Keskiviikko 17.7: Saint Quentin – Mons (Belgia)

Onnis­tu­in vään­täy­tymään hereille niin, että olin liik­keel­lä jo vähän kahdek­san jäl­keen. Järkevää olisi ollut lähteä tun­tia aiem­min, mut­ta kun toisaal­ta illan tun­nitkin ovat hyviä ajamiseen.

Keskus­torit on monis­sa kaupungeis­sa muutet­tu kukkalaatikoil­la puis­toik­si. Monis­sa, myös tässä torille on tuo­tu hiekkaa esimerkik­si ranta­pal­lon pelaamista ja muu­ta sel­l­aista kesäistä ajatellen.

Urheilu­juo­ma oli lop­pu, eikä sitä tain­nut saa­da oikein mis­tään, sil­lä edessä ei ollut kuin pieniä taa­jamia. Vai­h­doin strate­giaa, ostin paton­gin, juus­toa, suo­lapähk­inöitä ja banaane­ja. Puh­das vesi hel­teel­lä ei kuitenkaan imey­dy kun­nol­la ja se oli vähän huono juttu.

Empi­iris­es­ti havaitsin, että on ihan muka­va ajaa, kun läm­pöti­la on 27 astet­ta, mut­ta sitä kuumem­pi – eri­tyis­es­ti kun aurinko pais­taa – läm­pöti­la vie minus­ta voimat. Toisaal­ta kuumuu­teen alkaa tot­tua. Se ei ollut enää yhtä tyr­määvää kuin oli maanan­taina. Vauh­tia on hidastet­ta­va run­saasti, mut­ta min­ul­la ei ollut kiire. Triplavai­h­teesta edessä oli suur­ta hyötyä.

Ajelin pikkuteitä ja yritin opetel­la siihen, että kart­tao­hjel­maa ei tarvitse koko ajan kaivaa esille. Tämä johti peräti neljään suun­nis­tusvirheeseen, jot­ka ovat kuvas­sa punaisel­la ympyräl­lä. Ensim­mäisessä seurasin tien­vi­it­taa sekoit­taen kak­si kovin saman­näköistä paikan­nimeä (en osaa ran­skaa). Toises­sa min­un olisi pitänyt kään­tyä, mut­ta kar­tas­sani risteys oli merkit­ty suo­raan ajet­tavak­si, kol­man­nes­sa kään­nyin sata metriä liian aikaisin ja siis väärälle tielle ja neljän­nessä sekoilin muuten vain, kun halusin ajaa pikkuteitä selkeän pää­tien sijaan. Alan kallis­tua pyörä­nav­i­gaat­torin hankintaan.

Tiet oli­vat ker­takaikkises­ti nautin­nol­lisia, eivätkä harhaan ajot juuri har­mit­ta­neet, kos­ka ne johti­vat ihan kivoille taipaleille. Maas­to oli selvästi mäkisem­pää kuin eilen. Läh­estyt­ti­in­hän taas val­takun­nan rajaa.

Sitä puis­ton­penkkiä, jos­sa voisi syödä eväitä, ei koskaan tul­lut. Maal­la ei vara­ta tilaa julkiseen käyt­töön, vaan kaik­ki tila kuu­luu jollekin, mut­ta hylä­tyssä las­ten leikkipuis­tossa sain evääni syödyk­si. Suolava­jaus­ta yritin lääk­itä suo­lapähk­inöil­lä, joi­ta en muu­toin koskaan käytä.

Jos­sain vai­heessa hain vet­tä pubista. Yritin tar­jo­ta lant­tia kor­vauk­sek­si, mut­ta baarim­ikko tor­jui sen pölöt­täen ran­skaa mon­isanais­es­ti. Uuden sol­i­daarisen Euroopan siitä kuitenkin ymmärsin.

Kuu­den mais­sa tilasin hotellin Mom­sista puhe­limel­la. Lupasin olla per­il­lä kahdek­salta, mut­ta kak­si viimeistä harhaan ajoa ja hyvin vaikeasti ajet­ta­van pikku­tien val­in­ta viivästyt­tivät matkaa. Lopus­sa ollut sadan metriä laske­va huikea, loi­va kilo­me­trien alamä­ki palaut­ti min­ut aikatauluun.

Val­takun­nan rajaa ei ollut taaskaan merkit­ty muuten kuin kovin vaikeasti tulkit­tavil­la tauluil­la yritet­ti­in ker­toa Bel­gian liiken­nesään­nöistä. Ran­s­ka ei ilmoit­tanut Ran­skas­ta mitään, mut­ta ker­toi maakun­nan nimen. Rid­ley oli taas syn­ny­in­maansa asfalteilla.

Tästä alkoi ihana lasku Momsiin

Mom­sin keskus­to­ril­la oli ainakin kymme­nen kan­soitet­tua terassiravintolaa.

Ruokailun jäl­keen pesin pai­tani ja puhdis­tin etu­laukku­ni banaanimössöstä.