Amerikkalaispuolalainen Anne Applebaum esittää kirjassaan Demokratian iltahämärä yhden syyn oikeistopopulismin nousulle. Kolmannes ihmisistä on hänen mukaansa auktoriteettikaipuisia. Olen kirjoittanut kirjasta arvostelun blogillani toukokuussa 2023: Anne Applebaum: demokratian iltahämärä.
Lainaan tuosta blogikirjoituksesta tähän pätkän:
”He kaipaavat vahvaa johtajaa ja ennen kaikkea inhoavat maailman monimutkaisuutta. Tämä ei tarkoita, että he olisivat liian tyhmiä käsittelemään monimutkaisia asioita, vaan he eivät vain pidä siitä, että eivät voi uskoa yksinkertaisiin totuuksiin. He uskovat esimerkiksi, että on vain kaksi selvärajaista sukupuolta, koska he haluavat niin olevan.”
Minun on todella vaikea samastua tähän joukkoon, koska en usko auktoriteetteihin lainkaan ja koska olen luonteeltani tutkija, joka kyseenalaistaa kaiken, myös omat ajatukseni.
Nyt seuraa oma hypoteesini, jota en pysty todentamaan. Miksi evoluutio on tuottanut tällaisen ihmistyypin tai miksi se ei ole karsiutunut haitallisena piirteenä pois? Eihän yhteiskunta, joka koostuu ennakkoluuloisista, taaksepäin katsovista ja auktoriteettiuskoisista ihmisistä voi mitenkään menestyä kilpailussa yhteiskuntien kanssa, jotka kehittyvät eteenpäin?
Koska ihminen on yhteiskuntia muodostava eläin, ei ole yhtä optimaalista ihmistyyppiä. Yhteiskunnat ovat vahvempia, jos on erilaisia ihmisiä erilaisia tehtäviin. Tämän sanominen ei synnyttäisi mitään vastalauseita maissa, joissa on kastilaitos. Eihän yhteiskunta koostukaan pelkästään auktoriteettikaipuisista.
Mihin siis yhteiskunta on tarvinnut auktoriteettikaipuisia ihmisiä? Ainakin sotilaiksi, mutta kyllä auktoriteettiuskoiset ovat tarpeellisia kaikkialla, missä tarvitaan käskyjä mukisematta noudattavia.
Tutkijoiksi heistä ei luonnollisesti olisi, koska tutkijan on kyseenalaistettava kaikki ja etsittävä uutta.
Auktoriteettikaipuiset tekevät yhteiskunnasta vahvemman, kunhan heitä ei ole niin paljon, että he pystyvät pysäyttämään kehityksen.
Nyt maailma menee lujaa eteenpäin ja vanhat totuudet romuttuvat. Se ahdistaa ja raivostuttaa auktoriteettikaipuisia.
Nämä henkisesti konservatiiviset ihmiset ovat hyvää riistaa kansalliskonservatiiveille.
Toisaalta oikeistopopulismi vetoaa muita poliittisia suuntauksia enemmän tietynlaisiin vastarannankiiskiin, jotka nimenomaan kyseenalaistavat monia auktoriteetteja; esimerkiksi asiantuntijoita jotka ovat käytännössä yksimielisiä ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta tai rokotteiden hyödyllisyydestä.
Mitä en ikinä ole huomannut ainakaan äänekkäiden populistien parissa on tietynlainen nöyryys, “intellectual humility”. Oman mutun asettaminen asiantuntijoiden näkemysten yläpuolelle on eräänlaista narsismia. Salaliittohörhöt asettuvatkin usein muiden yläpuolelle kutsumalla muita tyypillisesti esimerkiksi “lampaiksi”. En nyt muista yksityiskohtia, mutta tämänkaltaisia yhteyksiä on havaittu kun on tutkittu personaallisuuspiirteiden yhteyksiä uskomuksiin.
Ei auktoriteettikaipuiset pääsevät hengestään joissakin historian käänteissä ja se suosii auktoriteettiuskollisia geenejä.
Kuinkahan Pohjois-Koreassa tänä päivänä? Venäjä ollut tuossa myllyssä sitten Tsingiskaanin
Autoritaarisuutta on tutkinut ainakin Karen Stenner, hänellä on mm. klassinen paperi “Three kinds of conservatism”. Applebaumia en ole lukenut, mutta voi hyvin olla että hänen käsityksensä konservatiivisuudesta ovat peräisin Stenneriltä.
Autoritaarisuuden ydin ei taida olla autoritaarisen johtajan kaipuu sinänsä, vaan herkkyys signaaleille omaa yhteisöä uhkaavista sisäisistä ja ulkoisista vaaroista, ja ehkä toisaalta taipumus reagoida näihin vaaroihin järjestyksen kaipuulla ja lopulta etsimällä voimakkaita tahoja jotka voisivat ylläpitää järjestystä. (Jos täällä sattuu olemaan joku oikea asiantuntija, saa korjata. Olen vain psykologi.)
Jos em. spekulaatio tai psykologinen konstruktio pitää paikkansa, autoritaarisuus on toinen pää variaatiota joka on ollut ihan adaptiivista pienyhteisöissä. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän taipuvaisia autoritaarisuuteen kun tilanne on riittävän paha.
Yleisemmin, evoluutio ei ole kehittänyt ihmisiä nyky-yhteiskuntiin vaan pienyhteisöihin; ihmettely mahd. biologisten piirteiden epäoptimaalisista ilmenemistä nyky-yhteiskunnissa on siten turhaa.
Hieman särähtää korvaan lainaamasi kappaleen loppu: “He uskovat esimerkiksi, että on vain kaksi selvärajaista sukupuolta, koska he haluavat niin olevan.” Olisiko mahdollista että biologisesti tosiaan on kaksi selvärajaista sukupuolta, ja “konservatiivi” on itse asiassa oikeassa jos hän huomauttaa tästä asiasta? (Psykologiasta tai identiteeteistä voidaan keskustella; vaikka niissä on kaikenlaista vaihtelua mm. maskuliinisuus-feminiinisyys‑, sub-dom- ja himon kohde ‑skaaloilla, pakko sinunkin tilastotieteilijänä on myöntää että kaksi moodia jakaumassa on mies-nainen ‑dimension suhteen. Testosteronin konsentraatiot ovat samoin bimodaalisia.)
Blogissa ei käsitelty Yhdysvaltain vaaleja, vaikka ne ovat varmaan olleet nyt motivaationa. Sanon saman tien, koska olen täällä harvoin kommentoimassa: juuri noin ne äänet menetettiin. Ainakin osin.
Olen lukenut ja kuunnellut tuntikausia analyysejä vaalituloksesta ja sen syistä, pääosin demokraattien piiristä ja jonkinlaisilta keskilinjan kannattajilta jotka eivät Trumpia äänestäneet. Tärkein lähde on NYT, joka ei ole ainakaan mikään kansalliskonservatiivien äänitorvi. Melkein kaikissa on sama teema: inflaatio, laiton maahanmuutto jne. olivat tärkeitä tai tärkeimpiä, mutta demokraatit ovat mokanneet viestintästrategiallaan, tai jotkut sanovat identiteettipolitiikallaan, imagonsa perusteellisesti. Maltilliset henkilöt on usein demonisoitu ja ajettu pois, kun juuri heidän äänensä ratkaisee. (Samaa tapahtuu myös Suomessa, vihreissä.) Näissä vaaleissa Trumpin kannatus lisääntyi edellisiin verrattuna suhteellisesti sitä enemmän mitä demografisesti haavoittuvammaksi ajateltu ihmisryhmä on kyseessä (latinot, ei-valkoiset, nuoret, naiset).
Soininvaara luo mielikuvaa, että auktoriteetin kaipuu liittyisi jotenkin erityisen voimakkaasti oikeistopopulismiin. Nähdäkseni samaa taipumusta esiintyy poliittisen kartan muissakin osissa. Jos mietimme vihervasemmiston reaktiota USA:n vaalitulokseen, niin kyllähän sitä vahvasti leimaa ajatus siitä, että pitäisi olla joku demokratiaa suurempi voima, joka estäisi demokratiaa tekemästä vääriä päätöksiä.
Tai kuten JSi kirjoitti:
“Autoritaarisuuden ydin ei taida olla autoritaarisen johtajan kaipuu sinänsä, vaan herkkyys signaaleille omaa yhteisöä uhkaavista sisäisistä ja ulkoisista vaaroista, ja ehkä toisaalta taipumus reagoida näihin vaaroihin järjestyksen kaipuulla ja lopulta etsimällä voimakkaita tahoja jotka voisivat ylläpitää järjestystä.”
Eivätkö ihmisoikeus- ja ilmastosopimukset niihin liittyvine kansainvälisine toimijoineen ole ihan samalla tavalla voimakkaita tahoja, joiden toivotaan ylläpitävän järjestystä?
Juuri näin. Parhaiten Trumpia äänestäneitä sitoutumattomia ennusti ovensuukyselyissä vastaus väittämään “Kamala on kiinnostuneempi kulttuurisista asioista kuten transgender kuin keskiluokan auttamisesta”.
Jos puolueet eivät pääse eroon identiteettipolitiikastaan varsinkin marginaalisten asioiden kuten trans ympärillä on vaalitappioiden putki melko loputon. Ei kukaan jaksa kuunnella kun insektionaalifeministi saarnaa ylemmyydentuntoisesti siitä kuinka naisia ei saa kutsua naisiksi vaan “menstruoiksi” tai “munasarjat omaaviksi henkilöiksi” koska kaikki muu on “transfoobista”. Transihmiset ovat ihmisiä ja heille kuuluu ihmisoikeudet siinä missä muillekin mutta transaktivismi ja hysteria meni älyttömyyksiin. Yliopistoista on erottettu moninkertaisesti professoreita tämän transfobia yms. identiteettipoliittisen ajojahdin takia kuin McCarthyismin aikana.
Ja ei, äärivasemmiston identiteettipolitiikka hulluus ei ollut vain marginaalia, se oli yksi syy miksi laittomalle maahanmuutolle ei vuosiin voitu tehdä mitään koska se olisi rasismia jne jne jne. Ja nyt sitten jännityksellä odotellaan minkä luokan katastrofi tästä tulee.
Kamala osoitti kampanjassaan lupaavia merkkejä jättää tuo hulluus taakse mutta ei tehnyt sitä riittävän vakuuttavasti ja Trumpin kamppanja pääsi lyömään Kamalan 2019 teemoilla kovaa (“she is for they/them, trump is for you”.)
Putinilaisella propagandalla saadaan väsytettyä kansa. Lauotaan hulluuksia ja Ristiriitaisuuksia ja jaaritellaan niin että kukaan ei jaksa seurata politiikkaa
Ei äänestâ ja ajattelee että auktoriteetti hoitaa ja ymmärtää. Tätä paskansuoltoa käyttää myǒs Trumppi. . Että ei pieni ihminen ymmärrä mitään politiikasta. Pappaputin hoitakoon ja Moskova kun ne tietâä parhaiten. Jos ei voi kaapata koko mediaa ja sensuroida niin ainakin ostetaan oma media
Soininvaara kirjoitti:
“Tutkijoiksi heistä ei luonnollisesti olisi, koska tutkijan on kyseenalaistettava kaikki ja etsittävä uutta.”
Olen täysin eri mieltä. Moni hyvä tutkija nimenomaan on auktoriteettiuskoisia. Ei auktoriteettiusko estä tutkijuutta. Auktoriteettiusko tässä tapauksessa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tunnetun auktoriteetin uskotaan olevan todennäköisemmin oikeassa kuin jonkun keskimääräisen rivitutkijan, saati maallikon. Kukaan tutkija ei ehdi tarkistaa joka väitettä, vaan joutuu nojaamaan siihen, että joidenkin lähteiden uskoo pitävän paikkansa todennäköisemmin kuin toisten — vaikka itse ei kykenisi ja ehtisi asiaa tarkistamaan joka väitteen osalta. Yliopistoissa rehtorin sana on laki. Sen kanssa saa olla eri mieltä, mutta yliopiston sisäisiä linjauksia täytyy silti totella. Jos kyseenalaistaa auktoriteetit kokonaan, on vaikea työskennellä ainakaan pitkään missään tutkimusorganisaatiossa, jossa on paljon muitakin töissä.
Tutkijan pitää osata myös kyseenalaistaa, mutta ei tarvitse osata kyseenalaistaa kaikkea, vaan kerrallaan rajattu määrä asioita.
Väitän, että ensimmäiseenkään tieteelliseen lehteen ei saa välttämättä edes tutkijana artikkelia läpi, ellei ole kohtuullisen auktoriteettiuskoinen ja tee asioita kunkin lehden perinnön mukaan niin, että lähdeviitteet ja kirjoitustavat ovat juuri kyseisen julkaisufoorumin linjausten mukaisia, ja lähdeviitteiden joukosta pitää yleensä vieläpä löytyä alan keskeisten auktoriteettien kirjoituksia… tutkijoilla on ihan hirveästi vanhoja perinteitä, joita odotetaan noudettavan. Tieteellisistä lehdistä selvä pääosa on esimerkiksi yhä mustavalkoisia, kun siihen aikoinaan paperiprintin aikana totuttiin vuosisatojen varrella hintasyistä, ja perinnettä on ollut hidas muuttaa edes monien sähköisten tutkimuslehtien osalta, vaikka värikuvitetut julkaisut tulivat markkinoille jo sata vuotta sitten.
Start up ‑skenestä löytyy suhteessa selvästi enemmän auktoriteettejä kunnioittamattomia oman tiensä kulkijoita kuin tutkijoiden joukosta.
Uskoisin tämän olevan pääpiirteissään totta. Mutta tutkija voi myös jakaa ajattelunsa eri lokeroihin niin täydellisesti, että auktoriteettiusko ei lainkaan pääse haittaamaan innovointia.
Esimerkki omalta tutkimusalaltani. Gottlob Frege (1848–1925) oli saksalainen filosofi ja matemaatikko, jonka johdolla formaali logiikka otti suurimmat uudet edistysaskeleensa sitten 2200 vuotta aiemmin vaikuttaneen Aristoteleen. Fregen mullistavan uudenlainen työ pisti koko käsityksen logiikan luonteesta suureksi osaksi uusiksi, ja se logiikka jota nykyään yliopistoissa tutkitaan ja opetetaan rakentuu olennaiselta osaltaan hänen tulostensa päälle.
Kuitenkin saman Fregen poliittinen ajattelu oli samaan aikaan vainoharhaisen äärikonservatiivista, kansalliskiihkoista, auktoriteettiuskoista ja militaristista, mukana keskeisesti mm. sakea antisemitistinen salaliittoteoretisointi. Mutta jos lukee hänen tutkimusjulkaisujaan, tätä on mahdotonta päätellä yhtään mistään.
Tutkija ilman kykyä kyseenalaistaa ei omasta mielestäni ole tutkija lainkaan, vaan jotain muuta — jonkinlainen tieteellisen hissimusiikin tuottaja. Toki replikaatiotutkimuksia tarvitaan, mutta ainoastaan niitä tehtailemalla heikkoa on tieteellisen tiedon edistys. Äärikonservatiiveilla on aina edessään mahdoton kysymys siitä, missä oli se piste jolloin “kaikki oli paremmin”. Taisi nimittäin jo silloinkin olla porukkaa, jotka argumentoivat tismalleen samalla tavalla. “Nykynuoriso” on ainakin ollut pilalla jo vuodesta 2000eaa Sumerilaisten savitaulukirjoituksen perusteella;).
Jos kyseenalaistaa jatkuvasti kaikkea, lähtien havaitsemamme todellisuuden perimmäisestä olemassaolosta, menee aika hankalaksi arkinen taaperrus. Jossain määrin kannattanee siis olla konservatiivi. Sen sijaan linjausten, lakien tai tiedelehtien ohjeistuksen noudattamisella lienee varsin vähän tekemistä auktoriteettikaipuun kanssa. Itse asiassa, juurikin auktoriteetteja kaipaavat ihmiset ovat eniten valmiita sääntöpohjaisen yhteiskuntajärjestyksen rikkomiseen, kun Suuri Johtaja heitä moiseen käskee. Valittujen ryhmään kuulumisen paine on monella vahvempi kuin tarve sääntöjen noudattamiseen. Kyse ei siis ole niinkään perinteisestä konservatismista, vaan sosiaalipsykologisesta ilmiöstä.
Aivojen rakenne on yksilötasolla keskeinen tekijä: etenkin pelkoreaktion aktivoituminen heikentää rationaalisen ajattelun kykyä. Yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ja pelottaviin ongelmiin vähentävät ahdistusta, eli palkitsevat jo perustasolla. Lisäksi ajattelu ja kyseenalaistaminen on rasittavaa, energiaa vievää touhua — evoluutiopsykologisen näkemyksen mukaan yksi syy auktoriteettiuskon säilymiselle on se, että näin säästyy kaloreita miekanheilutteluun. Toisaalta sekopäiset päätökset johtavat myös usein huonoon lopputulokseen, jossa kalorietu häviää.
Auktoriteettikaipuu kuten lähes kaikki muutkin persoonallisuuden piirteet on monitekijäinen ilmiö, johon liittyy sekä geneettisiä että kasvatuksellisia tekijöitä ja näiden interaktiota — unohtamatta laajemman kulttuuriympäristön eli yhteiskuntajärjestelmän vaikutusta. Sekä tilannetekijöitä: kriiseissä porukka ryhmittyy auktoriteettien taakse. Tämä mahdollistaa toimintakyvyn mutta huonon gurun ollessa vallassa heikosti käy kuitenkin.
Yhteisten asioiden hoitaminen ei saisi olla arpapeliä eikä oman lauman siltarumpuilua. Ehkäpä tekoälyn lisääntyvä käyttö tuo identiteettipolitiikalle kaivattua vastapainoa. Sitä odotellessa kannattaa lukea vaikkapa Anna Kontulan kirja Kadonneen järjen metsästys.
“Sen sijaan linjausten, lakien tai tiedelehtien ohjeistuksen noudattamisella lienee varsin vähän tekemistä auktoriteettikaipuun kanssa.”
En osaa sitä sanoa, mutta havaintonani on, että ne, jotka ovat auktoriteettivastaisimpia, eivät tapaa pärjätä tutkijoina. Se vaatii tietynlaista alistumista traditioille, että toimii ensin tutkijanuran alussa jonkun ohjauksessa ja saa sellaisten formaatin mukaisia tekstejä edes tuotettua. Tieteellinen menetelmä prosessina karsii keskimäärin auktoriteettivastaisimmat ulos, vähintäänkin välillisesti.
Keskimääräisesti kaikkein auktoriteettivastaisimmat yksilöt ovat sellaisia, jotka peruskoulun jälkeen haluavat tehdä jotain muuta kuin mennä auktoriteetteihin kuitenkin jollain tavoin perustuviin oppilaitoksiin jatko-opintoihin.
Armeijoihin liittyvät tutkimukset kertovat paljon myös auktoriteettiuskosta. Armeijoissa etenkin ylemmiksi johtajiksi yleensä pyritään valikoimaan yksilöitä, jotka ovat sekä auktoriteettejä kunnioittavia ja lojaaleja (armeija, jossa on sisäinen ylempiä päätöksiä noudattamaton oppositio ei sotatilanteessa toimi), myös kykeneviä nopeaan itsenäiseen päätöksentekoon ja kriittiseen ajatteluun ja kriittiseen palautteen antoon. Johtajiksi armeijoissa eri puolilla maailmaa valitaan erityisesti sellaisia, joilla näitä ominaisuuksia yhdistyy samassa yksilössä. Lentäjien valinta on vähän samanlaista: Ei valita sellaisia, jotka eivät noudata ylempien auktoriteettien antamia määräyksiä, koska sääntöjä noudattamattomat lentäjät voisivat olla vaarallisia, ja pitää toisaalta olla nopea tietopohjainen päätöksentekokyky.
Tunnettu historioitsija Yuval Noah Harari pohtii kirjassaan “Homo deus, Huomisen lyhyt historia” mitä tapahtuu kun vanhat myytit yhdistetään uusiin, jumalankaltaisiin teknologioihin kuten tekoälyyn ja geenitekniikkaan?
Homo Deus tarjoaa kurkistuksen 2000-lukua muovaaviin unelmiin ja painajaisiin. Hararille tyypilliseen tapaan teos nivoo yhteen luonnontieteitä, historiaa, filosofiaa ja monia muita tieteenaloja.
Mitä tapahtuu demokratialle, kun Google ja Facebook tuntevat poliittiset näkemyksemme paremmin kuin me itse? Entä miten käy hyvinvointiyhteiskunnan, kun teknologian kehittyminen ajaa osan ihmisistä työmarkkinoiden ulkopuolelle ja tekee heistä tarpeettomia? Miten voimme suojella ihmiskuntaa ja planeettaamme oman lajimme tuhovoimalta?
Kirjassaan Harari kertoo, että aikaisemmin ihmiskuntaa riivasivat sodat, nälkä ja taudit. Näille ihminen haki turvaa ja lohtua jumalilta.
Noihin jumaliin olivat suorassa yhteydessä poppamiehet, jotka ilmoittivat kuinka ihmisen pitää toimia, jotta jumalat eivät suuttuisi ja aiheuttaisi kaikenlaisia hirveyksiä. Jos poppamiehen määräyksiä noudatti, pääsi kuolemansa jälkeen paratiisiin.
Nyt maailmansotia ei enää ole, on vain alueellisia konflikteja, eikä suuria nälänhätiä, kun maailman ruuan tuotanto on kasvanut riittävästi, ja tautiepidemiat voidaan estää uusilla lääkkeillä.
Tässä tilanteessa ihminen ei tarvitsekaan jumalia vaan voi itse ruveta sellaiseksi, syntyy ”Homo deus” ja hän haluaa päästä paratiisiin JO NYT.
Homo deus haluaa elää ikuisesti käyttäen hyväkseen uutta geenitekniikkaa, lääkitystä. tekoälyä, jne. Ensimmäinen tavoite on elää 500-vuotiaaksi. Tämän eteen huippulaboratoriot tekevät jo nyt paljon töitä ja filosofit viritellevät uusia ideoita…
Tiede-lehdessä oli ikävää. Jo koulussa kiusaajat on sosiaalisesti suositumpia kuin muut. Arveltiin mm. että monen kannattaa lyöttäytyä kaveriksi(faniksi), ettei löydä itseään kiusattujen joukosta. Ja siksi uhrit jää usein yksin. Ja kiusaamisen kitkentä vaikeaa. Monista kiusaajista tulee sitten aikuisena johtajia, auktoriteetteja. Jotain synnynnäistä, evolutiivista perimää tässä voisi olla.
Voisko tätä extrapoloida myös puolueisiin? Jos et republikaani ole Trumpisti, niin… out!(Ja häntä pilkataan, syrjitään, siksi Trump sai puolueen vangikseen).
Ihmiset suhtautuvat auktoriteetteihin todellakin hyvin eri tavoilla, mutta oleellisempaa on se kuitenkin minkälainen ihmiskäsitys heillä on ja minkälaiset arvot heitä ohjaavat.
Kovasti vaikuttaa siltä etteivät kaikki länsimaissa halua jakaa edes universaaleja arvoja eivätkä vaikkapa EU:n sisällä
EU:n arvoja. Suurin osa jakaa, mutta eivät kaikki.
Siksi kiinnostaisikin tietää mitkä ovat ne vastaavat arvot
jotka vaikkapa oikeistopopulistit ja äärioikeisto jakavat ja kuinka he määrittelevät oman ihmiskästyksensä. Heidän ymmärtämisensä olisi silloin varmasti helpompaa ja myös keskustelu hedelmällisempää jos he kykenisivät kertomaan itse selkeästi mitkä heidän arvonsa ovat ja millaiseen ihmiskäsitykseen se perustuu. Nyt heidän arvonsa näkyvät enemmänkin muiden arvoista uhriutumisena.
Mitkä ovatkaan vaikka persujen arvot ja jakavatko he myös universaalit arvot. Entä EU:n arvot?
Mitä tarkoitat tässä universaaleilla arvoilla?
Ymmärtäisin, että määritelmällisesti arvot, joita kaikki eivät jaa, eivät ole universaaleja.
Täydennän vielä tuota aiempaa kommenttiani:
Ajatus siitä, että omat arvot ovat niin erinomaisia, että kaikkien muiden tulisi ne jakaa, ei ole kovin hyvä lähtökohta arvokeskustelulle. Jos kaikki ajattelisivat niin, on aika selvää, että yhteisymmärrykseen ei voida päästä.
demokratia, ihmisarvo, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja vapaus ymmärretään maailmanlaajuisiksi tai ainakin länsimaisiksi arvoiksi vaikka niitä eivät kaikki jaakaan. Mutta oleellisinta ei olekaan se mitä universaalit arvot ovat, vaan mitkä ovat oikeistopopulistien ja äärioikeiston arvot.
Itse olen miettinyt, että yksi syy oikeistopopulismin nousulle on oikeistopopulismin nousun aiheuttama päätöksenteon halvaantuminen, ja sille taas on syynä juuri paljon pelkkiä oikeistopopulisteja laajempi kaipuu auktoriteeteille.
Eli toisin sanoen, koska hallintomuodot länsimaissa ovat pitkälti perua yksinvaltaisilta hallitsijoilta, myös monipuoluedemokratiassa pyritään vahvoihin laajoilla valtaoikeuksilla varustettuihin hallituksiin. Tämä vaatii jonkinlaisen ehdottoman enemmistön saavuttamisen, eli joko yhden puolueen jolla on yli 50% kannatus, tai sitten vahvan usean puolueen koalition.
Oikeistopopulismin nousu on tehnyt vahvojen hallitusten muodostamisesta aikaisempaa vaikeampaa, kun oikeistopopulistit ovat monesta eri syystä olleeet kelvottomia yhteistyökumppaneiksi. Jos aikaisemmin vallasta kilpaili kaksi ryhmittymää joilla molemmilla oli noin 50 % kannatus, nyt ryhmittymät ovat kutistuneet 40 % kannatuksen ryhmiksi samalla kun oikeistopopulistit ovat keränneet sen n. 20 % äänisaaliin.
Lopputuloksena on ollut sisäisten oppositioiden halvaannuttamia hallituskoalitioita, joiden totaalinen kyvyttömyys edistää jopa laajaa hallitus-oppositio rajat ylittävää kannatusta omaavia asioita on johtanut vain aikaisempaa suurempaan tyytymättömyyteen ja populistien kannatuksen kasvuun.
Itse näkisin mieluiten ratkaisuksi tähän ongelmaan huomattavasti nykyistä joustavamman ja parlamentaarisemman hallinnon, jossa ei edes yritettäisi nimetä yhtä vahvaa pääministeriä jonka pöydän kautta kaikki esitykset kulkevat, vaan hyväksyisimme että yhteiskunnassa on paljon sellaisia asioita, joissa pääministeri väistämättä edustaa joskus jopa hyvin pientä vähemmistöä, ja joita pitäisi pystyä edistämään pääministeristä huolimatta. Tällainen joustavan hallinnon malli jossa enemmistöt etsittäisiin kullekin asiakokokonaisuudelle erikseen (eikä yhdelle kaikenkattavalle hallitusohjelmalle neljäksi vuodeksi kerrallaan) mahdollistaisi myös oikeistopopulistien ottamisen mukaan päätöksentekoon niiltä osin kun heidän huolensa ovat enemmistön kanssa yhtenevät, ilman että natseille tarvitsee luovuttaa koko valtiollisen väkivaltakoneiston avaimia.
Nuoruudessani hoettiin Suomen olevan tasa-arvon mallimaa. Se oli varmaan vilpitön käsitys itsestämme. Se, ettei oman käsityksensä mukaan ole auktoriteettiuskoinen, voi sinänsä olla henkilön ihan vakaa käsitys itsestään. Onko kysymys edes mielekäs? Jos vaikka ympäristöviranomainen hankkii asiantuntijalausunnon kokeneelta tieteenharjoittajalta, eihän lausunnon johtopäätöksiä lähtökohtaisesti kyseenalaisteta, ellei erityistä syytä ilmene.
Ennustan että auktoriteetin kaipuu ja autoritäärisyys osoittautuvat tulevaisuudessa väärin ymmärretyiksi käsitteiksi.
Ei näe mitään syytä uskoa että autoritäärisyys olisi sellainen mörkö mikä siitä on populaariliberaalissa ja ‑vasemmistolaisessa narratiivissa tehty. En myöskään usko aivojen tietävän, minkälaista autoritääristä järjestystä kohti ne konvergoituvat. Auktoriteetit vaihtelevat ennustevoimaisista abstraktiosta vahvoihin johtajiin, ja jopa jumalankuviin. Mitä yksinkertaisempi auktoriteetti, sitä suurempi vaara että se tuottaa huonoja ennusteita ympäristöstä, ts heikentää mahdollisuuksia pärjätä evolutiivisessa kilpailussa.
Liian simppelin auktoriteetin vaara tajuttiin jo Vanhan Testamentin aikoihin. Kultainen vasikka on vähävapausasteinen kauhistus, joka pitää sulattaa pois, mutta sen vaihtoehto, Jahve, ei ole omnipotenssissaan yhtään vähemmän autoritatiivinen, vaan sana, abstraktio jonka pystyy lataamaan täyteen merkityksiä (kuten sitten myöhemmin Testamenteissa tapahtuikin).
Pointti on siis valita auktoriteettinsa oikein. Auktoriteetin ajattelu vain henkilönä tai instituutiona rajoittaa termiä turhaan. Auktoriteetti voi olla myös paradigma. Tutkijoilla se on tieteellinen paradigma metatasoineen, kansalaisella se voi olla vallan kolmijako- oppi, änkyräliberaalilla liberalistinen oppirakennelma jnpp.
Näyttää siltä että älyllisemmille henkilöille tämä ei pääsääntöisesti aiheuta ongelmia, mutta Gaussin käyrän vasemmalla puolella on ongelma, aukko, jonka populistit ovat täyttäneet.
Jos vähän polemisoidaan, älymystön perustavanlaatuinen epäonnistuminen ja suoranainen moraalinen rikos on ollut kyvyttömyys luoda sellaisia hyödyllisiä auktoriteetteja, jotka olisivat kaikkien saavutettavissa älykkyys- ja koulutustasosta riippumatta.
Seuraukset ovat tunnetut, ja nyt odotellaan Euroopassa poliittista messiasta, ylivertaista auktoriteettia, joka, kuten hengellinen esikuvansa aikoinaan pystyisi luomaan hiljaisista signaaleista koherentin liikkeen joka muuttaa valta- ja aatetasapainon (parempaan suuntaan) pysyvästi.
Voi olla että se mitä kutsumme tällä hetkellä autoritaariksi tai autoritaariseksi persoonallisuudeksi osoittautuu pohjimmiltaan esim. kyvyttömyydeksi ymmärtää korkeampia abstraktioita kuten vaikkapa arvopohjaista politiikkaa, vallan kolmijakoa tai ihmisoikeuksien kunnioittamisen merkitystä yhteiskuntien hyvinvoinnin perusteissa.
Toisaalta en typistäisi käsitettä hyödyttömäksi tai poiskaan. Mikä ikinä johtaakaan niihin lopputuloksiin joihin autoritaarit päätyvät on sinänsä merkityksetöntä, sillä on mielestäni täysin selvää että eri autoritaarisuuden tasot vaihtelevat hurjasti eri ihmisten välillä. Hahmottelen nyt omia huomioita asian tiimoilta mitä itse liitän autoritaareihin. Lista ei ole mitenkään täydellinen tai hirveän tieteellinen, perustuu lähinnä kirjallisuuteen mitä aiheen tiimoilta olen lukenut.
* “Empatian piiri” on paljon pienempi mitä ns. universalisteilla. Heikompi empatiakyky ylipäätään. Empatia ei siis tarkoita tässä kontekstissa “sääliä”, vaan kykyä asettua toisen asemaan, ja myös kykyä tuntea sitä mitä toinen henkilö tuntee eli ns. “affektiivinen empatia”.
* Pieni empatian piiri johtaa tarpeeseen jakaa ihmiset meihin ja heihin. Esimerkiksi “kantasuomalaisiin” ja maahanmuuttajiin, joissa ne muut nähdään jotenkin täysin erilaisina, pahimmassa tapauksessa ei ihmisinä lainkaan koska he eivät kykene asettumaan näiden asemaan missä joku on syntynyt erivärisen ihon kanssa, tai kasvaneet maahan jossa puhutaan eri kieltä.
* Kannattaa hierarkioita ja eriarvoisuutta.
* Muita paljon suurempi tarve selittää maailma hyvin yksinkertaiseksi. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai luontokadon kaltaiset hyvin vaikeat ongelmat selitetään yksinkertaisesti pois “koska Kiina”, tai ne jopa kielletään kokonaan.
* Haluttomuus (kyvyttömyys?) hyväksyä tietoa joka on ristiriidassa oman maailmankuvan kanssa. Tätä toki tekevät kaikki jossain määrin, mutta tarvitsee olla aivan omalla tasolla jos päätyy kannattamaan Trumpia tai uskomaan hänen horinoihinsa. Tähän voi tosiaan liittyä myös heikko kyky ymmärtää monimutkaisia abstrakteja käsitteitä ja niiden keskinäisiä vaikutuksia. Esimerkiksi vallasta abstraktina käsitteenä puhuvat lähes yksinomaan universalistit.
* Pelko on hallitseva tunne. Yleensä että “ne muut” ottavat vallan, ja että he ovat yhtä armottomia meitä kohtaan kuin me haluamme olla heitä kohtaan.
* Halu päästä valtaan. Autoritaarien vastakohtana olevat universalistit ja tasa-arvon kannattajat eivät halua kahmia valtaa itselleen. Tämä on tasa-arvoliikkeiden heikkous, sillä niiden johtoon helposti sitten päätyy ryhmään tavalla tai toisella päätyneet ryhmän autoritaarisimmat henkilöt.
* Salaliittoteoriat. On sitten kyse todella sakeista supersalaliittoteorioista kuten Qanon, tai vähän enemmän maadoitetuista kuin väestönvaihto tai wokesta niin selkeästi autoritaareja houkuttaa salaliittoteoriat jotka “paljastavat maailman todellisen luonteen” jonka autoritaarit intuitiivisesti tuntevat oikeaksi. Salaliittoteorioiden “pahikset” on yleensä vakiintunut eliitti, sitä tukeva valtamedia, kommunistit (jotka nykyisin ovat verhoutuneet “kulttuurimarxisteiksi”, “woke-liikkeeksi”, “dei:n” kannattajiksi, tai ihan vain yleisesti (viher)vasemmistolaisiksi). Salaliittoteoria-viehtämyksiin vaikuttavat kaikki edellä mainitut seikat. Kun tiedetään että oma sisäryhmä on muita parempi, mutta jostain syystä se ei olekaan vallassa niin selitys on “piilotetut mekanismit” ja salaliitot jotka pitävät todellisen oikeutetun hierarkian toteutumista. Ja jos ei kykene tai hyväksy abstraktien asioiden olemassaoloa kuten ilmastonmuutos, tai siihen puuttumista, niin väkisinkin siitä lähtökohdasta päätyy jonkinlaiseen salaliittoteoriaan sillä ilmastonmuutoksen hillitsemistoimethan ovat ilman jonkinlaista piilotettua agendaa täysin järjettömiä jos ei usko koko ilmiön olemassaoloon tai sen akuuttiuteen.
Lopuksi vielä sananen oikeisto/vasemmistoerottelusta. Nykyisin ajattelemme oikeisto/vasemmisto ‑jakoa lähinnä suhteessa markkinamekanismin kannattamiseen tai uskoon markkinoihin. Tämä on kuitenin vajaavainen heuristiikka. Oikeistolaiset eivät esimerkiksi kannata tienkäyttömaksuja joka on markkinamekanismin laajentaminen ja taloustieteen kannattama ratkaisu kaupunkitilan käyttämisen optimointiin.
Paremmin maailmaan selittävä näkemys oikeiston ja vasemmiston perimmäisistä eroista löytyy nykykaltaisen vasemmisto/oikeistojaon alkujuurilta, eli Ranskan vallankumouksesta. Silloin oikeisto kannatti vanhaa hierarkista yhteiskuntamallia ja vasemmisto kannatti tasa-arvoa kaikille. Sama näkyy vaikkapa Suomen historiassa, Suomen valtion alkuaikoina kokoomus/sen edeltäjät kannattivat Suomeen monarkiaa. Samaan aikaan se on käytännössä vastustanut jokaista askelta kohti sitä minkä nykyisin tunnemme nimellä hyvinvointivaltio. Pohjimmillaan aina on ollut ajatus siitä että *meidän* ei pitäisi joutua maksamaan *heidän* koulutuksestaan/terveydestään/sivistyksestään koska se menee heissä hukkaan, koska *he* eivät ole sen arvoisia ja se menee heissä hukkaan, toisin kuin *meissä*. Eli ajatus että me olemme heitä parempia, ja eriarvoisuus on luonnollista ja jopa toivottavaa. Sehän on vain palkinto paremmuudesta, ja se palkitseminen tässä ideologiassa lopulta hyödyttää kaikkia. Trickle down ei ole mikään 1970-luvun talousteoria, vaan hyvin syvällä autoritaarisuuden ja eriarvoisuuden puolustaminen ytimessä oleva ajatus että eriarvoisuus on hyvä asia.
Kun sosialismi ja kommunisti nostivat päätään ja eritoten kun fasismi osoittautui sellaiseksi hirviöaatteeksi, autoritaarit lännessä joutuivat yhä enemmän perustelemaan eriarvoisuuden hyvyyttä taloudellisen kehikon kautta, koska eurooppalainen fasismi stigmatisoi kaikenmaailman kallonmittailuun tai “rotuun” perustuvat ajatukset ihmisten eriarvoisuudesta niin pahasti ettei se enää mahtunut overtonin ikkunaan. Tästä syystä tarmo keskitettiin “taloudellisen vapauden” maksimointiin, ajatuksella että rajoittamaton markkinamekanismi tuottaa meritokraattisen ja oikeudenmukaisen hierarkkisen yhteiskunnan joka keskittyy taloudelliseen valtaan. Toki tätä työtä helpotti keskusjohtoisen kommunistivaltioiden epäonnistuminen.
Niin tosiaan mutta miten se kommunismi? No se oli vain vasemmistoaatteseen puettua autoritarismia. Ei neuvostoliittoa johtaneet universalistit jotka uskoivat tasa-arvoon ‚vaan juurikin ne neuvostoliiton omat autoritaariset persoonallisuudet. Stalinia ei varmaan voida pitää millään mittarilla empaattisena ihmisenä, joka on universalismin kannattajien yksi määrittävimmistä piiretistä. Neuvostoliitto ei ollut mikään tasa-arvon onnela, taloudellinen eriarvoisuus oli neuvostoliitossa suurempaa kuin pohjoismaissa. Suomessa taitaa vieläkin olla matalampi tulojen gini-kerroin mitä neuvostoliitossa oli.
Ylipäätään siis neuvostoliitossa oli tiukka autoritaarinen johto, ja maa oli tiukan autoritaarinen. Erot fasismiin oli lähinnä kirjatuissa perusteluissa, mutta lopputulokset käytännössä samanlaisia.
Tästä syystä itse haluan nostaa esiin että todelliset jakolinjat menevät jossain muualla kuin mitä ajattelemme vasen/oikea. Totta on että perinteisesti ja vasen/oikea erot ovat juurikin suhteessa hiearkioihin, mutta lopulta autoritaarit voivat kaapata parhaankin tasa-arvo ‑aatteen ja tehdä niistä omia irvikuviaan. Näin käy käytännössä kaikissa keskusjohtoisissa yhteiskunnissa ja liikkeissä. Myös moderneissa tasa-arvoliikkeissä on tälläisiä vaaroja, ja sikäli osa krittiikistä esim. radikaalia feminismiä tai tasa-arvon nimissä tehtävää ns. positiviista syrjintää kohtaan on täysin perusteltua.
Ylipäätään se mitä sanoin aiemmin autoritaarisuudesta ja halusta päästä vastaan johtaa juuri siihen että tasa-arvoliikkeiden on helppo päätyä autoritaarien kaappaamiksi koska todelliset tasa-arvon kannattajat eivät itse halua valtaa (vaan että valta jaetaan tasasisesti).
Mutta mitä tällä kaikella yritän sanoa, on että eri ihmisten päänsisäinen maailma on paljon erilaisempi mitä suurin osa ihmisistä ymmärtää. Emme ole kaikki samanlaisia esimerkiksi empatiakyvyn suhteen. Se johtaa hyvin erilaisiin maailmankuviin, ja hyvin erilaisiin näkemyksiin yhteiskunnasta. Perinteisten konservatiivi/liberaali tai vasen/oikea jakojen suhteen on olemassa myös mielestäni paljon perustavampi jako, joka on autoritaari/liberaali tai autoritaari/universalismi. Tämä selittää paljon sitä mitä maailmassa nyt tapahtuu. Universalismi ja liberalismi oli pitkään hallitseva aate läntisessä maailmassa, mutta some on muuttanut eritoten viime vuosikymmenenä tätä asetelmaa paljon.
Autoritaarisen persoonallisuuden piirteet joita edellä kuvasin johtavat somessa prosessiin joka legitimoi näille ihmisille heidän pelkojaan ja salaliittoteorioitaan, ja saa heidät kannattamaan anti-liberaaleja poliitikkoja jotka jakavat heidän maailmankuvaansa (osa toki tietää paremmin mutta on vain piinkovia oppoturnisteja). Tälläinen vahva anti-liberaali tendenssi onkin nyt kovassa nousussa.
Jos tämä mun hätäisesti kirjoittama kommentti (tai joko tämä menee esseestä pituutensa puolesta?), niin suosittelen lukemaan Sami Eerolan blogia. Sielä käsitellään paljon kirjallisuutta jossa näitä ilmiöitä ja asioita on pohdittu. Esimerkiksi: https://spektaakkeliyhteiskunta.com/2023/06/16/salaliittomyyttien-oikeistolaiset-juuret/
Ja salaliitoista kertovat kirja-arviot ylipäätään: https://spektaakkeliyhteiskunta.com/tag/salaliittoteoriat/
Itse olen yksilönvapauksia puolustava liberaali ja tasa-arvon kannattaja. Olen hyvin huolissani nykyaikaisesta anti-liberaalista kehityksestä ja autoritarismin noususta. Meilläkin eduskunnan puhemiehenä on henkilö joka on avoimesti sanonut että tasa-arvo on älyttömyyttä ja eriarvoisuus on way to go.
https://www.halla-aho.com/scripta/ihmisarvosta.html
Näistä ajatuskuluista se aina alkaa. Näistä lähtökohdista yhteiskuntaa rakentaen on vain ajan kysymys milloin niitä johdon mielestä päteviä syitä kaasuttamiselle keksitään.
Puolustakaa kaikki liberaalia demokratiaa missä pystytte. Se että olemme sellaisessa jo hyvän aikaa, ei mitenkään takaa etteikö se voisi lakata hyvinkin nopeasti. Erityisesti katson kokoomuksen ja RKP:n kannattajia. Anti-liberaalien kanssa kompromisseja tehdessä voi päätyä todella helposti ja nopeasti ojasta allikkoon.