitää ymmärtää, että monopolioikeudet ja viranomaispäätökset (esimerkiksi siitä mikä kirja on pakollinen) ovat luonteeltaan yritystukia ja hyvin usein varsin merkittävissä määrin.
Esimerkiksi terveydenhoitojärjestelmä on huippuesimerkki siitä rahan käytön järjettömyydestä, mitä tapahtuu, kun kansalaisen vaiva yritetään hoitaa siten että järjestelmälle annetaan hoitoraha, ei hoitoa tarvitsevalle kansalaiselle.
Lähimenneisyydessä kohtasin esimerkin kuulonhuollosta, joka lakisääteisesti on kansalaiselle ilmainen, mutta jossa järjestelmä vain paisuu paisumistaan, koska kaikki raha suunnataan sinne: Saadakseen «ilmaisen» kuulolaitteen henkilön piti käydä erikoislääkärillä (150 euroa + kela-taksit 200); tunnin kuulotutkimuksessa keskussairaalassa (tunti sairaalatyötä toimitiloineen ja toimistokuluineen + kela-taksit 200 euroa); kuulolaitteen sovituksessa (samainen tunti sairaalatyötä toimitiloineen ja toimistokuluineen + kela-taksit 200 euroa); vielä tarkistuskäynti kuulohuoltajalla (samainen tunti sairaalatyötä toimitiloineen ja toimistokuluineen + kela-taksit 200 euroa); tämän päälle vielä «ilmainen» kuulolaite (arvelisin, että 500 euroa ei riitä).
Asia tuli mieleen, kun huomasin kaupassa kiinalaisen kuulolaitteen, «sanitas hörapparat lidl», hinta 10 euroa kappale, alv 25%. Sama ratkaisu ei tietenkään sovi kaikille, mutta väitän kuitenkin, että säästöjä syntyisi, jos kuuloa valittavalle annettaisiin satanen kouraan ja sanottaisiin: «Hae laite Lidlistä. Jos ei tunnu sopivalta, niin tule vastaanotolle. Samalla tietenkin palautat kuitin mukaan laitteen ostohinnan ja satasen erotuksen.»
Jokaisella järjestelmällä on taipumus kasvaa ja laajentua niin kauan kuin sinne syötetään lisää rahaa. Laajentuminen ja kasvu on ihmiselle niin sisäänrakennettu ominaisuus, että näemme jopa universumin laajenevan jatkuvasti!