Olin aamupäivällä THL:n neuvoston kokouksessa. Monien muiden asioiden ohella keskusteltiin sosiaali- ja terveydenhuollon organisoitumista. Yksi alateemoista oli kysymys valvonnasta. Moni epäili, onko valvonnan edellytyksenä oleva toiminnan normittaminen järkevää ollenkaan – normeja tarvitaan, että on mitä valvoa. Määrällisten mittareiden epäiltiin vääristävän toimintaa. Mutta oli tälle käytännölle puolustajiakin.
Heti tämän jälkeen sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos puhui jäähyväisluennossaan samasta asiasta. Hän tykitti täyslaidallisen yliopiston hallintoa vastaan. Erilaiset arviointimallit tuottavat tolkuttomasti työtä ja mitatessaan aivan vääriä asioita myös vinouttavat toimintaa. Nokian alamäki kuulemma alkoi siitä, kun yrityksen sisälle tehtiin arviointimallit tappamaan työniloa, viemään työaikaa sekä jäykistämään ja vinouttamaan toimintaa.
Tulosmittaus on yliopistoissa vääristänyt käyttäytymistä Roosin mukaan vähemmän tulokselliseen suuntaan. Työaikaseuranta on nyt ulkoistettu hallinnolle, mutta ihmetyttää, mitä se oikein mittaa ja mihin perustuen.
Olen taipuvainen ajattelemaan aika samalla tavalla kuin J.P. Kun oikeata asiaa on vaikea mitata, mitataan väärää asiaa. Sitä saadaan mitä mitataan – siis jotain väärää.
Näin myös muualla yhteiskunnassa. Jotain outoa on siinä, että päiväkotien henkilökunnalta menee huomattava osa työajasta erilaiseen hallintoa palvelevaan paperityöhön.
Yliopistojen hallinto on paisunut aivan tolkuttomasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Kaiken tämän tarkoituksena on kohdentaa yliopistojen voimavarat tehokkaasti.
Voisiko hallinto tarkastella joskus omaa vaikuttavuuttaan ja tuottavuuttaan? Onko tästä hallinnon budjettien kasvattamisesta saatu vastaavaa hyötyä?
On myönnettävä, että asialla on toinenkin puoli. Kun joskus 1970-luvulla opiskelin yliopistossa, eräillä laitoksilla vallitsi varsin haasteeton tunnelma. Sen takia opiskelin kansantaloustiedettä laudaatturiin asti pelkästään kirjatentteinä. Ainoana poikkeuksena tästä osallistuin Paunion seminaariin ja opin paljon.
Nuukahtaneiden professorien ongelman olisi voinut korjata ilman sen suurempaa hallintoa tekemällä professuureista määräaikaisia ja ottamalla luentoarviot ruutiininomaiseksi käytännöksi.
Yksityisellä sektorilla hallinnon karsimiseen kannattaa suhtautua kuin sotaan, jota hallinto joutuu käymään kahdella rintamalla, eli omistajia ja työntekijöitä vastaan. Jos tähän sotaan myy välineitä, kannattaa liittoutua omistajien kanssa. Tämä toimii hyvin niin pitkään kun omistaja pääsee vaikuttamaan operatiiviseen toimintaan. Vaikutusmahdollisuudet heikkenevät kun tuijotetaan liikaa hyvään hallintotapaan.
Julkisella sektorilla menee huonommin kun valtaa käyttävät omistajat puuttuvat, ja hallinto pääsee vapaasti läänittämään yrityksen toimintoja itselleen. Esimerkiksi avoimessa datassa (eli sen puutteessa) on yleensä suoraan kyse tästä, eli kun asuntovelkainen virkamies hoitaa läänitystä (tässä tapauksessa datan myynti) ja elättää sillä itsensä, perheensä ja pari kaveria, toiminnan tehostaminen tarkoittaa konkreettisesti kortistoa, eli se ei vapaaehtoisesti tapahdu.
Yhteistyö ja keskustelu eivät hallinnon tehostamisessa johda mihinkään, vaan sanelu, ja hygieenisin ja humaanein tapa hoitaa ongelma pois päiväjärjestyksestä on olla palkkaamatta hallintoapparaattiin suurten ikäluokkien korvaajia näiden eläköityessä. Tehokkuustavoitteeksi voi ottaa vaikkapa 60-luvun lopun, mutta silloin pitää mittarien olla kunnossa eli hallinnon tehokkuus ei saa perustua substanssityöntekijöiden riistoon kuten nykyisin asiantuntijaorganisaatioissa on tapana.
Vielä kun opetuksen tuottavuutta mitataan tutkintojen määrällä, ollaan pahasti metsässä. Järkevämpi tapa arvioida opetuksen tuottavuutta on katsoa kuinka moni työllistyy koulutustaan vastaaviin työpaikkoihin.
Hyvin sanottu.
Tuo professorien määräaikaisuus ei tosin ole aivan ongelmatonta, sillä se on omiaan jatkamaan akateemista pätkätyöongelmaa. Samaan aikaan hallinnon työsuhteet ovat pääosin pysyviä.
Osmo: ”Näin myös muualla yhteiskunnassa. Jotain outoa on siinä, että päiväkotien henkilökunnalta menee huomattava osa työajasta erilaiseen hallintoa palvelevaan paperityöhön.”
Niinkuin mitä? Henkilökunnalta – siis keneltä: johtajalta (varmaankin, hänelle siitä maksetaan), lastentarhanopettajiltako (tuskin), lastenhoitajilta (no ei niitä enää juuri ole) päiväkotiapulaisiltako (no ei varmaankaan), siivojilta (tätä Osmo varmaan tarkoittaa?)
Toki päiväkodinjohtaja johtaa toimintaa sekä valmistelee budjetin ja monessa kunnassa päättää myös lapsen ottamisesta päiväkotiin, mutta onko tämä vain hallintoa palvelevaa?
Oletko Osmo edes koskaan käynyt päiväkodissa?
Varmasti olen käynyt päiuväkodissa. Onhan minulla kolme lasta.
Olen kuullut päiväkotihenkilökunnan valittavan tilastointia palvelevaa paperisotaa.
Kaikenlaiset konsultit ovat tehneet hyvän tilin myymällä julkiselle puolelle samankaltaista tuottavuuden seurantaa kaikenlaisilla matemaattisilla mittareilla. Mittareita ja mittaajia on lisätty älyttömiin.
Suosittelen lämpimästi vaikkapa artikkelia http://en.wikipedia.org/wiki/Perverse_incentive
mietittäväksi.
Mutta jotain on tehtävä tolkuttomuuksienkin estämiseksi. Minun mielestäni varmaa on ainakin, että terveelle maalaisjärjelle on edelleen käyttöä.
Spottu on ihan oikeassa. Siellä missä on omistaja näkyvissä on yleensä joku tolkku. Mutta kuinka paljon meillä on yrityksiä jossa toimiva johto käyttäytyy kuin omistajat ja ovat ajavinaan omistajien etuja. Ja omistajat on käytännössä ohitettu. Kunhan saavat osinkonsa.
PISA-menestystä ihmetellessä koulujen ja opetushallituksen ihmiset jaksavat kertoa, miten Suomessa luotetaan luokanopettajien ja yläasteen aineenopettajien ammattitaitoon ja heille annetaan suht suuri vapaus opetuksen järjestämisessä. Lasten koetuloksia ei pidetä tulosjohtamisen perusteena eikä opettajia kilpailuteta toisiaan vastaan palkkausjärjestelmillä. Tulos on kansainvälisesti mitattuna hyvää.
Jostain syystä sitten opetusministeriö tuntuu harrastavan korkeakouluissa vaikka mitä turhaa mittarointia ja raportointia, ja täysin susi palkkausjärjestelmäkin on ajettu läpi. Liekö sitten niin, että byrokraattien täytyy purkaa työpanoksensa jonnekin, kun OAJ ei anna heidän temmeltää peruskoulussa.
Onko tullut käytyä oikein sisällä katsomassa paperinpyöritystä?
Onhan se tosi rasittavaa, kun on tiedettävä, montako lasta on hoidossa, eihän se palvele kuin laskutusta – arviolaskutus olisi helpompaa.
Ja keittiökin voisi käydä itse laskemassa, tai lähettää ateriat arviokaupalla.
Ehkä kaikkein tehokkainta olisi, jos keskushallintoon palkattaisiin muutama laskija, jotka kävisivät pari kertaa päivässä laskemassa lapset? Näin säästyttäisiin turhalta byrokratialta!
Soininvaara: ”Voisiko hallinto tarkastella joskus omaa vaikuttavuuttaan ja tuottavuuttaan?”
Saman kysymyksen voisi esittää koko Suomen hallitukselle, kaikille kunnille ja julkiselle sektorille ylipäätään. Eipä taida mistään puolueesta olla vähentämään virkamiesten määrää tai tekemään heidän sopimuksistaan määräaikaisia. Tosin tuskin kukaan virkamies haluaa moista esitystä myöskään valmistella.
Totuuden on sanonnassa. ”Mitä suurempi hallinto sitä enemmän haitta tuottavan työn tekemistä.”
Kyllä se johtaminen vain lähtee siitä että palkataan motivoituneita osaavia ihmisiä joka tasolle. Seurantamenetelmät pitäisi pitää aika kevyinä. Alan tunteva osaa johtaa varsin pienellä raportoinnilla.
Tänä päivänä vamasti joka puolella ATK-firmat tarjoavat erilaisia seurantamenetelmiä jolla sitten muka amatöörikin pystyy johtamaan asiantuntevaa organsiaatiota. Peruste raporttiin on se että sen saa aika helposti koneella aikaan.
Menetelmät ovat aika samoja joka paikassa mutta tieteellistä näyttöä niiden hyödystä ei oikein löydy. Liekö syy se että oikeasti haittavat enemmän kuin hyödyttävät.
Terveydenhuolto on hyvä esimerkki.
Kun ATK on lisääntynyt on tuottavuus laskenut samassa suhteessa.
ATK:n pitäisi vaikuttaa juuri toisin päin.
Väärien asioiden mittaaminen ei aina lisää edes tuota väärää, sillä työntekijät eivät välttämättä pidä tuollaisen väärän tekemisestä, vaan tekevät omiaan tai kyllästyvät koko hommaan.
Hyvä kuvaus. Tehdään tehokkaasti lisää byrokratiaa. Organisaation keskusjohto haluaa aina kasvattaa omaa rooliaan (pun intended;).
Kuuntelin tänään mielenkiinnolla esitelmää palkitsemisista työelämässä. Nyt ymmärrän paljon paremmin, missä ja miksi omalla hallinnonalallani on menty metsään palkkausjärjestelmiä kehitettäessä. 😀 Valitettavasti paluuta toimiviin järjeselmiin ei taida olla? Ei kyetä mittaamaan oleellista, joten nyt mitataan mitattavissa olevaa. Sitäkin yleensä viivottimella ja palkka muodostuu sen mukaan, kuinka monta ranskalaista viivaa olet keksinyt. No VM:ssä joku on saanut tulospalkkionsa, kun eri hallinnon alat ovat siirtyneet vaativuuden mukaiseen palkkaukseen.
Pari vuotta sitten kuulin selvityksestä, jossa oli kahlattu läpi valtion (vast.) virkoja. Palkkakehitys on loppujen lopuksi ollut hyvin tasaista. Vain pari ammattiryhmää, on tällä hetkellä todellisessa palkkakuopassa. Niistä toinen on juuri mainitut professorit! Yksi syy tähän on pätkätyö. Kannattaa kysyä, vaikuttaako tämä jo rekrytointiin? Saammeko parhaat opettajat yliopistoihimme? Jos emme saa, niin mihin se vaikuttaa. Osmo, kumpi aiheuttaa enemmän vahinkoa: innokas ja osaamaton professori vai väsynyt mutta osaava? 😉
Sinänsä hallintoa ei pidä katsoa mörkönä. Olen ollut siivoamassa myös pesää, jossa oli tehty matala ja tehokas organisaatio, eli koko hallintoporras oli kuihdutettu minimiin. Voin vakuuttaa, ettei sekään toimi. Monta toimintaa voidaan tehostaa riittävän vahvalla hallinnolla muistaen samalla, että hallinnolla on tapana työllistää itsensä ja pyrkiä paisumaan. Hallinto pitää optimoida niin, että se selviää tehtävistään, mutta ei ehdi keksiä kaikelaista tarpeetonta työntekoa haittaavaa.
Hallinnossa yleinen sääntö on KISS. Valtionhallinnon moniportainen aluejärjestelmä on kaikkea muuta. Jos oikeasti haluttaisiin purkaa turhaa hallintoa, lakkautettaisiin maakunnat, ELY:t, AVI:t, maistraatit, jne. ja perustettaisiin esimerkiksi kaksi porrasta. Nimetään ne vaikka kihlakunniksi ja lääneiksi. Nyt ollaan kuitenkin tekemässä yksi turha taso, suurkunnat, lisää! 😀 😀 😀 Jokainen vähääkään organisaatioteoriaa lukenut ymmärtää, ettei tuossa ainakaan vähennetä ja tehosteta.
Olin lukenut lehdestä artikkelin kuntien tulosperusteisesta toimintamallista SPB.
Päivitin tätä postausta varten tietojani ja tilannetta.
Harmikseni huomasin, että toisin kuin minulla oli käsitys, jopa tulosperusteinen toimintamalli kunnissa on seurannan, raportoinnin ja valvonnan kyllästämää ja työllistämää.
Byrokratia on kuntahallinnon geeneissä.
Tänään juuri tuli sähköpostia aluehallintovirastosta. Yksityisen terveydenhuollon palvelujentuottajan toimintakertomuksesta puuttuu toimintakertomus sivutoimipisteen toiminnasta. Käytännössä kaikki luvut löytyisivät KELA:n tietokoneiden uumenista. Valvonnasta on tullut paperiviranomaisten työllistämisautomaatti.
Oikeaa valvontaa ei ole olenkaan, vain kanteluiden perusteella vaivaudutaan vastaanotoille. (Ei ole sattunut allekirjoittaneen vastaanotolle koskaan, selvennyksenä) Todellisuudessa virkamiehet pyörittävät näitä jonninjoutavia papereita ja ovat tyytyväisiä, kun paperit ovat kunnossa niin kaikki on kunnossa
”Kaikenlaiset konsultit ovat tehneet hyvän tilin myymällä julkiselle puolelle samankaltaista tuottavuuden seurantaa kaikenlaisilla matemaattisilla mittareilla. Mittareita ja mittaajia on lisätty älyttömiin.”
Näin on, suurin osa julkisen sektorin tuottavuuden seurannasta perustuu teoreettisiin ja vaikeaselkoisiin mittareihin ja niiden tulkintoihin
Todellinen herkkupala haarukassa konsulttitoimistoille , laskuttaa voi aina lisää
Sen sijaan toiminnan seuranta ja kehittäminen eli reaaliprosessien seuranta ei kiinnosta
Esim kysyin Rädyltä Maunulan labran jonoista helmikuussa ,mutta Helsingin kaupungilla ei ollut seurantaa
Ainakaan en ole vielä saanut vastusta. Sain muutaman sekavan viestin ja viimeiseesä vastattiin, että HUS yrittää selvittää
Eli palvelun laatua,jonoja, kuormitusta eikä muutkaan tuottavuuteen liittyvät yksityiskohdat olleet seurannassa.
Yleinne käsitys on,että jos reaaliprosessi tunnetaan hyvin ja sitä mitataan niin myös tuottavuutta voidaan arvioida ja kehittää
Mutta konsultit haluavat mittareita,joilla voidaan toimintaa selittää tutkimatta todellisuutta.
Halpaa tuottaa .
Siitä en tiedä, sanotaanko oppilaitoksissa nykyään mitään siitä, kuinka paljon nykyään työssä kuin työssä kuuluu olla kaikkea sellaista, joka ei kuulu työhön. Jos esimerkiksi kuvittelee, että hoitajana pääsisi olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, jopa hoitamaan heitä, voin kuvitella sen turhautumisen, joka seuraa siitä kun työaikaa kuluu päivittäin tuntikaupalla raportointiin, luokitteluihin, kirjaamiseen, ristikkäiskirjaamisiin, rinnakkaisluokituksiin, edestakaiseen delegointiin ja eri osastojen kanssa riitelemiseen siitä, minkä tulosyksikön kuuluu hoitaa potilas, kenen tehdä työ mutta kenen kuuluu se laskuttaa. Voisi hoitaa paljon enemmän potilaita, jolloin hoitajapulakaan ei olisi niin huutava jos hoitajilla olisi enemmän aikaa tehdä työtään, eli hoitaa potilaitaan eikä taulukoida, luokitella ja raportoida. Herää kysymys, keitä varten hoitajat oikein työskentelevät: hoitajia vai THL:ää? Onko työn tulos hoidettu potilas vai raportti?
Ei tosin korkeakoulualoilla ole asiat yhtään sen paremmin.
Varmaan nuorten pitää kasvaa työelämään, kuten elämään yleensäkin. Mutta ehkä jo koulutuksissa pitäisi huomioida työelämän vaatimukset nykyistä paremmin. Ei työvoimapula monilla kriittisillä aloilla – kuten juuri hoitoaloilla – ainakaan helpotu raskauttamalla töiden substansseja kaikenlaisilla hallinnollisilla määräyksillä.
Jos halutaan helpottaa työvoimapulaa ja vähentää työttömyydestä johtuvia taloudellisia ja inhimillisiä kustannuksia, silloin työelämää on rukattava. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan talkoisiin on myös oppilaitosmaailman osallistuttava. Syyttävä sormi osoittaa THL:ää, joka näitä kaikenlaisia raportointiukaaseja mättää hoitoaloille, ja eduskuntaa, joka ei osaa päivittää opetussuunnitelmia paremmin vastaamaan työelämän todellisuutta.
Valtionhallinnossa on vielä se erikoinen piirre että suuri määrä resursseja on kohdennettu vahtimaan paikallishallinnon tuottamia palveluita. Miksi emme luota että luottamushenkilöt paikallistasolla tekisivät oikeita päätöksiä tai valvoisivat paikallishallinnon virkamiesten tekemistä?
Jos emme luota noiden paikallisesti tuotettujen palveluiden laatuun niin miksi meillä on edes paikallinen hallinto ja osallistuminen?
Niin erinomainen kuin ajatus onkin, kuulen konsulttifirmojen kassan kilinän tänne asti.
Tässäpä olisi oiva kunnallisvaaltiteema – byrokratian karsiminen. Itse olen opettajan työssä aivan kypsä siihen, että kaikesta auttamista pitäisi pitää kirjaa ja lisätuen saaminen lapselle riippuu siitä, kuinka hurjan kirjelmän jaksan kirjoittaa viraston vastaaville. Koulun ulkopuolinen toiminta – vaikkapa luokkaretket puhumattakaan kansainvälisestä toiminnasta tarkoittaa aina hurjaa lomakerumbaa. Hankinnat ovat sen verran mahdottomia, että alle 50 ostokset maksan mielummin omasta pussistani. Jo koulun bussilippujen käytöstäkin pitää toimittaa yksilöity selitys – siitäkin huolimatta että mitään väärinkäytöksiä ei ole ollut. Jos lippusten täyttämiselle saataisiin hintalappu, voisi olla että budjettivastuulliset virkamiehet aloittaisivat karsimisen.
Valitettavasti palkkauksessa kuntatyönantaja (ammattijärjestöjen avustuksella) ajaa työn vaativuuden arviointia ja tuloksellisuuspalkkioita myös peruskouluun. Mittarit ovat mitä sekalaisimpia sovelmia ja kaikki vielä tunnustavat asiantilan. Mutta hommaa vaan pusketaan eteenpäin. Tilanne aiheuttaa turhautumista ja rapauttaa motivaatiota. Onneksi koetulosten ja tasokokeiden kaltaista ikäluokan arviointia ei ole peruskouluun tuotu. Sitä kyllä ehdotetaan vuosittain milloin miltäkin taholta.
Helpointa olisi muuttaa opetuksen rahoitus tulemaan opiskelijan kautta. Samalla päästäisiin eroon siitä että, opiskelijan perusturva on heikompi, kuin muilla.
Lastentarhassa hallinnollista työtä tekevät tietenkin johtajat, kuten kirjoititkin, ja lastentarhanopettajat. Ja hallinnollista työtä on kovin paljon, mitä olen lastentarhanopettajana työskenteleviltä kavereiltani kuullut. Tämä työ sisältää muun muassa lasten yksilöllistä arviointia ja kuvaamista, erilaisia projekteja, lasten varhaiskasvatussuunnitelmia, (sähköistä) viestintää lasten vanhempien kanssa, henkilökunnan lisäkoulutuksen järjestämistä, päiväkodin opetusken suunnittelua, yms. Kun tällaisia pienempiä ja isompia hallinnollisia tehtäviä kertyy, iso osa työpäivästä menee niiden hoitamiseen.
Ei onnistu, tai pahimmillaan onnistuukin. Ongelmat juontavat juurensa lainsäädäntöön, joten asiasta pitäisi puhua eduskuntavaalien alla, mutta en oikein jaksa uskoa. Mielummin tehdään tarpeettomien hallintohimmelien lisäksi vielä yksi, kuin oikeasti mietittäisiin, mitä tarvitaan.
Hallintoa tarvitaan, ilman sitä on vain anarkiaa ala Somalia. En pidä ajatuksesta. Hallinnon pitää olla tehokasta. Sitä ei nykyinen monitasoinen ja sekava valtion aluehallinto ole. Myös yli 40 000 asukkaan kunnat ovat niin järjettömiä byrokratian pesiä, että kuntauudistuksella on todella kiire.
Tämä kirjoitus on kyllä ihan parodia itsestään. Ensin pilkataan kelvottomia tavoitteita ja ihmetellään miksi niitä ylipäätään tarvitaan. Sitten todetaan, että niitä tarvittiin koska laiskiaiset eivät muuten tee töitä, ja loppuhuiskaisussa esitetään ratkaisuksi jotain joka on yksinkertaista, selkeää ja täysin toteuttamiskelvotonta. En ole ihan varma kirjoittiko blogisti tätä vakavissaan ja minä olen nyt se ääliö kunnen tajunnut ilmiselvää vitsiä.
Olen pahoillani, jos en tullut ymmärretyksi. Yritin sanoa,. että ongelma jota yritetään torjua on olemassa, mutta sitä tämä hallinnon hankaloittaminen ja aivan väärien asioiden mittaaminen pahentaa asiaa, ei paranna sitä.
Suurin ongelma alkaa olemaan se (ainakin sisältä päinkatsottuna), ettei ”valvonta” ole enää käytännössä valvontaa vaan prosessien orjallista noudattamista. Hallinnossa työskenteleviä pavun laskijoita ei todellakaan kiinnosta mitä oikeasti tapahtuu ja mistä esitetyt luvut ovat peräisin – kunhan vain järjestelmästä löytyvät luvut näyttävät ristiriidattomilta ja ovat prosessiohjeistuksen mukaisesti täytettyjä.
Johto taas tuijottaa hallinon tuottamia lukuja kuin jumalan sanaa ja joko riemuitsee tai repii hiuksiaan sen mukaan, miten konsulttien määrittelemät KPIt täyttyvät. Johtaminen onkin enää pelkkää kylmää manageerausta, jossa kulmahuoneisiinsa linnoittautunut johto eristää itsensä täysin muusta organisaatiosta tuijottaen silmät punaisina erilaisia tietokoneen sylkemiä ”mittareita”.
Tietenkään valvottavatkaan eivät ole typeriä – kun selviää, ettei ole mitään väliä vaikka luvut olisi vetäisty suoraan stetsonista (niin kauan kuin Virallisia Prosesseja noudatetaan), niin on aivan päivän selvää, että kaikki vähänkin täysjärkiset sumplivat omat projektinsa ja tiiminsä niin, että KPIt täyttyvät selvästi – mutta ei kuitenkaan huomiota herättävästi.
Käytännössä julkisen sektorin laitosten johto johtaakin jotain täysin imaginääristä entiteettiä, jolla ei ole mitään yhtymäkohtaa reaalimaailmaan.
Koko homma on mennyt aivan totaalisen järjettömäksi – hallinto on halvaannutettu prosesseilla ja juristeerauksella, mikä tarkoittaa sitä, että pienikin uhka poikkeamasta saa systeemin kaaokseen ja kaikki ”urheat” pavunlaskijat välittömästi siilipuolustukseen.
Hyvä omakohtainen esimerkki nykytilanteesta on se, että kun valitin, että osa konttoritarvikevaraston tarpeista on sellaista sutta ja sekundaa, että ne joutavat käytännössä suoraan roskiin – ainoa vastaus mitä tähän sai oli se, että tarvikkeet on hankittu noudattamalla julkisen sektorin hankintaohjesääntöjä. Kävin kertomassa tämän niille sekundatarvikkeille, mutta eivät ne siitä ymmärtäneet ryhdistäytyä – ja niinpä osa tarvittavista tarvikkeista pitää hankkia salaa ”projektitarvikkeina” tms.
Samoin kaikissa softahankinnoissa on se kummallinen tilanne, että riitely ohjelmiston puuteista ja/tai yleisestä käyttökelvottomuudesta ei suinkaan tapahdu viraston ja toimittajan välillä vaan käyttäjien ja hallinon välillä. Taitaapa jopa käydä niin, että suurin osa ”käyttäjäpalautteesta” pysähtyy hallinnon pavunlaskijoiden ja aateekoo-osaston M$-kurssit käyneiden atk-merkonomien vankkumattomaan muuriin… mikä taas johtaa siihen, että käytännön työt tehdään kaikkella muulla mahdollisella kuin viraston tarjoamilla työnhidastimilla.
Kustannuksia molemmilla puolilla nähneenä väittäisin, että moni julkisen sektorin homma hoituisi helposti kolmannesta pienemmillä kuluilla, jos julkinen sektori toimisi edes niin ”ketterästi” kuin jähmeimmät yritykset.
Kuten tästä käy ilmi, hallinnon itse itselleen keksimän työn haitta koetaan yleisesti paljon vähemmän haitalliseksi kuin se, miten hallinnon koetaan haittaavan työntekoa. Tämä on kaikkien top-down systeemien ongelma.
Jos yhden tai kahden hengen LVI-yritys ostaa kirjanpito- ja laskutuspalvelun niin ei se palveluntarjoaja ala esittämään kaikenlaisia vaatimuksia siitä miten työt pitää hoitaa. Jostain syystä sitten kuitenkin vaikka yliopiston hallinto toimii juuri näin, jos minä perustan tutkimusryhmän jolle neuvottelen vielä yritysmaailmasta rahoituksen…
Kiusallisten totuuksien erikoismies Matti Wiberg kirjoitti yliopistobyrokratiasta Turun Sanomiin jokin aika sitten. Keskeinen havainto oli, että 90-luvun puolivälistä lähtien yliopistobyrokraattien määrä on kaksinkertaistunut, kun taas professuurien määrä on kasvanut maltillisesti kymmenisen prosenttia. Kannattaa lukea (pdf-linkki aukeaa nimeäni klikkaamalla).
Yliopistossa kai byrokraattien syyttelyä pidetään yleisesti ottaen halpana populismina, poikkeuksena tietenkin yliopistobyrokraatit jotka ovat kuulemma joskus tosi kiusallista sakkia…
Olen itse töissä ison kotimaisen yrityksen tehtaassa, jossa dokumentoidaan lähes jokainen otettu askel. Työntekijätason yleisenä käytäntönä on väärentää 60-90% kaikista merkinnöistä. Työnjohtajat ovat asiasta enemmän tai vähemmän tietoisia, mutta katsovat asiaa läpi sormien. Valvontajärjestelmistä vastaavien x-päälliköiden puolesta välillä vähän naurattaa, etenkin kun joka valvontalomakkeen vasemmassa ylänurkassa on lomakkeen hoitajan nimi. Luulisi vähän mietityttävän, että miksi eräidenkin mittalaitteiden vaihdettavia osia kuluu kymmenen kertaa vähemmän kuin mitä mittausten määrät edellyttäisivät, mutta eipä sitten kai.
Kyllä me asialliset hommat hoidetaan ja lopputuotteiden laadussa ei ole mitään valittamista, mutta tietäisittepä vain mitä kaikkea meillä mitataan ja dokumentoidaan, kuinka huonoilla järjestelmillä, kuinka monta kertaa ja kuinka päällekkäisesti…
Nokia-huomio on hyvä, samaa kuuluu muistakin firmoista. Kyseessä ei ole mikään suomalaisen julkishallinnon erityispiirre.
Kyse on siitä että tietotekniikka on nostanut hallinnon tuottavuutta radikaalisti. Erillaisten lomakkeiden tai mittareiden tekeminen ja jakelu on hyvin helppoa, ja konsultilta saa valmiita pohjia jos ei jaksa itse etsiä.
Pulma on siinä että vaikkapa työajan seurannan minimiehto on että se antaa paremman kuvan kuin näppituntuma siitä mihin työntekijöiden aika oikeasti kuluu. Tämä on erittäin kova vaatimus. Pitäisi olla erillaisia mittareita, yhdistellä dataa työntekijöiden ilmoituksista, tilojen ja järjestelmän käyttöasteesta, jotenkin korreloida tämä tuotoksiin, jne. lyhyesti sanottuna tehdä tutkimusta. Tämä on hyvin työlästä ja käytännössä näin ei koskaan tehdä.
Seuraus on sitten tuottavuutta alentavat ja disinformaatiota tuottavat järjestelmät. Ja väärän tiedon varassa tehdään vääriä päätöksiä.
Mittaaminen on hyvä asia. Mittaaminen antaa informaatiota organisaation toiminnasta, ja se informaatio tarvitaan toiminnan järkeistämisessä.
Hyvin johdetussa organisaatiossa johto on perillä siitä, mihin aika ja muut resurssit menevät. Tämän pohjalta organisaatiota johdetaan käyttämään resursseja paremmin.
Hyvin johdetussa organisaatiossa jokainen työntekijä tietää, mitä häneltä odotetaan, ja odotukset ovat realistisia. Jokaisella on omat henkilökohtaiset tavoitteet, jotka ovat ymmärrettäviä, mitattavia ja sellaisia, että työntekijä itse voi vaikuttaa niiden toteutumiseen. Lisäksi asetettujen tavoitteiden ylittämisestä palkitaan.
Hallinto ei ole mikään välttämätön paha. Hallinto on organisaation menestykselle kriittinen tukitoiminto, joka tarjoaa välttämättömiä palveluita. Ja kuten kaikissa muissakin toiminnoissa, hallinnon tulee tarjota nämä palvelut mahdollisimman tehokkaasti.
Eri toimintoihin on myös olemassa määritellyt prosessit, jotta kaikki tarvittava tulisi otettua huomioon, ja jottei asioissa tehtäisi turhaa työtä. Hyvin määritelty ja toteutettu prosessi huolehtii siitä, että asiat tehdään oikeassa paikassa ja oikeassa vaiheessa.
Aika tyypillisesti on niin, että organisaatiossa on liian vähän aivokapasiteettia miettimässä organisaation toimintaa ja sen kehittämistä. Todennäköisesti on edullista jopa erehtyä hiukan liikaa siihen suuntaan, että näitä asioita mietitään liikaa, kyse on vastaavasta asiasta kuin tuotekehitysinvestointi.
= = =
Tässä vaiheessa vannon, ettei minulla ole sorkkia, hiilihankoa tai häntää. Seison ihan tosissani kaiken ylläkirjoitetun takana.
Ongelma ei ole siinä, että on hallintoa. Organisaatioanarkia ei toimi, organisaatiot toimivat valistuneiden itsevaltiaiden avulla. Ongelma ei ole siinä, että on prosessi. Määritellyn prosessin olemassaolo vähentää sähläystä ja siirtää ongelmat ratkaistavaksi sinne, missä ne pitää ratkaista. Ongelma ei ole siinä, että seurataan ja mitataan, koska sillä saadaan informaatiota, jonka arvo ylittää seurantaan käytetyn työmäärän arvon.
= = =
Miksi sitten asiat menevät pieleen? Miksi pitää hankkia hankintasopimuksen mukainen kallis ja vuotava kuulakärkikynä, kun kaupasta saa paljon paremman ja halvemman? Miksi prosessi lisää byrokratiaa, tuo huonosti toimivan järjestelmän ja poistaa fiksun toimintatavan? Miksi pitää täyttää lomake, jota ei voi osata rehellisesti täyttää?
Omien havaintojeni mukaan toiminnan järkevöittäminen tuntuu työntekijästä huonolta jostakin seuraavista syistä:
1. Homma menee ihan aidosti pieleen. Uusia toimintatapoja puuhataan inkompetentilla työvoimalla tai hommasta puuttuu johdon tuki. Tehdään kuntaliitoksia, mutta laki kieltää tehostamisen (= väen vähentämisen). Johto ei ymmärrä, mitä tehdään. Konsultit ovat kaikkien konsulttiparodioiden esikuvia.
2. Uudet toimintatavat ovat periaatteessa järkeviä, mutta asioita ei viedä loppuun asti. Mittaristot eivät ole toimivia, joten niistä on vain riesaa. Muutosjohtaminen unohtuu, jolloin ihmiset eivät ymmärrä, mitä ja miksi ollaan tekemässä.
3. Tehostaminen onnistuu organisaation kannalta oikein, mutta yksittäisen työntekijän koettu työkuorma kasvaa. Tässä tapauksessa uusi toimintatapa saattaa olla kokonaisuuden kannalta fiksu, ja työntekijä nyt vain sattui aiemmin olemaan onnellisessa asemassa. Voi jopa olla niin, että työn kuva on muuttunut siinä määrin, että työntekijä ei ole enää oikea ihminen työhönsä.
Mutkat suoraksi vetäen väitän, että parhaissa tapauksissa yksityisissä yrityksissä mukina johtuu kolmoskohdasta. Yleensä yksityisellä puolella mukina kuitenkin johtuu kakkosesta. Julkisella puolella mennään pieleen jo ykkösessä, yliopistomaailmassa ei todennäköisesti päästä edes lähtöruutuun kunnialla.
Muutosten tekeminen on vaikeaa. Kyvykkäitä johtajia on yleensäkin aika vähän tarjolla, ja kaikista kyvykästä muutosjohtajaa koskevista havainnoista pitää ilmoittaa rariteettikomitealle. Näiden ihmisten houkutteleminen julkiselle puolelle töihin voi olla aika hankalaa hommaa. Tarjolla on todella jäykkiä rakenteita ja tiukkoja reunaehtoja sekä heikosti kilpailukykyinen palkka. Konsulttien käyttäminen voi olla joskus perusteltua, mutta usein ongelmana on kannetun veden pysyminen kaivossa.
Koko problematiikka kiteytyy johtamisosaamisen puutteeseen. Puute ei ole ihan helppo paikata, mutta itse lähtisin miettimään johtamisen toimintaedellytyksiä julkisella puolella. Voisiko julkisen puolen johtajapaikoista tehdä jotenkin houkuttelevampia? (Raha ei ole ainakaan ykkösvastaus tähän.)
Tiedemaailmassa ongelmana taitaa olle, että kun oikeata asiaa ei osata mitata, mitataan jotain muuta. Asiaan vaikuttaa vielä sekin, että jostain syystä ei haluita mitata lahjakkuutta, vaan ahkeruutta. Siksi ei käytetä ilmiselviä mittareita julkaisujen määrästä ja niiden kansainhvälisestä arvostuksesta eikä myöskään opiskelijoiden arviota luentojen laadusta.
”Nokian alamäki kuulemma alkoi siitä, kun yrityksen sisälle tehtiin arviointimallit tappamaan työniloa”
Tässä nyt ei olla ihan asian ytimessä. Hallinon ja byrokratian kasvu tuotekehityksessä yleensä oli nähdäkseni se pääsyy, arviontimallit on vain pieni osa sitä. Suurelle määrälle diplomi-insinöörejä ei ollut Nokian sisäiseen urakehitykseen muuta vaihtoehtoa kuin manageriksi ryhtyminen, mikä johti siihen että yrityksessä oli kohta enemmän insinöörejä managereina kuin varsinaista työtä tekemässä.
Sinänsä kyse on ihan normaalista yritysmaailman syklistä – ketterä ja innovatiivinen yritys valtaa markkinat, alkaa paisumaan ja kohta on niin suuri ja hidasliikkeinen että uudet ketterät ja innovatiiviset yritykset tappaa sen.
Julkisella puolella tällaista tervehdyttävää sykliä ei esiinny – julkisen puolen hallinto kasvaa vain ilman loppua….
Muuten olen ymmärtänyt että kuntien yhdistämisissä ei ole toteutettu päälekkäisten virkojen yhdistämistä ja siten työpaikkojen vähentämistä, pitääkö paikkaansa?
Julkaisujen määräähän tiedemaailmassa nimenomaan mitataan. Niiden perusteella jakautuvat apurahat ja professuurit. Tässäkin tosin on omat ongelmansa: kun tieteilijät painostetaan tuottamaan enemmän ja enemmän julkaisuja millä keinoin hyvänsä, kaikki pidemmän tähtäimen tutkimus jää pois (kun se tuottaa uusia julkaisuja harvemmin) ja julkaisujen laatu laskee (kun on pakko julkaista vaikkei olisi oikeasti mitään julkaistavaakaan). Kun kaikki joutuvat pelaamaan samaa peliä, tieteen taso maailmanlaajuisesti laskee. Tiede on niin epälineaarisesti etenevä prosessi, että sen tuottavuuteen on hankala keksiä mitään hyviä mittareita; joskus tutkimuksen arvo tajutaan vasta kymmeniä vuosia tutkimuksen jälkeen ja joskus aluksi lupaavalta vaikuttanut tutkimus (tai jopa kokonainen tieteenlaji) paljastuukin ankaksi.
Jos mitattaisiin julkaisujen määrän sijasta sitaattien määrää, oltaisiin jo lähempänä optimia. Tarkasteluvälin tulisi olla viisi vuotta.
Hallinnon paisuminen varsinkin yliopistoissa tuntuu enemmän luonnonlailta kuin asialta johon voisi vaikuttaa. Kun yliopistolaisille juttelee, huomaa että lähes kaikki (paitsi ehkä itse hallintoon kuuluvat) ovat hallinnon laajenemista vastaan, mutta silti ongelma ei muutakuin pahene jatkuvasti. Kun hallinto saavuttaa tietyn kriittisen massan, se saa omittua itselleen tarpeeksi päätäntävaltaa torpatakseen kaikki siihen itseensä kohdistuvat karsimisyritykset. Sama pätee uskoakseni kaikissa tarpeeksi suurissa organisaatioissa.
Mielenkiintoinen kuriositeetti paisuvien hallintojen maailmassa on n. 300 työntekijän amerikkalainen videopelifirma, Valve. Yhtiössä ei ole minkäänlaista organisaatiorakennetta. Valven malli toimii siten, että pyritään palkkaamaan hyviä ja motivoituneita työntekijöitä ja sitten annetaan heille vapaat kädet tehdä ihan mitä huvittaa firman sisällä. Ainakin tähän asti tuo on toiminut mainiosti. Lisää tietoa esimerkiksi täällä: http://www.businessweek.com/articles/2012-04-27/why-there-are-no-bosses-at-valve
Lisäksi se johtaa helposti julkaisujen ”monistamiseen”. Samaa ideaa toistetaan eri julkaisuissa keksimättä aidosti mitään uutta. Myös sitaattien määrään liittyy ongelmia, kuten se etteivät ne ole eri aloilla vertailukelpoisia. Tarvitaan myös subjektiivista laadun arviointia.
Ode:
Ei tuo ole pelkästään tiedemaailman (tai julkisen sektorin yleensäkään) ongelma. Ihan vastaavasti yksityisellä sektorilla ainakin asiantuntijatyön järkevä mittaaminen on erinomaisen vaikeaa ja yleensä mennään siitä missä aita on matalin ja keksitään jotain yksinkertaisia numeerisia mittareita, joilla on hyvin vähän tekemistä työn todellisen tuloksellisuuden kanssa.
Mittaaminen on itseisarvo jota ei juurikaan koskaan uskalleta kyseenalaistaa.
Juuri kuten Pekka sanoo. Samaa idiotiaa on yksityisellä sektorillakin. Ongelmana on usein että on vähän niitä jotka rohkenisivat kyseenalaistaa. Olen seurannut miten numeerisia mittareita on väkisin pakotettu käyttöön. Niitä on niin kätevä laittaa Excel taulukoihin ja sitten laskea niistä kaikenlaisia johdettuja lukuja ja piirtää kehityskäyriä yms näyttäviin johtoryhmän powerpointteihin. Ollaan ikään kuin johtamassa tieteellisen täsmällisesti. Välillä tuosta on muistunut mieleen entinen Neuvostoliitto byrokratioineen.
Vaikka käytännössä maailma on täynnä huonoja mittareita, hyviäkin on käytössä. Myös asiantuntijatyö on palasteltavissa mittareihin, jos asia ajatellaan oikein päin.
Perusongelma on se, että yritetään liikaa mitata vääriä asioita. Jonnekin pistekortille laitetaan yhdeksi kohdaksi firman voitto. Mitä tavallinen asiantuntija sille voi? Tai oikeastaan kukaan muukaan? Mittaamisessa on ohjausmielessä järkeä vain, jos mittari on sellainen, että sen tulokseen voi mitattava vaikuttaa.
Tyypillisesti mittari vaikuttaa siihen, mihin henkilö aikansa käyttää. Asiantuntija voi olla erittäin hyvä työssään, mutta jos hänelle asetetut odotukset eivät ole selviä, hän todennäköisesti tekee vääriä asioita. Ja jotta odotukset olisivat selvillä, pomonkin pitää ymmärtää ne. Sen jälkeen mittari onkin jo ihan nurkan takana.
Entä jos pomo ei ymmärrä, mitä alaiselta voi ja pitää odottaa? Onko se hyvää johtamista? Usein mittarien surkeus johtuu johtamisen vajeesta. Mittaaminen ja seuranta sinänsä liittyvät siihen, että työntekijäkin tietää, miten hänellä sujuu työnantajan silmissä. Aika tärkeä pala sen suhteen, että on kiva tehdä työtä, jolla on tarkoitus.
Mittarit ehkä saavat huonon maineen lähinnä sen vuoksi, että ne tuovat johtamisen ongelmat näkyviin.
Minä ja noin sata saman kunnan muuta työntekijää kävimme messuilla. Vaatesäilytys hoidettiin niin, että jokainen maksoi itse euron narikan. Messujen jälkeen jokainen sitten teki eurosta työnantajalle laskun skannattuine kuitteineen. Tietokonejärjestelmä, jolla laskuja tehdään on sen verran huono ja meille tuntematon, että jokaiselta meni työaikaa ainakin kymmenen minuuttia sen laatimiseen, useimmilta enemmän. Keskimäärin ammatissaan paremmilta kokeneilta työntekijöiltä kului enemmän aikaa. Alallani palkat ovat jotain 25 €/tunti. Tämän jälkeen laskut menivät esimiehen hyväksyttäviksi. Arvioisin, että siihen kului yhteensä viisi minuuttia pomon aikaa. Esimiehen hyväksynnän jälkeen sitten kunnan talousosasto käsitteli laskut ja hoiti rahojen maksatuksen meille. En osaa arvioida, kauanko palkanlaskijalta siihen kului, mutta kotva kuitenkin. Kun laskee hinnan menetetylle työajalle (siis ajalle, jolloin ei palvella kuntalaisia), se narikkaeuro käy aika kalliiksi. Ilmeisetikin on tarpeen ryhtyä tällaiseen operaatioon kunnissa rehottavan naulakkokorruption torjumiseksi.
Eikös raha olisi ihan riittävä ja ennen kaikkea hyvin yksinkertainen mittari? Käytännössä kaikki tutkimusrahahan on suoraan riippuvaista ulkoa haalitusta kilpaillusta rahoituksesta. Rahoituksen saaminen taas riippuu yksinomaan tutkimusryhmän kompetenssista (tieteellinen taso, verkostoituminen jne.) eikä hallinto voi tässä kuin korkeintaan haitata menoa keksimällä omat kiemuransa prosessin joka vaiheeseen.
Jos tätä yksinkertaista mittaria haluaa jotenkin jalostaa, niin eri lähteistä saatua rahaa voi tietysti painottaa eri kertoimilla (esim. ekstrapisteitä laajasta kv. kärkitutkimuksesta). Kuitenkin tärkeimmän kriteerin pitäisi olla se, että tulot kattavat kulut.
Tälläisessa systeemissä hallinto voitaisiin aivan hyvin kutistaa tili- ja lakiaputoimistotasolle, jotka pitäisivät huolen kirjapidosta, laskutuksesta ja sopimusteksitien asiatarkastuksesta.
Useimpien tutkijoiden ja asiantuntijoiden toive hallinnolle lieneekin yksinkertaisesti ”Laissez-nous faire”.
Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten kuvaillut mulle nykyiset laskujen skannailusysteemit, en olisi uskonut todeksi. Tämä on varsinainen tyyppiesimerkki siitä, miten uudet tietojärjestelmät huonontavat tuottavuutta rajusti. Jos maksua ei ole alunperin hoidettu sähköisesti niin, että tieto kulkeen piuhaa pitkin työnantajalle, niin paperiprosessin siirtämisestä koneeseen skannerin kautta on puhdasta haittaa.
Omalla työpaikalla pystyi vielä takavuosina tekemään laskun varsin yksinkertaisesti lomakkeelle ja laittamaan paperikuitit liitteeksi. Rahat tuli tilille sutjakkaasti eikä hallinnossa ollut ainakaan enempää jengiä töissä kuin nykyään. Nykyään skannataan, mikä on hidasta ja tuottaa tietojärjestelmään laskun sisältämään informaatioon nähden järjettömän kokoisia tiedostoja. Lasku pitää hyväksyttää esimiehellä ja hallinnoitsijalla, minkä he voivat tehdä tietokoneitse. Siis silloin kun ovat töissä ja sovellus toimii, mikä on aika paljon harvemmin kuin luulisi (julkisen sektorin tietojärjestelmät ja silleen).
Nyt siirrät vain ongelman toiseen paikkaan. Mitä mittaria ne rahoittajat sitten käyttävät?
Tämä nyt on täyttä puppua.
Siltä ajalta, kun minulla on kokemusta eli vajaat 40 vuodelta, kunta-alalla hallinnon määrä on koko ajan ollut noin 4% henkilöstöstä.
Valtion osalta en tiedä tarkemmin, mutta valtion henkilöstö on samaan aikaan vähentynyt noin 70.000, paljonko siitä on tuota hallinnon kasvua ilman loppua, en osaa sanoa.
”Jotain outoa on siinä, että päiväkotien henkilökunnalta menee huomattava osa työajasta erilaiseen hallintoa palvelevaan paperityöhön.”
Olisi mielenkiintoista tietää mitä he raportoivat?
Sillä…
– lapset valitaan varmasti jossain muualla,
– ruokalistat suunnitellaan ja ruoka valmistetaan muualla,
– vanhemmilla on subjektiivinen oikeus tuoda tai olla tuomatta lasta hoitoon jne. jne.
Raportoivatko he sitä, mitä he ovat sivusta voineet seurata päiväkodissa tapahtuneeksi.
Mihin tätä tietoa käytetään?
Vaikea sanoa henkilöstön määrästä, mutta silloin kuin minä n. 20 vuotta sitten tulin valtiolle, niin meillä oli ”tsuppareita” ehkä noin 1 kpl per 10-15 varsinaista työtekijää (muu hallinto vielä erikseen). Nämä ihmiset ottivat kopioita pyynnöstä, siirsivät käsintäytettyjä tuntikirjauksia paperilomakkeilta aateekoolle, keittivät kahvia, juoruilivat ja kutoivat villasukkia perheilleen joululahjoiksi.
Samalla tilaa oli vaikka huru mycket erilaisia projektien tarpeita varten, oli kirjasto ja erilaisia (epävirallisia) löhöilytiloja – ja rehellisesti sanottuna myös pelkkiä romuhuoneita, joissa vuosikymmenien saatossa kertynyt ”tätä vois vielä joskusta tarvita…” -roina sai kaikessa rauhassa kerätä pölyä.
Nyt tsupparit ovat jo aikoja sitten saaneet kenkää tai päätyneet matkasihteereiksi tms. Kaikki mahdollinen hallintotyö tehdään ”itsepalveluna” loistavaa aateekoota suuresti hyödyntäen. Tilaa ei ole yhtään mihinkään ylimääräiseen vaan yhä useampi joutuu istumaan avokonttoreissa ja projektilaitteet valtaavat työpöydät, koska ”kaikkihan tehdään nykyään tietokoneella”.
Kirjastoa ei ole – eikä työntekijöillä juuri kirjahyllyjäkään, koska ”kaikki löytyy nykyään netistä” jne.
Ja paljonko tämä kaikki on säästänyt? Sen, että projekteilta byrokratian ja muun ”tarpeellisen” kustantamiseen peritty asiantuntijoiden palkkaan sidottu yleiskustannuskerroin on kasvanut tasaisesti n. prosentilla vuodessa. Kun huomioi, kuinka paljon palkkataso on tuossa ajassa noussut, niin kustannusten kasvu on todellakin ollut aika haipakkaa euromääräisesti.
Yleiskustannukset siis kasvavat vaikka neliöitä per naama on korkeintaan puolet siitä mitä ennen, investoinnit tutkimuslaitteisiin ovat romahtaneet (joskus reilu vuosikymmen sitten osteltiin vielä jotain > 100000 mk työasemia ja parinsadan tuhannen – puolen miljoonan ohjelmistoja, nyt on pärjättävä tonnin läppärillä ja ilmaisohjelmistoilla) ja kaikki suorittavalle portaalle näkyvä hallinto hoidetaan projektien kustannuksella itsepalveluna.
Koska Senaattiriistäjienkin ahneudella lienee jotkut rajat eikä pääjohtajan Audi A8:n leasingmaksutkaan kaikkia selitä, niin en minä ainakaan keksi rahareijäksi muuta kuin hallinnon, joka näyttää keskittyvän yhä enemmän strategia-, visio-, suunnitelma- jne. powerpointtien tekoon, entistä yksityiskohtaisempien (ja pielessäolevimpien) raporttien laatimiseen – ja oikeaa työtä tekevien ihmiseten kiusaamiseen erilaisilla lomake yms. -sulkeisilla.