Helsingissä on lisätty rakentamista, jotta asumisen hinta alenisi. Hinnat eivät ole kutenkaan laskeneet. Onko teoria siis väärä?
Asumisen hintaa Helsingissä nostaa ihmisten halu muuttaa Helsinkiin ja sitä laskee asuntotuotannon lisääminen. Hinnat nousevat, vaikka rakennettaisiin lisää, jos Helsinkiin haluavien määrä nousee asuntokantaa nopeammin.
Asuntotuotanto voi nostaa hintoja siellä, minne rakennetaan lisää. Uudet asukkaat tuovat elämää, paremmat palvelut ja joukkoliikenneyhteydet. Hinnat laskevat seudun muissa osissa. Sijoitusasunto kannattaa ostaa sieltä, minne rakennetaan lisää.
Kaupungin koon kasvu voi tehdä sen asunnoista kalliimpia myös koko kaupungin alueella, koska kaupungista tulee parempi. Jos New York olisi pikkukaupunki, asunnot tuskin olisivat Manhattanilla niin kalliita kuin ovat.
Mitä suurempi on kaupunki, sitä arvokkaampia ovat asunnot sen keskustassa. Näin on vain joukkoliikennekaupungeissa, kertoo amerikkalainen kaupunkitutkimusguru Edward Glaeser. Suurissa henkilöautoihin perustuvissa kaupungeissa keskusta slummiutuu heikon saavutettavuuden vuoksi.
Kun Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat nostaneet asuntotuotantoa, asuntojen hinnat ovat laskeneet kehyskunnissa ja osissa Espoota ja Vantaata. Tämä on kuin oppikirjoista. Asuntotuotannon lisääminen keskellä kaupunkia alentaa hintoja kaupungin laidoilla.
Jos on muuttamassa Helsingin seudulle, mutta ei ole niin kranttu kaupunginosan suhteen, pääsee asuntoon kiinni siis aiempaa halvemmalla.
Mitä tapahtui loppuvuodesta 2020?
Viime kuukausina on kuitenkin tapahtunut jotain outoa. Helsingin asukasluku on laskenut, vaikka asuntoja valmistuu ennätystahtiin. Uudet asunnot ovat menneet hyvin kaupaksi. Vanhassa asuntokannassa asuu siis selvästi vähemmän ihmisiä, vaikka merkittävä määrä Airbnb-asuntoja on palautunut asuntokäyttöön.
Selitys voi olla asumisväljyydessä. Sen kasvu pysähtyi Helsingissä vuonna 2007. Muun maan kiinni ottamiseen menisi kuuden vuoden asuntotuotanto.
Koska asunnoista ei ole tullut isompia, asumisväljyyttä voi kasvattaa vain se, että ruokakunnista on tullut pienempiä. Se selittyisi syntyvyyden laskulla, yksin asumisen yleistymisellä ja väestön ikääntymisellä, mutta nämä ovat hitaita trendejä. Miten se olisi voinut yhtäkkiä tapahtua?
Vanhassa asuntokannassa näyttää olevan aiempaa enemmän ”tyhjiä” asuntoja. ”Tyhjässä” asunnossa asuu yleensä joku, joka ei ole siinä kirjoilla – esimerkiksi korona-aikana kimppamajoitusta kaihtava virolainen rakennusmies tai paluumuuttaja Espanjan aurinkorannikolta. Kummankaan ei kannata verotuksen vuoksi siirtää kirjojaan Suomeen.
Asunto voi olla tyhjä myös, koska sitä ei ole saatu vuokratuksi. Vuokrausaikojen kerrotaan venyneen. Olisiko niin, että markkinavuokrat olisivat lopulta kääntyneet laskuun, mutta nouseviin vuokriin tottuneet vuokranantajat eivät sitä vielä ymmärrä?
Vuokranantajat saattavat panna toivonsa siihen, että opiskelijat palaavat koronan jälkeen. Se voi auttaa vähän, mutta vain vähän, sillä 20–29 vuotiaiden määrä Helsingissä on laskenut alle 3 000 asukkaalla korona-aikana.
Olisiko asumisen korkea hinta alkanut karkottaa ihmisiä halvempiin paikkoihin? Vuodessa sekä 50–54 ‑vuotiaiden että 65–74 ‑vuotiaiden määrä on laskenut Helsingissä noin 1 100 asukkaalla. Kun työ tai lasten koulu eivät enää sido Helsinkiin, voi asuntovarallisuuden panna lihoiksi ja elää huomattavan äveriästä elämää jossain muualla.
Pitkäaikaisesti tämä ei Helsingin asukaslukua laske, sillä asumisen hinnalla on varaa sopeutua ilman, että uustuotanto käy kannattamattomaksi.
Rakennusyhtiöt voisivat siirtyä rakentamaan Helsinkiä, jos asuntotuotanto ei enää kannata muissa seudun kunnissa, mutta tämä vaatisi tontteja. Helsingin on estettävä tonttipolitiikalla asuntotuotannon notkahtaminen.
= = =
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Talouselämässä